Part 2

Hermanin tyyne, mutta samalla vakava käytös sekä rehellisyys, joka oli hänen äänessänsä, teki syvän vaikutuksen ympärillä seisoviin. Vaikea oli kenenkään uskoa että tämä nuori mies saattoi olla niin syvästi paatunut, jotta elämänsä viime hetkenä rasitti omaatuntoansa valeella ja Jumalan häväistyksellä. Ääneensä tämä vaikutus puhkeusi, mutta nyt — liian myöhään.

Pyöveli seisoi jo Hermanin takana, miekka kohotettuna. Saapuvilla olevien lukuisassa joukossa oli harva, joka tänä kauheana hetkenä saattoi hengittää. Ei pieninkään liikenne häirinnyt syvää, kolkkoa hiljaisuutta. Silloin kuului äkkiä kaukaa: "Viivähtäkää!" Ja tuhannet kertasivat: "Viivähtäkää!"

Huutoa seurasi lyhyt äänettömyys. Pyöveli oli laskenut kohotetun miekan ja katsoi kysyvästi tuomariin. Sillä välin tunkeusi ihmettelevän väkijoukon läpi ulkomuodoltaan hyvin omituinen lakiton, takiton ja kengätön mies, jonka kasvot olivat vääristyneet, jonka silmät tuijottivat eteensä ja joka hengästyneenä jatkoi huutoaan: "Viivähtäkää!" Kauhistuen väistyi väki, antaen sijaa miehelle, joka raivoisana syöksi eteenpäin mestauslavan luo, kiipesi ylös sen rappusia ja heittäysi tuomarin jalkoihin huutaen: "Minä olen murhaaja!" Sen sanottuaan vaipui hän tainnoksiin.

Ei ole helppo kertoa, mitä Herman sydämessään tunsi, kun tämä hänen viattomuutensa todistaja odottamatta ja ikäänkuin taivahan lähettämänä esiintyi. Hän ja murhantekiäksi itsensä ilmoittanut vietiin takaisin raatihuoneeseen, jossa mestauksen estäjä, joka vielä oli tainnoksissa, tunnettiin Selmingin isännäksi. Hänen nimensä oli Henrik Dorff. Joku aika sitten oli hän muuttanut kaupunkiin, jossa hän oli ostanut sen talon, missä Selming oli vuokralla, ja siinä ruvennut pitämään ravintolaliikettä. Viime aikoina oli hän ollut sairas ja parina viimeisinä päivinä vuoteen omana.

Niin pian kuin hän oli tointunut, ruvettiin häntä tutkimaan. Alussa koetti hän kieltää tehneensä sitä rikosta, josta hän oli syyttänyt itseänsä, selittäen että hän oli tehnyt syytöksensä houriotilassa, hän kun, tietämättä mitä teki, oli huomaamattomasti päässyt nousemaan tautivuoteeltaan ja juoksemaan mestauspaikalle, jossa sitten oli ottanut syykseen Selmingin murhan; mutta uudistettujen kuulustelemisien jälkeen, joissa hän aina yhä pahemmin takertui ristiriitaisiin ilmiantoihin, saatiin hän viimein tunnustamaan rikoksensa ja vieläpä sen kanssa yhteydessä olevat erityiset seikatkin.

Tämän ja muiden, sittemmin ilmitulleiden asiain johdosta tuotatti tuomari luoksensa Hermanin, syleili häntä ja lausui syvällä liikutuksella: "Jalo, nuori mies! Minä tunnen sinut nyt, ja vaikka en vielä ihan selvään käsitä syytä sinun uhraukseesi, niin arvaan että rakkaus murhattuun hyväntekiääsi ja huoli hänen nimensä puhtaudesta on sen sinussa vaikuttanut. Minä tiedän nyt, missä suhteessa Selming oli erääseen Ditlev nimiseen mieheen."

Kun tuomari mainitsi tämän nimen, säpsähti Herman hämmästyneenä. "Siis oli kaikki minun ponnistukseni turha", lausui hän suruisesti. "Se salaisuus, jonka minä henkeni uhalla koetin suojella, on sittenkin ilmi tullut!"

