Part 6

ALBA. En kiellä sitä. Kapina on hiljennetty, jokainen näkyy taas olevan ojennettuna kuulijaisuuden piiriin. Mutta eikö ole itse kunkin mielivallassa jälleen karata sen rajoista yli? Ken tahtoo kansaa estää riehumasta uudelleen? Miss' on mahti heitä pidättämään? Ken takaa meille, että he yhä edelleen osottavat uskollisuutta ja alamaisuutta? Heidän hyvä tahtonsa on ainoa takaus, mikä meill' on.

EGMONT. Ja eikö kansan hyvä tahto ole varmin, jaloin takaus? Totta totisesti! Milloinka kuningas voi itsensä pitää turvallisempana, kuin silloin, kun he takaavat yksi kaikkein ja kaikki yhden puolesta? Turvallisemmassa rauhassa sekä omamaisilta että ulkomaisilta vihollisilta?

ALBA. Meidän ei sietäne toki ruveta luulemaan, että täällä nyt on niin laita.

EGMONT. Kuningas säätäköön yleisen anteeksi-antamuksen, rauhoittakoon mielet, niin saadaan pian nähdä, mitenkä uskollisuus ja rakkaus taas kotiutuu luottamuksen nojassa.

ALBA. Jako jokainen, joka on loukannut kaninkaan majesteettia, joka on rikkonut uskonnon pyhyyttä, kävelisi vaan vapaana ja irtainna, miten tahansa, eläisi ilmeisenä esikuvana siitä, että äärettömät rikokset on vapautettu rangaistuksesta?

EGMONT. Ja eikö hullus-, päihdys-päin tehty rikos ole pikemmin armahdettava, kuin julmasti rangaistava? Erittäin, kun ollaan niin vakaassa toivossa, kun se varmuus on olemassa, että tuo vaurio ei enää uudistu? Eivätkö kuninkaat ole juuri sen tähden olleet turvallisempia? Eikö sekä nyky- että jälkimaailma ylistä niitä, jotka ovat arvonsa loukkaamisen voineet antaa anteeksi, voineet sitä surkutella, ylenkatsoa? Eikö niitä juuri sen tähden pidetä Jumalan vertaisina, joka on kovin liika suuri, jotta mikin herjaus vois' ulottua häneen?

ALBA. Ja juuri sentähden tulee kuninkaan taistella Jumalan ja uskonnon pyhyyden puolesta, meidän taas taistella kuninkaan arvon puolesta. Mitä tämä esimmäinen laiminlyö torjua, on meidän velvollisuus kostaa. Ei kukaan syyllinen saa, mikäli minulla on valta, ilkkua sitä, että hän on päässyt rankaisematta.

EGMONT. Uskotko sinä, että sinä yllätät heidät kaikki? Eikö joka päivä kuulla, että pelko ajelee heitä sinne tänne, jopa maastakin pois? Rikas korjaa pakenemalla tavaransa, itsensä, lapsensa ja ystävänsä; köyhä tarjoo naapurin eduksi hyödyllisen käsiparinsa.

ALBA. Niin tekevät, sikäli kuin heit' ei voida estää. Sen tähden kuningas vaatii neuvoa ja apua jokaiselta ruhtinaalta ja ankaruutta jokaiselta vallanpitäjältä eikä vaan selityksiä asiain tilasta ynnä siitä, mitä voisi tapahtua, jos annettaisiin kaiken tyynni mennä tuulen teitä. Suurta onnettomuutta huoleti katsella, toivolla itseään imarrella, luottaa tulevaisuuteen, ehkä kerran lyödä, kuin laskijaiskisassa, niin että läjähtää, ja ainakin tuo näyttää muka siltä, että tässä tehdään jotakin, kun ei tahdota tehdä mit' ikään, -- eikö täm' ole omansa herättämään sitä epäluuloa, että tässä mielihyvällä katsellaan kapinata, jot' ei mielellään tahdota nostatella, vaan kyllä kannatella.

