Part 3

Kuta lähemmäksi tulin kotiseutuani, sitä selvemmin astuivat mieleeni lapsuuteni ja nuoruuteni synnit. Minä surin niitä; yhä voimakkaammin puhui ääni rinnassani niistä. Olin onneni päivinä melkein unohtanut ne. Nyt, kun taasen kuljin samoilla paikoilla, joilla olin pahanilkisiä tekojani tehnyt, heräsivät muistot. Nyt aavistin, mitä iloisia tunteita liikkuu miehen rinnassa, joka pitkien aikojen perästä taasen astuskelee samoja paikkoja, joilla hänen lapsuutensa aika viattomuudessa kului. Kun vertasin pimeän ja hukkaan menneen nuoruuteni siihen, kuinka masentava olikaan vertaus! Siinä heräsi minussa ajatus, että minun nyt tulisi käyttää jälellä olevat päiväni ja rikkauteni, jolla Jumala oli minua siunannut, hyväntekeväisyyteen; että minun tulisi niin paljon kuin mahdollista korvata niitä vahinkoja, joita hurjassa nuoruudessani olin aikaan saattanut. Kuta enemmän tuota ajattelin, sitä selvemmäksi yhä kävi minulle, että se oli elämäni tehtävä. Minä asetuin asumaan tähän kaupunkiin ja rupesin hankkimaan tietoja niistä, jotka minun ja Ditlevin rikoksien kautta olivat kärsineet. Useita olen onnistunut saamaan tietooni, ja näille olen lähettänyt rahoja — enemmän kuin olivat kadottaneet; mutta hyvin moni niistä, joille olin vääryyttä tehnyt, oli jo kuolleet. Surullisin kaikista saamistani tiedoista oli kumminkin se, jonka kohta kaupunkiin tuloni jälkeen sain Rohlerista. Kauhistus, joka häntä tuona kamalana yönä oli vallannut, oli saanut miesraukan tautivuoteen omaksi, josta hän ei enää noussut. Hänellä oli vaimo ja lapsia. Kuinka voisin näille palkita, mitä oli heitä vastaan rikkonut, niitä kyyneleitä, jotka he olivat vuodattaneet minun pahantekoni tähden? Mutta ei siinä vielä kaikki. Likemmin kun asiaa tiedustelin, sain kuulla jotakin, joka lisäsi omantuntoni kuorman; sain kuulla että varas, joka oli murtovarkauden tehnyt, oli tullut kiinni. Siis oli toinen, syytön, saanut kärsiä minun rangaistukseni! Kentiesi oli häntä saatu kiduttamalla tunnustamaan tekoa, jonka minä olin tehnyt. Tätä onnetonta oli minun siis kiittäminen siitä, että tuona yönä niin huokeasti pääsin pakoon! — Joskin olisin astunut esiin ja ilmoittanut itseni syylliseksi — johon omatuntoni usein minua kehoitti — en sillä olisi voinut pyyhkiä pois ainoatakaan kyyneltä isättömien silmistä, en huojentaa viattomasti kärsineen tuskia. En kykene tekemään muuta kuin jakamaan heidän kanssaan omaisuuttani, en muuta kuin syvästi katumaan, mitä olen rikkonut heitä vastaan, ja rukoilemaan Jumalalta anteeksi pahat tekoni.

Nyt, rakas poikani, tunnet sinä salaisuuteni, ja jos vielä voit minua ystävänäsi pitää, niin yhdistä rukouksesi minun kanssani." — —

Luettuansa tämän pitkän kirjeen loppuun, pyyhki Herman pois kyyneleet, jotka kostuttivat hänen poskiansa, kääntyi tuomarin puoleen ja sanoi:

"Voitte ehkä aavistaa, mitä tunteita liikkui rinnassani, lukiessani näitä kalliin kasvatus-isäni tunnustuksia. Nyt tiesin syyn hänen suruisuuteensa, nyt tiesin miksi hymy niin harvoin asettausi hänen huulilleen. Mutta mitä saatoin minä tehdä haihduttaakseni sitä surua, joka himmensi hänen elämäänsä? En muuta kuin kaksinkerroin osottaa hänelle kunnioitusta ja rakkautta; ja minä rukoilin Jumalaa, että voisin niitä kumpaistakin käytökselläni näyttää, samalla kun lupasin uhrata itseni kokonaan hyväntekiälleni.

