Part 7

Ja miksikähän nyt, sinä joka niin usein olet valtavatkin surut, kuin saippuarakot, päästäsi häätänyt pois, miks' et sinä nyt voi karkottaa tuota aavistusta, joka tuhansin kerroin harhailee sinussa edes-takaisin? Hamasta mistä ajoin on kuolema ruvennut sinua pelottamaan, tuo jonka vaihtelevain kuvien kanssa, niin kuin tään tutunkin maan olentojen kanssa sinä elelit vakaana rauhassa? -- Vaan eipähän tää lienekään se raisu vihollinen, jota vastaan raitis rinta halajaa kilvotellen. Tää on linna ja vankeus, haudan esikuva, sankarille niin kuin epatollenkin inha. Jo oli sietämättömän tukala minun istua hyllävälläkin tuolillani, kun ruhtinaat juhlallisessa kokouksessa yhä uudestaan keskustellen neuvottelivat asiasta, mikä olis' ollut helppo ratkaistava, ja salin laipiohirret raskaina, jylsäin seinäin välillä, olivat kerrassaan maata minut kuolijaksi. Niin silloinpa minä riensinkin ulos, niin suittoon kuin suinkin, ja reippaasti ylös ratsahille, syvään hengittäen. Ja aika vauhtia väljään, tuonne, minnekkä me luonnostaan kuulumme! Ulos, vapaaseen väljään, maalle ja mannulle, missä joka ilmoinen luonnon läheisin lahja, maasta uhkuten, ja kautta toivon liihoitellen kaikki tähtölän siunaukset ympärillämme ilmastuttavat meitä, tuoksuten ja leimuten; missä me, tuon maasta-syntyneen jättiläisen lailla, ponnahdamme, äitiin koskemalla, kahta väkevämpinä ylös; missä me inhimisyyden tunnemme kokonaan ja inhimillisen himon joka suonelleen; missä into eteenpäin tunkeutumaan, voittamaan, kaappaamaan, kättään käyttämään, omistamaan ja hankkimaan, hehkuu nuoren metsämiehen sielussa; missästä soturi rajussa vauhdissaan anastaa myötä-syntyneen oikeutensa koko maailmaan, ja hirveässä vapaudessaan, kuin rankka, rakehillinen jääsade, viluilman viehkurina, hävittäen pyyhkii niityt, vainiot ja metsät, huolimatta mitään rajoista, panemista ihmiskätten. Sinä olet ainoastaan kuva, muisto-unelma tästä onnesta, jota minä olin nauttinut niin kauvan. Mihinkä sinut onkaan kohtalo kavalasti osuuttanut? Ja eikö raski rutosti, auringon nähden, suoda sulle kuolemaa, tuota, jota sin' et ole koskaan arastanut, -- eikö? -- valmistaaksensa sulle vaan haudan esimakua tässä ummehtuman tympeässä mädässä? Mitenkä lokaisen ilkeältä tuo löyhkää näistä kivistä! Minulta kelmenee elämä jo hyytyen; vuodetta niin kuin hautaa arastaa jalka. --

O, levottomuus, levottomuus, joko sinä edeltä käsin murhaa alotat, herkeä pois! -- Hamasta mistähän asti on Egmont ollut yksin, näin ypö yksin tässä maailmassa? Ei tämä onnen-kohtalo sinua tee eperoksi, vaan epäilys yksistään. Onko kuninkaan hurskas rehellisyys, johonka sinä olet kaiken elämäsi ajan luottanut, onko hallitsijattaren ystävyys, joka milt' ei -- niin, sinä sen hennot tunnustaa -- joka milt' ei ollut rakkautta, ovatko nuo yks kaks kadonneet, kuin öinen virvatulen hohde, ja jättävät sinut synkällen uralles' yksiksesi? Vai eiköhän Oranialainen, sinun ystävies' etupäässä, tuumi jotain uskalijasta yritystä? Vai eiköhän kokonainen kansa kokoudu ja vastustamattomalla voimalla pelasta vanhaa ystäväänsä?

