Part 1

language: Finnish

EI NIIN SALATTUA, ETTEI ILMI TULISI

Tositapahtumiin perustuva kertomus

Jyväskylässä, Jyväskylän Kirjapaino, 1893.

I.

Viime vuosisadan alkupuolella oli mies, Selming niminen, asettunut asumaan pieneen Verden kaupunkiin etelä-Saksan maalla. Hän oli mekanikko ja kelloseppä ja tuli pian kuuluisaksi taitavuudestaan ammatissansa, samalla kun hän sai iloita yleisestä kunnioituksesta, joka perustui hänen rehelliseen mielenlaatuunsa, palvelevaisuuteensa ja hyväntekeväisyyteensä. Kaupungin hätääkärsivät kääntyivät mielellään hänen puoleensa, eikä hänen tyköään kukaan koskaan palannut apua saamatta. Köyhiä, käsityöläisiä, joilla ei ollut varoja perustaa omaa työpajaa, auttoi hän lainoilla, ja lukuisat olivat ne, jotka saivat kiittää häntä siitä varallisuudesta, johon he sitten pääsivät. Muuten tiesivät kaupunkilaiset hyvin vähän tästä mieheltä; hänen aikaisemmista vaiheistaan, ennenkuin hän tuli Verdeen, ei tiedetty niin mitään. Otaksuttiin kumminkin että hän oli rikas ja että hänellä oli muita tulolähteitä kuin ammattinsa, hän kun oli tilaisuudessa tekemään niin paljon hyvää.

Ensi-aikoina sai Selming kärsiä paljon vastuksia kaupungin uteliailta asukkailta, jotka mielellään olisivat tahtoneet saada selkoa hänen edellisestä elämästään; mutta kun häntä ei millään keinoin saatu siitä puhumaan ja hänen vanha emännöitsiänsäkin oli mykkä kuin kala, luovuttiin vihdoin noista turhista koetuksista. Selming vietti sitä paitse hyvin yksinäistä elämää, asui hyvin vaalimattomassa rakennuksessa eikä seurustellut kenenkään kanssa, vaikka oli ystävällinen ja kohtelias kaikkia niitä kohtaan, jotka jossakin asiassa kääntyivät hänen puoleensa. Aikaansa vietti hän milloin työssä konepajassaan, milloin lukemisella; mielensä virkistämiseksi ja terveytensä tähden teki hän sen ohessa väliin kävelyretkiä, jotka hän usein uletutti ulkopuolelle kaupunkiakin.

Eräällä tällaisella kävelyretkellä tutustui hän pieneen, Herman nimiseen poikaan, joka siihen määrään voitti hänen suosionsa, että hän päätti ottaa huoleksensa hänen tulevaisuutensa. Hän antoi hänelle kodin luonansa, pani hänet kouluun, vaatetti häntä ja piti häntä poikanaan. Herman tiesi oikein arvostella tätä hyvyyttä ja koetti hyvällä käytöksellä osoittaa kiitollisuuttansa. Hän oli hyväoppinen ja ahkera ja pyrki kaikin tavoin ilahuttamaan hyväntekiätänsä. Siten syntyi harras ystävyys Selmingin ja Hermanin välillä; molemmat tunsivat itsensä onnelliseksi ja siunasivat sitä päivää, joka heidät oli yhteen saattanut. Kun Herman tuli vanhemmaksi, sai hän Selmingiltä opetusta tämän ammatissa, ja kun nuorukaisella oli luontoperäinen taipumuskin siihen ja sitä paitse hyvä ymmärrys, niin enensi tämäkin heidän välinsä herttaisuuden. Päivin tekivät he työtä yhdessä ja illoin kävelyretkiä, ja Selming, joka oli matkustanut paljon, kertoi silloin mielellään yhtä ja toista, jota hänen oppilaansa tarkkaavaisuudella kuunteli.

