Part 4

Mutta sitten kuin he kerran olivat alkaneet siitä puhua, oli kuin päätös jo edeltäkäsin olisi tehty. Oli kuin olisi joku kiiruhtanut hänen tekojansa, ruoskinut niitä eteenpäin. He menisivät naimisiin, se oli luonnollista, ja kun he kerran olivat päässeet niin pitkälle, kävi heille yht'äkkiä selväksi, että naimisen tuli tapahtua niin pian kuin mahdollista. He alkoivat jälleen laskea, mitä heillä oli, ja se näytti heistä olevan kylliksi ja mahdollista. Huonekaluja otettiin vähittäismaksulla, huone vuokrattiin ja he seurasivat toisiansa kuulutuksia ottamaan. Ivar Lyth tuskin tiesikään, ennenkuin eräänä päivänä seurue oli kokoontunut pieneen huoneeseen, josta oli tuleva hänen ja Marian koti ja silläaikaa kun vieraat istuivat ja odottivat heitä, menivät hän ja Maria todistajinensa papin luo.

Se oli kummallinen hetki, jona he seisoivat siellä hänen huoneessaan ja odottivat. Ivar Lyth sai yhden kohtauksistansa, kun hän näki selvästi kaikki eikä hän saattanut ymmärtää, mikä voima oli hänet laahannut sinne. Ja kuitenkin -- eikö se ole kummallista? -- kuitenkin oli hänelle epämääräinen tunne, että jotain onnellista oli tapahtunut hänelle. Oli lauantai-ilta ja päivä senjälkeen saisivat he olla työstä vapaina. Heillä olisi oma huone asuttavana. Kukaan ei häiritsisi heitä, kukaan ei keskeyttäisi heidän keskusteluansa, kukaan ei katselisi, kun he hiljaa keskustelisivat toistensa kanssa. He kohtaisivat toisensa ruoka-aikoina ja heillä olisi rauhallinen nurkka, johon he voisivat tulla ja jota he saattaisivat kutsua omaksensa.

Se kiihko, jota tämä mies tunsi, oli niin harvinaista, että se ei voinut purkautua eikä saada ilmaa, ja keskellä kaikkea hämmentynyttä, joka raastoi häntä kappaleiksi, kävi hän juhlalliseksi kun pappi alkoi lukea vihkimäkaavaa. Kun hän asetti sormuksen vaimonsa sormeen, ei hän ajatellut, että se oli väärää metallia ja hän tunsi kuin olisi rauhallinen, kaunis unhoitus levinnyt sen ylle, mitä hän juuri oli tuntenut. Kun pappi sitten toivotti heille onnea, palasi rauhattomuus silmänräpäykseksi. Mutta se katosi taas ja kun he olivat kestinneet vieraansa ja olivat yksin pienessä yliskamarissaan, silloin asettautui Ivar Lyth akkunan viereen ja katseli kadulle. Ja niin ihmeellisesti ovat vastakohdat yhdistetyt ihmissydämessä, että hän tässä silmänräpäyksessä ajatteli saavuttaneensa, mihin kaikki ihmiset pyrkivät.

Samassa tunsi hän käden, joka kosketti hänen olkapäätänsä ja muisti, ett'ei ollut yksin. Ivar Lyth asetti käsivartensa vaimonsa vyötäisten ympäri ja suuteli häntä kauan. Hän vapisi sisäisesti ja se saattoi yhtä hyvin purkautua nauruun kuin itkuunkin. Mutta oli hämärä, ja hänen oli helppo kätkeä kasvonsa.

XVI.