O, muurit, te, jotka tähän minut suljette, elkää pitäkö niin monen hengen hyvää tarkoittavaa intoa ulkona, poissa minusta; ja se uljuus, mikä muinoin virtasi heihin minun silmistäni, koitukoon se heidän sydämistänsä takaisin minun sydämeeni! Niin tosiaan, heitä nousee tuhat-määrin! He tulevat, seisovat mun kupeellani! Hellyyttään entää heidän hurskas toivehensa ylös taivaaseen, se anoo jotain ihmettä. Ja ell' ei joku enkeleitä laskeudu alas minua pelastamaan, niin mä näen heidän itsensä tarttuvan keihääseen ja kalpaan. Jo portit ammahtavat auki, ristikot räjähtävät rikki, muurit murtuu heidän käsissänsä maahan, ja Egmont astuu iloisena koittavan päivän vapautta kohti. Niin kuinka moni hyvä, tuttu naama on mua tervehtämässä riemuten! O, Klaara, olisitpa sinä mies, näkisin minä sinut varmaan täälläkin etumaisina, ja saisin siitä kiittää sinua, mistä ketään kuningasta liene tukala kiittää -- vapaudesta!

Klaaran asunto.

KLAARA (tulee lampun ja vesilasin kanssa sisähuoneesta. Panee lasin pöydälle ja menee ikkunan eteen). Brackenburg? Tekö se olette? Mitä minä kuulin? Ei ketään vielä? S'ei ollut kukaan. Minä panen lampun ikkunalle, hänen nähdäkseen, että minä vielä olen valveilla, että minä vielä odotan häntä. Hän on luvannut mulle tuoda sanoman. Sanomanko? Kauhea varmuus! -- Egmont tuomittu! -- Mikä tuomio-istuin tohtii eteensä haastaa hänet? Ja he tuomitsevat kuolemaan hänet. Kuningasko tuomitsee hänet? Vai herttuako? Ja hallitsijatar vetäytyy syrjään! Oranialainen empii, ja kaikki hänen ystävänsä! -- Onko tämä maailma, se jonka epävakaisuudesta ja huikentelevaisuudesta minä olen kuullut paljon, vaan jota minä tähän asti en ole tuntenut? Onko tämä maailma? Ken saattaa olla kyllin ilkeä, kantaakseen vainomieltä sitä kallista miestä vastaan? Saattaisko pahuus olla kyllin voimakas niin pian kukistamaan sen yleisesti ylistetyn? Niin on se kuitenkin -- niin on se kuitenkin! Oi, Egmont, minä uskoin sinut varmaksi niin Jumalan ja ihmisten edessä kuin omassa sylissäni! Mitä olin minä sinulle? Sinä nimitit mua omaksesi, minä pyhitin koko elämäni sinun elämällesi. -- Mitä olen minä nyt? Minä turhaan ojentelen kättäni siihen paulaan päin, joka sinua kuristaa. Sinä avuton ja minä vapaa! -- Täss' on mulla oven-avaimeni. On ehdon valta mulla milloin tahansa mennä ja tulla, ja sinulle en ole minä miksikään! -- -- O, sitokaatte minut, ett' en mä epätoivoon nääntyisi, ja heittäkäätte syvimpään linnan tyrmään, niin että mä lennättäisin pääni sen hikimärkiä muureja vasten, ruikuttaisin vapautta, sitä uneksisin, mitenkä minä tahtoisin häntä auttaa, ell' ei mua kangistaisi kahleet, -- mitenkä minä hänet auttaisin. -- Nyt olen minä vapaa, ja minun vapaudestani koituu vaan voimattomuuden ankeus. Täydessä tajussani ollen, kykenemätön liikauttamaan yhtä sormeakaan hänen avuksensa! Ah, valitettavasti, tämä pikku osanen sinun olemustasi, sun oma Klaarasi, on yhtä mukaa kuin sinäkin vankina ja, erotettuna sinusta, oikoo viimeisiä voimiansa kuolon-kamppauksessa. Minä kuulin jonkun hiipivän, rykäisevän -- se on Brackenburg! -- Sinä rehellinen mies-raukka, sinun kohtalosi pysyy aina laisenaan! Sinun rakastettus' yöllä avaa sulle ovensa, ja ah, mihin epä-autuaaseen yhtymään!

