Part 3

Niin tapahtuikin ja sen vuoksi on hirvittävää ajatella, että kun hänen kohtalonsa mitta oli täysi, sanoi mies itse, että hän oli saanut rauhan. Hän tiesi myöskin, että silloin ei toisesta koskaan enään kuuluisi mitään. Mutta mitä hän kenties ei tiennyt oli, että tämä riippui siitä, että tuo toinen oli nyt muuttunut häneksi itseksi ja että se, mitä hän ennen oli kutsunut omaksi minäksensä, oli poissa.

XI.

Kului useita päiviä, joina Ivar Lyth ei uskaltanut katsoa nuoreen tyttöön eikä koskaan puhutellut häntä. Ainoa mitä hän ei voinut jättää oli toivottaa hyvää yötä. Tyttö vastasi, kuten oli tehnyt ensi kerralla, matalasti ja ilman minkäänlaista äänenpainoa. Mutta yhä kuvitteli mies, että naisen katse oli tullut ystävällisemmäksi aina sitä mukaa kun hän tottui siihen, että he molemmat vaihtoivat tämän ainoan sanan.

Vähitellen tulivat he aina vaihtaneeksi tämän tervehdyksen, tai miksi kutsuisin sitä, sitten kun toiset olivat nukkuneet. On ihmeellistä, mitä kaikkea voi kuvitella itselleen niin pienestä asiasta. Mutta on totta, että koko päivän kun Ivar Lyth seisoi työnsä ääressä, saattoi hän kuulla nuoren tytön äänen korvissansa. Kun tuli aamu kaipasi hän illan tuloa, jotta uudelleen saisi kuulla tämän ainoan sanan, ja kun hän makasi vuoteellaan, oli hänen tapana valvoa hetkinen, että se silmänräpäys, jota hän koko päivän oli kaivannut, ei äkin kuluisi ohitse. Mutta kun sana oli sanottu ja hän oli saanut kuulla tytön vastauksen, nukkui hän suloisen turvallisuuden tunteella, jota hän ei ollut tuntenut sitten kuin vanha kasvatusäiti laitteli peitettä hänen ympärillensä silloin kuin hän oli lapsi.

Varmaa oli, että Ivar Lyth ei koskaan elämässään tuntenut itseään niin onnelliseksi kuin tähän aikaan. Tämä tunne oli hänelle sekä uusi että omituinen. Hän saattoi nimenomaan käydä ja ihmetellä, mitä hänelle oikeastaan oli tapahtunut, niin kummallinen tunne täytti hänet hänen ollessaan mitä jokapäiväisimmissä askareissaan, kunnes hän yht'äkkiä muisti tuota vaaleata, sinisilmäistä tyttöä ja että hän vielä samana iltana kuulisi hänen sanovan hyvää yötä. Ajatus syöksähti hänen sieluunsa kuin kirvelevä pistos pelkästä ilosta.

On luultavaa, että Ivar Lyth hyvinkin kauan olisi voinut olla puhuttelematta tyttöä tai että hän ei edes olisi tullut ajatelleeksi jotain sellaista yrittääkään, jos ei tyttö eräänä iltana olisi tykkänään jäänyt pois asuinpaikastansa. Kun Lyth tuli kotiin, ei tyttöä ollut siellä. Hän häpesi kysyä häntä. Mutta hän tunsi kangistuvansa pelästyksestä, ja sanomatta mitään kenellekään kulki hän hänen vuoteensa ohi ja katsoi oliko tytön nyytti jälellä. Se oli todellakin siellä ja Ivar Lyth kääntyi hiljaa takaisin huonenurkkaansa.

