Part 2

Lukijata kentiesi kummastuttaa, jos minä kerron, että tämä poika ei koskaan, ei ainakaan lapsena, tuntenut niin voimakasta vihaa kuin kerran erästä pappia kohtaan. Oli keskitalvi ja paukkuva pakkanen. Noin neljä-, viisikymmentä lasta olivat kutsutut kaupungin eteläpuoliselle lähetystalolle, jossa he saivat ruoka-aterian ja jossa selitettiin raamattua. He astuivat sisään paleltuneina ja nälkäisinä ja heistä kaikista oli tuskin pari kolme syönyt kunnon ateriaa viime viikkoina. He olivat ehkä silloin tällöin pureskelleet palan leipää tai juoneet kupin kahvia, juuri niin paljon kuin tarvitsi pysyäkseen hengissä. Tämän tiesivät kaikki lapset, eikähän sellainen olekaan helppoa unohtaa. Kun he nyt tulivat sisään ja haistoivat ruoantuoksun, nousi se heidän päähänsä kuin humala. Ivariin vaikutti tämä ateria niin, että kun hän oli syönyt, istui hän ja pelkäsi vaipuvansa uneen. Niin voimakkaasti vaikutti se, että kerrankin oli saanut syödä kylliksensä.

Silloin nousi pappi ylös ja alkoi puhua köyhille lapsille. Hän tuli hienosta kodista mattoineen ja kauniine huonekaluineen, eikä hän ollut koskaan muuten kuin ehkä huvin vuoksi koettanut, mitä tahtoi sanoa, ett'ei saanut syödä kylliksensä. Hän katsoi tuohon suureen lapsilaumaan, hymyili äitelästi ja puhui kiitollisuudesta Jumalaa kohtaan, joka on kaiken hyvän lahjan antaja ja sitä lähinnä kiitollisuudesta kaikkia hyviä ihmisiä kohtaan, jotka tekevät hyvää maailmassa ja ovat maan suola. Hän puhui tästä niin, että ruoka nousi pojalle kurkkuun, ikäänkuin olisi se tahtonut tukahuttaa hänet. Hän häpesi, että oli köyhä, häntä ujostutti niin, että itku tyrehtyi hänen kurkkuunsa. Hän oli loukkaantunut kuin olisi häntä verisesti solvaistu, häntä ja kaikkia, jotka olivat köyhiä maan päällä. Ja hän arveli, että tahtoisi saada nousta ja vastata papille. Mutta hän ei tehnyt sitä. Hän vaikeni, kuin olisi jokin pakoittanut ajatukset turruksiin kaikkein noiden katseiden edessä, jotka kääntyivät häneen, ja kun pappi viimeksi kääntyi juuri Ivarin puoleen ja alkoi häneltä kysellä, kuten hän ennen oli tehnyt muutamille muille lapsille tutkiakseen olivatko he ymmärtäneet -- silloin oli kuin olisi näkymätön voima ehkäissyt poikaa puhumasta, niinkuin hän tahtoi. Eikä siinä kylliksi. Viha sydämessään vastasi lapsi juuri niin kuin hän tiesi, että pappi halusi hänen vastaavan. Ja Ivar teki sen niin hyvin, että pappi kiitti häntä ja taputti hänen päätänsä. Ja poika istuutui punastuen häpeästä ja hypisteli lakkia kädessään.

Tämä keskenkypsyys osoittaa, mitä tottuminen saa aikaan. Sillä kun tämä tapahtui, oli Ivar kolmetoista vuotias.

VII.

Minä kerron, kuten olen kuullut ja niinkuin muisto siitä opettaa minua kertomaan. Ja senvuoksi menen minä nyt eteenpäin ajassa. Näen edessäni Ivar Lyth'in nuorena miehenä. Hänen poikavuotensa olivat ohi jättämättä hänelle paljon muistamista.