EGMONT (ratkeamaisillaan, pidätäksen ja pienen loman perästä puhuu vakavalla äänellä). Ei joka aikomus ole ilmiselkeä, ja monenkin aikomusta saattaa väärin selittää. Niin saadaan joka taholta kuulla, että kuninkaan aikomus ei niin paljon ole maakuntia hallita selväin ja yhdenmukaisten lakien mukaan, turvata uskonnon ylevyyttä, ja rakentaa yleistä; rauhaa kansallensa, vaan pikemmin kukistaa heidät kerrassaan ikeensä alle, riistää heiltä heidän vanhat oikeutensa, itse paneutua heidän omaisuutensa herraksi, silpoa; aatelin kalliit etuudet, vaikka näiden vuoksi aatelismies juuri tahtoo häntä palvella, uhrata verensä ja henkensä hänen hyväkseen. Uskonto, niin sanotaan, on ainoastaan ulkokullan kimaltava verho, jonka takana vaan sen helpommin käy keksiä mitä vaarallisimpia vehkeitä. Ja kansa lyyhää hartaasti polvillaan, rukoilee pyhiä kudotuita kuvia, ja tuolla takana väijyy linnustaja saalistamassa sitä ansaan.

ALBA. Ja tätä pitää minun sinulta kuulla?

EGMONT. Ei täm' ole minun mielipiteitäni! Ainoastaan mitä missäkin hoetaan, mitä siellä ja täällä, suuret ja pienet, viisaat ja hullut kuuluttavat koko maailmalle. Alankomaalaiset pelkäävät kaksinaista ijestä, ja kuka takaa heille heidän vapautensa?

ALBA. Vapaus! Se kaunis sana, kun se vaan oikein ymmärretään! Mitä vapautta he tahtovat? Mikä on vapahimman vapaus? Oikein tehdä! -- Ja siitä heit' ei tule kuningas estämään. Ei, ei! He eivät luule itseään vapaiksi, ell' eivät saa itseään ja muita vahingoittaa. Eikö olisi paremp' ottaa eronsa, kuin hallita semmoista kansaa? Kun ulkoviholliset uhkaavat, joit' ei kukaan porvari tule ajatelleeksi, tämä kun askartaa vaan lähimpiä tehtäviään, ja kuningas pyytää apua, niin silloin syntyy heissä keskinäinen eripuraisuus, ja ihanpa he liittäytyvät omiin vihollisiinsa. On paljon parempi siis supistaa heidän vapautensa, niin että heitä voi pidellä kuin lapsia, holhota heitä heidän omaa hyväänsä kohti, kuin lapsia. Usko minua, mikään kansa ei tule vanhaksi, ei ymmärtäväiseksi; kansa on ja pysyy aina lapsellisena.

EGMONT. Mitenkä harvoin kuontuu kuningas ymmärtämään! Ja eikös monen ole moneen ennemmin luottaminen kuin yhteen? Eikähän ensinkään yhteen, vaan yhden muutamiin, siihen kansaan, joka vanhenee herransa silmän alla. Senpä ainoan kansan oikeus muka lienee tulla ymmärtäväiseksi.

ALBA. Ehkäpä juuri sentähden, että se ei ole saanut olla omassa varassaan.

EGMONT. Ja senpä tähden ei kernaasti tahdo heittää ketään muutakaan omaan varaansa. -- Tehtiinpä miten tahansa; min' olen vastannut sinun kysymykseesi, ja minä sanon vielä kerran: se ei käy päinsä! Se ei voi käydä! Minä tunnen omat maanmieheni. He ovat miehiä, kelpoja tätä Jumalan mantua astumaan! Itse kukin kohdastaan miehinen mies, pikku kuningas, vankka, virkku, nerokas, uskollinen, itsepintainen vanhassa sävyssään! Heidän luottamustaan on vaikea hankkia, säilyttää huokea. Jäykkiä sekä sitkeitä! Sorrettavissa he on; ei sorruksiin sorrettavissa.

ALBA (joka sillä välin on muutamia kertoja ympärilleen katsonut). Tahtoisitkohan sinä tätä kaikkea kerrata kuninkaan läsnä ollessa?

EGMONT. Sen pahempi, jos minua hänen läsnä-olonsa peljättäisi! Sen parempi hänelle, hänen kansalleen, jos hän minussa herättäis' uskallusta, jos hän minussa herättäisi luottamusta, jotta minä rohkenisin vielä enemmän!

ALBA. Mikä hyödyllistä on, voin minä kuunnella yhtä hyvin kuin hänkin.