Näin kului vuosi toisensa jälkeen, ja kaiketikin olisi jo aikoja sitten Hermanin elämänvaiheet jääneet unohduksiin, niinkuin monen muun huomaamattoman miehen, jollei eräs kauhea tapaus olisi äkkiarvaamatta katkaissut hänen ja Selmingin hiljaisen onnen. Herman oli silloin 20 vuoden vanha. Kasvatusisän ja kasvattipojan väli oli yhtä herttainen kuin ennen. Yhä edelleen osoitti Herman mitä maallisinta rakkautta ja kiitollisuutta hyväntekiätänsä kohtaan, ja tämä kohteli häntä, niinkuin isä ainakin rakasta poikaansa. Mutta sittenkään ei ollut Selming koskaan Hermanille kertonut mitään aikaisimmasta elämästään. Kun kasvattipoika kerran oli ottanut tämän asian puheeksi, oli Selming kohta tukkinut hänen suunsa, mutta samalla luvannut kentiesi joskus vastaisuudessa elämänsä vaiheet kertoa, kun Herman oli ehtinyt tulla vanhemmaksi Siitä hetkestä eivät he enää olleet siitä asiasta mitään puhuneet.

Ottamalla Hermanin taloonsa ei Selmingin hyväntekeväisyys loppunut. Hänen nimensä oli sentähden yleisesti tunnettu. Häntä ylisti koko pieni kaupunki, ja köyhät siunasivat häntä isänänsä. — Sitä suurempi oli kaikkien hämmästys ja mielipaha, kun sanoma levisi julmasta rikostyöstä, jota ei olisi uskottu mahdolliseksi, jos sitä olisi kerrottu, ennenkuin se tapahtui.

Selming makasi eräänä aamuna murhattuna vuoteessaan. Vanha emännöitsiä tapasi hänet uiden veressä, joka oli vuotanut suuresta, kaulassa olevasta haavasta. Verinen veitsi, jolla murha oli tehty, oli asetettu hänen toiseen käteensä, jotta näyttäisi siltä, kuin olisi hän surmannut itsensä. Mutta veritahrat lattialla ja sen arkun kannella, jossa Selming säilytti rahansa, ilmaisivat selvästi että siinä oli murha tapahtunut. Ja vaikka kuinkakin käsittämätöntä se oli, täytyi epäluulon kohdata Hermania, hän kun äkki-arvaamatta oli kadonnut. Ryhdyttiin, näet, kohta tiedustelemaan häntä, ja silloin tuli ilmi, että hän edellisenä päivänä oli tilannut hevosen ja sitten varhain aamulla matkustanut pois. Viipymättä lähetettiin sentähden muutamia poliiseja häntä palauttamaan.

Sanoma tästä murhasta sekä heränneestä epäluulosta Hermania kohtaan levisi kulovalkean nopeudella ja pani pienen kaupungin asukkaat tavattomaan jännitykseen, joka yltymistään yltyi koko sen ajan, jona poliisimiehet olivat takaa-ajamassa luultua murhaajaa. Ne, jotka likemmin tunsivat Hermanin ja murhatun välillisiä suhteita, eivät voineet käsittää että nuori, hyvänsävyinen mies olisi voinut surmata hyväntekiänsä, joka oli häntä kohdellut kuten rakastava isä poikaansa. Selmingin yksinäinen elämä ja hänen salaperäisyytensä aikaisempain vaiheittensa suhteen, semminkin kun ei kukaan koko kaupungissa tiennyt, mistä hän oli tullut, antoivat aiheita kaikenlaisiin huhuihin, jotka asetettiin yhteyteen Hermanin kanssa; niin, olipa niitäkin, jotka väittivät että Selming oli Hermanin todellinen isä, jota oli pidetty kuolleena. Levottomuudella odotettiin sentähden nuoren miehen takaisin tuloa, kun luultiin että silloin saataisiin selville asian oikea laita. Myöhään jälestä puolisen seuraavana päivänä palasivat oikeudenpalveliat, tuoden mukanansa Hermanin. Hän istui matalalla istuimella ajopelien keskellä. Suuri ihmisjoukko kokoontui kohta hänen ympärilleen. Ja kun hän näytti hyvin surulliselta ja oli raudoissa, luuli kansa että hän todellakin oli murhaaja ja seurasi häntä huutaen haukkumasanoja ja kirouksia. "Murhaaja, isäntappaja!" kaikui kaikkialta hänen ympärillään. Vimma kävi viimein niin pitkälle että vartiain täytyi suojella vankiaan väkivaltaa vastaan. Lopulta ajettiin raastuvan luo, johon Herman vietiin, tutkiatuomarin eteen asetettavaksi.