On ihmisiä, jotka yksinäisyydessä saattavat kuulla ikäänkuin todellinen höyrylaivan tai koneen kohina täyttäisi heidän aivonsa. Tämä jyske tuntuu hyvin kummalliselta. Se on selvää eikä sitä voi järkeillä tyhjäksi. Ja se tulee sisältäpäin. Se voi olla poissa ajoittain. Mutta se tulee aina jälleen. Kun se tulee, voi alkaa ääneen puhua itseksensä päästäkseen sitä kuulemasta, ja luulee hetkisen unohtaneensa sen tai aivan sen vaienneen. Mutta niin pian kuin hän vaikenee, alkaa ääni uudistetulla raivolla ja tätä ääntä ei voi verrata mihinkään muuhun ääneen maailmassa. En voi löytää mitään muuta, johon sitä vertaisin, kuin, jos voisi kuulla oman verensä kohisevan, kuten joki kohisee yli kivien ja vuorien, niin kuuluisi se tällaiselta. Mutta siinä ohessa on tämän äänen laita niin kummallisesti, että se tuntuu tahtovan tukahuttaa kaiken muun, joka soi tai saattaa soida ihmisessä. Ymmärrys, ajatus ja tahto näkyy vaikenevan, kun tämä kohina alkaa. Se kokoontuu pyörteeksi, ja on kuin itse uppoisi pyörteeseen ja kuulisi sen laulavan päänsä päällä.

Onko joku, joka tietää, mitä tämä ääni merkitsee? Ivar Lyth oli yksi niistä, jotka ovat havainneet sen, ja hän oli kuullut äänen tulevan ja menevän ja tulevan takaisin pitempien tai lyhempien väliaikojen perästä. Hän arveli, että se ennusti hänessä voimaa, joka vihdoin tulisi väkevämmäksi kuin hän itse.

Kukaan ei koskaan uskalla kertoa, että olisi kuullut jotain sellaista, koska hän pelkää, että ihmiset joko nauraisivat hänelle tai pelosta vetäytyisivät erilleen ja jättäisivät hänet yksin. Ivar Lyth ei ollut poikkeus tässä suhteessa. Hän oli pelännyt saavansa kuulla tämän äänen yksinäisyydessään, maannut valveilla pimeässä ja odottanut, että se alkaisi kuulua hänen korvissansa ja hän oli nukkunut tämän pauhinan täristäessä hänen korvakalvojansa kaksinkerroin kovemmin, kun uni teki hänen jäsenensä raskaiksi kuin lyijyn. Mutta ei koskaan ollut tämä kammo kiduttanut häntä niin kuin ensimäisinä päivinä hänen naimisestansa.

Paetaksensa vaimonsa seuraa ja saadaksensa olla yksin, meni hän tällöin ulos eräänä sunnuntaina. Ja silloin tapahtui, että hän kohtasi sen miehen, jonka seuran hän tuskin puoli vuotta sitten niin äkkiä oli jättänyt. Tohtori tuli häntä vastaan kadulla kuin ei mitään olisi tapahtunut ja tervehti yhtä ystävällisesti kuin ainakin.

Ivar Lyth ei ollut koskaan puhunut tohtorille, missä hän asui, koska hän tunsi eräänlaista ujoutta olla huoneosakkaana ja koska hän tahtoi, ett'ei tämä mies, jonka kanssa hän oli vaihtanut ajatuksia, näkisi, kuinka kurjalta hänen kotinsa näytti. Sentähden ei tohtori ollutkaan voinut ottaa selvää entisestä ystävästänsä, jonka hän muuten varmaan olisi tehnyt. Tämän sanoi myöskin tohtori ensimäiseksi ja kysyi sen ohessa, oliko hän jollain tavoin loukannut toista.

Ivar Lyth vastasi kieltävästi, sillä aikaa kun hän sisässään toivoi toisen monen penikulman päähän. Niin paljon arveli hän tänä aikana eläneensä, että oli unhoittanut sen ajan, jolloin he molemmat tunsivat toisensa. Ei kertaakaan ollut hän ajatellut, että tohtori oli olemassa tai muistanut, että hänellä oli ollut tapana istua hänen luonansa saamassa ravintoa sille elämälle, joka nyt joutuisi perikatoon. Ivar Lyth tuijotti edessään olevaan mieheen kuin kummittelijaan kuolleitten valtakunnasta, ja hän ymmärsi heti, että hän ei koskaan voisi selittää toiselle, että se ei ollut epäkiitollisuus, joka oli pidättänyt häntä poissa.