Ihmeellistä kyllä ei hänen päähänsä koskaan pälkähtänyt ajatusta, että nuori tyttö aivan yksinkertaisesti syystä tai toisesta olisi ollut myöhästynyt, vaan hän tunsi itsensä heti vakuutetuksi siitä, että hän ei tänä iltana ollenkaan palaisikaan. Tästä huolimatta ei hän heti voinut tottua siihen, että niin todella oli laita. Vaikka hän luuli tietävänsä, että tyttö ei tule, meni hän siitä huolimatta ulos katsellakseen häntä kadulla, koko ajan pitäen silmällä sen talon porttia, jossa he asuivat. Välistä luuli hän hänen pienen vartalonsa häämöittävän kaasulyhdyn valossa ja väristys kulki hänen läpitsensä, kuin olisi tyttö tuntenut etäälle hänen ajatuksensa ja tullut senvuoksi, että hän pyysi häntä. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä näki hän, että oli erehtynyt, ja katkeroittuneena jatkoi hän kulkuansa yhä toivoen tytön vihdoinkin tulevan.

Kun hän lopuksi huomasi, että kaiken todennäköisyyden mukaan tämä toivo raukeisi tyhjiin, valtasi hänet pettymys väsymyksen muodossa, kuin olisi hänellä ollut ääretön rasitus kestettävänä. Hän kulki kuin usvassa, jonka läpi hän vain vaivoin saattoi eroittaa ympärillensä, ja kun hän lopuksi meni jälleen sisälle, luuli hän yht'äkkiä, että tyttö oli tullut takaisin hänen huomaamattansa ja makasi nyt hyvässä rauhassa vuoteellaan. Ivar Lyth oli niin varma siitä, että hän jo katui tyhmyydessään lähteneensä ulos, jonka kautta hän oli kadottanut tilaisuuden kuulla hänen ääntänsä hänen toivottaessaan hyvää yötä, ja kuumeisessa kiireessä avasi hän oven. Ensimmäinen, minkä hän huomasi oli, että tytön vuode oli tyhjä. Mutta nuorin lapsi oli valveilla ja kirkui kuolemakseen sillä aikaa kun vanhemmat makasivat melun heitä silmänräpäykseksikään häiritsemättä.

Nyt vaihtui väsymys vihaksi ja riisuutuessaan luuli hän tietävänsä, että nuori nainen oli joutunut pahoille jälille. Kuinka saattoi tyttö uskaltaa jotain sellaista? Kuinka voi hän menetellä niin? Ivar Lyth oli vihainen kuin mies, jota nainen on pettänyt ja hän sääli itseään, joka oli luotu kärsimään. Hän kirosi itseksensä, hän kirosi tyttöä ja kaikkia naisia, joita oli kohdannut. Hän kirosi itsensä, kun oli ollut kyllin heikko antaakseen parin pyöreitä olkapäitä ja hyväilevän äänen hourata itseään. Hän luuli puhuvansa hänen kanssaan ja ajatuksissansa syyti hän silmät suut täyteen hänelle mitä herjaavimpia sanoja. Hän sanoi hänelle, miten hän oli tarrautunut hänen ajatuksiinsa makaamalla niin hiljaa ja levollisesti ja antamalla hänen katsella itseään ja sitten sanomalla hänelle hyvää yötä tuolla vilpillisellä, petollisella äänellä, josta oli tullut hänen onnettomuutensa. Nyt käänsi hän hänelle selkänsä, nyt kun hän tiesi, että hän ei ajatellut muuta kuin häntä. Niin pian kuin joku houkutteli, oli hän valmis menemään hänen luotansa ja kotoansa myyden itsensä juudaspenningeistä ensimäiselle, jonka tapasi kadulla. "Sinä olet köyhä", sanoi Ivar Lyth. "Sinä saat kentiesi mennä nälkäisenä vuoteellesi. Mitä teen minä sitten? Kuinka monta kertaa luulet tapahtuvan minulle sen, että panen maata kylläisenä? Mutta oletko sinä milloinkaan kuullut, että mies myy rakkautensa ostaakseen itsellensä leipää? Sellaista teette vain sinä ja sinun kaltaisesi, sillä sinä olet nainen ja täytät maailmaa onnettomilla lapsilla."

Tähän mielentilaan nukkui tuiki kiihoittunut ja rakastunut mies.

XII.

