Part 1

EKSYKSISSÄ

Kirj.

Gustaf af Geijerstam

Suomentanut Fanny Davidsson

Alkuteos: Vilse i lifvet

Isak Julin, Tampere, 1912.

I.

On ihmiskohtaloja, jotka tuntuvat meistä niin kummallisen liikuttavilta, että me tahdomme pysähtyä niiden eteen ja pyytää tuntemattomilta voimilta anteeksiantoa. Tämä tunne, joka on syvempi kaikkea sitä, mitä kutsutaan sääliksi, sisältää samalla tietoisuuden, että meillä itsellämme on onnellisempi osa ja että kuitenkin meidän ja kysymyksessä olevan kohtalon välillä on side, joka täyttää meidät kammolla.

Mitä enemmän katselemme ja mitä enemmän opimme ymmärtämään ihmisiä ja ihmisten elämää, sitä varmemmin kiinnittyy katseemme kaikkeen arvoitukselliseen ihmiselämässä. Ja missä kuljemmekin maailmassa, tulemme silloin alati muistamaan, että tuo arvoituksellinen ja selittämätön hämmentää katseemme ja eristää kohtalomme.

Tämä kokemus saattaa minut ajattelemaan mitä tapahtuu, kun usva nousee merestä ja käärii kadut vaaleanharmaaseen verhoonsa. Kuljemme yksin eteenpäin ja kohtaamme olentoja, jotka vilahtavat ohi ja parin sekunnin aikana näkyvät selvästi kaasulyhdyn valossa. Sumu täyttää kaupungin aina partailleen asti ja upottaa kaikki ihmiset vaaleaan kätköönsä. Kuulemme ääniä sumun seasta. Kaikkialla ympärillä kuulemme näitä ääniä. Mutta mitä kuulemme, on vain paloja keskustelusta, irtikiskaistuja katkelmia siitä elämän leikistä, joka kulkee ympärillämme ilman että me voimme päästä sen perille. Mitä me näemme, on äkkiä ohihäämöittäviä kasvoja, jotka häviävät sumuun. Kun me kuljemme siellä, kuljemme me umpimähkään, ja vain muistomme siitä vähästä mitä tiedämme ja tunnemme estää meitä joutumasta harhaan.

Missä kuljenkin maailmassa, meren työntekijäin joukossa tai vuoren lasten, maaseudun etäisimmällä kulmalla tai suurkaupungin vilinässä -- aina on minulla aihetta ajatella tätä havaintoa: liikkua eteenpäin sumussa ja nähdä arvoituksellisten kasvojen liukuvan ohitseni. Minä tiedän, että auringon noustua arvoituksellinen häviää. Mutta se aurinko, jota minä tarkoitan, sitä ei ole vielä kukaan elävä nähnyt ja siksi ikävystymme me vain aavistukseemme, kun veremme jähmettyy noiden kätkettyjen voimien puhjetessa, voimien, jotka kuten veripunaiset salamat, viiltävät läpi jokapäiväisen elämän harmaan ilmanrannan.

Olen aina tuntenut vetovoimaa sellaisiin ihmisiin, joiden elämä näyttää seisovan muiden ihmisten kokemuspiirin ulkopuolella. Olen tehnyt sen siksi, että katsellessani heidän kohtaloansa, olen tuntenut seisovani sen mahdollisuuden reunalla, jonka takana piilee vastaus sen sfinxin arvoitukseen, jonka ratkaisun me maksamme elämällämme. Ja kun etsin muististani joitakuita noita ihmisiä, joiden kohtalosta useimmat kääntyvät pois ehdottomalla väristyksellä, jonka he mitä pikemmin koettavat unhoittaa, näen edessäni yksinäisen miehen, joka lumipyryssä ja tuulessa ponnistelee eteenpäin eräällä Tukholman pohjoispuolisen työväenkorttelin leveällä poikkikadulla.