(Brackenburg tulee).

KLAARA. Niin kelmeenä ja arkana tulet sinä, Brackenburg! Mitä kuuluu?

BRACKENBURG. Kiertoteitä ja kautta vaarallisten paikkain etsin minä sinua. Ne suuret kadut on miehitetty, läpi solukkain ja loukkojen olen minä tänne varastaunnut.

KLAARA. No kerro, mitenkä on asian laita?

BRACKENBURG (samalla rupee istumaan). Ah, Klaara, salli minun itkeä! Min' en rakastanut häntä. Hän oli se rikas mies, joka köyhältä vietteli ainokaisen lampaan paremmalle laitumelle. Kironnut min' en ole häntä koskaan. Jumala minut on luonut uskolliseksi ja hennoksi. Tuska juoksetti multa elämän pois, ja mulla oli jokapäiväinen toivo nääntyä lopen.

KLAARA. O, unhota tuo, Brackenburg! Unhota itsesi ja puhu mulle hänestä! Onko se totta? Onko hän tuomittu?

BRACKENBURG. On, minä tiedän varmaan.

KLAARA. Ja elääkö hän vielä?

BRACKENBURG. Niin, hän elää vielä.

KLAARA. Mitenkä sinä minulle voisit sen varmentaa? -- Ja hirmuvalta sankarin murhaa yön pimeydessä! Salassa, kaikkein silmiltä kätkettynä, vuotaa hänen verensä. Tuo huumautunut kansa makaa tuskan unta ja uneksii pelastusta, uneksii tehdottoman toivonsa täyttämystä, samalla kuin hänen henkensä, meitä vastaan nurjana, jättää maailman. Niin, hän on poissa! Elä petä minua, elä itseäsi!

BRACKENBURG. Ei, hän elää aivan varmaan! -- Ja valitettavasti! Hispanialainen aikoo valmistaa sille kansalle, jonka hän tahtoo maahan mäsäksi tallata, hirmu-näytelmän, murtaakseen väkivallan iskulla iki-omaan jokaisen sydämen, joka sykkii vapaudelle.

KLAARA. Niin jatka vaan, ja levollisena julista minunkin kuoleman-tuomioni! Minä koidun yhä lähemmä ja lähemmä niitä autuasten aloja, niiltä vapauden tienohilta henkii minun luokseni jo lohtu. -- Sano suoraan!

BRACKENBURG. Minä saatoin havaita vartijoista, sanoista, joita siellä täällä kuulin, että torilla hankitaan salakähmässä jotain kauhu-näkyä. Minä luikin syrjäteitä myöten, taka-uulain kautta, joita tunsin, serkkuni huoneeseen ja katselin taka-akkunasta torille. -- Soihtuja liehui taajassa hispanialaisten sotamiesten kihermässä sinne tänne. Minä teroitin tottumatonta silmääni, ja yön pimeydessä nousee musta teline, avara ja korkea; minua pudistutti tuo kammottava näky. Sen ympärillä oli joukko ihmisiä, kiihkeänä peittelemässä mustalla vaatteella, missä kohdin vielä valkoista puu-ainetta oli näkyvissä. Myös portaatkin he kattoivat viimein mustalla, minä näin sen selvään. He näyttivät viettävän jonkun julman uhrin vihkijäis-aattoa. Eräs valkea risti, joka hohti kuin hopea läpi pimeyden, näyttiin asetettavan ylös yhdelle puolen. Minä katsoin ja näin sen hirmuttavan varmuuden yhä varmenevan. Vielä häilyi soihtuja siellä täällä; vähitellen poikkenivat ne ja sammuivat. Yhdellä haavaa tuo yön kamala sikiö pyörähti äitinsä helmaan takaisin.