"Minä kiiruhdin sisään Selmingin luo, ja heittäydyin hänen syliinsä. Me itkimme molemmat. Sitten selitin hänelle, miltä kannalta minä asiaa katsoin. Saatoin hänen huomioonsa hänen laiminlyödyn kasvatuksensa ja tietämättömyyden, jossa hänen nuoruutensa oli kulunut; koetin saada häntä käsittämään etteivät Rohlerin kuolema ja luullun varkaan kiinniottaminen, vaikkakin ne olivat seurauksia hänen teostaan, kumminkaan voineet tehdä tätä rikoksellisemmaksi kuin se jo itsessään oli. Mutta Selming vain pudisti päätään ja sanoi: 'Ei niin, ei niin! Rikoksen seurauksiin on rikoksen tekiä syypää, hänen syntiluetteloonsa ne pannaan. Turhaan koetat sinä ystävyydestä minua kohtaan keksiä lohdutusta sydämelleni. Mitä nyt olet sanonut, olen minä monta kertaa sanonut itselleni, mutta yhtä monta kertaa vääräksi tuominnut. Oi, rakas poikani, älä poikkea koskaan, ei hiuskarvaakaan oikealta tieltä! Jos yhden väärän askeleen olet ottanut, riennät yhä eteenpäin, tahi, onnellisimmassa tapauksessa, jos olet niin onnellinen kuin minä, että voit kääntyä takaisin, niin olet koko ikäsi katumuksella koettava sovittaa harhailujasi, saamattasi kumminkaan varmuutta anteeksisaamisesta. [Onneton Selming, joka, vaikka katumukseen ja synnin suruun tulleena, kumminkaan ei tuntenut Jumalan suurta, kaikki-anteeksiantavaa armoa Jesuksessa Kristuksessa ja sentähden ei myöskään voinut omistaa itselleen sovituksen lohdutusta, etsi turhaan rauhaa kylmästä, järkeisoppillisesta avujen-tavoittelemisesta, joka joko vie ylpeyteen, maanvanhurskauteen ja tekopyhyyteen, tahi toivottomuuteen ja epäilykseen.] Hurskaiden ihmisten sielun tyyneys, joka on jumalallisen elämän hedelmä, on aina masentavasti vaikuttanut minuun, on näyttänyt minulle, että nykyinen elämäni, josta maailma minua kiittää, on vain tyhjää ulkokultailemista, turhaa pyrkimistä viedä harhaan kaikkitietävän tuomarin vanhurskautta. Hurskaan ihmisen näky, joka on niin ylentävää rehellisille, painaa minua maahan; on kuin huutaisi hän alati minulle: Olen nähnyt sinun sydämeesi; sinä et ole se, miksi maailma sinua luulee; sinä olet viekas pettäjä; olet osannut so'aista oikeuden valppaita silmiäkin!'