Siihen aikaan kun tästä on kysymys, kulki nuori mies tehtaasta tehtaaseen löytämättä milloinkaan työtä, jonka luokse olisi saattanut pysähtyä. Niin köyhä ja oppimaton kuin hän olikin, oli hänellä kuitenkin aina, kuten ennen on sanottu, jälellä jonkinlainen vaatimus parempaan. Tähän nähden ei hänellä ollut ainoastaan halu nauttia, joka lienee yhteistä useimmille, vaan myöskin tietää, ja senvuoksi luki hän parina vuonna ne ajat, jotka muut käyttivät huvituksiinsa. Kun köyhällä työläisellä on halu lukea, on liikuttavaa ajatella, _kuinka_ hän lukee. Voin kuvitella itselleni, että se käy aivan toisin kuin joku muu ihminen, jolla aina on aikaa ja jolle kaikki kirjat ovat saatavissa, ottaa kirjan käteensä vain päästäksensä sen läpi. Hän ei luule mitään tietävänsä, kun hän alkaa, ja mitä enemmän hän lukee, sitä selvemmin hän näkee ja tuntee, että hän perimmältäkään ei mitään tiedä. On otaksuttavaa, että hän silloin lukee suuremmalla innolla kuin joku muu voisi sen tehdä, juuri senvuoksi että hänen täytyy taistella joka minuutti, jonka hän saattaa uhrata tälle tiedonetsinnällensä. Sillä työaika tehtaissa on pitkä, vielä pitempi oli se ennen, ja jos on raskasta työtä, ei ole aina niin hyvä säästää lepotunneistaan.

Ivar Lyth oli kuitenkin terve ja vahva eikä pariakymmentäparia vuotta vanhempi ja senvuoksi kävi se. On helpompaa meidän aikanamme kuin ennen oli, köyhän lainata kirjoja, kun arveltiin, että köyhän tuskin tarvitsi lukeakaan. Ja te ihmettelisitte, jos minä kertoisin teille, kuinka paljon Ivar Lyth luki ja mitä kirjoja hän luki. Mutta maksaa tuskin vaivaa luetella nimiä. On kylliksi kun sanon, että hän luki likipitäen, mitä muutkin sivistyneet ihmiset lukevat, se tahtoo sanoa, mitä sanomalehtien kautta tyrkytettiin hänelle. Tämä lukeminen täytti kuitenkin tyhjän paikan hänessä, ja että se jäi hedelmättömäksi, riippui jälkeenpäin sattuvista tapauksista.

Oli kuitenkin ihmeellistä kyllä, että hän tänä aikana saattoi lukea. Sillä Ivar Lyth oli, samoinkuin useimmat naimattomat työtoverinsa, perheessä asumassa, ja kun hänen öisin piti lukea, tapahtui se lattialla maaten kaasulampun valossa, joka oli varustettu verholla siten, että valo antoi lukijaan, mutta varjo levisi muuhun osaan huonetta.

On mahdollista, että itse se taistelun elementti, joka kätkeytyi kaikkeen tähän tiedon hankkimiseen, oli apuna lisäämässä hänen tarmoansa. Mutta hän ei olisi päässyt kauaksi, jos ei sattuma erityisellä tavalla olisi suosinut hänen pyrkimyksiänsä. Ja sattuma tuli hänelle avuksi ihmismuodossa, hienon ja sivistyneen miehen, joka seurusteli parhaimmissa piireissä ja työskenteli köyhien hyväksi niin puheessa kuin kirjoituksessakin. Jos minä mainitsisin hänen nimensä, tuntisitte te hänet tai ainakin tietäisitte, kuka hän oli. Hän oli useita vuosia vanhempi kuin tiedonhaluinen työmies ja hän asui yksin yliskamarissa eteläpuolella kaupunkia, ei kaukana sieltä, missä tällä silloin oli asuinpaikka huoneosakkaana.