KLAARA. Vait', Brackenburg! Nyt vaikene! Suo tämän varjon minun sieluni päällä levähtää. Kadonneet ovat aaveet, ja sinä, armias yö, lainaa vaippaasi tälle maalle, jonka sisus kuohuu! S'ei jaksa enää kantaa tätä irstasta taakkaa, se järisten avaa syvät kurimuksensa ja ahmaista roukistaa tuon murha-rakkineen kitaansa. Ja jonkun enkeleitään lähettää se Jumala, jonka he ovat oman kehnoutensa todistajaksi häväisseet. Sen pyhän airuen sormella silkonee salvat ja siteet, hän valaa minun ystäväni ympärille taivaallisen kiillon ja lempeästi ja hiljaa saattaa hänet kautta yön vapauteen. Ja minunkin tieni salaisinpuolin menee tässä himmeydessä häntä kohtaamaan.

BRACKENBURG (häntä pidättäen). Mihinkä, hyvä lapsi? Mitä aijot sinä?

KLAARA. Vaiti, puhu hiljaa, hyvä ystävä, ett' ei kukaan heräjä, ett' emme herätä itseämme! Tunnetko sinä vielä tämän pullon, Brackenburg? Minä sen leikilläni otin sinulta, kun sinä usein kärsimätönnä uhkasit tehdä äkkilopun elämästäsi. -- Ja nyt, hyvä ystävä --

BRACKENBURG. No kaikkein pyhimysten nimessä!

KLAARA. Et sinä estä minua. Minun osani on kuolema! Ja salli minulle se vieno, sievä kuolema, jonka sinä aijoit itsellesi! Suo mulle kätesi! -- Nyt tässä silmänräpäyksessä, kun minä olen avaamassa sitä synkkää porttia, jonka takaa ei kukaan palaja, -- o, minä tältä käsikätteheltä voisin sulle sanoa, mitenkä sangen paljon min' olen rakastanut, mitenkä sangen paljon min' olen itkenyt sinua! Minulta kuoli veli nuorra; sinut valitsin minä hänen sijaansa. Sinun sydämes' oli sitä vastaan ja vaivasi itseään ja minua, sinä ikävöitsit palavasti ja aina palavammin sitä, mitä sinulle ei sallimus ollut sallinut. Suo mulle anteeksi ja jääös terveeksi! Suo, että mä nimitän sua veikoksi! Se on nimi joka sisältää monta. Ota uskollisella sydämmellä kuolon-morsiolta vastaan tämä viimeinen kaunis kukka -- he tämä suudelma! Kuolo kaikki yhdistää, niinpä meidätkin, Brackenburg.

BRACKENBURG. Niin salli minun kuolla yhtenä sinun kanssas'! O, jaetaan, jaetaan! Se riittää kyllä sammuttamaan kaksi elämää.

KLAARA. Pois se! Sinun tulee elää, sinä voit elää. -- Jää tueksi minun äidilleni, joka ilman sinutta saisi nääntyä köyhyydessä. Ole sinä hälle mitä min' en enää voi olla! Eläkää yhtenä ja itkekää minua, itkekää isänmaata ja sitä miestä joka ainoa tämän voisi pelastaa! Nykyinen polvikunta ei pääse tästä kurjuudesta kuitiksi. Ei koston vimmakaan voi tätä kokonaan huuhtoa pois. Eläkää, raukat edelleen aikaa sitäkin, jok' enään ei ole aikaa eikä mitään. Nyt tänään seisoo maailma kerrassaan liikkumatta; sen kiertokulku pysähtää ja minun valtasuoneni vaivoin tykähtelee vielä muutamia minuutteja. Hyvästi!

BRACKENBURG. O, elä sinä meidän kanssamme, niin kuin mekin sinun tähtes' yksistään! Sinä surmaat meidät itsessäsi. O, elä ja kärsi! Me tahdomme luopumatta pysyä sinun puolellasi, ja aina hellänä ja huolellisna on rakkaus elävässä sylissään valmistava sinulle suloisimman lohdutuksen. Ole meidän, meidän! -- En tohdi sanoa: minun.