"Nämä Selmingin sanat — samat, jotka sitten käytettiin todistukseksi minua vastaan — ja sydäntä särkevä ääni, jolla hän ne lausui, karsivat luitani. Minä lausuin kaikki, mitä säälini ja kunnioitukseni keksi, ja vihdoin onnistui vaivatun miehen voittaa mielenliikutuksensa. Me keskustelimme sitten hänen aiotusta matkastaan. Selming, näet, oli taasen saanut tietoonsa yhden niistä perheistä, jotka olivat kärsineet hänen varkauksistaan. Hän ei saanut lepoa, ennenkuin hän oli tällekin perheelle korvannut, mitä hän oli rikkonut. Kaupungin postissa ei hän tahtonut rahasummaa lähettää, vastaanottaja kuu tiedusteluillaan ehkä piankin voisi saada selville, kuka lähettäjä oli. Minun tulisi sentähden lähteä likeisimpään kaupunkiin ja siellä panna postiin rahakirje. Kun varhain seuraavana aamuna olin lähtevä, pyysin minä Selmingin jo illalla antamaani minulle summan, jotten tarvitsisi hänen aamu-untaan häiritä. Hän avasi tämän johdosta arkun, jossa hän rahansa säilytti. Siinä sattui hänen silmiinsä paperiin kääritty kapine. Hän otti sen esille, avasi mytyn ja näytti minulle — veitsen, saman veitsen, joka oli ollut niin suuresta merkityksestä hänen elämänsä kehittymiselle. Toisella puolella oli tinalevy, johon Selmingin oikea nimi Hannu Lobe oli piirretty... Nyt ehkä ymmärrätte, tuomari, syyn hammästykseenii, kun äkkiarvaamatta näin oikeuden istunnossa tuon aseen, vaikka en silloin vielä tietänytkään, mihin kauheaan tekoon sitä sen jälkeen oli käytetty, sillä en saattanut muuta uskoa, kuin että se tapaus, joka sen kanssa oli yhdistyksessä, oli teille tuttu.

"Illalla sanoin jäähyväiset hyväntekiälleni — oi, en aavistanut että ne olivat viimeiset — ja lähdin seuraavana aamuna päivän valjetessa. Matkastani ei tietänyt koko talossa muu kuin Selming. Naapurikaupungissa kirjoitin sitten perheelle, jolle rahat olivat menevät, kirjeen Selmingin määräyksen mukaan. Sen sisällys oli jotenkin tälläinen:

"Muistanette varmaan, että monta vuotta sitten teidän luona varkauksia tehtiin. Minä, joka nyt tämän kirjoitan, olen varas. Kolmenkymmenen vuoden rehellisellä käytöksellä ja sydämen katumuksella olen turhaan koettanut sovittaa, mitä väärin käytetyn nuoruuden aika sai minut rikkomaan. Syvinkään suru ei voi saada tekemättömäksi tekoani; mutta kun Jumala on armossaan asettanut minut tilaisuuteen tarjota jonkinlaista korvausta näistä ja muista samankaltaisista rikoksista, niin pyydän ja rukoilen että siitä pahasta, jota teitä kohtaan olen osottanut, pidätte vähäisenä vahingon palkkiona tämän myötäseuraavan summan ja — jos voitte — annatte minulle anteeksi."

"Tämän kirjeen olin juuri saanut valmiiksi, kun oikeuden palveliat tulivat minua vangitsemaan. Selmingin salaisuus olisi tullut ilmi, jos kirje olisi joutunut niiden käsiin. Sitä estääkseni revein sen rikki ja heitin kappaleet ulos akkunasta. Onnettomuudekseni saatiin kumminkin muutamat näistä kappaleista korjatuksi, ja ne — ne sisälsivät sanoja, joiden luultiin tarkoittavan sitä rikosta, josta minua syytettiin.

"Paostani vankilasta ei minulla ole paljon kerrottavaa, minä kun en itsekään tiedä, kuka sen aikaan sai. Se tapahtui, kuten muistanette, samana iltana, jona minä kidutuksen tuskissa olin tunnustanut itseni syylliseksi Selmingin murhaan. Minä istuin kammiossani synkkiin ajatuksiin vaipuneena, enkä enää toivonutkaan voivani vakuuttaa teitä viattomuudestani; sillä jos minä seuraavana päivänä olisinkin peruuttanut pakollisen ja valheellisen tunnustukseni, olisitte te yhä kovemmilla kidutuksilla saaneet minut uudelleen tunnustamaan syyllisyyteni. Sentähden ajattelin jotakin ilmiantoa, joka ei loukkaisi jalon hyväntekiäni muistoa, minä kun hyvin arvasin että minulta seuraavana päivänä jonkinlaista selitystä vaadittaisiin. Silloin kuulin äkkiarvaamatta akkunani lasien pirstoutuvan. Kammiooni oli heitetty kivi, johon oli kiinnitetty nuora. Toivon säde valaisi synkkää pimeyttäni; minä tartuin nuoraan, jonka toinen pää oli ulkona, ja aloin varovasti sitä hinata. Siinä, sen havaitsin kohta, oli jotakin raskasta Viimein sain käteeni mytyn, jonka kiireesti avasin. Siinä oli pitkä köysi, muutamia viiloja ja pussi hopearahoja. Kuinka minä näitä esineitä hyväkseni käytin, sen te tiedätte. Olen nyt lopettanut kertomukseni ja pyydän että te palkinnoksi selitätte minulle muutamia asioita, jotka ovat minulle vielä käsittämättömiä."