Oikeudenpalveliat tekivät siinä ensin kertomuksen hänen vangitsemisestaan. He olivat tavanneet hänet pienessä, kuusi penikulmaa etäällä olevassa kaupungissa. Siellä oli hän saanut huoneen kestikievaritalossa. Hän oli istunut kirjoittaen, kun he saapuivat hänen luokseen; mutta kun he olivat lausuneet että hän oli vangittu, oli hän hypännyt ylös, kiireesti repinyt kirjoituksensa kappaleiksi ja heittänyt palaset ulos akkunasta, ennenkuin he olivat ehtineet sitä estää. Ainoastaan joitakuita palasia olivat he sittemmin saaneet käsiinsä; muut oli tuuli vienyt. Nämä talteenotetut palaset panivat he tuomarin eteen.

Herman tuotiin sen jälkeen esiin ja sai tietää häntä vastaan syntyneestä epäluulosta. Samassa vaadittiin ett hän ilmoittaisi, mitä hänellä oli sanottavaa puolustuksekseen. Kyynelvirta ja raskaat huokaukset olivat alussa hänen ainoa vastauksensa. Viimein sai hän lausuneeksi pyynnön että suotaisiin muutama minuutti hänen tointuaksensa hämmästyksestään. Sitä ei tuomari alussa tahtonut myöntää; mutta kun hän huomasi että nuoren miehen mielentila ei sallinut hänen vastata niihin kysymyksiin, jotka hänelle tehtiin, käski hän hänen vähäksi aikaa mennä viereiseen huoneeseen. Sieltä palasi hän ihmeellisen tyynenä, astui suoraan tuomarin eteen, pyysi että hänen suvaittaisiin puhua ja kertoi, kun se oli hänelle myönnetty, seikkaperäisesti suhteensa Selmingiin, lopettaen kertomuksensa seuraavilla sanoilla: "Ja tämän minun hyväntekiäni, minun isäni, minun opettajani olisin minä voinut murhata! Kyllä on ihminen täynnä pahuutta ja syntiä; mutta uskotteko, herra tuomari, todellakin että kukaan ihminen voisi olla semmoinen peto, että surmaisi ainoan maallisen hyväntekiänsä ja parhaimman ystävänsä?"

Hermanin ääni, hänen pelkäämätön katseensa ja koko hänen ryhtinsä oli niin totuuden mukaista ettei tuomari ensi silmänräpäyksessä voinut muuta kuin pitää häntä viattomana.

Sillä välin oli oikeuden kirjuri koettanut yhdistää rikkirevityn kirjeen kootut kappaleet saadakseen edes vihiä sen sisällyksestä. Se oli tuskin enää mahdollista, kun suurin osa kirjeestä puuttui, mutta kumminkin tuli kappaleiden yhdistämällä kokoon muutamia lauseita, jotka näyttivät todistavan Hermania vastaan. Siten saatettiin lukea "katumuksella ... väärinkäytetyn nuoruuteni ... näistä ja muista samallaisista rikoksista..." Vaikka ei saatukaan selville, missä yhteydessä nämä sanat olivat keskenään ja kirjeen muun sisällyksen kanssa, näyttivät ne kumminkin sangen merkillisiltä, olletikin kun Herman repimällä kirjeen kappaleiksi oli osoittanut, ettei hau tahtonut sitä vieraiden luettavaksi.