Lyth tuli tuttavaksi tämän miehen kanssa sillä tavoin, että hän eräänä päivänä seisoi hänen vieressänsä kirjastossa ja hieno herra kuuli kuinka hän pyysi lainata kirjaa. Työmies näki, että vieras hätkähti ja tarkasteli häntä, kun hän kuuli kirjan nimen, ja kun Lyth silloin sai sen vastauksen, että kirjaa ei ollut, kääntyi hieno herra hänen puoleensa ja sanoi nimensä. Hän esitteli itsensä työmiehelle kuin olisi tämä ollut vertainen ja tämä tuli siitä niin hämmästyksiinsä, että hän ei ensin tullut sanoneeksi ainoatakaan sanaa. Vieras sanoi aivan tyynenä, että hänellä oli kirja ja halusta palvelisi häntä lainaamalla sen, jos tämä vain tahtoisi seurata häntä kotiin sitä hakemaan.

Työmies oli epäluuloinen, hän kulki koko ajan ja ajatteli, miksi tuo toinen oli kysynyt sellaista asiaa ja mikä hänen tarkoituksensa mahtoi olla. Molemmat miehet kulkivat yhdessä -- ja vihdoin kysyi vieras seuralaisensa nimeä. Lyth häpesi, koska oli ollut epäkohtelias eikä heti ollut sitä ilmoittanut. Mutta toinen ei ollut mitään huomaavinansa, ja niin seurasivat he edelleen työmiehen koko ajan ihmetellessä, mitä toinen tahtoi häneltä. Lopuksi tulivat he erääseen taloon, joka sijaitsi muutaman sivukadun varrella. Tohtori avasi oven ja pyysi seuralaistansa astumaan sisään. Työmies huomasi tavanneensa merkillisen miehen, ja merkillisyys oli siinä, että hän ei mitään muuta tahtonut kuin auttaa häntä. Ensi iltana jäivät he istumaan tohtorin huoneeseen ja keskustelivat yli pari tuntia.

Tämä ensimmäinen kohtaus johti useampiin ja kahden vuoden aikana luki Lyth tohtorin kirjastosta kaikki kirjat, jotka olivat ruotsia ja joista saattoi olla hänelle jotain hyötyä. Lyth kävi usein tervehtimässä uutta ystäväänsä ja hänen kanssaan keskusteli hän kaikesta paitsi siitä, mikä koski hänen omaa elämäänsä. Tohtorin oli tapana leikillisesti sanoa, että Lyth'illä oli taipumusta tulla filosoofiksi, ja hän puhui yleensä työmiehelle paljon taipumuksista, joita ei kehitetä. Varmaa on, että onnellisempi kuin näinä kahtena vuotena ei Ivar Lyth koskaan ollut. Kun hän istui tohtorin työhuoneessa, unohti hän kaikki, mitä hänen muulloin oli tapana miettiä. Ja kun hän sitten seisoi työnsä ääressä saattoi ajatus tuollaisesta illasta, joka odotti, tehdä hänet iloiseksi ja tyytyväiseksi, silloinkin jos hän oli nälkäinen ja häneltä puuttui rahoja.

On luonnollista, että tohtori pari kertaa kysyi uudelta tuttavaltansa, miten tällä oli laita. Mutta joko vastasi hän vältellen tai suorastaan katkaisi kysymyksen sanomalla, ett'ei tahtonut vastata, niin antoi Lyth hänen kuitenkin ymmärtää, että hän ei toivonut mitään kysyttävän itsestään. Niin, hän vastasi kysyjälle kerran niin kitkerästi, että hän itse ihmetteli, ett'ei toinen suuttunut. Mutta tohtori näytti päinvastoin katuvan, että oli ollut tungetteleva ja molemmat miehet istuivat hiljaa hyvän aikaa tietämättä, mitä he tämän jälkeen sanoisivat toisillensa.