Kun hän heräsi, oli hänen mielentilansa muuttunut. Hän oli hellempi ja hän ajatteli useita kertoja, että hän hyvin mahdollisesti oli saattanut erehtyä. Mutta ei! Se ei ollut mahdollista. On vain yksi selitys, kun tyttö jää tulematta yöksi kotiin. Pois kaikki ajatukset, pois kaikki heikkous. Ivar Lyth oli tullut kadulle ja hän kulki tuimasti kylmässä tullaksensa työhönsä.

Oli kylmä aamu ja viileys huokui kuin höyry katujen ja talojen ympärillä. Työmies kulki ripeästi erästä kaupungin eteläpuolen katua, kun hän yht'äkkiä -- juuri kun hänen piti kääntyä muutamasta kadunkulmasta -- seisoi kasvot vastatusten nuoren tytön kanssa. Hän tunsi, miten kaikki veri virtasi hänen sydämeensä ja he pysähtyivät molemmat. Hän ojensi kätensä hänelle ja tervehti.

Tyttö otti hänen kätensä ja vastasi tervehdykseen. Silloin muisti Ivar Lyth äkkiä, ett'ei hän tiennyt tytön nimeä ja ainoastaan jotakin sanoakseen kysyi hän sitä häneltä.

"Maria Jansson", vastasi tyttö. Kun tyttö sanoi sen, hymyili hän ja lisäsi, että hän aivan hyvin tiesi, että hänen nimensä oli Ivar Lyth. Sen oli hän saanut tietää tehtaassa.

Nuorella miehellä ei ollut mitään vastaamista tähän muistutukseen. Hän kulki vain ja ajatteli, että hän itse ei mistään hinnasta maailmassa olisi voinut kysyä keneltäkään tytön nimeä ja sillä aikaa alkoivat he kulkea eteenpäin toistensa rinnalla. Ivar Lyth'iä hämmästytti, että nuoren tytön ääni nyt aamusarastuksessa kuului niin erilaiselta kuin sillä oli tapana hänen illalla sanoessaan hyvää yötä. Se kuului nyt kirkkaalta ja kylmältä. Hänen silmänsä olivat myöskin kylmät. Ivar Lyth piti, että tytöstä yht'äkkiä oli tullut kuin toinen ihminen. Kaikki mitä hän oli ajatellut ja tuntenut ja uneksinut -- se oli vain jotain, mitä hän oli kuvitellut. Mihin oli joutunut yhteys niiden kummankin välillä? Oliko tyttö tosiaankin niin yksinäinen ja onneton, kuin hän oli ajatellut? Hän ei osannut saada selvää tunteistaan, mutta hän toivoi itsensä kauaksi pois. Nuori tyttö oli hänelle vieras, joka ei sopinut hänen elämäänsä, ja jonka kanssa hänellä ei ollut vähintäkään tekemistä.

Kaiken tämän tunsi hän niin selvästi ja kirkkaasti kuin minä sanon sen nyt; hän ei vain voinut pysyä kiinni siinä ajatuksessa. Luultavasti oli niin, että kaikki, mitä hän oli ajatellut näinä viime päivinä, piti häntä vielä kahleissaan, niin että hänen täytyi puhua sellaista, mitä hän ennen oli ajatellut, mutta nyt ei enään tuntenut. Tai myöskin oli hän vihastunut itseensä sentähden, että hän oli ajatellut niin paljon kaunista tytöstä, jota hän lähemmin ajateltuaan piti niin vähäpätöisenä. Varmaa on, että hän aivan äkkiä kysyi:

"Missä on Mari ollut yön?"

Samassa kuin hän oli sanonut ne sanat, katui hän. Mutta oli myöhäistä tehdä uudestaan, mitä oli tapahtunut ja tyttö jatkoi kulkuansa hänen rinnallansa katsomatta ylös.

"Minkätähden kysytte te sitä?" kysyi hän.