KLAARA. Hiljaa, Brackenburg! Et tunne sinä, mitä sinä kosketat. Missä sinä näet toivoa, siinä näen minä toivottomuutta.

BRACKENBURG. Jaa' toivo elävitten kanssa! Pysähdä syvyyden partaalla, silmää sinne alas ja katso meihin takaisin!

KLAARA. Minä olen loppuun taistellut. Elä enää kutsu mua koettelemaan!

BRACKENBURG. Sin' olet sekaisin, yö-synkkänä etsit sinä syvyyttä. Ei vielä ole kaikki valo sammunut, ja vielä monta päivää --

KLAARA. Voi! Voi sinua! Julmasti repäiset sinä rikki sen varjon, joka oli minun näköni edessä. Niin, pian on päivä valkeneva, turhaan on se kaikki sumut summat vetävä ympärilleen ja väkisin valkeava! Peljäten tähystää porvar' ikkunastaan ulos, yö jättää jälkeensä muutaman mustan täpän -- hän tähystelee -- ja valon voittaen kasvaa kasvamistaan murhateline hirviöksi. -- Uudesti kärsien luopi ristiin-naulitun vapahtajan häväisty kuva rukoilevan silmänsä isän puoleen ylös. Aurinko ei henno näyttäytyä, s'ei tahdo airunna ilmoittaa tuota hetkeä, jona sen miehen pitää kuolla. Verkalleen käydä juttaa kello käyntiään, ja hetki hetken perästä lyö. Seis! Seis! Nyt on aika! Minut karkottaa aamun aavistus hautaan.

(Hän menee akkunan eteen, kuin katsoakseen ulos, ja juopi salaa.)

BRACKENBURG. Klaara! Klaara!

KLAARA (käy pöydän ääreen ja juo vettä). Täss' on jäännös! Min' en viettele sinua mukaani. Tee mitä voit! Jää hyvästi! Sammuta lamppu hiljaa ja viipymättä! Minä menen rauhaan. Hiivi hiljaa pois, vedä ovi mennessäsi kiinni. Hiljaa! Elä herätä äitiä! Mene, pelasta itsesi, ell' et sinä tahdo näyttää minun murhaajaltani.

(Menee pois.)

BRACKENBURG. Hän jättää minut tämän viimeisen kerran niinkuin aina ennenkin. O, jospa joku ihmis-sielu voisi tuta, mitenkä hän voi murtaa rakastajansa sydämen! Hän jättää minut oman onneni nojaan, sekä kuolemaa että elämää vihaan minä yhtä paljon. -- Ja yksin kuolla! O, itkekää, rakastavaiset! Sen kova-osaisempaa kohtaloa ei ole, kuin minun! Hän jakaa kuolon pisaran minun kanssani ja suistaa minut pois sivultansa! Hän vetää minua ensin mukaansa ja survaa minut taas elämään jälkeensä. O, Egmont, mikä kallisarvoinen osa lankee sinulle! Hän menee edeltä. Sinä saat hänen kädestänsä vastaanottaa voittoseppeleen, ja hän sinulle tuo vastaan koko taivaan! -- Ja pitikö minun seurata ja seista syrjässä taaskin, ja tämä sammumaton kateus viedä niihin asuntoihin? Maan päällä min' en enää mieli viipyä ja tuonela ja taivas tarjoo mulle saman vaivan! O, kuinka tyhjään-raukeamuksen kova koura olisi tervetullut auvottomille!

(Brackenburg lähtee.)

Teateri on tovisen muuttumatta. -- Soitto, Klaaran kuolemaa ilmaiseva, alkaa. Lamppu jonka Brackenburg on unhottanut sammuttamatta, lieskahtaa joitakuita kertoja, sitten sammuu. Kohta näyttämönä on:

Vankihuone.