Oli nimittäin niin, että tohtori pelkästä hyvänsuonnista oli tullut kysyneeksi Ivar Lyth'in äitiä ja silloin nousi veri aina sankarimme päähän. Hän puri hampaitaan yhteen, jotta ei tulisi sanoneeksi mitään, joka haavoittaisi kysyjää enemmän kuin tarpeellista oli, ja kun he istuivat siinä, tuli Ivar Lyth kiinnittäneeksi huomiota nuoren tytön valokuvaan, joka oli oppineen pöydällä. Työmies tuli siinä ajatelleeksi rakkautta, naimista ja lapsia. Silmänräpäyksessä tuntui hänestä, kuin olisi koko hänen nuoruutensa ja lapsuutensa suru repinyt ja raadellut häntä ja hän sanoi yht'äkkiä ja odottamatta:

"Minä en koskaan tahtoisi mennä naimisiin."

Hän huomasi, että toinen hämmästyi, kun hänen sanansa tulivat niin jyrkästi. Mutta tohtorilla oli itsensähillitsemisen levollisuus, joka harvoin väisti häneltä ja senvuoksi vastasi hän vain:

"Ettekö?"

Hänen äänensä tuntui välinpitämättömämmältä kuin Ivar Lyth halusi, ja hän jatkoi senvuoksi:

"Jos minä menisin naimisiin ja saisin lapsen, olisi se pahinta, mitä osaisin itselleni ajatella. Minä luulen, että minä tappaisin lapsen, jos minulla sellainen olisi."

Tohtori kohottautui puoleksi keinutuolista ja katseli häntä.

"Sitä te ette tarkoita," sanoi hän.

Tästä tuli toinen vielä innokkaammaksi ja jatkoi senvuoksi:

"Kyllä, minä tiedän, että tekisin sen. Ehkä en heti, ehkä en moniin vuosiin. Mutta vihdoin tekisin minä sen kuitenkin."

"Ettekö te rakastaisi lasta, jos sellainen teillä olisi?" huudahti tohtori.

"Juuri senvuoksi tappaisin minä sen," vastasi Ivar Lyth.

Kun hän virkkoi nämä sanat, ei Ivar Lyth varmaankaan tarkoittanut niillä mitään. Tai hänen päähänsä ei ainakaan pälkähtänyt, että ne voisivat saada jonkin tarkoituksen. Ne tunkivat esiin hänen huuliltansa, kuin olisi joku toinen puhunut hänen suullansa. Hän ei ollut koskaan ajatellut mitään sellaista ja tuli kentiesi vastanneeksi siten vain senvuoksi, että toinen mitään tarkoittamatta oli herättänyt hänessä eloon ajatuksen hänen äidistänsä. Mutta hänen äänessään, hänen katseessaan, koko hänen olennossaan oli jotain samalla kertaa niin vihamielistä ja kamalaa, että tohtorin ehdottomasti täytyi kysyä itseltään, oliko tämä sama mies, joka vaatimattomana ja umpimielisenä tapasi tulla hänen luoksensa tyydyttämään tiedonhaluaan.

Molemmat miehet vaikenivat, ja Ivar Lyth sitaisi kädellä otsaansa kuin olisi hän tuntenut huimausta. Hänen silmiään todellakin hämärsi ja samalla hetkellä kuin sanat olivat sanotut, laskeutui hänen yllensä kammottava raskaus. Oli kuin olisi hänessä herännyt muisto, että juuri niin oli hän kerran ennen istunut. Juuri niin oli toinen puhunut ja hän oli juuri niin vastannut. Sanat soivat vielä hänen sisässään sellaisella voimalla, kuin olisivat ne vanginneet hänen tulevaisuuttansa ja sitoneet hänet väkevillä kahleilla johonkin, jota ei vielä ollut. Ne eivät kuuluneet hänen korviinsa varoituksena vaan lupauksena. Eikö se ole kummallista? Ja sillä aikaa kun hänen katseensa liukui yli kirjahyllyrivien, jotka olivat hänen edessänsä, vapisi hän tuskasta, joka silloin tuntui hänestä aivan tarkoituksettomalta.

VIII.