Mitä hän vastaisi? Mitä voisi hän vastata? Silmänräpäyksessä muisti hän kaikki, mitä oli ajatellut ja tuntenut useina päivinä, kaikki, mitä oli tuntenut viimeisenä yönä. Hän tuskin tiesi enään, että puhui toiselle. Oli kuin olisi hän ainoastaan jatkanut puhelua itseksensä. Tuokiossa oli hän sanonut hänelle, kuinka kaunista hänen mielestänsä oli ollut, kun hän oli sanonut hänelle hyvää yötä, ja kuinka hänellä oli tapana maata ja katsella häntä kunnes kaasulamppu sammutettiin. Kun hän puhui, kulki tyttö ja hymyili kuin olisi kuullut jonkun kertovan kaunista satua. Ivar Lyth piti hymyilyn kohdistettuna itseensä ja kenenkään pyytämättä kertoi hän Marialle, että hän ei koskaan ollut epäillyt häntä mistään pahasta, mutta että häntä surettaisi, jos hän olisi joutunut huonoille teille. Hän sanoi hänelle, että hän näytti liian hyvältä siihen ja kun he nyt lähestyivät tehdasta, kysyi hän, eikö tyttö tahtoisi odottaa häntä illalla, koska heillä oli sama matka kotiin.

Maria lupasi tämän estelemättä, eikä hän ottanut pahakseen, että Ivar Lyth oli ajatellut hänen voivan joutua harhapoluille. Sellainen epäluulo tuntui hänestä aivan luonnolliselta ja hän lupasi tyynesti, että hän illan tultua kertoisi hänelle, missä oli ollut.

Ivar Lyth ei, merkillistä kyllä, tullut onnelliseksi tästä lupauksesta. Hän päinvastoin kulki ja ajatteli, että hänen tulisi keksiä joku tekosyy pitääksensä itsensä loitolla. Koko päivän humisi ja jyskyi hänen aivoissansa kuin olisivat vieraat äänet varoittaneet häntä ja tahtoneet pidättää häntä. Mutta hän vastasi äänille ei voivansa rikkoa lupaustansa ja että jos hän löytäisikin tekosyyn siihen, ei tyttö uskoisi häntä. Hän vastasi edelleen, että hänen välttämättömästi täytyi saada vastaus kysymykseensä, ja jos hän ei tapaisi tyttöä, ei hän koskaan saisi tietää, missä hän oli ollut yötä. Tämä vastaus kielellään jätti hän työnsä samalla minuutilla kuin suuri kello löi ja meni ulos tapaamaan Mariaa.

Ivar Lyth sai odottaa kauan ja olisi moneen kertaan voinut lähteä tiehensä ilman että tytöllä olisi ollut syytä valittaa hänen puuttuvaa sanansapitäväisyyttä. Mutta Ivar Lyth odotti kuitenkin. Hän odotti kuin olisi hän ollut lumottu. Ja kun tyttö tuli, oli kuin sydän olisi seisahtunut hänen rinnassaan, ei ilosta, eikä rakkaudestakaan, vaan kummallisesta pelosta, joka seurasi häntä elämässä ja lamautti hänen koko tunnemaailmansa.

Maria tuli myöhempään sen vuoksi, että hän oli siistinyt itseään. Vieläpä oli hän kähertänyt hiuksensakin. Ivar Lyth näki sen heti ja lämmin veriaalto läikähti läpi hänen ruumiinsa. Hän kysyi näön vuoksi, aikoiko hän mennä kotiin, vaikka hän hyvin tiesi, että tyttö oli ajatellut hänen valmistavan hänelle hiukan huvia. Ja vähäisen keskustelun jälkeen sinne ja tänne lähtivät he pieneen kahvilaan.

Ivar Lyth istui ja kuunteli, kuinka Maria kertoi itsestään eikä hän osannut ollenkaan uskoa, että kaikki oli todellista. Sanat liukuivat hänen ohitsensa ja hän kuuli ne kuin unessa.