Tämän miehen yllä on työläisen puku ja hänen kasvonsa ovat kalpeat. Hän saattaa olla noin kolmekymmentäviisivuotias, mutta hän kulkee eteenpäin kumartuneena kuin olisi tyyten väsynyt jonkin raskaan taakan kantamisesta. Näen hänen pysähtyvän muutaman kaasulyhdyn luo ja vetävän henkeään tuulen vuoksi. Silloin näen, että hänen silmänsä ovat syvällä ja hänen kasvoillaan vaaleine partoineen ja epämääräisine piirteineen on ilme, joka on suljettu, mutta ei silti kova. Hän kääntyy jälleen ja jatkaa vitkallista kulkuaan ja hän katoo eräästä suureen kivitaloon vievästä ovesta, kivitalon, jonka useimmissa akkunoissa riippuvat rääsyiset verhot.

Muistan tämän vähäpätöisen seikan voimakkaasti kuin näyn, ja vielä, kun tiedän sen, voin tuskin uskoa, että se, mitä tiedän tämän miehen kohtalosta voi todellakin olla totta. Se kasvaa joksikin eriskummalliseksi ja uskomattomaksi, jonka edessä toivoisin voivani lieventää jonkunverran itse kauhua, jos ei juuri se tässä olisi kaikki.

Hän on mennyt pois siitä maailmasta, johon hän kerran kuului, eikä häntä tunneta enään muusta kuin siitä numerosta, jolla yhteiskunta pyyhkii pois unohdukseen määrätyt nimet.

II.

Tämä mies kuului niihin, joiden koko elämän täyttää taistelu kahden luonteen välillä, ja kummallista on, että hän aikaisin näyttää itse tajunneen sen. Minä koetan kertoa tästä taistelusta, mutta älkää pyytäkö, että tekisin sen kylmästi ja järjesteellisesti. Sitä en voi. Voin vain ottaa sen mitä tiedän ja kertoa sen niinkuin kerran olen kuullut sen.

Mitenkä minä sain sen tietää? Mitä olen kokenut sellaista, joka on vienyt minut tämän miehen elämäntarinan jäljille? Siitä tulee pitkä kertomus, joka ehkä kerrotaan toiste. Nyt näen minä vain edessäni kaksi väsynyttä silmää, jotka pyytävät minua ilmaisemaan, mitä tiedän.

On ihmisiä, jotka koko elämänsä tuntevat, että sen ihmisen, jonka maailma näkee, ulkokuoren takana, että sen elämän, jota he itse elävät, pinnan alla on jotain, joka uhkaa murtautua esiin ja millä hetkellä hyvänsä voi lyödä heidän elämänsä pirstaleiksi. Nämä ihmiset kuulevat usein äänen, joka puhuu lujaa heidän sisällänsä ja tämä ääni kehoittaa heitä kummallisiin tekoihin. Tämä ääni ei kauhista heitä. Sillä heille on tullut tavaksi kuulla sitä, mutta ei kuunnella sen kehoituksia.

Muta se ei kuole heissä. Se puhuu lujempaa ja lujempaa.

Ja vihdoin...

Mutta minä saan mennä kauas taaksepäin, jos tahdon löytää alun. Minun täytyy tehdä se, vaikka hyvin tiedän, että se teko, joka ratkaisi minun sankarini elämän, eli keskeneräisenä hänessä kauan ennen kuin se todella pantiin täytäntöön. Hänessä oli onnettomuuden merkki jo syntymästä, ja kehenkään ei sovi paremmin kuin häneen se käsitys, joka on yleinen Venäjällä, missä miestä, joka on tehnyt rikoksen, kutsutaan onnettomaksi. Olenpa vielä kuullut, että onneton ja rikoksellinen on venäjänkielessä sama sana, ja minä muistan, että kun monta vuotta sitten luin tästä, jo silloin ajattelin sitä miestä, josta tässä puhun. Pidin, että olisin suonut hänen sen kuulevan.