Ne hyvänsuopeat ajatukset, jotka Herman ensi alussa oli herättänyt tuomarissa, alkoivat sentähden poistua kun tämä oli lukenut nuo vastamainitut sanat, ja katosivat vihdoin kokonaan, kun hän tuli miettineeksi että se, joka saattoi tehdä rikoksen, semmoisen kuin se, josta Hermania syytettiin, myöskin kyllä kykeni pukeumaan viattomuuden valheverhoon, vapautuakseen rangaistuksesta. Kokonaan muuttuneena kääntyi hän sentähden Hermaniin, katsoi häntä suoraan silmiin ja sanoi: "Sanot, nuori mies, että täytyy olla peto, voidaksensa murhata hyväntekiänsä. Sinä olet oikeissa. Mutta minusta tuntuu että sinä juuri olet tuollainen peto, ja jos niin on, niin ole varma silta ettet sinä kujeillasi voi minua pettää."

II.

Siinä alkoi nyt asiassa ankara tutkinto. Hermanin taskuja tarkastettiin ja niistä löydettiin melkoinen rahasumma. Sitten ryhdyttiin kuulusteluun. Kysyttiin syytä Hermanin pakoon. Tyyneesti vastasi syytetty, ettei hän ollut paennut: hän oli hyväntekiänsä käskystä lähtenyt matkalle toimittaakseen erästä asiaa. Tuomarin kysymykseen, milloin tämä käsky oli annettu ja mitä asia koski, vastasi Herman että hän illalla ennen lähtöänsä oli saanut käskyn ja että hän oli lähtenyt matkalle hyvin varhain aamulla mitään jäähyväisiä sanomatta, kun ei ollut tahtonut häiritä kasvatus-isäänsä. Mitä itse matkaan tulee, oli se salaisuus, jota ei kukaan maailmassa saisi häntä ilmoittamaan. Rahat, jotka olivat löytyneet hänen taskuistansa, oli Selming hänelle antanut; ne olivat yhteydessä hänen toimeksensa uskotun asian kanssa. Kirjeestä, jonka hän oli repinyt kappaleiksi, ei hän myöskään tahtonut mitään muuta ilmoittaa kuin — ettei hänen käynyt mitään siitä puhuminen.

Tuomari selitti nyt hyvin vakavasti ettei oikeus voinut näihin hänen antamiinsa vastauksiin tyytyä, että sen olisi täytymys ruumiillisella kiduttamisella pakoittaa häntä ilmaisemaan salaisuutensa, jollei hän niitä hyvällä tunnustaisi. Tämä uhkaus teki nähtävästi syvän vaikutuksen syytettyyn, mutta kohta sen jälkeen oli hän voittanut liikutuksensa. Seisoen siinä tuomarin edessä tyynenä kuin ennen vastasi hän: "Tehkää minun kanssani, mitä oikeudentuntonne käskee; minä olen Jumalan kädessä, ja hän on minun ja minun tuomarini tuomari."

Vaikka tuomari oli päättänyt pysyä lujana eikä antaa pettää itseänsä syytetyn viattomasta katseesta, synnyttivät kumminkin nuorukaisen tyyneys ja hänen taivaita kohden luodut silmänsä hänessä ajatuksia, jotka olivat ristiriidassa tuon vastamainitun päätöksen kanssa. Sentähden hän ei kohdakkoon turvannut kiduttamiseen, vaan käski sulkea Hermanin vankilaan ja alkoi kuulustella saapuvilla olevia todistajia: Selmingin vanhaa emännöitsijää, talon muuta väkeä ja Selmingin naapureja. Nämä antoivat yksin suin Hermanista mitä kauniimpia todistuksia. Jokainen tiesi kertoa jonkun tapauksen, joka toi esiin syytetyn rakkautta Selmingiin.