"Ei, ystäväni!" keskeytti häntä tuomari; "se ei ole vielä päässyt julkisuuteen. Ei sitä tunne kukaan muu kuin minä, ja minä vakuutan sinulle pyhästi, ettei kukaan minun kauttani tule sitä tuntemaan. Mutta", lisäsi hän, "aseta minut nyt tilaisuuteen täydellisesti käsittämään sinun kiitollisuutesi ja rakkautesi työ; usko minulle tuo sinun salaisuutesi!"

Herman oli vähän aikaa ääneti. Hän näkyi miettivän. "Kun te tunnette osan", sanoi hän viimein, "on välttämätöntä että tunnette kaikki, jottette väärin tuomitse sitä miestä, jota minun on kiittäminen kaikesta. Minä luotan teidän lupaukseenne ja tahdon teille kertoa sen salaisuuden, jota ei kuolema saanut minua ilmaisemaan: mutta", lisäsi hän, "voidakseni tämän, on tarpeeseen että minä tuon esille muutamia papereita, jotka olen kätkenyt salaiseen paikkaan kotonani."

Tuomari selitti että Herman oli täydellisesti vapaa: että hänellä siis oli oikeus mennä, mihin hän tahtoi. Herman lähti entiseen kotiinsa, mutta ei viipynyt kauan, ennenkuin hän palasi sieltä ja alkoi sitten kertomuksensa jotenkin tähän tapaan:

"Niiden vuosien kuluessa, jotka minä vietin hyväntekiäni luona, oli hänellä tapana väliin matkustaa pois kotoaan muutamaksi päivää. Mihin hän silloin lähti ja mille asioille, ei hän koskaan ilmaissut, ja samaten ei hän sanallakaan kosketellut mitään, joka olisi ollut yhteydessä hänen edellisen elämänsä kanssa. Eräänä päivänä lupasi hän kumminkin, minun pyynnöstäni, kertoa minulle siitä — joskus tulevaisuudessa. Tämä salaperäisyys oli minusta hyvin kumma, hän kuu muuten uskoi minulle kaikki, mitä häntä koski.

"Päivää ennen kuolemaansa oli Selmingillä taasen aikeessa matkustus. Hän käski minun tilata hänelle hevonen seuraavaksi aamuksi; mutta ehtoopäivällä sattui hän kaatumaan ja loukkaamaan oikean kätensä. Vamma ei ollut juuri minkään arvoinen, mutta kumminkin määräsi lääkäri rauhallisuutta. Selming tuli siitä hyvin surulliseksi, semminkin kun hän ei kyennyt edes kirjoittamaan. Kuullessani hänen huolensa, kysyin, enkö voisi toimittaa hänen asiataan.

"Kysymykseni sai Selmingin hyvin miettiväksi. Hän kulki kauan kahden vaiheella edestakaisin lattialla, ja minä näin selvään että hänen oli vaikea päästä mihinkään päätökseen. Viimein seisahtui hän minun eteeni, tarttui minun käteeni ja sanoi: 'Minä teen väärin kun alituiseen lykkään eteenpäin luottamukseni osoittamisen, johon sinun mielenlaatusi minua kohtaan sinut oikeuttaa; tunnenhan minä sinun sydämesi ja olen varma sinun ystävyydestäsi.' Hän puristi minun kättäni ja puhui sitten: 'Aiottu matkani, josta minun nyt täytyy luopua, on hyvin likeisessä yhteydessä edellisen elämäni kanssa. Muistanet että kerran pyysit minun kertomaan jotakin entisyydestäni ja että minä lupasin sen tehdä, kun tulisit vanhemmaksi. Tämän lupaukseni tahdon nyt täyttää jo siitäkin syystä, että sinä nyt olet kyllin kehittynyt säilyttämään salaisuuteni, sekä vielä siitäkin syystä että se on välttämätöntä, sinun voidaksesi toimittaa, mitä en minä itse nyt voi.' Sen sanottuansa avasi hän arkkunsa ja otti sieltä esiin muutamia papereita. 'Nämä', sanoi hän, 'olen kauan sitten kirjoittanut. Miksi en ole ennen jättänyt niitä sinun käsiisi, vaikka ne sinulle ovat kirjoitetut, olet itse niiden sisällyksestä huomaava. Kun olet lukenut ne, tunnet sinä minut täydellisesti.' Hän painoi paperit minun käteeni, kääntyi ja meni kiireesti toiseen huoneeseen. Pelolla avasin minä salaperäiset paperit ja luin yhä enenevällä liikutuksella niiden sisällyksen, jonka teille, herra tuomari, nyt olen ilmaiseva. Näin kirjoitti Selming:

"Rakas Herman,

Sinä tunnet minut, tietääksesi etten tahallani tahdo tehdä mitään väärää. Mutta semmoinen en ole aina ollut. Nuoruuteni oli jakso hairahduksia, jopa rikoksiakin. Minun lapsuuteni oli monissa suhteissa sinun lapsuutesi kaltainen. Samaten kuin sinä, olen minäkin syntynyt köyhistä vanhemmista, jotka aikaisin kuolivat, mutta minä en tavannut ketään, joka olisi ottanut kasvatukseni huoleksensa. Minun oikea nimeni on Hannu Lobe. Jouduin köyhän miehen luo, jolla itsellään oli monta lasta; mutta eivät ne enkä minä hänelle suurta huolta saanut, sillä hän pani meidät kerjäämään. Alussa oli tämä minulle sangen vastahakoista, mutta viimein totuin siihen, ja vähitellen mielistyinkin laiskaan elämääni. Kasvoin suureksi ja väkeväksi, eikä kerjääminen enää leiville lyönyt. Kaikkialla sanottiin: 'Tee työtä!' Neuvo oli hyvä, jos vain olisin osannut tehdä työtä; mutta kun olin viettänyt koko nuoruuteni työtönnä, en kyennyt mihinkään toimeen. Eräs toverini, joka oli samassa asemassa kuin minä, antoi toisen neuvon: 'Varastakaamme!' — Sinä kauhistut, ystävä, kuullossasi tätä; minäkin sitä kauhistuin ja vastasin, etten koskaan sitä tekisi; mutta toverini ei ollut sillä voitettu. Hän näytti minulle ihmisten kovuuden, jonka me molemmat pidimme vääryytenä, ja viimein voitti hän minut selvittämällä, että me kun varastimme emme syntiä tehneet, että me ainoastaan kohtuullista oikeutta harjoitimme. Nälkä, vilu ja kaikenlainen kurjuus olivat väkeviä puoltajia hänen puolellaan, ja surulla täytyy minun tunnustaa: minä lankesin.

Alussa varastimme vain ruoka-aineita ja muuta, mitä tarvitsimme; mutta pian vei elinkeinomme meidät yhteen ihmisten kanssa, mitkä, samoin kuin me, elivät muitten kustannuksella ja jo olivat ehtineet kauemmaksi pahuuden tiellä. Näiltä opimme pian suurempia varkauksia; varsinkin oli toverini Ditlev oppivainen. Hänellä oli syntyperäinen taipumus kaikenmoisiin kujeisiin; hän selitti minulle usein, että vaikka hän tiesikin että elinkeinonsa vei hirsipuuhun, hän kumminkaan ei tahtoisi vaihtaa sitä mihinkään muuhun elinkeinoon. Kuinka hänen sittemmin on käynyt, onko hän muuttanut elintapojaan tahi saavuttanut sitä elämän loppua, jota hän itselleen ennusti, sitä en tiedä. Mitä minuun tulee, erosin siinä Ditlevistä että omatuntoni usein soimasi minua. Minä halusin ansaita leipäni rehellisellä tavalla, mutta olin siksi heikko että päivä päivältä lykkäsin päättävän hetken. Yhäti sai minut Ditlev osalliseksi uusiin varkauksiin. Yhden ainoan näistä tahdon likemmin kertoa, se kun suuntasi elämäni peräti toiselle uralle.