Tämä kohtaus vaikutti Ivar Lyth'iin niin ankarasti, että hän tästä päivästä alkaen vältti joutumista sen miehen pariin, jonka seura oli hänelle merkinnyt enemmän kuin kenenkään muun. En voi selittää sitä toisella tavoin kuin että hän tunsi jollain selittämättömällä tavalla paljastaneensa itsensä toiselle ja häpesi sitä. Hän oli tullut sanoneeksi jotakin, joka tuntui häpeältä jo pelkästään sanottunakin. Hän oli katkeroittunut itseensä, katkeroittunut toiseen, joka oli ollut hänen heikkoutensa todistajana ja samalla kertaa tunsi hän tulevaisuuden suhteen epämääräistä pelkoa, joka parina päivänä tuli häneen niin pian kun hän koetti olla yksin. Tämä pelko katosi sitten vähitellen ja hän käsitteli koko tunnetta mielikuvituksena. Mutta myöskin sitten kun hän oli päässyt tämän kummallisen mielentilan herraksi, ei hän saattanut uudistaa niitä käyntejä, jotka ennen olivat olleet hänen ilonsa.

Ehk'ei Ivar Lyth kuitenkaan olisi niin täydellisesti vieraantunut mainitun tohtorin seurasta jos ei yhdenaikaisesti tämän keralla olisi tapahtunut jotain muuta, joka täydellisesti käänsi hänen elämänsä suunnan. Kuten muistamme, asui Ivar Lyth tähän aikaan huoneosakkaana; se tahtoo sanoa, hänellä oli makuusija yötä samassa huoneessa kuin kokonaisella perheelläkin, ja tämä koti oli ainoa, jonka hän omisti.

Ivar Lyth oli alussa ainoa vieras, joka jakoi huonetta yhdessä perheen keralla. Mutta eräänä iltana talviaikaan tuli myöskin nuori tyttö sinne. Hän teki työtä samassa tehtaassa kuin Lyth ja vaikka hän ei koskaan ollut puhunut tytön kanssa, tunsi hän hänet kuitenkin heti. Hän kantoi kaikki mitä omisti ja mitä hänellä oli mukanaan raitaiseen pumpuliliiviin sidottuna ja kysyi, eikö hän voisi saada paikkaa vain yön yli. Hän kertoi, että siinä perheessä, missä hän oli ennen asunut, piti tyyssijaansa kaksi prostitueerattua. He olivat laahanneet miehiä kadulta sisään ja nuori tyttö oli muuttanut tästä kodista, jotta hänen ei kauempaa tarvitsisi kärsiä sellaista seuraa.

Ivar Lyth istui ajatuksissaan vuoteellaan ja kuunteli keskustelua, joka sukeusi nuoren tytön ja perheen kesken, ja hän tiesi koko ajan, että se oli hän, joka lopulta saisi päättää, hyväksyttäisiinkö hänen pyyntönsä vai ei. Hän oli nimittäin sopinut niin, että hän siitä hinnasta, minkä suoritti, saisi yksin asua perheessä ja hän tunsi vastenmielisyyttä ajatellessaan, että ahdasta tilaa jakamaan tulisi vielä yksi lisäksi.

Hän istui epäilevänä ja katsoi tyttöön, ja hän kuuli selvästi kuin olisi joku kuiskannut hänen sisässään: "sano ei! sano ei!" Mutta samalla kertaa tiesi hän, että kun tulisi kysymykseen, ei hän koskaan voisi kieltää, vaikka tahtoisikin. Ja samassa näki hän tytön suuret silmät, jotka olivat syvän pelokkaat kuin takaa-ajetun otuksen.

Ivar Lyth kääntyi poispäin. Hän ei voinut kestää näiden silmien katsetta eikä myöskään ajatusta, että se olisi hän, joka ajaisi hänet ulos yöhön. Hän mumisi hyväksymisensä: "vain tällä kertaa." Tyttö veti syvään henkeään, asetti nyyttinsä sivulle ja istuutui pää käsien nojaan.