Useita päiviä kului tuomarin koettaessa keinoilla jos millä päästä salaperäisen asian jäljille. Mutta kaikki hänen ponnistuksensa olivat turhat; kaikki uudet todistajat toivat vain esiin yhä uusia todistuksia Hermanin kunnollisuudesta. Hän oli siis joko viaton tahi suurin silmänkääntäjä-roisto maailmassa. Miten saada selville, kumpiko hän oli, käyttämättä kidutusta? Tuomari oli Jumalata pelkäävä mies, joka hyvin vastenmielisesti ryhtyi tähän, siihen aikaan tavalliseen, mutta raakaan keinoon; hän oli harvinainen poikkeus aikalaisistansa, jotka liian usein turvasivat väkivaltaisiin kidutus-aseisiin.'

Hermanin puolustus oikeuden edessä oli kumminkin sitä laatua että se täydellisesti oikeutti kiduttamiseen, ja kun tuomari tätä likemmin ajatteli, tuli hän siihen päätökseen, ettei hänellä muuta neuvoa ollut; mutta taasen toiselta puolen, kun hän johti mieleensä nuoren miehen tyyneyttä ja vakavuutta, hänen suoria ja samalla sävyisiä vastauksiaan sekä sitä lämpöä ja rakkautta, jolla hän puhui murhatusta hyväntekiästään, niin kajahti kunnon miehen sydämessä ääni, jota säestivät kaikki ne hyvät todistukset, mitkä hän oli nuorelta miehestä kuullut, ja se kielsi hänen käyttämästä tuota vastenmielistä totuuden ilmisaamisen keinoa. Itse kertomuskin tästä merkillisestä asiasta, jonka rehellinen tuomari muistikirjaansa kirjoitti, puhuu siitä rasituksesta ja sieluntuskasta, minkä tämä oikeudenkäynti hänessä vaikutti. "Kun minä" — kirjoitti hän — "viime pyhänä, joka oli 4:s sunnuntai Pyhän Kolminaisuuden päivästä, olin Herran huonehessa ja kuulin kunnianarvoisan jumalanpalvelian niin lämpimästi selittävän Raamatun käskyä Luukkaan 6 luvussa: 'Olkaat laupiaat!' niin panin minä ristiin käteni ja rukoilin Herraani ja Vapahtajaani että hän valaisisi minun ymmärrystäni ja avaisi silmäni näkemään totuuden tässä kauheassa asiassa."

Vihdoin tapahtui seikka, joka sai hänet tekemään päätöksen. Vanha emännöitsiä palasi takaisin ja pyysi tavata tuomaria kahden kesken. Se hänelle kohta myönnettiin. Nöyränä ja hämillänsä ollen astui vanha vaimo esiin eikä saanut alussa sanaa suustansa. Vihdoin saattoi hän änkyttäen rukoilla ettei tuomari tekisi häntä onnettomaksi sen todistuksen tähden, jonka hän oli lausunut Hermanin asiassa. Hän ei ollut ilmaissut kaikkia, mitä hän tiesi. Tuomari lohdutti häntä, mutta näytti sen ohessa, kuinka perin välttämätöntä oli että hän kertoi kaikki, mitään salaamatta, koska hänen tulisi valallaan vakuuttaa puhuneensa totuuden sekä ilmaisseensa kaikki, mitä asiaan koskevata hänen tiedossaan oli. Rauhoittuneena tuomarin ystävällisestä puhuttelusta selitti nyt vanha vaimo, että hän juuri valan pelvosta oli tullut puhumaan suunsa puhtaaksi. Hän uudisti kaiken sen, minkä hän jo ennen oli Hermanin eduksi todistanut; mutta sitten lisäsi hän: "Hyvää olen minä, niinkuin kaikki, jotka Hermanin ovat tunteneet, aina ajatellut hänestä; päivää ennen kuolemaansa kuulin kumminkin omin korvini rakkaan isäntävainajani lausuvan aivan toista kasvatistaan." Ja sitten kertoi emännöitsiä, että Selming oli pahoinvoinnin tähden pysynyt kotona tuona murhansa edellisenä päivänä, jolloin jokin taloudellinen toimi oli saanut hänen, emännöitsiän, menemään viereiseen huoneeseen, joka ainoastaan ohuella lautaseinällä oli erotettu siitä huoneesta, jossa hänen isäntänsä oleskeli.