"Minkätähden en ole nähnyt teitä nyt puoleen vuoteen?" kysyi sillävälin tohtori.

Minkätähden? Kuinka osaisi Ivar Lyth vastata siihen kysymykseen? Tiesikö hän sen sitten itse?

"Minä olen mennyt naimisiin", vastasi työmies tylysti.

Tohtori säpsähti ja silmänräpäyksen luuli Ivar Lyth hänen muistavan heidän viimeistä keskusteluansa. Vilauksessa näki hän edessään ne hirvittävät sanat, jotka hän itse oli lausunut, näki ne kuin olisivat ne olleet kirjoitetut ijäti unohtumattomasti. Jälleen tunsi hän tuon selittämättömän katkeruuden siitä, että joku näki hänet läpitse, joku, joka ehkä näki terävämmin kuin hän itse, ymmärsi häntä ja tuomitsi hänet. Mutta tohtori näytti siltä kuin ei olisi mitään huomannut ja samalla ystävällisellä hymyilyllä kuin aina, sanoi hän:

"Ei, oletteko te mennyt naimisiin? Ja siitä ette ole puhunut sanaakaan minulle?"

"En ajatellut sitä silloin", vastasi mies.

"Ettekö?" jatkoi toinen. Ja hänen äänensä kuului leikilliseltä.

"En, en ollut koskaan nähnyt häntä kun tapasimme."

Tohtori kävi äkkiä vakavaksi, ja jälleen tuntui työmiehestä kuin olisi toinen koko ajan käynyt ja ajatellut niitä sanoja, jotka kerran olivat päässeet häneltä itseltään. Molemmat miehet jatkoivat kulkuaan eteenpäin toistensa rinnalla eikä kumpikaan heistä sanonut mitään. Joka askeleella, jonka he astuivat, kasvoi Ivar Lyth'issä eräänlainen tukahuttava katkeruus ja hän olisi toivonut saavansa jotain syytä purkaa sitä ja näyttää toiselle vihaansa. Äkkiä kääntyi tohtori hänen puoleensa ja ojensi hänelle kätensä:

"Naimisiin meno on hyvin vakava asia", sanoi hän. "Ja minä toivotan teille sydämestäni kaikkea onnea, mitä voi saavuttaa tässä surullisessa maailmassa."

Tohtori nauroi lyhyesti sanoessaan viimeiset sanat ja Ivar Lyth ymmärsi hänen tehneen sen, ei, että hän tänä silmänräpäyksenä olisi ollut leikkisällä tuulella, vaan koska hän ei tahtonut näyttää liian juhlalliselta eikä tunkeilevan ystävälliseltä. Hetkiseksi yllätti työmiehen häpeän tunne pahojen ajatuksiensa vuoksi. Hän kiitti toista, niin hyvin kuin voi. Mutta hän vältti samalla katsoa tohtoria silmiin. Niin, hän arveli omien silmäluomiensa läpi voivansa tuntea, kuinka toisen katse etsi hänen omaansa.

Niin kulkivat he hiljaa vielä hetkisen ja tohtori kysyi, saisiko hän käydä tervehtimässä vastanaineita. Työmies ei kieltänyt eikä käskenyt. Hän ei ajatellut muuta kuin niitä onnettomia sanoja lapsensa tappamisesta, jotka hän kerran oli lausunut ja ennenkuin hän itse tiesi, mitä teki, tai minkävuoksi hän teki sen, oli hän keskeyttänyt keskustelun ja pakoittanut tohtorin pysähtymään.

"Tohtori muistaa kyllä, kun me viimeksi tapasimme?" sanoi hän.