EGMONT. Minä hälle sanoisin: helposti voipi paimen ajaa koko laumaa lampaita edellään, härkä vetää auraa tenimättä; vaan jos sinä tahdot ratsastaa jalolla hevosella, täytyy sinun tutkia sen omaa sävyä, sin' et saa sitä pakottaa tekemään mitään tajutonta temppua, sin' et mitään saa tajuttomalla tavalla vaatia siltä. Sen tähden haluaa porvari pitää vanhan valtiosääntönsä entisellään, haluaa, että hän saisi olla omain maanmiestensä hallittavana, kun hän silloin tietää, mitenkä häntä johdetaan, kun hän voi kohtalossaan toivoa, että näiden ojennusnuorana ei ole voiton-pyynti, vaan myötätuntoinen osanottavaisuus.

ALBA. Vaan eikö hallitsijalla saisi olla valta muuttaa tätä vanhaa pitämystä? Ja eikö juuri se olisi hänen parhain esivaltuutensa? Ja mikä tässä maailmassa on pysyväistä? Ja voisikohan joku hallituslaitos olla pysyväinen? Eikö täydy aikain kuluessa kaikkein suhteitten muuttua, ja vanhan valtiomuodon vaikuttaa tuhansia työläyksiä, sen tähden juuri kun se ei vastaa kansan nykyistä kantaa. Minä pahoin pelkään, että nämä vanhat oikeudet ovat vaan sen tähden niin suloisia, kun ne semmoisia kursokohtia muodostavat, joiden varjossa kukin viekas, kukin valtaniekka saattaa kansan turmioksi, kokonaisuuden turmioksi piillä tai päästä -- livistämään.

EGMONT. Ja nämä mielivaltaiset muutokset, nämä rajattomat ryntäykset korkeimman vallan puolelta, eivätkö nämä ole sen enteitä ja oireita, että yksi tahtoo tehdä mitä tuhannet eivät saa tehdä? Hän tahtoo yksinomaan oman itsensä tehdä vapaaksi, voidakseen tyydyttää kaikki mielitekonsa, voidakseen täyttää kaikki oikkunsa. Ja jos me täydelleen luottaisimme häneen yhteen ja hyvään, viisaaseen kuninkaasen, voiko hän vastata meille jälkeisistään, ett'ei näistä kukaan tule hallitsemaan säälimättä, säästämättä? Ken tahtoo pelastaa meidät silloin täydellisen mielivallan orjuudesta, kun hän lähettää meille tänne palvelijoitaan, läheisimpiään, jotka tuntematta maata ja sen tarpeita mieltään myöten hallitsevat ja vallitsevat, eivät kohtaa mitään vastarintaa ja tietävät olevansa vapaita kaikesta edesvastuusta?

ALBA (joka taas on ympärilleen tähystänyt). Ei mikään ole luonnollisempaa, kuin että itse kuningas tahtoo itse-kauttansa hallita, ja mieluisemmin jakelee käskyjänsä niille, jotka häntä parhaiten ymmärtävät ja tahtovat ymmärtää, jotka virheettömästi täyttävät hänen tahtoansa.

EGMONT. Ja niin yhtä luonnollista on sekin, että porvari tahtoo olla sen hallittavana, joka on syntynyt ja kasvanut yhtenä hänen kanssaan, joka on saanut saman käsityksen kuin hänkin oikeasta ja väärästä, ja jota hän voi pitää veljenään.

ALBA. Ja kuitenkin on aateli tuiki velipuolen tavalla tasannut näiden veljeinsä kanssa.

EGMONT. Se tasan-teko on vuosisatoja vanha, ja sitä kärsitään nyt kadehtimatta. Vaan lähetettäisiinpä tänne, tarpeettomasti, ihka uusia henkilöitä, jotka toisen kerran tahtoisivat rikastuttaa itseään kansakuntaa nylkemällä, niin saataisiin kokea, että on jouduttu kiihkeän, julkean, rajattoman ahneuden kuiluun, -- siitä nousisi kuohu, jok' ei hevillä lauhtuisi painumaan.

ALBA. Sinä sanot minulle mitä minun ei pitäisi kuulla; minäkin olen vieras.

EGMONT. Jotta minä varsin sinulle sen sanon, osottaa, että min' en tarkoita sinua.