Luulen muuten, että mitä sitten tapahtui, alkoi, kun hän eräänä iltana istui yksin vuoteellaan ja ajatteli olevansa pakoitettu menemään naimisiin. Ehkä on se alkanut paljon aikaisemmin. Kun onnettomuus levittäytyi hänen yllensä, tiedän minä, että hän tunsi kuin olisi hän syntynyt ainoastaan senvuoksi, että tämä voisi tapahtua. Ja kun se nyt oli tapahtunut, oli hänen elämänsä lopussa ja hän sai rauhan. Ei sitä rauhaa, josta meidän uskontomme puhuu. Sillä se ei ollut häntä varten. Mutta sen rauhan, joka tulee, kun ihminen tuntee, että nyt ei voi enään tapahtua mitään, joka tuottaisi hänelle surua.

Viipyy kyllä hyvin kauan, ennenkuin voi päästä niin pitkälle. Eikä ole ketään, joka tietää tai voi tietää, kuinka tämä mies oli kulkenut ympäri ja pelännyt, että tuo hirvittävä hetki tulisi. Tehdä paha teko, se on seikka se. Mutta tietää tulevansa tekemään sen, tietää se niin varmasti, että on kuin koko elämä viittaisi siihen, se on pahempi. Se on helvetti jo elämässä. Mutta siitä helvetistä ei ole mitään katekismuksessa.

III.

Sanotusta luulee lukija varmaan, että mies, josta tässä puhutaan, menetti järkensä. Mutta niin ei ollut kuitenkaan laita. Hänen ymmärryksensä oli tavallisessa merkityksessä yhtä hyvä kuin jonkun muunkin, ja hänen ainoa puutteensa oli, ett'ei hän voinut ymmärtää itseään. Mutta tämä heikkous oli hänellä yhteinen koko maailman viisaiden miesten kanssa, ja hän erosi useimmista ehkä enimmän siinä, että kun hän vihdoin oppi tuntemaan itsensä, huomasi hän, että sen vähän, mitä hän tiesi, oli hän saanut maksaa elämällänsä.

Nyt tahdon minä kuitenkin kertoa, kuinka hänen elämänsä kului ja millaista hänellä on ollut. Ja alku on sellainen, että hän ei koskaan ollut tuntenut isäänsä. Hän tuli pääkaupungista ja muuan torpparin vaimo maalta tuli hänen äidiksensä. Oikeata äitiänsä ei hän koskaan nähnyt enempää kuin yhden kerran, ja se tapahtui silloin kun hänen kasvatusäitinsä oli lähtenyt hänen kanssansa tuon pitkän matkan Tukholmaan ilmoittaakseen köyhäinhoidolle, että hänen oikea äitinsä ei tahtonut maksaa lapsestaan. Hän ei ollut silloin enempää kuin viisivuotias ja hän ei tosin oikein ymmärtänyt, mitä kaikki oikeastaan koski. Mutta hän kuuli, mitä sanottiin. Mitä tapahtui, näki hän. Ja hän muisti kaiken kun oli kyllin vanha voidakseen ymmärtää. Siellä kohtasivat sillä välin toisensa hänen kasvatusäitinsä ja hän, jonka piti olla hänen oikea äitinsä, ja heidän piti antaa selvitystä toinen toiselleen. Ei pidä nyt kuvitella, että tämä niin kutsuttu äiti, joka oli käsketty sisään vastaamaan teoistaan, kuului niihin onnettomiin, jotka ovat tulleet huonojen miesten viettelemiksi ja sitten jätetyt pulaan. Hän kuului jo syntymästä niihin, jotka lopettavat kehruutuvassa, ja poika oli hänen kolmas lapsensa, jotka kaikki olivat eri miehistä.