Maria kertoi sisarestaan, joka palveli hienossa talossa ja äidistään, joka oli tullut maalta heitä tervehtimään. Hän kertoi hyvästä paikasta, jonka hän itse oli jättänyt pikaisuudessaan sillä ajatuksella, että saisi jonkin paremman. Hän kertoi miten oli kulkenut palveluksesta palvelukseen ja joutunut yhä pahempaan ja miten hän viimein oli pitänyt itsensä onnellisena, että oli saanut paikan tehtaassa. Hän istui siellä ja kuunteli kaikkea ja katsoi hänen pieniin, kirkassilmäisiin kasvoihinsa, joita vaalea tukka ympäröi. Ja mitä kauemman tyttö kertoi, sitä enemmän sai hän takaisin ensimmäistä tunnettansa. Oliko se nyt siksi, että ilta oli tulossa, tai siksi, että hän kuuli tytöllä todellakin olleen vaikeata, kylliksi -- kummallinen sääli heräsi nuoren työmiehen povessa. Hän olisi tahtonut ottaa tytön pään käsiensä väliin, suudella häntä ja sanoa jotain sellaista kuin "ihmisparat kaikki." Mutta hän ei tullut sitä tehneeksi. Hän istui vain ja kuuli hänen puhuvan, itkun kirvellessä hänen kurkkuansa kun hän ajatteli, kuinka vaikealta oli mahtanut tuntua tytölle, jolla oli ollut koti, joutua tehtaaseen. Oli kuin olisi tytöstä virtaillut taikaa hänen vereensä. Hänen kohtalonsa oli, että hänen tuli auttaa tätä naista oikealle tolalle elämässä. Hän oli tuskin rakastunut häneen silloin. Hänellä ei ollut mitään himoa hänen ruumiiseensa. Mutta ajatus, että se oli hän, jonka tuli auttaa tyttöä elämään parempaa elämää, syventyi hänessä joka sanalta, minkä tyttö sanoi. Kaikki, mitä hän kertoi, lisäsi hänessä sitä vaikutusta, että ihmiset olivat tehneet hänelle pahaa. Äiti oli herraskartanonkuskin leski ja hän sai eläkkeen herraskartanosta, joka sijaitsi muutamia penikulmia Tukholman ulkopuolella. Sisar palveli Östermalmen kaupunginosassa, muuatta perhettä jossa hänellä oli korkea palkka ja salaa sai lahjoja talonherralta. Mutta kukaan heistä ei kysynyt häntä, joka istui tässä ja kertoi kohtaloitansa ja vaikeuksiansa vieraalle miehelle. Hän oli yksin kuin eksyksiin joutunut lapsi ja Ivar Lyth arveli tahtovansa kantaa häntä väkevillä käsivarsillansa läpi elämän.

Itse istui tyttö ja hymyili hänelle kertoessaan. Hän ei näyttänyt ollenkaan ajattelevan, että oli onneton. Mutta tunne siitä valloitti miehen ja täytti koko hänen sielunsa.

Ja tämä tunne tuli kahta suuremmaksi tytön kertoellessa kaikesta niin iloisesti ja kevyesti hänen ollenkaan nähtävästi osaamatta käsittää, että hänellä olisi mitään pelättävää elämässä.

XIII.

Ivar Lyth'in kohtalo alkoi toimia kentiesi nyt, viedäksensä hänet sinne, minnekä hän ei tahtonut. Tähän aikaan lakkasi hän lainaamasta kotiin useampia kirjoja ja oli kuin olisi hän unohtanut kerran etsineensä tietoa. Huomaamatta sitoutui uusia rihmoja niihin, jotka ennemmin olivat alkaneet kahlita häntä ja arpa oli heitetty, kun hän eräänä päivänä huomasi, että Maria makasi väristen kylmästä vuoteellaan oven vieressä. Muut olivat nukkuneet. Oli kuin sumu olisi levinnyt nuoren miehen aistien ylitse.

Hän nousi ylös ja hiipi pimeässä ovea kohti. Hänen äänensä vapisi kun hän puhui.