ALBA. Ja yhtä kaikki tahtoisin minä päästä sitä sinulta kuulematta. Kuningas lähetti minut tänne, siinä toivossa, että minä apua saisin aatelistolta. Kuningas tahtoo oman tahtonsa. Kuningas on tullut tyystän miettimisen perästä älynneeksi, mikä kansaa hyödyttää; asia ei saa tästä puoleen enää mennä niin kuin tähän saakka. Kuninkaan aikomus on rajoittaa heidän vapautensa heidän omaksi hyväkseen, heille, jos niin on täytymys, pakata heidän omaa hyväänsä, päänään hukata vahingolliset kansalaiset, niin että muut voisivat saada rauhan, voisivat nauttia onnea viisaan hallituksen huomassa. Tämä se on hänen päätöksensä. Tätä aatelille ilmoittaa on mun tehtäväni, ja hänen nimessään vaadin minä neuvoa siihen, mitenkä nyt on tehtävä, en siihen, mitä on tehtävä; sillä tämän asian on päättänyt hän.

EGMONT. Valitettavasti osottavat nuo sinun lausumasi sanat, että tuo pelko, joka yleensä maleksii ihmisten mielissä, on liijankin oikeassa! Niin siis on päättänyt hän, mitä ei pitäisi päättää minkään ruhtinaan. Kansan tarmon, alamaistensa luontaisen sävyn, heidän itsetuntonsa, tahtoo hän heikontaa, lahmata, poisjuurittaa, voidakseen heitä mukavasti hallita. Hän tahtoo hävittää sisimmän ytimen heidän omituisuuttaan, tietysti aikeessa parantaa heidän onneaan. Hän tahtoo heidät tyhjään-raukaista, jotta heistä tulisi jotakin, toista jotakin. O, jos hänen aikeensa on hyvä, niin onhan se harhaan johdettu! Ei kuningasta vastaan ruveta, paitsi asetutaan ainoasti sen kuninkaan eteen, joka tahtoo ensimmäisiä kovan-onnen askeleita ottaa väärällä tiellä.

ALBA. Sen mielinen kun sinä olet, tuntuu olevan turha yritys koettaa meitä saada yhtymään. Sinulla on kehno ajatus kuninkaasta ja halpa hänen neuvonantajistaan, jos sinä epäilet, ett' ei tätä kaikkea ole tuumittu, harkittu ja mietitty. Minun ei ole määrä vielä kerran läpeensä kertoa kaikkia myöten- ja vasten-syitä. Kuulijaisuutta vaadin minä kansalta; ja teiltä, te, ensimmäiset, etumaiset, neuvoa ja apua tämän ehdottoman velvollisuuden vakuudeksi.

EGMONT. Vaadi meidän päämme, niin on se kerralla tehty. Jos niskan pitää nuukistua tämän ikeen alle, jos pitää panna päänsä pyövelin pölkylle, niin se voi jalolle sielulle olla yhtä kaikki. Turhaanpa olen minä puhunut näin paljon; ilmaa olen värähytellyt, en mitään muuta saanut aikaan.

(Ferdinand tulee).

FERDINAND. Suokaa anteeksi, että minä keskeytän teidän keskustelunne! Täss' on eräs kirje, johon tuoja pyytää heti vastuuta.

ALBA. Suvaitkaa minun katsoa, mitä se sisältä!

(Menee syrjään).

FERDINAND (Egmontille). Se on kaunis hevonen, jonka teidän palvelijanne ovat tänne tuoneet, teitä noutamaan.

EGMONT. Niin, ei se ole juuri kehnoimpia. Se on minulla jo ollut jonkun aikaa, minä aijon sen hukata. Jos se teitä miellyttää, niin ehkä kaupoilla sovimme.

FERDINAND. Hyvä, saamme nähdä.

(Alba vihjaa pojalleen. Tämä vetäytyy takaisin).

EGMONT. Hyvästi! Suokaa minun lähteä! Sillä minä, -- jumaliste! -- en tiedä mitä enää sanoisin.

ALBA. Onnellinen sattumus on sinut estänyt enemmän paljastamasta mielenlaatuasi. Varomattomasti auvot sinä sydämen-karsinoitasi ja syytät itseäsi paljon ankarammin, kuin vihamiehesikään voisi sitä tehdä.