Kaikkea tätä ei lapsi, kuten sanottu, voinut ymmärtää. Mutta poika saattoi nähdä, että hän seisoi suuren pöydän edessä ja että hänen kasvatusäitinsä oikeutetussa vihassa asetti hänet pöydälle näyttääkseen, että hän ei ollut kärsinyt puutetta, ja pyytääkseen toisia nyt auttamaan häntä pitämään huolta pienokaisesta. Pöydän ympärillä istui muutamia vanhoja herroja, ja he puhuivat vakavia sanoja vihastuneen kasvatusäidin kanssa. Niin tuli tuo toinen nainen sisään, jota poika ei koskaan ennen ollut nähnyt, ja muuan vanha herra ärjyi hänelle ja löi nyrkkiä pöytään. Poika tiesi, että tämä toinen oli hänen äitinsä. Sillä se oli sanottu hänelle, ennenkuin hän tuli sisään. Ja pienokainen vapisi kuin haavanlehti, kun hän ajatteli, että tämä nainen kenties tulisi ja ottaisi hänet luoksensa kotiin. Hän katsoi ja katsoi häntä, tuijotti lihavahkoon, inhoittavaan naiseen, joka otti vastaan jokaisen nuhteen niin tyynesti kuin olisivat luonnon äänet hänessä tykkänään sammuneet. Eikä poika koskaan unohtanut, että ilkein näky, mikä oli kohdannut hänen lapsensilmiään, oli tavata tämä äiti, jota hän ei koskaan enään tulisi näkemään.

Niin pieni kuin hän olikin, muisti hän myös jotain muuta: hän, joka oli hänen äitinsä, ei kertaakaan katsonut sille taholle, jossa poika seisoi. Ei kertaakaan saanut hän nähdä hänen silmiään. Kun poika lähti huoneesta, oli hän väsynyt koko ruumiiltaan pelkästä säikähdyksestä ja hän itki vuolaita kyyneliä sekä kauhusta että ilosta, kun hän sitten kasvatusäidin taluttamana kulki katua pitkin ja ymmärsi, että hän saisi jäädä hänen luoksensa.

Tämä on lapsuusmuisto, jota ei koskaan voi unhoittaa ja kukaan ei tiedä, mitä ajatuksia itää siinä, jonka huolettomasti potkaisee maailmalle nainen, jota hän olisi sylkenyt, jos olisi tavannut hänet vieraiden joukossa. Oliko ihmeellistä, jos hän ajatuksissansa vihasi tätä naista, jonka häpeämättömän himon hän näki olevan ainoan syyn syntymiseensä ja kaikkiin kärsimiinsä onnettomuuksiin? Oliko ihmeellistä, jos hän vihasi häntä siitä hetkestä asti, kun hän oppi, mitä tuo siunattu nimi äiti merkitsee, vihasi häntä niin syvästi, että hän saattoi toivoa voineensa antaa hänelle kuolemaan syntymällään.

IV.

Minä tiedän, että tämä kuuluu kovalta monen korvaan. Se sorahtaa kuin epäsointu siitä maailmasta, jonka me mieluimmin tahtoisimme unhoittaa. Ja kuitenkaan ei minun mielestäni ole mitään epäluonnollista siinä, että viha tähän äitiin saattoi sekaantua pojan ajatuksiin jo silloin kun hän leikki koivumäellä ulkopuolella sitä torppaa, jossa kasvatusvanhemmat asuivat. Ajatuksissaan saattoi hän kulkea hiljaa ja nauttia, kuu hän kuvitteli, että oli kohdannut äitinsä ja tehnyt hänelle jotain oikein pahaa. Hän ei tiennyt mitä pahaa tahtoisi tehdä hänelle. Mutta hän uskoi, että kun hetki saapui hän löytäisi tavan. Hän piti, että oli kylliksi, jos saisi nähdä tuon naisen itkevän. Ja on itsestään selvää, että sellaisia ajatuksia ei poika kertonut kenellekään.