"Maxia", sanoi hän, "etkö tahdo vaihettaa vuodetta minun kanssani? Minä olen terve ja voimakas, minua ei kylmyys vahingoita."

Tyttö esteli, mutta hän oli itsepäinen, ja vihdoin pyysi hän häntä. Hän ei ajatellut muuta kuin että oli sääli tyttöä. Hän kumartui alas ulko-ovea kohti ja piteli kättään ovenreiässä. Sieltä tuuli kylmästi ja pitkin ovipieltä levisi kuurajuova.

"Sinä saat täällä kuoleman", jatkoi hän.

Ja hän pyysi tyttöä kiiruhtamaan, sillä hän itse seisoi ja paleli.

Silloin nousi tyttö vuoteelta, ja puolipimeässä -- muutamia hiiliä hehkui vielä uunissa -- seisoivat nämä molemmat nuoret ihmiset milt'ei alastomina toisiansa vastassa. Ennenkuin Ivar Lyth oli ennättänyt ajatella, mitä teki, oli hän asettanut kätensä tytön vyötäisten ympäri -- ja sitten -- seurasi hän häntä takaisin.

Niin yksinkertaisesti saattaa tapahtua, että rakkaus ottaa herruuden kahden ihmisen elämässä. Tässä ympäristössä viettivät he kumpikin rakkauden juhlaa. He tunsivat vetoa toisiinsa siksi, että he olivat nuoria ja olivat tulleet ystäviksi. Päivä päivältä olivat he seuranneet toisiansa, puhuneet toistensa kanssa, surkutelleet toisiansa, auttaneet toisiansa sillä vähällä, millä saattoivat. Tänä hämäränä yönä tuli heistä mies ja vaimo. Hiilet sammuivat takassa. Tuli pimeä heidän ympärillensä eikä Maria koskaan nähnyt, kuinka se mies, jolle hän oli antautunut, puristi käsiään epätoivoissaan siitä, mitä oli tapahtunut. Kuin salama vihlaisi läpi hänen ajattelemattomuutensa tämä: nyt oli hän sidottu, kenties ainaiseksi. Ja ajatukset kääntyivät takaisin vanhalle ladullensa. Ivar Lyth ei saanut sitoa naista itseensä, hän ei tahtonut sitä, hänelle ei nainen saanut synnyttää lasta. Oma koti ja oma pesä ei ollut häntä varten. Kuin neulanpistos kulki läpi hänen sielunsa, hänen ympärillänsä tuli tyhjää. Hän makasi lamautuneena tuskasta, aika seisoi hiljaa hänen kammontunteensa kuohutessa ja hän unohti pitkäksi ajaksi, ett'ei ollut yksin.

Hän tuli tuntoihinsa kuullessaan Marian itkevän. Hän itki niin hiljaa ja hänen itkunsa ääni kuului niin heikosti. Eikä hän myöskään nyyhkyttänyt. Mutta Ivar Lyth tunsi, miten kyynel toinen toisensa perästä putosi hänen poskillensa. Ennenkuin hän arvasi sanaakaan, oli hän unhoittanut oman tuskansa hänen vuoksensa ja ottaessaan hänet käsivarsilleen lohduttaakseen häntä, sanoi hän hänelle kaikkea hyvää, mitä taisi. Niin, hän sanoi olevansa onnellinen siitä, että rakasti häntä.

"Mitä luulet sinä minusta", kuiskasi Mari vastaukseksi. "Mitä olet sinä ajatteleva? Kuin kevytmielinen nainen seuraan minä sinua sinun vuoteellesi ilman että sinä edes pyydät minua ja antaudun sinulle. -- Oi! Sinun täytyy luulla, että minä olen huono, kevytmielinen, ja että minulla on ollut muita ennen sinua. Mutta sinun tulee uskoa minua nyt, Ivar, kun minä sanon sinulle, että minä en koskaan ole pitänyt kenestäkään ennen sinua, eikä koskaan ole kukaan saanut minulta mitään, vaikka minä olen niin köyhä ja vaikka on ollut monta, jotka ovat houkutelleet. Mutta ensi hetkestä kun minä näin sinut -- minä en voi sanoa, miten se oli. Mutta oli joku minun sisässäni, joka sanoi minulle, että sinua minä uskoisin. Oli edeltäkäsin määrätty, että sinä tulisit minun tielleni ja jos minä olisin kieltänyt vaikka sata kertaa, olisit sinä kuitenkin saanut minut viimeksi. Minä tiesin sen, kun makasin tuolla ja tunsin, miten sinä katselit minua. Niin, minä tiesin sen ensi kerralla kun sinä tulit sisään ja minä istuin siellä ja kun riippui sinusta saisinko minä jäädä."