EGMONT. Tämä soimaus ei satu minuun. Minä tunnen itseni yltä kyllin ja tiedän, mitenkä minä olen kuninkaalle kuulijainen, paljon enemmän kuin monikin, joka häntä palvelevinaan palvellee vaan omaa itseänsä. Minä vastahakoisesti erkanen tästä kiistasta, näkemättäni sitä sovittuna, ja ainoastaan toivon, että yhteisen hallitsijamme palvelus ja maan hyöty pian saisi meidät sovintoon. Voi tapahtua, että toistainen keskustelu, niiden muitten ruhtinasten läsnä-olo, joita tänäpänä puututaan, joskus onnellisempana hetkenä saa aikaan sen, mikä ei tänäpänä näytä olevan mahdollista. Tällä toivomuksella poistun minä.

ALBA (joka samalla pojalleen antaa merkin). Seis, Egmont! -- Miekkasi tänne!

(Perä-ovi aukeaa: nähdään vartijoilla varustettu kalleria, vartijat seisovat liikkumatta).

EGMONT (joka hämmästyksissään on muutaman silmänräpäyksen seissut mykkänä). Tämä oli siis tarkoitus? Sen tähden sinä olet kutsunut minut tänne? (Tavoittaa miekkaansa, ikään kuin tahtoisi puolustautua). Olenko minä asuton?

ALBA. Kuningas käskee, sinä olet minun vankini.

(Samalla astuu molemmilta puolin aseellisia sisään).

EGMONT (jonkun vaiti-olon perästä). Kuningasko? -- Oranialainen! Oranialainen! (Pienen loman perästä, miekkansa jättäen). Niin ota hänet! Se on paljon useammin puolustanut kuninkaan asiata kuin varjellut tätä rintaa.

(Hän menee perä-ovesta pois. Aseelliset, jotka sisällä ovat, seuraavat häntä, samoin Ferdinand. Alba jää seisomaan yksin.)

(Esirippu lankee).

VIIDES NÄYTÖS.

Katu.

Hämärikkö.

Klaara. Brackenburg. Porvareita.

BRACKENBURG. Jumalan tähden, kultaseni, mitä sinä aijot?

KLAARA. Lähde mukaan, Brackenburg! Et sinä tuntenekaan ihmisiä. Me hänet vapautamme varmaan. Niin, sillä mitä voi verrata heidän rakkauteensa häntä kohtaan? Minä vannon sen, että heidän kaikkein rinnassa palaa tulinen halu pelastaa hänet, torjua pois vaara siitä kalliista hengestä sekä antaa sille vapaimmalle vapaus jälleen. Tule! Nyt kaivataan ainoastansa yhtä ääntä, joka heidät kutsuisi yhteen. Eläähän heidän sielussaan vielä ihan tuoreena muisto siitä, mitä he ovat velkaa hänelle, ja että yksistään hänen voimakas kätensä heidät pelastaa perikadosta, sen he tietävät. Hänen ja heidän itsensä tähden täytyy heidän uskaltaa kaikki tehdä. Ja mitä me uskallamme tehdä? Korkeintaan panemme alttiiksi henkemme, jonka säilyttäminen on turha vaiva, jos hänet hukka perii.

BRACKENBURG. Polonen! Sin' et näe sitä voimaa, joka meitä kietoo rautakahlehilla.

KLAARA. En minä usko, ett' ei tuota jakseta voittaa. Ei tuhlata vaan aikaa tyhjin puhein! -- No täällähän tuleekin niitä vanhoja, oivallisia kunnon miehiä! Kuulkaapas, hyvät ystävät! Naapurit, kuulkaa! -- Sanokaa, mitenkä on Egmontin laita?

RAKENNUSMESTARI. Mitä se tahtoo tuo lapsi? Saa hänet vaikenemaan!

KLAARA. Tulkaahan lähemmä, niin että voidaan puhua hiljaa, kunnekka meill' on yksi mieli, ja ollaan väkevämmät. Ei meidän kannata yhtä silmänräpäystäkään hukata! Tuo röyhkeä hirmuvalta, joka rohkenee kahlehtia hänet, jo teroittaa tikariansa, murhatakseen hänet. O, hyvät ystävät! Kuta enemmän hämärä voittaa, sitä tuskaisemmaksi tulen minä. Minua peljättää tämä yö. Tulkaa! Me jakaudumme! Me riennämme talo talolta ja nostatamme porvarit. Kukin sivaltakoon vanhat aseensa! Torilla yhdymme sitten. Ja meidän vuolas vuoksemme tempaa kaikki mukaansa. Vihollinen näkee itsensä saarretuksi, näkee olevansa väkitulvan vallassa, ja on voitettu. Mitä on pivon täys huoveja meitä vastaan? Ja hän sitten seisoo taas meidän keskellämme, ja näkee itsensä vapautetuksi ja voipi kerran kiittää meitä, jotka olemme niin suunnattomasti jääneet velkaan hänelle. Hän ehkä näkee taas -- niin, hän saa varmaankin taas nähdä vapaalla taivaalla aamuruskon.