Tulee myöskin kertoa, että tämä äiti ei ollut työläisluokan naisia. Hänen isänsä oli varakas käsityöläinen Tukholmassa ja hänen miehensä pankin kamreeri, joka oli nainut käsityöläisentyttären rahoista. Hän ei myöskään ollut sen pojan isä, joka kasvoi koivumäen luona olevassa torpassa. Naimisliitto ei nimittäin kestänyt kauempaa kuin että molemmat puolisot olivat ehtineet hävittää omaisuuden, jonka vaimo oli tuonut pesään. Ja kun heillä ei enään ollut varoja viettää sellaista elämää, joka oli tullut heille tavaksi, varasti mies kassasta. Mies pakeni Amerikaan. Ja kun vaimo oli yksin jälellä, jätti hän kaksi lastansa vanhemmillensa ja muutti asumaan erään kivenhakkaajan luo, jonka oli nähnyt kadulla ja johon oli rakastunut.

Eikö tämä kuulu kuin sadulta? Eikö tunnu kuin lukisi suurkaupungin salaisuuksista tai Baabeli-portosta? Mutta se ei ole kuitenkaan ihmeellisempää kuin että sellaista todella tapahtuu. Sillä tämä suuri kaupunki, jossa on niin paljon pimeitä koloja, niin paljon rikkautta, niin paljon kiihoittavaa iloa ja niin paljon vihlovaa hätää, se ärsyttää lapsiansa turmelemaan itseänsä, ja on samantekevää, muodostaako samppanja vai paloviina taustan tälle suurelle irstaisuudelle, joka on miljoonain ihmiselämäin salaisuus. Ettekö luule, että tämän voi ymmärtää, myöskin vaikka elämä-ikänsä olisi ollut köyhä työläinen. Luuletteko, että sitä on niin vaikea ymmärtää? Tämä nainen tuli rikkaasta kodista, joka ei koskaan ollut hieno. Hän oli oppinut, että kun piti "olla hauskaa" merkitsi se, että istuttiin savuisessa huoneessa, jossa kaikui hälinää ja naurua, jossa kaasu liehahteli ja kasvot hehkuivat viinistä ja väkiviinasta. Tässä huoneessa lauloivat huonot naiset säädyttömiä lauluja, ja sillä aikaa kun kaikkein silmät olivat suunnattuina esittäjalavalle, oli silmiä, jotka haastavina kiehäilivät nuoria tyttöjä nähdäkseen nauroivatko he kaksimielisesti laulun aikana. Huumautuneena tästä ilosta, joka suhisi hänen ympärillänsä, mutta jota hänen velvollisuutensa oli olla muka näkemättä, istui tämä nainen jo nuorena tyttönä sellaisissa paikoissa puolet iltoja, jolloin perheen tuli huvitella, ja kun sitten veri oli ruvennut kuohumaan, puudutettiin itsensä lopuksi ruoalla ja viinillä. Tätä teki hän nuorena tyttönä, ja sellaisessa paikassa näki hän ensi kerran miehensä. Ensimmäinen vaikutus, minkä hän teki häneen oli kun hän kuiskasi ujostelemattoman sanan hänen korvaansa muutaman aistillisen tanssin aikana, sanan, joka sai hänen omat silmänsä harson takana loistamaan. Ensimmäinen ilo, jota hän odotti avioliitolta oli päästä oikein pohjalta tuohon riehuvaan pyörteeseen, jossa huvi ei enään pysähtynyt pelkkiin sanoihin, ja jossa hän saisi maistaa kaikkea, mitä hän oli tietänyt olevan ja kaivannut sitten kuin oli kaksitoistavuotias lapsi.