Sinä iltana ei Ivar Lyth osannut lukea vuoteessaan. Hän riisuutui, ryömi nurkkaansa ja nukkui. Mutta vielä unessa vainosi häntä selittämätön levottomuuden tunne, ja kun hän heräsi, sattui hänen ensimmäinen katseensa tyttöön, joka oli saanut paikan itselleen lattialla lähellä ovea. Siinä oli suuri rako alapuolella ja Lyth tiesi, että siitä veti kylmästi. Hän oli itse maannut siinä ensin, vaikka hänen sitten oli onnistunut saada parempi paikka sisempänä huonetta. Tyttö nukkui vielä ja Ivar Lyth oli yksin valveilla. Hän saattoi nähdä tytön siinä, missä tämä nukkui, tarvitsematta kohottautua, ja hän tuli ajatelleeksi, että hän varmaan oli yksin ja hylätty kuten hän itsekin ja että kukaan ei välittänyt hänestä. Hän ei ymmärtänyt, että tämä ajatus juurtuisi häneen juuri katsellessaan tätä nuorta naista, jonka kanssa hän ei ollut vaihtanut sanaakaan. Hänellä oli vaalea tukka, joka putosi pehmeälle kaulalle ja hänen olkapäissään oli jotain lapsellista, joka melkein vietteli kyyneleitä nuoren miehen silmiin. Hän makasi kauan tuijottaen nuoreen tyttöön ja mitä kauemmin hän makasi ja ajatteli, sitä lapsellisemmalta, yksinäisemmältä ja hyljätymmältä tuntui tyttö hänen mielestänsä. Unissa tyttö kuitenkin lienee tuntenut, että joku tarkasteli häntä, sillä hän aukaisi yht'äkkiä silmänsä ja veti rääsyisen peitteen olkapäittensä yli. Kun Lyth meni työhönsä, makasi tyttö vielä hiljaa ja teeskenteli nukkuvansa.

IX.

Ivar Lyth kuljeskeli koko päivän ympäri tuntien että jotain ihmeellistä oli tapahtunut ja samalla peloissaan kuin uhkaavasta vaarasta. Hän ei voinut ymmärtää syytä tähän kummalliseen tunteeseen. Mutta se kasvoi ja kasvoi päivän kuluessa ja oli kuin olisi kaikki, mitä hän teki, ajatteli tai tunsi saanut suuremmat mitta-suhteet. Hänen levottomuutensa oli niin väkevä, että hän illalla kulki kiertotietä vain päästäkseen tulemasta liian aikaisin kotiin.

Hänestä näytti niin äärettömän tärkeältä saisiko hän nähdä jälleen tuon vaalean tukan ja nämä suuret silmät vai ei, melkein kuin vaikuttaisi se ratkaisevasti koko hänen elämäänsä. Hän ei tahtonut sitä. Koko voimallaan koetti hän upottautua siihen tunteeseen, että se oli hänestä mitä vastenmielisintä. Ja viha kiehui hänessä jo edeltäkäsin, kun hän vain ajattelikin, että hänen emäntänsä voisi rikkoa sanansa ja todellakin antaisi tytön jäädä.

Kun Ivar Lyth tuli takaisin, istui nuori tyttö kuitenkin jo paikallaan eikä mikään niistä tunteista, joita nuori mies edeltäkäsin oli koettanut loihtia esiin, tahtonut häntä nähdessä ilmaantua. Hän tunsi vain tukahutettua ahdistusta, aivan kuin ei olisi jaksanut asettautua vastarintaan vääryyttä vastaan. Ja tervehtimättä hiipi hän vuoteellensa.

Kukaan ei ollut kysynyt hänen mieltänsä ja Ivar Lyth koetti ensin nostattaa itsessään oikeutettua vihaa tätä loukkausta kohtaan. Ajatuksissaan kiihoitti hän itseään ja mietti koota kapineensa ja lähteä tiehensä. Hän heitti silmäyksen huoneeseen ja istui vuoteellaan hautoen ajatuksiaan.