Toinen näytti kummastuneelta enemmän puhujan äänen kuin itse sanojen vuoksi. Mutta Ivar Lyth ei antanut hänelle aikaa puhua. Hengenvedossa tuntui puhevirta suhisevan hänen huuliltansa. Hänestä itsestä tuntui kuin olisi hän seisonut vieressä ja kuullut jonkun muun puhuvan ja sanat tulivat selvästi ja tarkasti, kuin olisi hän lukenut ne paperilta.

"Te muistatte sen", sanoi hän. "Minä näen, että te muistatte sen. Minä istuin keinutuolissa teidän huoneessanne. Siellä ylhäällä oli aina niin lämpöistä ja hyvää. Minulla ei ole milloinkaan ollut niin lämmintä ja hyvää. Silloin puhuimme me jostakin, mitä se nyt oli, en muista. Mutta minä muistan sanoneeni teille, ett'en koskaan tahtoisi saada lasta, ja jos saisin, murhaisin minä sen. Jotain sellaista minä sanoin. Mutta minä olen usein ajatellut täytyväni tulla ja sanoa teille, ett'en tarkoittanut sitä. Tohtorihan voi ajatella, että kunniallinen mies ei tarkoita mitään sellaista. Minä sanoin niin vain siksi, että en koskaan ole koettanut sitä itse ja ett'en siksi myöskään tiennyt, mitä sellaisissa tilaisuuksissa tunnetaan. Tohtori ei varmaankaan koskaan ole luullut, että minä tarkoitin täyttä totta?"

Suunniltaan hämmästyksestä vakuutti tohtori, että mitään muuta ei hänelle milloinkaan ollut juolahtanut päähän ja että hän ainoastaan ensi silmänräpäyksessä oli hiukan kummastunut. Ja hän lisäsi, että oli pitänyt noita lausuttuja sanoja niiden katkerien tunteiden ilmauksena, joita Ivar Lyth oli osoittanut omaa äitiään kohtaan.

Työmies ei ollut koskaan ennen tullut ajatelleeksi sellaisen yhteyden mahdollisuutta, mutta samana hetkenä kuin toinen sanoi sen, tuntui hänestä kuin olisi hän aina itse tarkoittanut samaa.

"Juuri niin", vastasi hän innokkaasti. "Juuri niin. Tohtori on hyvä ihminen, ja te ymmärrätte minua. Se olin minä, jonka olisi pitänyt tulla tapetuksi. Ei kukaan muu kuin minä. Jos minä olisin kuollut, kun synnyin, tai ennenkuin synnyin, ei kukaan olisi sanonut näitä inhoittavia sanoja."

Ivar Lyth ei voinut käsittää, että hän oli voinut lausua nuo mielettömät sanat, tuntea, että ne olivat mielettömyyttä eikä kuitenkaan estää sanojen menemästä huuliensa yli. Ei ole mitään kamalampaa kuin että sellaista tapahtuu ja raivoissaan ymmärsi hän samalla kertaa, että hän kaikella, mitä oli sanonut, oli tehnyt asiansa vain pahemmaksi.

Hän seurasi tohtoria pitkälle eteenpäin ainoastaan, että tämä saisi tilaisuuden sanoa jotain, joka rauhoittaisi hänen levottomuuttansa. Koko ajan kasvoi hänen raivonsa, se oli niin vahva, että se tuntui sairaudelta, joka uhkasi puhjeta ja varastaa häneltä voimat ja terveyden. Hän tunsi itsensä silmänräpäyksessä niin väsyneeksi, että hän tuskin uskoi jaksavansa kulkea eteenpäin. Mutta kummallisella itsensähillitsemisellä onnistui työmiehen -- samalla kun hän aivoissaan kuuli kuin äänen tuhansista hyrräävistä pyöristä -- ottaa tohtoria kädestä ja sanoa:

"Älkää välittäkö siitä, mitä minä sanon. Minä en voi oikein hyvin tänään. On parempi, että minä menen kotiin lepäämään hetkiseksi."

Ivar Lyth kääntyi ympäri ja lähti tuntien tässä hetkessä kuin olisi hän likellä mielisairautta. Varmaa on, että hän silloin olisi ollut onnellisempi.