Missä saattaisi tämä avioliitto viihtyä jos ei ulkoelämässä? Missä viettäisi se juhlahetkiänsä, jos ei kultaisessa kapakassa? Ja kuinka voisi olla päivää jona mies ei saattaisi tarjota hänelle silkkihametta ja vuokravaunua, samppanjaa ja kiillotettuja kenkiä, sulkia hattuun ja illallisia ensi luokan hotellissa, jalokiviä ja teatterilippuja? Kun varat kuivuivat, täytyi miehen ottaa, mitä hän ei voinut olla vailla. Sillä pyörre oli tarttunut häneen, kaunis nainen paljaine olkapäineen oli pakoittanut hänet siihen. Ja kun hänen miehensä oli poissa, eikä kukaan tahtonut maksaa hänen loistoansa, silloin otti hän yhden toistaan huonomman, kunnes hän vihdoin pysähtyi kivenhakkaajan luo, karkean työntekijän, saman, joka tuli hänen lapsensa isäksi. Tämä piti häntä kaksi vuotta. Sillä hän löi häntä ja sanotaan että sellaisten naisten rakkautta kuin hänen, lyönnit kiihoittavat.

Tämän naisen muisti lapsi nähneensä suuren pöydän edessä, jonka takana vanhat herrat istuivat ja tämä nainen oli hänen äitinsä. Kaiken, mikä koski häntä, sai hän vähitellen tietää ja mitä hän ei saanut tietää, sen arvasi hän. On mahdollista, että hänen syntyperästään jäi jälelle tuo jokin, joka teki, että hän aina tunsi nälkää ja janoa elää kuin säätyläismies. Kun hän istui kapakassa ja sai ryypyn, puristui hänen suunsa kokoon paremman juoman kaipuusta. Jos hän otti työläistyttöä vyötäisiltä, saattoi hän toivoa kuulla silkin kahisevan sormissansa ja tuntea kädet, jotka eivät ole olleet työssä, laskeutuvan kaulansa ympärille. Jos hän kadulla kulkiessaan näki hienojen vaunujen ajavan ohi, sai hän kuumeen ruumiiseensa, ja jos hän näki akkunarivien loistavan juhlapaikoissa, vaikeroi hän niiden nautintojen himosta, joita hän ei koskaan voinut saavuttaa. Ja kodissaan saattoi hän asettua vuoteelle ja uinahtaa päästäksensä näkemästä sitä kurjuutta, johon naisen kevytmielisyys oli hänet synnyttänyt.

Kenties tuli se himosta olla enempi kuin muut, kun hän itse otti itselleen nimen kutsuen itseään Ivar Lyth'iksi. Mahdollisesti tuli se myös siitä, että hän halusi päästä kaikesta mikä hänelle muistutti hänen vanhempiansa.

V.

Ivar Lyth'illä ei myöhemmin ollut paljon aihetta muistella äitiään. Oli muuta, joka kahlitsi häntä elämässä.

Kuitenkin saattaa näyttää ikäänkuin ei hänen koskaan olisi tarvinnut tuntea tätä kurjuutta sisässänsä, kun hän niin aikaisin tuli maalle ja sai elää toista elämää kuin pääkaupungin lapset elävät, kun he jätetään yksinään leikkimään syvän, umpeenrakennetun, likaisen talon perukoihin tai löyhkävän katuojan syrjälle. Mutta näytti kuin olisi hänen kohtalonsa jo silloin ollut toimessa. Sillä hänen kasvatusäitinsä kuoli, kun hän oli vain yhdeksänvuotias, ja kunta, jonka silloin tietysti tuli pitää huolta hänestä, muutti hänet takaisin kaupungin aitojen sisäpuolelle.

Tämä on kertomus ihmisestä, joka oli sidottu kohtaloonsa, eikä kukaan saata sanoa, minkävuoksi kävi niinkuin kävi. Hänen verensä täytyi ehkä tulla samaan kiehuntaan kuin hänen esi-isiensä ennen häntä. Se oli ehkä jonkinlaista ylpeyttä. Mutta hän ei laskenut kivenhakkaajaa eikä hänen perhettänsä esi-isiksensä. Hän tuli äitinsä perheeseen, heidän jälkiänsä tuli hänen kulkea, vaikka toisia vakoja.