Egmont makaa vuoteella nukuksissa. Kuuluu avainten raminaa ja ovi aukeaa. Palvelijoita soihtujen kanssa astuu sisään; sitten Ferdinand, Alban poika, ja Silva aseellisten seurattavana. Egmont kavahtaa unestaan.

EGMONT. Keitä te olette, jotka niin ynseästi karkoitatte unen minun silmistäni? Mitä julkaisee teidän uhkamieliset, umpimähkäiset silmäyksenne minulle? Mitä varten pidetään tätä julmaa telmettä? Mitä te tahdotte unikakkiaisina tulla ilvehtimään minun unen-toreissa olevaan sieluuni?

SILVA. Meidät lähetti herttua julistamaan sinulle tuomiosi.

EGMONT. Onko sinulla teloittaja mukanasi sitä toimeen panemaan?

SILVA. Kuuntele, niin saat tietää, mikä sinua odottaa.

EGMONT. Sepä soveltuu teille ja teidän riettaallen yrityksellenne! Yöllä haudottu ja yöllä keritetty jalalle! Niin joutaa piilläkin tämä vääryyden hävytön urous! -- No astu vaan rohkeasti tänne, sinä joka kannat miekkaa, vaippaliepeen kätkössä! Täss' on minun pääni, vapain, minkä milloinkaan on hirmuvalta pois varresta listaissut.

SILVA. Sinä petyt! Minkä oikeat tuomarit päättävät, sit' eivät päivän valolta piilottele.

EGMONT. Niin menee siis hävyttömyys yli kaiken ymmärryksen ja älyn.

SILVA (ottaa eräältä läsnä-seisovalta tuomion, avaa ja lukee). "Kuninkaan nimessä, ja erinäisen Hänen Majesteettinsa meille antaman vallan ja voiman nojassa, tuomita kaikkia hänen alamaisiansa, mitä säätyä tahansa he olla mahtavat, myöskin Kultaisen Taljan ritareita, selitämme --"

EGMONT. Voipiko kuningas sen vallan antaa kelle toiselle?

SILVA. "Selitämme, edelläkäyneen tarkan, laillisen tutkinnon mukaan, sinut, Henrikki kreivi Egmontin, Gauren prinssin, valtionkavallukseen syypääksi, ja julistamme tuomion, että sinut pitää varhain heti aamun sarastaessa vankihuoneesta torille vietämän ja siellä kansan nähden kaikille kavaltajille varoitukseksi miekalla elämästä kuolemaan saatettaman. Annettu Brysselissä..."

(Päiväämä ja vuosiluku luetaan niin epäselvästi, että sitä kuulija ei tajua.)

"Ferdinand, Alban herttua, kaksitoistamiehisen tuomio-istuimen esimies."

Nyt sinä tiedät kohtalosi. Sinulle jää vähän aikaa siihen mukautua, lähtöön valmistautua ja omillesi jäähyvästit heittää.

(Silva lähtee seuraajineen. Ferdinand jää ynnä kaksi soihtua. Teateri on puolittain valoisa.)

EGMONT (seisoo jonkun aikaa mietteissään ja, katsomatta ympärilleen, antaa Silvan mennä. Hän luulee olevansa yksinään, vaan kun kohottaa silmänsä, äkkää hän Alban pojan.) Sinä jäät seisomaan? Tahdotko sinä täällä-olollasi yhä lisätä minun hämmästystäni, minun kauhuani? Vai sinä tahtonet kenties sen tervetulleen viestin viedä isällesi, että minä miehetönnä miehenä olen epätoivossa! Mene! Sano hälle, sano hälle, että hän ei petä minua eikä maailmaa! Hänestä, siitä kunnian-vaivaisesta, kuiskutetaan ensin seljän takana, sitten aina kovemmin ja kovemmin lausutaan, ja kun hän laskeutuu kerran tästä korkeudestaan alas, on tuhansia ääniä huutamassa hälle vasten naamaa: Ei valtakunnan hyvä, ei kuninkaan arvo, ei maakuntien rauhan puute ole häntä tänne kuljettanut. Omaa itseänsä varten on hän sotaa tyrkyttänyt, jotta muka tämä soturi saisi jotain tepsiä sodassa. Hän on tämän äärettömän vaurion synnyttänyt, jotta häntä tarvittaisiin. Ja minä lankeen hänen halvan vihansa, hänen turhamaisen kateutensa uhriksi. Niin, minä tiedän sen, ja minä uskallan sen sanoa, kuoleva, kuolettavasti haavoitettu, uskaltaa sen sanoa: tuo itserakas itseilijä on kadehtinut minua; minut raivatakseen pois tieltä, on hän kauvan ainehtinut ja ajatellut.