Siinä kaupungissa, missä me pää-asiallisesti harjoitimme kujeitamme, asui rikas, Rohler niminen mies, jolla paitse kaupunkitaloansa myöskin oli ulkopuolella kaupunkia maatila, jossa hän väliin oleskeli. Kauan aikaa oli jo Ditlev halunnut käydä kokemassa tämän miehen rahalaatikkoja, ja monta kertaa oli hän puhunut minun kanssani siitä, olipa jo hankkinut itselleen Rohlerin portin avaimenkin. Rohlerilla oli itsellään kaksi suojaa, jotka olivat erillään niistä, joissa hänen omaisensa asuivat. Toisessa näistä oli hänen kirjoituspöytänsä, jonka laatikoissa hän säilytti rahojansa. Tästä kaikesta oli Ditlev hankkinut tietoja, eikä enää ollut mitään estettä tuuman toteuttamiseen; meidän täytyi vain odottaa, kunnes Rohler taasen lähti maatilallensa. Kun tämä tapahtui, menimme me yöllä hänen asunnolleen, avasimme portin Ditlevin hankkimalla avaimella, hiivimme rappusia ylös ja saavutimme pian oven, joka vei Rohlerin suojiin. Tämä ovi oli monilla lukoilla lukittu ja niihin meillä ei ollut avaimia; mutta Ditlev ooli mestari tiirikkain käsittelemisessä. Varovasti aukasi hän lukon toisensa jälkeen, ja viimein astuimme me sisään Rohlerin asuntoon. Siinä oli kirjoituspöytä silmämääränämme, mutta suureksi harmiksemme saimme me siitä hyvin vähän rahaa. Arvelimme, että ukko oli kätkenyt aarteensa johonkin muuanne, ja haimme ja etsimme kaikki paikat, mutta turhaan. Kun viimein tulimme vakuutetuiksi, ettei mitään enempää ollut saatavissa, lähdimme me pois yhtä huomaamattomasti kuin olimme tulleet.

Olimme jo ehtineet pihalle, kun mieleeni muistui että olin lainannut Ditleville veitseni, hänen sillä auaista erästä laatikkoa Rohlerin sisähuoneessa. Pyysin sen takaisin, mutta se olikin häneltä unohtunut huoneeseen. Tämän veitsen toisella syrjällä oli pieni tinalevy, johon olin piirtänyt nimeni Hannu Lobe. Veitsi oli takaisin saatava, se kun saattaisi ilmaista varkaan. Siinä syntyi välillämme kiista, kumpi palaisi sitä noutamaan. Se oli minusta Ditlevin tehtävä, hän kun oli sen unohtanut. Ditlev taasen väitti että se oli minun asiani, koska minun nimeni oli veitsessä ja minä siis joutuisin varkaaksi eikä hän. Kun hän ei mukautunut siihenkään, että palaisimme yhdessä, täytyi minun, niin vastenmieliseltä kuin tuntuikin, palata yksin. Minä koetin rohkaista mieltäni ja pyysin tyyneesti että Ditlev odottaisi minua kadun kulmassa. Itse asiassa en ollut ensinkään rohkealla mielellä; päinvastoin pelkäsin palata paikalle, josta ilokseni olin onnellisesti päässyt. Portti, jota emme olleet sulkeneet, oli auki. Kuljin hiljaa ylös rappusia; ovi Rohlerin suojiin oli niinikään auki. Kurkistin sisään ja, sen mukaan kuin pimeässä saatan erottaa, oli kaikki entisellään. Astuin huoneeseen ja aloin hakea veistä. Pahaksi onnekseni en kiistellessäni Ditlevin kanssa ollut muistanut kysyä, mihin paikkaan hän oli sen jättänyt, sentähden sain nyt kopeloiden tunnustella pöytiä ja tuoleja sitä löytääkseni. Kamalammassa asemassa en ole ikinä ollut; sanomaton tuska rasitti minua, sydämeni tykytti kauheasti. Jännitin kuuloani, mutta pelkäsin samalla saavani kuulla jotakin. Vaikka tiesin mahdottomaksi että joku piiloutui huoneessa, en sitä ajatusta kumminkaan saanut mielestäni, ja se teki minut yhä levottomammaksi. Minun siinä kopeloidessani alkoi seinäkello lyödä, ja se väristytti koko ruumistani. Tein vastustamattomasti hyppäyksen ovelle päin, ja vasta sitten, kun olin pelostani hiukkasen tointunut, saatoin jatkaa etsimistäni.

Kuta enemmän ajatukseni selvisivät, sitä tärkeämmäksi huomasin että minun täytyi löytää veitseni. Raivoisalla kiiruudella hain sentähden huoneen kaikki paikat; tuskanhiki otsallani kopeloin ympäri. Silloin kosketellessani erästä tuolia, putosi siitä jotakin, joka äänestä päättäen juuri oli se esine, jota hain. Vihdoinkin oli se kädessäni ja raskas taakka putosi rinnaltani; mutta samassa kuulin vaunujen kolinan, jotka pysähtyivät talon portin eteen. Liikahtamatta kuuntelin. Hiukan aikaa oli kaikki hiljaista, mutta sitten kuulin selvään, kuinka avain pantiin portin lukkoon, ja samassa sanat: 'Portti ei olekaan lukossa!' jotka arvatenkin olivat lausutut ajomiehelle. Sitten avattiin ja suljettiin portti. Vaunut lähtivät samassa. Voit arvata mielentilaani siinä, missä makasin lattialla, voimatta ryhtyä mihinkään päätökseen!