Hän sanoi tämän ja paljon muuta. Hän itki niin että hänen sydämensä oli ratketa, että oli antanut Ivar Lyth'in saada tahtonsa perille ja että hän nyt epäilisi häntä kevytmielisyydestä, ja että hän rakasti häntä ja oli onnellinen. Ivar Lyth ymmärsi kaiken ja hän unhotti päätöksensä. Hän unhotti mustat ajatuksensa, joiden hän kuitenkin yhä tiesi sukeltavan esille. Hän unhotti tuskansa tulevaisuudesta ja elämästä ja antoi toiselle kaikki lupaukset, joita nainen voi vastaanottaa mieheltä.

XIV.

Kun minä nyt kirjoitan tämän miehen kohtalosta, näyttää kaikki minusta niin selvältä ja niin yksinkertaiselta kuin kaikki hänen elämässään oikeastaan alkoi. Ennen oli hän nukkunut tai vain heilunut elämässä. Kaikki oli käynyt niin hiljaa ja verkallensa eteenpäin, lapsesta nuorukaiseksi, nuorukaisesta mieheksi. Ivar Lyth'illä oli ollut keveätä ja hänellä oli ollut kovaa. Pahaa ja hyvää oli hän tehnyt vuorotellen, mutta ei koskaan mitään, joka sitoi häntä ja ajoi häntä itse elämän pyörteeseen. Tiedättekö, mikä se on? Oletteko katsoneet pyörteeseen. Se kiehuu teidän silmienne edessä ja te näette, että putoatte siihen. Te tiedätte, että kun se tapahtuu, on teidän elämänne lopussa, ettekä te pääse milloinkaan sieltä. Mutta kuitenkaan ette te voi auttaa itseänne puristuksesta. Kuitenkin täytyy teidän liukua aivan alas kuolemaan ja kadotukseen eikä teissä ole voimaa, jonka asettaisitte vastarintaan.

Niin täydellisesti ilman mahdollisuuksia kääntyä takaisin oli Ivar Lyth nyt, ja näyttäneekö se käsittämättömältä -- hän oli onnellinen huolimatta siitä, että hän tunsi onnettomuuden tarttuvan itseensä limaisine sormineen. Hän työnsi ajatuksen onnettomuudesta takaisin ja hänellä oli voimia siihen. Yö yöltä hiipivät molemmat nuoret toistensa luo, päivä päivältä jakoivat he suuret ja pienet. Kaikki oli kuin unta, josta Ivar Lyth heräsi sinä yönä, kun Maria kertoi hänelle, että hänestä tulisi isä.