"Luullakseni selviää teille kaikki", sanoi tuomari, "kun saatte tietää, että talonisäntänne, murhaaja ja ennenmainittu Ditlev ovat — yksi ja sama henkilö. Kun hän osti talon tässä kaupungissa, ei hän tiennyt että Selming siinä asui; mutta kun hän ensikerran Selmingin näki", tunsi hän kohta vanhan toverinsa Hannu Loben, jonka tähden hän monta vuotta oli saanut istua vankeudessa; sillä hän se oli, Ditlev, joka joutui kiinni varkaudesta Rohlerin luona. Kun hän tuona mainittuna yönä oli antanut Selmingin yksin mennä veistään hakemaan ja sovitulla paikalla kauan turhaan häntä oli odottanut, palasi hän vihdoin katsomaan, mitä toverille oli tapahtunut, Rohlerin portille tultuaan huomasi hän sen jälleen suljetuksi, mutta luuli että joku talon asukkaista oli myöhään tullut kotiin. Että talon isäntä itse oli palannut, ei johtunut hänen mieleensäkään, sillä pitihän Rohlerin viipyä monta päivää maalla. Ditlev avasi sentähden taasen väärällä avaimella portin, vapauttaakseen toverinsa, jonka hän luuli olevan pihalla; mutta tuskin oli hän saanut tuon tehdyksi, niin joutui hän kiinni. Tutkinnossa tavattiin hänellä koko joukko Rohlerin asunnosta varastettua tavaraa. Se langetti hänet. Vasta monen vuoden kuluttua pääsi hän vapaaksi. Mutta rangaistus ei ollut parantanut häntä; päinvastoin oli olo vankilassa, jossa hän alati oli seurustellut pahimpain pahantekiäin kanssa, kehittänyt hänen taipumuksensa niihin paheisiin, joille hän oli antaunut. Milloin vankeudessa, milloin vapaana, — yhä jatkoi hän entistä elintapaansa, kunnes hän erään murtovarkauden kautta tuli tavattoman suuren rahasumman omistajaksi. Hän päätti nyt ostaa talon tässä kaupungissa ja asettua rauhassa nauttimaan elämästä. Mutta kun hänen piti maksaa ostamansa talon loppuhinta, eivätkä rahansa siihen riittäneetkään, päätti hän varastaa tarvittavan summan Selmingiltä ja samalla myös kostaa. Hän luuli, näet, kiinnijoutumisensa Rohlerin luona Selmingin syyksi. Yöllä hiipi hän Selmingin huoneeseen ja avasi tiirikalla raha-arkun, mutta kun Selming heräsi ja kiiruhti paikalle, murhasi Ditlev hänet veitsellä, jonka hän arkusta oli löytänyt.