Jo kuulin jonkun nousevan ylös rappusia. Vasta kun askeleet lähestyivät ulkohuoneen ovea, hypähdin ylös. Ensimäinen ajatukseni oli heittäytyä ulos akkunasta, mutta Rohier asui toisessa kerrassa, ja tämä peloitti minua. Minä kätkeysin kiireesti seinällä riippuvan pitkän matkakaapun ja muiden vaatteiden taakse. Samassa astui Rohler etuhuoneeseen. Epäjärjestys, joka siinä vallitsi, ja auki oleva ovi lienee kohta ilmaissut hänelle, mitä vieraita hänen luonaan oli käynyt, sillä äkkiä seisahtui hän ja huusi äänellä, joka mielestäni ilmaisi pelkoa: "Onko täällä ketään?" Minä tietysti olin ääneti, ja Rohier alkoi etsiä tulusneuvoja. Hän löysi ne ja rupesi iskemään tulta. Sitten sytytti hän kynttilän ja nosti sen korkealle, voidaksensa paremmin nähdä ympäri huonetta. Piilopaikastani saatoin nähdä, mitä hän etukamarissa toimi. Hän uudisti nyt kysymyksensä: 'onko täällä ketään?' ja kun hän oli hiukan aikaa turhaan odottanut vastausta, alkoi hän varovasti tutkia ympäristöään. Sitten asettausi hän ovelle, kohotti taasen kynttilän ja tarkasteli silmillään sisähuonetta, katseli sohvan alle, pöydän alle ja uunin taakse suurella varovaisuudella ja levottomuudella, joka ei liene ollut paljoa vähempi sitä levottomuutta, jota minä tunsin. Jo aloin toivoa, ettei hän huomaisi minua, kun hän yht'äkkiä seisahtui matkakaapun eteen ja katsoa tuijotti alas lattiaan. Hänen vapisevat huulensa ja kynttiläsaksien kilinä kynttilänjalkaa vastaan hänen värisevässä kädessään ilmaisivat minulle että hän oli nähnyt jalkani, joita ei kaapu ollut kylläksi pitkä peittämään. Muutamia kauheita silmänräpäyksiä seisoimme näin vastatusten, kunnes hän vihdoin alkoi nostaa silmiään ylöspäin pitkin kaapua. Epäilemättä huomasi hän nyt siinä aukossa, minkä minä nähdäkseni olin tehnyt vaatteiden väliin, minun tähystävän silmäni, sillä yhtäkkiä hypähti hän taaksepäin pari askelta ja avasi suunsa, kaiketi huutaaksensa. Silloin lennätti epätoivo mieleeni ajatuksen, jonka silmänräpäyksessä panin toimeen. Voimallisesti repäsin irti naulasta riippuvan kaapun, kohotin sen eteeni ja ryntäsin Rohleria vastaan. Onneton vanha mies, joka epäilemättä luuli, että minä tahdoit tappaa hänet, vetäysi kauhistuneena ovelle, mutta ennenkuin hän sen luo ehti, olin minä heittänyt kaapun hänen olkapäälle ja kaatanut hänet sohvalle. Kun siinä sitten olin hänet täydellisesti kaappuun käärinyt, ryntäsin minä ulos ovesta ja alas rappusia suoraan portille. Mutta — se oli lukossa. Rohler oli sen lukinnut ja ottanut avaimen mukaansa. Minä jyskytin sitä, mutta voimani eivät riittäneet sitä auki saamaan. Siinä vielä seisoessani kuulin Rohlerin täyttä kurkkua huutavan: 'Varkaita, varkaita'.