XVII.

Kun hän tuli kotiin heittäytyi hän vaatteet päällä vuoteelle ja sulki silmänsä. Hänen vaimonsa ei ollut kotona, ja Ivar Lyth'istä tuntui hyvältä saada raueta ilman että kukaan saattoi nähdä häntä.

Hän makasi hiljaa ja ihmetteli, kuinka oli mahdollista, että se todellakin oli hän, Ivar Lyth, joka oli tässä huoneessa, joka eli ja liikkui ihmisten ja olojen keskuudessa, joita hän ei saattanut ymmärtää eikä arvostella. Samassa kuuli hän askeleita portailta ja joku tarttui oveen. Kuin pistos kulki hänen läpitsensä ja hän avasi silmänsä, jotta ei sisääntulija näkisi, että hän uinahti ja luulisi, että hän nukkui. Se oli Maria, joka tuli ja hän vihastui siitä, että se oli hän. Hän vihastui kuin olisi hänen vaimonsa häirinnyt häntä tärkeässä tehtävässä ja hän makasi ja mittaili hänen vartaloansa silmillään, kun Maria otti päällystakkia yltänsä. Hänellä oli kiinteä hameenliivi yllänsä ja mies näki heti, kuinka suureksi vaimo oli paisunut. Vaimo käsitti hänen katseensa ja huokasi:

"Minä en kyllä voi jäädä työhön kauemmaksi", sanoi hän.

"Ei, minä voin hyvin uskoa sen", mumisi mies.

"Pari viikkoa vielä", jatkoi vaimo. "Mutta kauemmin ei se käy päinsä."

"Ei", vastasi hän lyhyesti. "Sitten saan minä ruveta tekemään työtä yksin."

Hän katui sanojansa sitten kuin oli sanonut ne. Sillä Maria astui vastaamatta akkunan luo. Täällä istuutui hän ja mies kuuli, että hän itki.

"Sinä toivot varmaan pääseväsi minusta", sanoi hän.

Ja kuin pahat henget olisivat asettaneet sanat hänen kielellensä, kääntyi hän ympäri, katsoi vaimoonsa ja vastasi:

"Niin, sitä minä toivon."

Hän sanoi sen kitkerästi ja lyhyesti, äänellä, joka vapisi inhosta. Hän kuuli oman äänensä kummallisen selvästi ja se leikkasi hänen korviansa. Ja kun sanat sitten olivat lausutut, makasi hän hiljaa eikä voinut katsoa vaimoonsa. Hän kuuli Marian lakkaavan itkemästä ja hän ymmärsi peloittaneensa hänet niin ankarasti, että hän unohti ensi alakuloisuudentunteensa ja istui nyt hiljaa odottaen miehen sanovan jotain.

Mutta miehellä ei ollut enään mitään sanottavaa. Hän makasi hiljaa eikä ymmärtänyt, että todellakin oli sanonut niin pahoja sanoja. Hän kysyi itseltään, eikö se ollut totta. Eikö hän sitten toivonut pääsevänsä hänestä? Kyllä, kyllä. Jo silloin oli hän toivonut ett'ei koskaan olisi nähnyt häntä. Se tuntui hänestä vain niin hirvittävältä, että oli antanut hänen tietää sen. Se oli melkein samaa kuin uhallansa pistää veitsi hänen sydämeensä. Hän ei voinut kestää ajatusta että oli tehnyt jotain niin pahaa ja tehdäksensä kaikki hyväksi jälleen, sanoi hän hänelle olleensa joitakuita päiviä alakuloinen, vaimon ei pitäisi välittämän, mitä hän oli sanonut, hän usein, ollessaan surullinen, tapasi sanoa sellaista, mitä ei tarkoittanut. Sitä pyysi hän hänen muistamaan tulevaisuuden varalle eikä rasittamaan sellaisella mieltänsä. Oikein vakuuttaakseen hänelle tarkoittavansa hänelle hyvää, sanoi hän edelleen, ett'ei Marian enään tarvitse työskennellä tehtaassa. Hän oli sairas ja tarvitsi jäädä kotiin hoitamaan itseään. Hän jäisi kotiin nyt heti. Hän, Ivar Lyth, tekisi työtä heidän kummankin puolesta ja ottaisi kaikki hartioillensa. Hän tahtoi tehdä sen, että Maria näkisi ett'ei hän ollut tarkoittanut mitään pahaa.