Ei ole vaikeata ajatella, miltä sellainen huone näyttää maatapanoajan saapuessa. Koko huone on täysi likaisia vuoteita. Kukaan ei voi liikkua siellä sisällä. Jokainen istuu paikallaan väsyneenä, kokoonkyyristyneenä, jotta ei olisi tiellä. Takassa palaa kaasulamppu. Paikan isäntä kuorsaa jo ja vaimo on kenties juuri riisuutumassa mennäkseen sänkyyn. Kukaan ei välitä toisesta, eikä kukaan ujostele.

Sellaisesta sisustasta voisi kertoa paljon, joka ehkä useimmista lukijoista olisi vähemmän mieluista kuulla. Ivar Lyth istui tässä ympäristössä ja koetti kiihoittaa itseään vihaan senvuoksi, että isäntäväkensä oli rikkonut lupauksensa. Mutta keskellä näitä ajatuksia ei hän saattanut olla katsomatta sille taholle, missä nuori tyttö oli. Tyttö hommaili asettaen tavaroitaan järjestykseen ja kun hän oli sen tehnyt, otti hän esiin neulan ja lankaa ja asettautui korjaamaan hamettaan. Hän ei sanonut mitään, oli kuin olisi hän istunut yksin huoneessa. On luultavaa, että hän kuitenkin huomasi, miten nuori mies häntä katseli. Itse ei hän kuitenkaan voinut päästä siitä asiasta selville. Mutta kun hän istui siellä, tuntui hänestä äkkiä kuin he molemmat, nuori tyttö ja hän, koko ajan keskustelisivat toistensa kanssa. Hän pani merkille, että tytön hame oli kulunut ja hän veti siitä sen johtopäätöksen, että hän eli kunniallisesti. Hänellä oli paksu, vaalea tukka ja siniset silmät, hänen ihonsa oli heleämpi kuin työläisnaisilla on tavallista ja hänen suunsa oli punainen ja kaunis. Hän oli hauskan näköinen, mutta se seikka ei etusijassa viehättänyt nuorta työmiestä. Hänen ajatuksensa kulkivat toiselle suunnalle. Koko tytön käytös ja ulkomuoto panivat hänet jälleen ajattelemaan, että hän varmaankin lienee onneton ja yksinäinen. Aivan kuin ensimmäisenä iltana ahdisti häntä uudelleen se ajatus ja hän alkoi ihmetellä, mitä nuori tyttö ajatteli hänestä. Sillä aikaa oli emäntä ryöminyt vuoteeseensa ja nukkunut, ja koko ajan istui Ivar Lyth samassa asennossa ja hänen ajatuksensa työskentelivät lakkaamatta. Hän tunsi melkein kuin olisivat he, tyttö ja hän, istuneet valveilla pitääkseen toisilleen seuraa ja hän olisi ollut iloinen, jos tyttö olisi sanonut jotain. Mutta samalla kertaa miellytti häntä se, ett'ei hän mitään puhunut. Hän tunsi sydämensä oudosti heltyneen ja kun hän viimein meni vuoteeseensa, ei hän saattanut olla kääntymättä ja sanomatta hyvää yötä nuorelle naiselle ennenkuin nukkui.

Tämä oli ensimmäinen sana, jonka he kumpainenkaan siihen asti olivat lausuneet toisillensa. "Hyvää yötä", vastasi tyttö.

Ja Lyth'istä tuntui, että hänen suuret silmänsä kävivät ystävällisiksi, kun ne kääntyivät häntä kohti.

Tätä keksintöä seurasi tunne, että onni odotti häntä. Mutta samalla kertaa kirveli pelko hänen rintaansa. Mitä voimakkaimman vastenmielisyyden tunne levisi koko hänen ruumiiseensa, ja hän kärsi kuin olisi osannut katsoa sisäänsä ja kuin olisi ymmärtänyt koko elämän. Häneen tarttui merkillinen tuska, kuin olisi hän syöksynyt vaaraan sanomalla tuon pienen sanan "hyvää yötä", ja hän piti, ett'ei hänen koskaan olisi pitänyt lausua tytölle tuota pientä sanaa. Hän makasi kauan valveilla mietiskellen miksi oli tehnyt sen. Oli kuin olisi hän tässä sanassa huomannut alun koko elämäänsä, ja se sitoi häntä tyttöön ja tyttöä häneen, ennenkuin kumpainenkaan heistä edes tiesi toisen nimeä.