Sillä päivä tuli, jolloin vanha torpparinvaimo makasi kuolinvuoteellaan, ja hänhän oli ainoa, joka milloinkaan oli välittänyt yksinäisestä lapsesta. Juuri ennenkuin hän kuoli, katseli hän poikaa ja itki, ja Ivarin sydän kävi niin raskaaksi. Kasvatusäiti lepäsi makuulavitsalla suoraan vastapäätä takkaa ja koivut siinsivät akkunasta. Jos vanha vaimo olisi elänyt, silloin olisi ehkä paljon käynyt toisin. Mutta hän kuoli, ehkä siksi että poika jäisi yksin, ja tämä tunne valtasi pojan jo silloin kun hän astui ulos huoneesta ja näki, että ei enään kukaan hänestä välittänyt. Ihmisiä tuli sisään ja he katselivat ruumista. He tulivat sisään ja menivät ulos jälleen, mutta kukaan ei puhutellut poikaa, joka nyt oli vieras. Hän istui sisällä eikä osannut ajatella. Hän piti vaan, että oli tullut jo vanhaksi ja sai ajatella itsensä elättämistä. Hetkeksi jäi poika yksin sisälle kuolleen kanssa ja silloin vasta hän alkoi pelätä. Mutta kuinka peloissaan hän olikin, ei hän saattanut olla astumatta kuolleen luo ja tunnustelematta kädellään sen painunutta poskea. Hänen mielensä kävi niin kummalliseksi, kun hän tunsi kylmyyden ja kun hän seisoi siellä ja katseli ryppyisiä kasvoja suljettuine silmineen ja kutistuneine suineen, silloin ajatteli hän selvästi ja selkeästi: "Kuinka voi suurella ihmisellä olla lupa kuolla pieneltä lapselta?" Ja niin meni hän ulos ja kyyristyi muutaman kiven viereen puuvajan taakse. Siellä istui hän ja mietti sitä, ett'ei kukaan koko avarassa maailmassa välittänyt hänestä. Linnut visertelivät auringonpaisteessa ja se vihlasi hänen korviansa. Muurahaiset ryömivät hänen jalkojensa ohi, hän istui ja tuijotti niitä, ja on mahdollista, että hän ajatteli tahtovansa olla muurahainen, joka ryömi maan sisään ja jota ei kenenkään tarvinnut nähdä. Oli sammalta maassa, harmaata ja kuivaa ja keltaisia kukkia kasvoi kimpussa ympäri kiveä. Ivar Lyth ei koskaan voinut unhoittaa tätä, joka tuntuu niin pieneltä, kun sitä kerrotaan. Hänen sydämensä oli täynnä surua ja huolta, ja hän ajatteli vain sitä, että oli yksin.

Ja niin hän olikin, sillä ei ollut ketään, joka olisi muistanut häntä. Kuolleen mies kulki hänen ohitsensa huomaamatta, että hän istui siellä, ja piika, joka tuli lypsyltä, kulki hänen ohitsensa. Hän istui paikallaan kunnes aurinko oli laskenut ja hänen oli nälkä. Mutta hän ei rohjennut ilmoittaa sitä. Sillä hän luuli, että toiset silloin muistaisivat hänet ja ajaisivat hänet heti pois. Hän hiipi vuoteelleen kun tuli pimeä eikä kukaan voinut nähdä häntä. Unta palvoen ajatteli hän, miten ei kukaan nyt enään tullut sanomaan hänelle hyvääyötä. Kun hän heräsi oli suuri, valkoinen päivä ja hän kuuli kukon kiekuvan. Mutta ei edes silloinkaan hän itkenyt. Se tuli hänen oppia vasta myöhemmin.

VI.