Tuskin tarvinnee huomauttaa, että tämä oli juuri se, mitä Ivar Lyth'in ei olisi pitänyt tehdä. Hän otti kaiken taakan hartioillensa ja kun hän teki sen, on mahdollista, että hän tarkoitti hyvää. Mutta itse asiassa otti hän vastuullensa enemmän kuin jaksoi kantaa ja kun tie silloin käy pitkäksi ja kuorma tuntuu yhä raskaammalta, silloin herää myöskin vastenmielisyys yhä voimakkaampana. Ivar Lyth itse otti heti alusta kuorman kantaaksensa. Mutta kun hän sitten tunsi, että se oli raskas, luuli hän, että vaimo oli käyttänyt hyväkseen hänen lempeyttään vierittämällä taakan omilta hartioiltansa. Siitä kasvoi hänen inhonsa häneen. Se järsi hänen sielunsa pohjalla ja se nakersi onttoa paikkaa ympärillensä. Se kalvoi rikki kaiken, mitä ihmiset kutsuvat omaksitunnoksi ja itsensähillitsemiseksi ja oli päiviä, joina ei mikään rikos olisi ollut mahdoton hänen tehdä. Riippui kenties vain puuttuvasta tilaisuudesta, ett'ei hän sitä tehnyt.

XVIII.

Sillävälin saapui se päivä, jona Ivar Lyth'in lapsi syntyi. Hän oli tehtaassa koko päivän, sillä työmiehellä ei ole varoja pyytää vapaapäivää. Kun hän lähti kotoa oli synnytystyö alkanut.

Se oli kummallinen päivä, jonka Ivar Lyth vietti. Hänen ajatuksensa olivat kerran lähteneet kulkemaan vinoon suuntaan, ja sentähden ei hän kyennyt tuntemaan muuta kuin että oli inhoittavaa, että hän, joka oli syntynyt niin hyvin kuin kadulla, joka ei ymmärtänyt itseään eikä elämäänsä, joka oli yksinäisempi maan päällä kuin kukaan niistä jotka harhailevat yksin ympäri, että hän todellakin saisi lapsen. Kun hän seisoi siinä ajatuksessansa ja ilman että huomasi sitä, kuuli koneitten surinan ympärillänsä, tuli esimies ja kulki ohitse.

"No, tänään paukahtaa kotona sinun luonasi?" sanoi hän.

Ivar Lyth katsoi ylös eikä ymmärtänyt, mitä toinen tarkoitti.

"Seisotko sinä ja uneksit?" sanoi esimies.

Ivar Lyth koetti nauraa.

"Kyllä, se on totta", sanoi hän.

Toinen kävi äkkiä vakavaksi.

"Niin, ensi kerralla ollaan kyllä iloisia", sanoi hän. "Mutta odota toiseen tai kolmanteen kertaan. Silloin se kirvelee."

Sillä lähti hän, ja Ivar Lyth seisoi ja ihmetteli, kuinka oli mahdollista, että kukaan ihminen saattoi luulla, että hän oli iloinen. Hän kulki koko aamupuolen ympäri tukahutetulla ahdistuksen tunteella ja kun puolipäivä tuli ja hän oli menossa kotiin, kääntyi hän ympäri puolitiestä. Omituinen tunne kylmää varmuutta versoi hänessä. Hän tunsi itsensä hetkessä aivan vakuutetuksi siitä, että kaikki oli ohitse ja loppunut onnettomasti. Ajatus tuli kuin nuoli ja löi alas hänen kuin olisi hän saanut ilmestyksen. Hän oli niin varma siitä, että vaimonsa oli kuollut ja lapsi hänen mukanansa, kuin olisi hän itse nähnyt sen. Ja hänen sydämensä helleni äkkiä senvuoksi, että hän arveli vaimonsa kuolleen hänen tähtensä, auttaakseen häntä suuresta surusta. Minä ymmärrän, että tämä tuntuu kaikista ihmisistä kummalliselta, kenties aivan mielettömältä. Mutta oli niin, että miehen täytyi hillitä itseään voidakseen jälleen kääntyä ja palata kotiin.