Tämä oli silloin puhunut niin tavattoman kiivaasti, jotta emännöitsiä oli jäänyt paikalleen seisomaan ja salaa kuullut Selmingin sanovan Hermanille: "Olen nähnyt sinun sydämeesi: sinä et ole se, joksi maailma sinua luulee; olet viekas pettäjä; olet osannut soaista oikeuden valppaita silmiäkin." Mitä Herman tähän oli vastannut, siitä ei emännöitsiä ollut selvää saanut; mutta kun hän myöhemmin näki Hermanin, oli tämä ollut hyvin alakuloinen, ja silmistä päättäen oli hän itkenyt.

Kun emännöitsiä oli tämän tunnustuksensa tehnyt ja sen valallaan vahvistanut, käski tuomari hänen mennä vieressä olevaan kammariin. Hän oli nyt saanut sen käsityksen Hermanista että tämä oli — konna, jota ainoastaan kiduttamisella saataisiin tunnustamaan. Ennenkuin hän siihen ryhtyi, tahtoi hän kumminkin koettaa, mitä yllätys vaikuttaisi. Ase, jolla Selming oli murhattu, oli tavallinen linkkuveitsi, jonka varressa oli tinalevy ja siinä nimi "Hannu Lobe." Tämä veitsi oli tuomarin käsissä ja sen tahtoi hän äkkiarvaamatta näyttää Hermanille. Hän pani sen koteloon, niin että nimi "Hannu Lobe" oli ylöspäin, sulki sitten kotelon ja asetti sen pöydälle asiakirjojen taakse. Sitten kutsutti hän sisään Hermanin.

Tämä tuli, ja tuomari katsoi häneen ankarilla silmillä. Herman kesti niiden tutkivat luonnit. Hän seisoi siinä nöyränä, näyttämättä mitään röyhkeyttä. Mutta kun tuomari sitten lujalla ja vakavalla äänellä lausui Selmingin sanat: "Olen nähnyt sinun sydämeesi; sinä et ole se, joksi maailma sinua luulee; olet viekas pettäjä; olet osannut soaista oikeuden valppaita silmiäkin" — silloin kauhistui Herman. Kalpeana katsoa tuijotti hän tuomariin, ikäänkuin olisi hän tahtonut silmillään lävistää hänet, voidaksensa saada selville, mitä nämä hänen lausumansa sanat tiesivät.

"Taivahan Jumala tietää kaikki!" huudahti hän; "mutta te — mistä olette nuo sanat saaneet?"

"Tästä kotelosta ja sen sisällyksestä", sanoi tuomari, joka tahtoi käyttää hyväkseen syytetyn hämmästystä.

Herman tarttui koteloon, avasi sen, säikähti kauheasti ja huudahti: "Oi Jumala! Tämä veitsi!" Sitten katsoa tuijotti hän taasen tuomariin ja kysyi: "Mitä te tiedätte?"

"Kaikki, kurja!" huusi tuomari; "kaikki! Sinä olet murhannut hyväntekiäsi!" — Hän luuli nyt saaneensa syytetyn käsiinsä ja tunkeusi sentähden häneen voiton vakuutuksessa, johon Hermanin huudahdukset ja hämmästys olivat antaneet aiheita. Hän tuotatti vanhan emännöitsiän sisään ja käski tämän uudelleen kertoa sen, minkä hän vasta oli valallaan todistanut, otti sitten veitsen kotelosta, näytti Hermanille että se vielä oli verinen ja huusi hänelle: "Tässä on kasvatti-isäsi, hyväntekiäsi verta!"