Niin oli maaelämä lopussa ja suuri kaupunki otti takaisin saaliinsa. Ivar Lyth pääsi orpopoikien kotiin. Hän sai oppia kuriin ja järjestykseen ja työhön, mutta myöskin tuntemaan, miten kaikki hänen ympärillänsä oli tyhjää. Jouluna oli kodissa juhla, hienoa väkeä tuli sinne näkemään, kuinka hyvin köyhillä pojilla oli kaikki. Köyhät lapset olivat puetut parhaimpiin vaatteisiinsa, saivat kahvia ja puuroa ja tanssivat suuren kuusen ja lahjojen ympärillä. Suuri, karkea puusepänvaimo, joka oli ollut herrasväessä piikana ja hänen miehensä, josta oli tullut lukija [Lukijat, muuan uskonnollinen lahko. Suom. muistutus.] ja joka oli pitänyt esitelmiä rukouskokouksissa, olivat kodin hoitajia.

Ei kenties ollut niinkään kummallista, jos useimmat pitivät tätä laitosta vähemmän kotina kuin vankilana ja Ivarin joulu-ilo sai leimansa siitä, että oli pakoitettu liian pienet kengät hänen jalkaansa. Pienissä kengissään tanssi hän kuten muutkin lapset kuusen ympärillä ja hieno herrasväki tanssi myöskin. Puuseppä oli kehoittanut lapsia näyttämään iloisilta ja kertomaan noille hienoille ihmisille, että heillä oli hyvä olla. Lapset tekivätkin niin, tuollaisella pikkuvanhalla vilpillisyydellä, joka on ominaista pienokaisille, joita on pidetty lujilla. Mutta Ivarin kengät likistivät hänen jalkojaan, joita rupesi tanssi pakoittamaan niin että silmiä hämärsi. Hän seisoi nurkassa ja itki ja eräs rouva huomasi hänet. Hän viekoitteli pojalta tiedon, miksi hän itki ja rouva oli varmaankin kiltimpi ja terävänäköisempi kuin muut, sillä hän istuutui ja veti kengät pojan jalasta. Puuseppä huomasi sen ja pari lasta kuuli, että hieno rouva sanoi hänelle jotain, joka kuului hyvin karvaalta. Illalla otti puuseppä Ivarilta lahjat, jotka tämä oli saanut ja antoi hänelle selkään opettaaksensa häntä paremmin pitämään arvossa yhteiskunnan hyvyyttä. Ivar itki koko yön ja päivää jälkeenpäin karkasi hän "kodista".

Kokonaisen viikon eli hän kadulla ja nukkui portailla ja ulkohuoneissa. Oli ihmetyö, että hänet keksittiin ennenkuin hän ennätti kuolla nälkään tai viluun. Mutta kotiin ei hän suureksi iloksensa saanut palata, sillä sen ovi ei ollut avoin todistetusti pahantapaisille karkureille. Siksi pantiin hänet täysihoitoon milloin yhden milloin toisen luo. Hän sai käydä kansakoulua ja oppiminen oli pojalle helppoa. Mutta välillä näki hän nälkää, eikä ollut mitään, mitä kadulla voi oppia, jota ei pienokainen olisi oppinut. Kummallista oli kuitenkin, että kadun opeilla ei ylimalkaan ollut mitään vaikutusta häneen. Kaikki, mikä houkutteli hänen ikätovereitansa neljäntoista, viidentoista vuotiaista tai aikaisemmin: tupakka, paloviina, tytöt, kaikki tämä oli hänestä yhdentekevää. Hän kulki kuin toisessa maailmassa ja eli omissa ajatuksissaan. Hän ei ollut parempi ikäisiänsä, eikä hän sitä itsekään koskaan arvellut, mutta hän oli toisenlainen.

Tähän aikaan oli hän kaikenlaisen armeliaisuuden esineenä. Nykyaikaan on niin paljon armeliaisuutta köyhiä kohtaan, että asianomaiset tuskin voivat välttää sitä. Mutta on mahdollista, että jos rikkaat tietäisivät, kuinka vähän köyhät kiittävät heitä heidän antimistaan, niin antaisivat he vähemmän. Köyhät eivät kiitä sellaisesta, he nauravat sitä. Mutta on luonnollista, että useimmat joka tapauksessa nauttivat lahjoista, vaikkakin ilman kiitollisuutta, koska jotakin on parempi kuin ei mitään.