"Alussa oli asian odottamaton meno Ditleville hyvin mieluinen, hän kun luuli että kuta sekavammaksi se kävisi, sitä mahdottomampi olisi päästä sen perille. Mitä teihin tulee, luuli hän että te, viaton kun olitte, helposti voisitte puolustaa itsenne; mutta kun hän näki, minkä käänteen asia sitten otti, rupesi hänen omatuntonsa, joka jo oli kohottanut äänensä murhan tähden — ainoan, jonka h#u oli tehnyt — vaivaamaan häntä. Kun hän kuuli että te kidutuspenkillä olitte tunnustaneet itsenne syylliseksi siihen murhaan, jonka hän oli tehnyt, päätti hän tavalla jos millä pelastaa teidät; ja saattamalla käsiinne viiloja, rahaa y.m., kuten jo kerroitte, antoi hän teille tilaisuuden paeta. Tapa, jolla te käytitte hänen apukeinojaan, ilahutti häntä, ja hänen toivonsa lisääntyi, kuta enemmän me jo rupesimme epäilemään teidän kiinnisaamistanne. Uutinen että olitte joutuneet toistamiseen oikeuden käsiin kohtasi sentähden häntä salaman iskuna ja muutti pahoinvoinnin, jota hän viime aikoina oli valittanut, kovaksi kuumeeksi. Tauti vei häneltä väliin järjen ja semmoisina hetkinä puhui hän usein omasta rikoksestaan ja teidän kohtalostanne. Alati näki hän kauheita näkyjä, jotka eivät silmänräpäykseksikään jättäneet häntä rauhaan. Alati tunsi hän itsensä pakotetuksi rientämään teille avuksi, ja monta kertaa yritti hän nousta vuoteeltaan ja juosta ulos, josta vartiansa häntä kumminkin esti. Mutta samana päivänä, jona teidät vietiin kuolemaan, onnistui hänen päästä karkaamaan, kun vartia oli jättänyt hänet, ollaksensa katsojana teidän mestaamisessa. — Sydämestäni kiitän nyt Herraa, joka ihmeellisen ohjauksensa kautta on vapauttanut minut viattoman veren vuodattamisen synnistä. Että minun täytyi toimia ja menetellä, niinkuin olen tehnyt, sen varmaan käsittää ja hyväksyy järkenne, jalo nuori mies, ja sydämenne minulle anteeksi antaa."

Tuomari piti lupauksensa, jonka hän oli tehnyt Hermanille. Selmingin salaisuus ei tullut kenenkään tietoon. Julistaessaan Hermanin täydellisesti viattomaksi lausui hän vain sen, että epäluulo, joka oli kohdannut Selmingin kasvattia, oli syntynyt siitä että tämä oli tahtonut ihmeteltävällä uskollisuudella ja hellimmällä rakkaudella ja itseuhraavaisuudella pitää salassa erästä asiaa, jonka hänen kasvatusisänsä oli hänelle uskonut.

Hermanin muista kohtaloista ei puhuta siinä hurskaan tuomarin kirjoituksessa, johon tässä kerrotut tapaukset perustuvat. Mutta onhan meillä täysi syy toivoa, että ne todisteet, jotka Herman tänä, hänelle niin tärkeänä aikana oli saanut Jumalan vanhurskaudesta ja armosta, eivät jääneet hedelmättömiksi hänen vapauttamisensa jälkeen, vaan että se Herra, joka hyvän työn oli alkanut, sen myöskin päätti.

Mutta meilläkin on näistä tapauksista paljon oppimista. Koska Herra sanansa mukaan "nekin valkeuteen saattaa kuin pimeydessä peitetyt ovat", joko jo tässä tahi tulevaisessa maailmassa; koska "ei Jumala anna itseään pilkata", mutta "mitä ihminen kylvää, sen myös niittää", ja koska kaikki tunnustamattomat ja anteeksiantamattomat synnit kerran ovat esille tulevat rikoksellisen häpeäksi ja kauhistukseksi; — niin kuinka tärkeätä onkaan meille syntisille olla leikkimättä synnin kanssa ja pilkkaamatta Jumalaa, kuinka tärkeätä tehdä semmoinen parannus, joka Jumalalle kelpaa. Älkäämme menkö rakkaan Herramme Kristuksen sivu siinä turhassa toivossa, että itse kerran voimme lepyttää Jumalaa, vaan käykäämme kaikkine synteinemme "uskalluksella armo-istuimen tykö että me laupeuden saisimme ja löytäisimme silloin armon, koska me apua tarvitsemme." Me saamme silloin usein todeksi todistaa, että kun hätä on suurin, on apu likinnä, ja ettei kukaan tule häpeään, joka Herran Jesuksen nimeä avukseen huutaa.