Herman oli hämmästyksensä jälkeen, johon verisen veitsen näky oli hänet saanut, peittänyt molemmilla käsillään silmänsä ja näkyi kärsivän mitä kovimpia tuskia. Tuomarin käskystä paljasti hän kasvonsa ja näissä oli taasen luettavana tyyni maltillisuus.

Tämä odottamaton näky sai tuomarin vaikenemaan keskellä puhettansa. Hänen kummastuksensa muuttui kumminkin pian katkeraksi vihaksi. "Kurja heittiö!" huudahti hän; "luuletko vieläkin voivasi pettää minua perkeleellisellä teeskentelylläsi? Tunnusta paikalla rikoksesi, jos tahdot välttää kidutuspenkkiä."

Herman oli kauan ääneti. Vihdoin vastasi hän hiljaisella äänellä: "minä en ole tehnyt mitään rikosta."

Tuomari viittasi pyövelille ja tämä vei Hermanin kidutushuoneeseen. Kun onneton nuorukainen siellä näki kauheat kidutusaseet, kalpeni hän; hänen huulensa ja polvensa vapisivat. Hän tuskin pystyssä pysyi. Mutta pian tyyntyi hän jälleen, ja vakuuttaen syyttömyyttään kesti hän tavattomalla mielenlujuudella ensimäisen luokan kidutuksen tuskat. Mutta kun saapuvilla oleva lääkäri lausui että paikalla voitaisiin ryhtyä toisen luokan kidutukseen tarvitsematta pelätä kidutettavan terveyden vahingoittumista, masentui onnettoman mieli, ja vähän ajan kuluttua ilmoitti hän tahtovansa kaikki tunnustaa.

Ja hän tunnusti nyt että — hän oli Selmingin murhaaja, että hän oli varastanut hyväntekiältään sen summan, joka hänellä oli, kun hän vangittiin, ja että hän oli paennut välttääksensä rangaistusta. Tehtyänsä tämän tunnustuksen sanoi hän olevansa kovin heikontunut kärsimistään tuskista ja pyysi että häntä tällä kertaa säästettäisiin pitemmästä kuulustelusta. Tuomari täytti hänen pyyntönsä ja määräsi hänet vietäväksi takaisin vankilaan.

Seuraavana aamuna halusi tuomari jo hyvin aikaisin kuulla murhan syyn ja sen kanssa yhteydessä olleita likempiä seikkoja. Hän lähetti sentähden palvelian vankihuoneeseen noutamaan Hermanin, mutta kuinka hämmästyikään hän, kun palvelia ällistyneenä palasi ja ilmoitti että vankihuone oli tyhjä ja vanki kadonnut!

Hermania oli pidetty raatihuone-rakennuksen kolmannessa kerrassa, jonka muurit olivat hyvin paksut. Hänen vankihuoneeseensa vei vain yksi ainoa, raudoitettu, luja ovi, ja huoneen ainoa akkuna, joka vietti kadulle, oli vankoilla rautatangoilla varustettu. Likempi tarkastelu osotti kumminkin että yksi näistä tangoista oli poikki viilattu ja että toiseen oli kiinnitetty köysi, jota vanki varmaan oli käyttänyt, kiivetäkseen alas kadulle. Mutta ei kukaan voinut ymmärtää, mistä hän oli saanut pakoonsa tarpeelliset esineet, hän kun ei ollut ollut tilaisuudessa tavata ainoatakaan ihmistä.

Hermania pidettiin nyt tämän johdosta hyvin vaaallisena pahantekiänä, ja suurimmalla innolla ryhdyttiin häntä etsimään. Kaupungin asukkaat, jotka eivät saaneet unta niin kauan kuin tämä rohkea ja röyhkeä karkulainen oli vapaa, auttoivat kykynsä mukaan oikeudenpalvelioita. Mutta — turha vaiva!