Jo silloin, kun me nuorempina noppaa pelasimme, ja kasa kasalta suoltui kultaa hänen puoleltansa minun puolelleni, seisoi hän ähmissään, oli olevinaan tyyni, vaan hänen sisuansa kiehutti kiukku, enemmän minun onneni kuin hänen oman tappionsa tähden. Minä muistan vielä hänen säihkyvän katseensa, hänen kielastavan kalpeutensa, kun me julkisessa juhlassa kilpaa ammuimme monen tuhannen ihmisen nähden. Hän vaati minut, ja molemmat kansat katsoivat päältä; hispanialaiset, alankomaalaiset veikkailivat ja toiveksivat. Minä voitin; hänen kuulansa ei sattunut, minun sattui. Kova riemuhuuto raikui minun puolelaisiltani läpi ilman. Nyt hänen kähynuolensa sattuu minuun. Sano hälle, että sen minä tiedän, että hänet minä tunnen, että maailma ylenkatsoo joka voittomerkin, minkä joku pieni henki hiiviskellen pystyttää itselleen väärältä puolen. Ja sinä! Jos pojan ensinkään on mahdollinen isänsä polvulta poiketa, niin harjaudu ajoissa häpeämään, niin ettäs häpeät sitä, jota sinä mielelläsi tahtoisit kunnioittaa kaikesta sydämestäsi!

FERDINAND. Minä kuuntelen sinua, keskeyttämättä. Sinun nuhteesi ponnahtelevat kuin nuijan iskut kypärään; minä tunnen tärähdykset, vaan min' olen aseellisessa asussa. Sinä osaat minuun, vaan sin' et haavoita minua; minä tunnen ainoastaan sen tuskan, mikä musertaa mun rintani. Voi minua! Voi! Tänlaiseen näkemykseen olen minä kasvanut, tänlaiseen näytelmään on minut lähetetty tänne!

EGMONT. Sinä ratkeat valituksiin? Mikä liikuttaa, mikä surettaa sinua? Vai onko sinulla siitä myöhä katumus, kun sinä kortesi tulit kantaneeksi tuon häpeällisen kapinalahkon kätyrinä? Sinä olet niin nuori, ja sinulla on edullinen ulkomuoto. Sinä olit niin uskollisen luotettava, niin ystävällinen minua kohtaan. Niin kauvan, kuin minä sinua näin, olin minä isääsi lepyksissä. Ja yhtä teeskennellen, enemmän teeskennellen kuin hän, viekoittelet sinä minut verkkoon. Sinä olet itse iljetys! Ken häneen luottaa, luottakoon omalla uhallaan! Vaan kuka osasi perikatoa peljätä sinuun luottaessaan? Mene! Mene! Elä haaskaa minulta näitä muutamia silmänräpäyksiä! Mene, että minä saan ajatukseni koota, maailman unhottaa, ja sinut kaikkein ensiksi!

FERDINAND. Mitä minä sinulle sanoisin? Minä seison ja katselen sinua enkä näe sinua enkä tunne itseäni. Pitääkö minun puolustaa itseäni? Pitääkö minun vakuuttaa sinulle, että minä vasta myöhään, vasta viho viimeisellä hetkellä sain tietää isäni aikeet, että minä toimin niin kuin orjastettu, kuin hänen tahtonsa tahdoton ajokki. Vaan mitäpä se enää hyödyttää, mikä mielipide sinulla on minusta? Sinä olet hukassa, ja minä, onneton, seison täällä ainoastaan sitä sinulle vakuuttamassa, sinua itkemässä.