Mikä nyt neuvoksi? Riensin portilta pihalle toivoen tapaavani lauta-aidan tai matalan muurin, jonka yli voisin kiivetä: mutta kauhistuksekseni näin että piha oli kaikkialla korkeiden rakennusten ympäröimä. Sillä valin olivat Rohlerin huudoista kaikki talon asukkaat heränneet, kuulin ovia avattavan ja suljettavan, kuulin naisääniä ja lasten huutoja. Vihdoin sekausi meluun miesääniäkin, ja jalanaskeleita kuului rappusista. Jo olin päättänyt astua esiin piilopaikastani; mutta samassa heräsi vapaudenrakkaus. Talon takapihalla huomasin oven, joka näkyi vievän talliin tahi johonkuhun vajaan. Tietämättä oliko se auki vai lukittu ryntäsin minä sitä vastaan ja muutamien voimallisten sykäysten jälkeen antoi kehno lukko perään. Minä syöksyin päistikkaa pimeään huoneeseen. Hapuilemalla pitkin seinää tulin ovelle, joka ei ollut lukossa, ja sen kautta toiseen huoneeseen, jossa oli mankeli ja — akkuna. Silmänräpäyksessä olin minä mankelin päällä, tempasin auki akkunan ja hyppäsin siitä alas, katsomatta minne — juuri kun samassa luulin kuulevani takaa-ajajaini ääniä pihalta. Jo luulin itseni pelastuneeksi, kun kauhistuksekseni huomasin että olin tullut toisen talon pihaan, joka myös oli ympäriinsä rakennettu. Muutamien lautapalasien avulla koetin päästä matalimman huoneen katolle, mutt näin sen pian mahdottomaksi. Sillä välin oli monta minuuttia kulunut, ja minusta oli kuin olisi melu, jota takaa-ajajani tähän saakka olivat tehneet, vähitellen etääntynyt.

Viimein ei kuulunut mitään; kaikki oli hiljaista. Muta mahdotonta oli minun ajatella että takaa-ajo todellakin olisi loppunut. Tuota tuumiessani tulin siihen päätökseen että kun varmaan tiedettiin, missä minä olin, ja myös etten pääsisi mihinkään pakenemaan, niin oli pantu noutamaan oikeudenpalvelioita minua kiinni-ottamaan. Tämä ajatus vakautui yhä enemmän. Koetin keksiä, jos mitä pelastuksen keinoa. Olin kauheimmassa tuskassa. Mikä yö! Sain siinä maistaa synnin hedelmiä. Siitä yöstä alkain en ole epäillyt helvetin olemassa-oloa.

Sillä välin kului toinen neljännes, toinen tunti toisensa jälkeen. Vihdoin koitti aamu; ja nyt rupesin ajattelemaan, että oli luovuttu takaa-ajosta — mistä syystä, se oli ja on monta vuotta ollut minulle selittämätön arvoitus. Vihdoin, kun tuli selvä päivä, avattiin portti. Olin hiipinyt sen likisyyteen ja saanut piilopaikan eräässä vajassa. Odotin siinä, ja kun luulin pakoni turvatuksi, ryntäsin kadulle enkä seisahtunut, ennenkuin olin ehtinyt kaupungista ulos. Siellä heittäysin maahan kentälle ja vietin suuren osan päivästä ajatellen tähän saakka elettyä elämääni ja varsinkin viime yön kauheita tapauksia. Nyt oli päättävä hetki tullut; Jumalan kaikkivaltias käsi oli tavannut minut ja hänen äänensä kuului: 'Palaja tahi olet hukassa! Jos tahdot tulla autetuksi, niin tee parannus! Nyt tänään! Kentiesi ei sinulle enää toista tilaisuutta tarita.' En ollut, paha kyllä, lapsuudessani mitään Oppinut ja sentähden kun nyt tahdoin palata paremmalle tielle, en kyennyt mihinkään toimeen, joka kysyi tietoja. Kooltani olin suuri ja voimiltani väkevä, mutta en ollut koskaan käyttänyt voimiani mihinkään hyödylliseen: minulla sentähden ei ollut mihin ryhtyä, voidakseni rehellisellä tavalla ansaita leipääni. Olin jo pari kertaa koettanut päästä käsityön oppiin, mutta olin liika vanha — sanottiin turhaan sitä nytkin koettaisin, sen tiesin. Siis ei ollut minulla mitään muuta neuvoa kuin ruveta sotamieheksi. Kaikissa kylissä, kaikissa ravintoioissa, vieläpä maanteilläkin tapaisin pestaajia, jotka eri valtioille sotilaita kokosivat. Olin varma, ettei minun tarvitseisi kauan niitä etsiä. Heitin viimeisen silmäilyn kaupunkiin ja läksin.