Jo oli neljätoista päivää kulunut, eikä vähintäkään vihiä vielä oltu saatu Hermanista. Oikeuden ja sen palveliain into alkoi jo laimeta. Silloin saapui eräänä päivänä hyvin kaukaisesta satamakaupungista kirje, joka ilmoitti että siellä nuori, suurella rahasummalla varustettu passiton mies oli otettu kiinni, juuri kun hän hyvin korkeaa kuljetuspalkkaa vastaan oli koettanut houkutella erästä Englantiin lähtevää kapteenia ottamaan hänet mukaansa, ja että tämä mies pidetyssä kuulustelussa oli tunnustanut olevansa vankilasta karannut Herman.

III.

Murhaajan kiiniottaminen herätti suurta iloa koko kaupungissa. Herman tuotiin takaisin vankilaan, ja jottei hän enää pääsisi karkaamaan, pantiin hän käsi- ja kaularautoihin ja iskettiin rautavitjoilla kiinni seinään.

Nyt uudelleen jouduttuaan oikeuden käsiin ei Herman enää kieltäynyt vastaamasta kysymyksiin, jotka hänen vastattavakseen pantiin; ja vaikkakin nämä hänen vastauksensa antoivat aiheita epäluuloon, etteivät ne ihan olleet totuuden kanssa yhtäpitäviä, olivat kumminkin ne kohdat, jotka koskivat itse rikosta, niin tyydyttäviä, jotta ei katsottu tarpeen vaativan likempiä selityksiä muista, pääasian kanssa yhteydessä olevista sivu-asioista. Tuomio lausuttiin sen tähden, ja ajan raa'an lainsäädännön mukaan tuomittiin Herman ruhjottavaksi. Tämän ankaran tuomion lievensi ruhtinas kumminkin mestaamiseksi miekalla. Tyynenä kuuli Herman tuomionsa ja pyysi vain ettei sen täytäntöä aivan kauan viivytettäisi.

Oli kaunis kesäinen aamu kun vankilan ovi kello 7 avattiin ja onneton nuorukainen vietiin kuolemaan. Hänen kasvonsa olivat kalpeat; mutta epäilystä ja pelkoa ne eivät osottaneet. Vankilan edustalle oli suuri joukko ihmisiä kokoontunut nähdäkseen "kauheaa ihmistä", joka nyt oli tekevä viimeisen matkustuksensa tässä elämässä. Kun Herman näki ihmiset, punastui hän. Hän seisahtui ja liikutti huuliansa, ikäänkuin olisi hän puhunut; mutta sitten loi hän alas silmänsä ja alkoi hiljaan raskasta kulkuaan. Väkijoukon ympäröimänä jatkoi hän sitten matkansa kaupungin läpi, ja vasta kun hän ehti sen ulkopuolelle, kohotti hän taasen silmänsä.

Kaunis auringonpaiste, viheriöivä maa ja leivosen laulu sinisessä korkeudessa — ne kaikki puhuttelivat hänen sydäntänsä. Hän kääntyi vieressään kulkevaan pappiin, joka hänen vankeutensa aikana oli siunauksella ohjannut häntä syntisten Vapahtajan luo. Kyynele vieri hänen silmästään, hän huokasi syvään ja pusersi kovasti sielunpaimenen kättä. Pastori lausui hänelle muutamia lohdutuksen sanoja, ja hiljaan kulki tuomittu eteenpäin. Muutama askele vielä, ja jo näki hän mestauslavan. Se värisytti koko hänen ruumistaan. Hän voitti kumminkin liikutuksensa ja katsoa tuijotti yhä vaelluksensa määrään. Perille päästyänsä nousi hän rohkeasti ylös rappusia, jotka mestauslavalle veivät, astui sitten mestauspölkyn luo, asetti toisen kätensä rintaansa vastaan ja huusi korkealla äänellä: "minä olen syytön Selmingin kuolemaan, niin totta kuin toivon tulevani autuaaksi!" Sitten kääntyi hän papin puoleen ja sanoi hänelle ystävällisesti jäähyväiset ja laskeusi polvilleen.