Kun hän tuli huoneeseen, makasi hänen vaimonsa vuoteessa ja hymyili hänelle. Hänen rinnallansa makasi lapsi. Vaimo nyökkäsi Ivar Lyth'ille ja sanoi, että se oli poika.

Mies seisoi kuin kivettyneenä. Hän tunsi varmuuden väistyvän todellisuuden edestä, mutta ei _tahtonut_ uskoa.

"Vai niin", sanoi hän vain. "Onko minulla poika?"

Useita naisia oli huoneessa. Kaikki tuijottivat onnelliseen isään, kun hän oli sanonut nämä muutamat sanat, ja purskahtivat nauramaan. Yksi heistä sanoi: "Tuollaisia ovat he kaikki. Ensimäisellä kerralla ei kukaan mies ymmärrä, että se todellakin on hänen oma lapsensa, jonka hän näkee."

Ivar Lyth seisoi ja ajatteli, oliko hänen laitansa kuten kaikkien muidenkin, tai kaikkien muiden kuten hänen itsensä. Ja hän muisti äkkiä, että hänellä olisi pitänyt olla jotain antamista vaimollensa. "Etkö sinä tahtoisi mitään?" sanoi hän. Vaimo vastasi olevansa janoissaan. Ja Ivar Lyth meni ulos hankkiaksensa hänelle jotain virvoittavaa. Mutta tämän keksi hän vain siksi, ett'ei voinut viipyä sisällä. Hän juoksi kuin mieletön katua ylöspäin. Se oli pieni, yksinäinen katu, eikä kukaan voinut nähdä häntä. Juokseva mies väänteli käsiään ja koko hänen kasvoillaan vaihtelivat mitä raivokkaimmat vääristykset. Oli keskipäivä eikä hän uskaltanut senvuoksi huutaa ääneen. Mutta kylmä hiki tihkui hänen koko ruumiistansa ja kun hän tuli kauppapuotiin, täytyi hänen pysähtyä edustalla ennenkuin meni sisään, ett'ei kukaan puotissa näkisi, kuinka kiihoittunut hän oli. Kun Ivar Lyth tuli pöydän luo oli hän ulkoapäin tyyni. Niin, hänpä vielä kertoikin, että vaimonsa juuri oli saanut lapsen ja hän kerskasi siitä. Hän pyysi jotain hyvää sairaan juoda, asetti rahat esille ja sanoi, että se halusta sai olla kallista. Senjälkeen maksoi hän mehupullon viimeisillä lanteillansa ja iski lähtiessään leikillisesti silmää puotiapulaiselle.

Kun hän jälleen oli ulkona kadulla, tunsi hän ruumiinsa olevan kuin murskaksi lyödyn. Jalat horjahtelivat hänen aliansa ja tuskalla saattoi hän laahata itsensä eräälle aukinaiselle portille. Hän tuli pieneen pihaan, mutta siellä vaipui hän alas paljaaseen maahan ja pullo käsissään purskahti mies mitä epätoivoisimpaan itkuun. Ivar Lyth makasi pitkänään maassa ja arveli, että koko maailma oli murskaantunut, että jotakin niinhyvin hänen sisässään kuin ulkopuolellaankin oli rikkunut, että kaikki oli lopussa ja että hän itse jäi yhä ja yhä kauemmaksi, katosi pisara pisaralta kyyneleihin, jotka valuivat pitkin hänen poskiansa. Hän makasi siellä tietämättä maailmasta ympärillänsä kunnes hän kuuli äänen, joka puhui. Hän kavahti ylös.