EGMONT. Mikä eriskummainen ääni, mikä odottamaton lohtu kohtaa minua matkalla hautaan? Sinä, minun ensimmäisen, minun milt'et ainoan vaino-mieheni poika, sinäkö surkuttelet minua? Sinä, etkö kuulu yhtenä siihen murhamies-joukkioon, joka minun vertani janoo? Sano, puhu! Keneksi minun pitää sinut arvata nyt?

FERDINAND. Julmuri-isä! Niin, minä tulen tunteneeksi oman sinusi tässä käskyssä. Sinä tunsit minun sydämeni, minun mielenlaatuni, jota sinä niin usein moitit minun perimäkseni hellätunteiselta äidiltä. Sinä laitoit minut tänne, oman itsesi kaltaiseksi muodostumaan. Pakotat minut näkemään tätä miestä avoimen haudan partaalla, näkemään tätä mielivallan kuolemaan tuomitsemaa teurasta, niin että minä saisin tuntea pohjatonta tuskaa, niin että minä tulisin karjenneeksi kaikkea kohtalon kolausta vastaan, että minusta tulisi tunnekato, johon ei koske, tapahtuipa mitä tahansa.

EGMONT. Minua hämmästyttää! Malta mielesi! Pidä ryhtisi, puhu kuin mies!

FERDINAND. O, että minä olisin vaimo! Että mulle voitaisiin sanoa: Mikä liikuttaa, mikä surettaa sinua? Mainitse mulle joku suurempi, joku summattomampi onnettomuus, suo minun olla jonkun kauheamman tapauksen todistajana, niin tahdon sinua kiittää, tahdon sanoa: ei tuo ole mitään.

EGMONT. Sinä hämmennyt! Missä sinult' on ajatuksen ponsi?

FERDINAND. Suo tämän tunne-tulvan aaltoilla, suo minun valtoinna valittaa! En minä tahdokaan näyttää vankalta, koska minulta koko sisällinen olemus runnahtaa ruhjoksi. Sinut pitää minun täällä nähdä? -- Sinut? -- Se se on kauheata! Et sinä ymmärrä minua! Ja pitääkö sinun tulla ymmärtäneeksi minut? Egmont! Egmont!

(Tämän kaulaan langeten.)

EGMONT. Selitä tämä salaisuus.

FERDINAND. Ei mikään salaisuus.

EGMONT. Vaan mistä se koituu, että sinua liikuttaa niin syvälti näin ventovieraan kohtalo?

FERDINAND. Ei -- vieraan! Et sinä ole vieras minulle. Sinun nimesihän minun ensi nuoruudessani loisti kuin taivaan tähti mulle vastaan. Mitenkä usein olen minä kuulustellut kuulumisia sinusta, kysellyt sinua! Lapsen toivo on nuorukainen, nuorukaisen mies. Niin olet sinä käynyt minun edelläni, aina minun edelläni, ja minä, ilman kadehtimatta, soin suomallakin sinut edelleni, ja kävin sinun jäljestäsi, ja niin yhä edelleen. Nyt toivoin minä viimein saavani nähdä sinut, ja näin sinut, ja mun sydämeni lensi sinulle vastaan. Sinut olin minä valiokseni valinnut ja valitsin uudelleen, kun ma sain nähdä sinut. Nyt oli mulla toivo kerran saada olla sinun kanssasi, elää sinun kanssasi, liittyä sinuun. -- Nyt tämä kaikki on mennyttä, ja minä näen sinut täällä!

EGMONT. Ystäväni! jos se vois' sinua lohduttaa, niin ota vastaan minulta se vakuutus, että mun sydämeni heti ensi silmäykseltä tuli sinulle vastaan! Ja kuule minua nyt! Puhutaan joku rauhallinen sana keskenämme! Sano mulle, onko sinun isäsi järkähtämättömän totinen tahto, että minä olen surmattava.

FERDINAND. On, niin se on.