X.

Oli asia, joka tässä miehessä ennen muuta tuntuu lukijasta kummalliselta. Ulkonaisessa elämässään ja käytöksessään oli hän aina kuten kansa on useimmiten. Hän teki muistutuksitta työnsä tehtaassa ja niinä kymmenenä vuotena, jotka hän oli naimisissa ei hän koskaan muuttanut paikkaa. Hän ei käyttänyt väkijuomia enempää kuin muutkaan, eikä ollut ketään, jonka kanssa hänen olisi ollut vaikea tulla toimeen. Jos joku teki hänelle jotain pahaa, ei hän koskaan saattanut kostaa, ja jos joku oli kova ja ilkeä häntä kohtaan, oli se aina hän, joka väistyi. Tätä hän ei tehnyt siitä syystä, että olisi ollut sovinnollisempi tai parempi kuin toisetkaan, vaan senvuoksi, että hän ei voinut muuta. Viha ja kiukku olivat päinvastoin väijyksissä tämän harvinaisen miehen sisällä. Mutta hänen vihansa oli omituista laatua. Se ei leimahtanut liekkeihin, mutta se oli niin väkivaltaista että se syttyessään teki miehen sairaaksi. Hän on nähnyt punaisten pilkkujen hyppivän ympäri toinen toistansa pimeässä ja hän on usein pelännyt itseään. Muuten kuului hän niihin, joille elämä on ollut lujaa, eikä hän oikeastaan koskaan voinut ymmärtää, olivatko kaikki ne kummalliset ajatukset, jotka hallitsivat häntä, tulleet siitä, että hänellä oli ollut vaikeata, tai oliko hänellä ollut niin ankaraa senvuoksi, että hänen pahat ajatuksensa pitivät häntä vallassaan. Kaikki oli aina käynyt hänelle ylös ja alas ja eteen ja taaksepäin. Ei koskaan voinut hän sanoa saavuttaneensa päämaalia, johon oli pyrkinyt tai tulleensa lepoon ja rauhaan. Hän tunsi sen, kuin olisi joku estänyt häntä elämästä muiden ihmisten elämää, ja tämä joku tunsi onnettoman miehen itsessään aina siihen asti kuin tämä kummallinen, sisäinen kaksintaistelu oli lopussa, se tahtoo sanoa siihen päivään asti kuin tämä toinen päätti työnsä lyömällä hänet maahan.

Niin tunsi onneton koko elämänsä ajan ja oli kenties totta kun hän sanoi, että aina joku muu kuin hän itse oli johtanut hänen tekojansa ja että tämä toinen väijyi hänen sisällään. Tämä toinen ei myöskään koskaan päästänyt saalistansa. Kun hän oli onneton, kuiskasi ääni hänen sisässään: "tee se ja se." Ja se kehoitti häntä aina pahaan. Se lakkasi kuiskaamasta ja rupesi puhumaan. Se lopetti puhumisen ja huusi ääneen. Se huusi niin lujaa, että kidutettu mies toisinaan arveli, että ihmisten pitäisi kääntyä ympäri kadulla, kun hän kulki ohi. Se huusi hänen korvissansa kun tehtaan kangaspuut kalskuttivat hänen ympärillänsä. Se kirkui hänessä kun hän seisoi siinä elämänsä kohdassa, jolloin jokainen ihminen etsii onnea, ja se huusi kovempaa kuin koskaan, kun onnettomuus tuli ja painoi hänet maahan. Se oli aina saapuvilla tuo hirvittävä joku puhuvine äänineen, ja mies, joka kantoi sitä sisässään, tiesi kauan, että toinen viimein olisi väkevämpi.