Edellisestä illasta saakka en ollut mitään syönyt. Olin hyvin nälissäni, eikä ollut, millä ostaa ruokaa. Kiiruhdin sentähden tavatakseni jonkun noista sotamiesten pestaajista. Kuljin pari penikulmaa ja saavuin erääseen ravintolaan, mutta siellä en tavannut ketään pestaajaa. Kysymykseeni vastasi isäntä, että hänen luonaan monta aikaa oli oleskellut eräs korpraali, joka nyt oli matkoilla, mutta joka parin päivän perästä palaisi. Kuultuani tämän pyysin asuntoa ja ruokaa korpraalin palaamiseen, jolloin maksaisin kaikki pestirahoistani. Mutta isäntä pudisti päätin ja vastasi: 'Sinä juokset tiehesi, ennenkuin korpraali palaa ja kuka minulle silloin ruokasi maksaa?' Kun kaikk vakuutukseni eivät armottomassa miehessä mitään vaikuttaneet, kopeloin minä taskujani, löytääkseni jotakin, joka hänelle kelpaisi, ja silloin sattui veitsi käteeni. Siitä oli minun kumminkin varsin vastenmielistä eritä. Olihan viime yön kauhistuttavista tapauksista elävänä todistajana tuo. paljon aikaan saanut veitseni; olihan se omiansa varoittamaan minua synnin houkutuksissa! Nälistyneen ruumiini vaatimukset voittivat kumminkin kaikki arveluni, ja minä tarjosin jo veitseni isännälle ruoka-ateriasta, kun samassa korpraali aivan odottamatta astui sisään. Isäntä esitti nyt minut hänelle, sanoen minun rupeavan nahkapojaksi hyvin huokeasta. Korpraali katseli minua kauan aikaa ja tarjosi sitten minulle mitättömän pienen summan käsirahoiksi. Ei siinä kauan kauppaa hierottu. Vasta sen jälkeen sain tietää että olin pestattu sotamieheksi hollantilaiseen armeijaan.

Sotilasajaltani Hollannissa ei minulla ole paljon puhuttavaa. Käytyäni läpi ekseerauskoulun tulin erääsen rykmenttiin, josta osa oli määrätty lähtemään Bataaviaan. Minä jouduin arvan kautta lähtevien joukkoon ja olin hyvin tyytyväinen siihen, sillä tavallinen sotilaselämä ei minua miellyttänyt. Toverini tosin sanoivat että menin suoraa päätä kuolemaan, ilmanala kun Bataaviassa ei ollut sitä laatua, että kukaan Europalainen sitä voi kestää, mutta tämä sanoma ei lannistanut mieltäni eikä saanut masennetuksi toivoani, että tulisin olemaan poikkeusten joukossa. Astuin tyynenä laivaan ja saavuin onnellisesti perille. Rohkea toivoni ei joutunutkaan häpeään, ja seitsemän onnellista vuotta vietin minä Bataaviassa. Tein jo kohta alussa tuttavuutta erään maanmiehen kanssa, joka kolmattakymmentä vuotta oli siellä elänyt. Hän oli kelloseppä. Valmistamalla lyömäkelloja ja kaikenmoisia muita matemaatillisia taideteoksia, joita rikkaat hollantilaiset kauppiaat kilvan ostivat, oli hän koonnut suuren omaisuuden. Hänessä sain ystävän. Hän opetti minulle ammattinsa, osti minut vapaaksi sotapalveluksesta ja antoi minulle viimein ainoan tyttärensä puolisoksi. Hänen kuolemansa jälkeen jatkoin vielä pari vuotta käsityötäni, mutta silloin kuoli vaimoni. Tarttuva tauti tempasi hänet pois, tehden lopun minun kodillisesta onnestani.

Mitä oli minulla enää tehtävää maassa, jonka myrkyllinen ilma oli riistänyt kaikki rakkaani? Minä palasin takaisin Europaan. Onnellisen matkan jälkeen saavuin Antwerpeniin. Siellä en kumminkaan tahtonut ottaa asuntoa. Ei ollut minulla sukulaisia eikä ystäviä, mutta minä halusin nähdä kotiseutuni. Muutaman päivän perästä jätin sentähden Antwerpenin.