Minä tiedän, että mitä minä nyt kerron, kuuluu hyvin jokapäiväiseltä, ja minä ymmärrän, että tuskin voin selittää, kuinka tämä jokapäiväinen tälle miehelle jo alusta näytti olevan jotain aivan toista ja enemmän. Minun täytyy pyytää teitä uskomaan minua, kun minä sanon, että mitä tapahtui, tuli hänen yllensä hillitsemättömän mahdin voimalla, kietoi hänet ja pakoitti hänet tielle, jota hän ei tahtonut kulkea. Hän sanoi itsellensä jo alussa, että hänen täytyi kulkea sitä. Niitä vastaväitteitä, joita hän teki sisässänsä, ei hän ilmaissut kenellekään. Ja kuten Maria sanoi ensi hetkestä tunteneensa itsensä sidotuksi häneen, niin tiesi hän myöskin olevansa sidottu Mariaan. Eroitus oli vain se, että tyttö oli iloinen ja tyytyväinen siitä, kun hän taas kirosi hetkeä, joka oli sitonut heidät. Mutta ei sanallakaan antanut hän tytön ymmärtää tätä sisäistä riitaisuuttansa, joka jo alusta alkaen laski perustan hänen vihallensa tätä naista kohtaan, joka oli tuleva hänen vaimoksensa ja joka jo oli se. Ei tavullakaan viitannut hän, että hänen sisässänsä asui jotain kaikesta siitä, jota minä nyt heikoin sanoin koetan tuoda esille. Kun hän kuuli Marian sanovan, että hänestä tulisi äiti, kulki kuin veitsiä hänen lihansa läpi. Mutta hän puri hampaansa tuskasta yhteen ja kun hän kuuli Marian sanovan: "Ethän sinä vain menne luotani!" tiesi hän, ett'ei koskaan, koskaan se olisi hänelle mahdollista. Hän sanoi olevansa iloinen, että oli käynyt kuten oli käynyt ja että he tulisivat toimeen, kuten niin monet muut.

Mutta hänen sisässänsä kalvoi jo se mato, joka lopettaisi kalvamalla hänen sekä sydämensä että aivonsa.

XV.

Naiminen on rikasta varten, on joku ollut kylliksi julma sanoakseen, köyhän ei koskaan pitäisi rakastaa. Siitä asti kun Ivar Lyth oli niin suuri, että osasi ajatella omin neuvoin, oli hän ihmetellyt, mistä se tuli, että ei ollut voimaa, joka voisi estää virrottain likaisia lapsia tulvimasta köyhien korttelin kaikkien äyräitten yli. Onko sitten ilo saada rakastaa naisesta niin suuri, että se voittaa koko elämän kurjuuden, ja onko riemu saada pitää lasta käsivarsillansa niin ääretön, että kaikki miettiminen, punnitseminen ja kaikki järki sammuu tuoksi lyhyeksi silmänräpäykseksi, joka ainakin Ivar Lyth'illä oli niin kamalasti sekoittunut kammolla?

Ivar Lyth sanoi kuitenkin itsellensä olevan luonnollista, että Maria kuten jokainen muukin nainen tahtoi saada häpeänsä vaihdetuksi kunniaksi tulemalla niin pian kuin mahdollista kutsutuksi naiduksi vaimoksi. Ja hän piti yhtä itsestäänselvänä, että hän itse kuten moni muu mies katsoisi kunniansa vaativan suojella hänen, Marian, kunniaa. Mistä tuli, että he saattoivat mennä naimisiin? Niin, kuinka on sellainen kaikkein useimmissa tapauksissa mahdollista? Ivar Lyth ansaitsi siihen aikaan neljätoista kruunua viikossa ja Maria seitsemän. He arvelivat omistavansa enemmän kuin kylliksi -- ei ollut ketään, joka ei olisi sanonut sitä heille, ja Ivar Lyth säilytti itsellänsä, mitä tiesi, nimittäin että Marian ansio ei olisi pitkäaikainen. Se ajatus oli hänestä muuten samantekevä. Sillä kärsiä, sovittautua siihen, joka kuitenkin on välttämätöntä, raahustaa ja vetää eikä koskaan saada lepoa -- mitä olisi hän välittänyt siitä! Se, mikä täytti hänet tuskalla oli esitunne, jota ei koskaan kokonaan voisi saada vaikenemaan, että _juuri senkautta, että hän joutui naimisiin_, tulisi hän kärsimään, mitä ei kukaan ennen häntä ollut kärsinyt. Hän tulisi kärsimään, mitä kaikki muut kärsivät ja omansa lisäksi. Tuli aika, jolloin tämä mies ei voinut käsittää, että milloinkaan oli seurannut vaimoansa papin luo.