Eräs herra korkea hattu päässä ja turkit yllä seisoi hänen edessänsä.

"Oletteko te juovuksissa, mies, vai oletteko sairas?" sanoi hän.

"Minä en ole juovuksissa", vastasi mies.

Mutta hänen äänensä petti ja kun hän nousi ylös, eivät hänen jalkansa tahtoneet häntä kantaa.

"Näkyy selvästi, että olette juovuksissa", sanoi turkeissa oleva herra. "Ett'ette häpeä. Keskellä valkoista päivää."

Ivar Lyth'illä ei ollut voimia vihastua. Hän hoiperteli ulos portista ja meni kotiin. Siellä ojensi hän mehupullon vaimollensa ja hyväili ensi kerran lastansa ja hänen sydäntänsä kirveli kuin tulessa, kun yksi naisista sanoi:

"Kokonainen mehupullo! Onpa toki hyvä, että on joku, joka on hyvä vaimollensa."

XIX.

Minä pyydän lukijan ajattelemaan, mitä se tahtoo sanoa, jos sieluntila sellainen, jota tässä kuvataan, kestäisi viikon. Jo se näyttäisi olevan kylliksi tuhoaman ihmisen. Ivar Lyth'illä kesti tätä tilaa _kymmenen vuotta_. Hän ei ollut tänä aikana koskaan sairas eikä koskaan terve. Hän ei ennättänyt koskaan toipua eikä hän ennättänyt koskaan tulla toisenlaiseksi. Välistä saattoi hänestä tuntua kuin jokin selkenisi hänen sielussaan. Mutta hän ei saanut koskaan aikaa ottaa siitä selvää. Ja olisiko hän voinut tulla toisenlaiseksi kuin kysymys, johon ei kukaan voi vastata.

Kukaan ei myöskään voisi kertoa kaikkea, mitä todella tapahtui hänelle näinä vuosina. Ja kuitenkin itse asiassa tapahtui todella ainoastaan yksi seikka. Hänen tuli pitää elossa niitä ihmisiä, jotka riippuivat hänestä. Hänen tuli hankkia heille katto pään päälle ja leipää ja kaiken tämän ohessa tuli hänen sitäpaitsi huolehtia itsestänsä, ett'ei kukaan saisi nähdä, minkälainen hänen mielentilansa oli ja mitä hän todella tunsi. Hänen tuli valvoa villipetoa sisässänsä ja pitää sitä ohjaksissa, sillä välin kun koko ajan tunsi sen kynsien repivän lihaansa. Viisi kertaa eli hän saman tarinan, jonka juuri kerroimme ja kaksi kertaa vei hän kuolleenasyntyneen lapsen kirkkomaahan. Vain kolme pienokaista jäi eloon. Toiset kuolivat ennenkuin olivat nähneet päivän valoa ja hänen vaimonsa vanheni ja kului. Hän vanheni ennenaikojaan ja kuihtui, kuten köyhän väen vaimot tekevät ja jos joku nyt näki hänet, ei ollut helppoa ajatella hänellä kerran olleen kauniit, siniset silmät ja runsaan vaalean tukan. Ei kukaan, joka tiesi, mitä Ivar Lyth sanoi, olisi myöskään nuhdellut hänen vaimoaan siitä, ett'ei hän koskaan palannut takaisin tehtaaseen työhön. Ivar Lyth sen sijaan teki sen. Hän kirosi häntä ajatuksissansa senvuoksi, että vaimo vieritti kaiken kuorman hänen niskoillensa. Ja hän teki sen, vaikka sisimmässään ymmärsi, että kaikesta, mitä tapahtui, ei vaimonsa olisi voinut estää vähäpätöisintäkään seikkaa, ja hänellä oli kuormansa myöskin, hänellä. Hän oli vain onnellisempi siinä, että ei tuntenut kuormaa niin raskaaksi.