RAKENNUSMESTARI. Mikä sinua vaivaa, tyttö?

KLAARA. Voittenko minut väärin ymmärtää? Kreivistä minä puhun! Minähän puhun Egmontista.

JETTER. Elä mainitse sitä nimeä! Se on kuolemaksi.

KLAARA. Elä muka sitä nimeä! Mitä? Eikö sitä nimeä? Ken sit' ei mainitse joka tilassa? Missästä se ei löydy kirjoitettuna? Minä sen olen näissä tähdissä usein lukenut, kaikkine kirjaimineen. Ei saisi mainita! Mitä se nyt on merkitsevinään? Ystävät! Hyvät, kalliit naapurit, te uneksitte! Kootkaapas ajatuksenne! Elkäätte katselko noin tuijastelemalla minuun ja hätäisesti! Elkäätte tähystelkö noin yhtenään ja arkamaisesti syrjään! Minähän huutelen vain teille mitä jokainen kaipaa. Eiköstä minun ääneni ole teidän oman sydämenne ääni? Ken ei tänä hirmuisena yönä, ennen kuin levottomalle vuoteellensa käy, lankeisi polvilleen ja hartaalla rukous-tulvalla kiusaisi taivasta, että se pelastaisi hänet? Kysykää toisiltanne! Kysyköön itsekukin itseltään! Ja ken ei yhdy näihin minun sanoihini "Egmontin vapaus tai kuolema!"?

JETTER. Jumala varjelkoon meitä! Tapahtuu onnettomuus.

KLAARA. Tauvotkaa, tauvotkaa, te, elkäätte lähtekö hänen nimeänsä pakoon, hänen, jollenka te ennen olette niin iloissanne rientäneet vastaan! Kun maine kuuluutti hänen tulemistaan, kun huhuttiin: "Egmont tulee! Hän tulee Gentistä" -- ne silloin pitivät itsensä onnellisna, jotka asuivat sen kadun varrella, jota hän oli ratsastava. Ja kun te kuulitte hänen hevostensa kavion-kopinan, niin silloin heitti jokainen työnsä pois, ja yli teidän haikeitten naamainne, kun te ikkunoista pilkistelitte pihalle, liiti niin kuin auringonsäde hänen silmistään, katse kimaltava iloa ja toivoa. Te silloin lapsianne kohotitte kynnyksiltä käsin ylös ja näytitte niille: "Katso, se on Egmont, tuo suurin tuolla! Se on hän! Se on hän, jolta te saatte kerran odottaa parempia aikoja, kuin joita teidän isäparkanne elivät". Ett' ei vaan teidän lapsenne tarvitsisi, teiltä kysellä kerran. "Minnekkä hän on urjennut? Minnekkä ne ajat, joita te lupasitte?" Ja me näin ikään olemme vaan sanasilla, kädet ristissä, petämme hänet.

SOEST. Teidän pitäisi ujostella, Brackenburg! Elkää antako hänen enää jatkaa! Estäkää onnettomuutta!

BRACKENBURG. Rakas Klaara! Tule, lähtään! Mitähän äitis' virkkaa? Kenties --

KLAARA. Luuletko sinä, että minä olen lapsi taikka heikkopäinen? Mitä auttaa joku: kenties? -- Et sinä tästä kauheasta varmuudesta minua nyhtäisi pois millä kulla toiveella vaan. Minua teidän täytyy kuulla ja vasta kuulettenkin; sillä, hyvinhän minä näin sen, te olette tyrmistyneitä ettenkä voi oikein selville tulla omassa rinnassanne. O, heittäkäähän läpi tänhetkisen vaaran yksi ainoa silmäys menneeseen aikaan, tuohon vasta-menneeseen! Käännältäkää sitten ajatuksenne sitä aikaa kohti, jok' on tulossa! Voittenko te siis elää, -- sittenkin vielä jos hänet hukka perii? Hänen viimeisen huokauksensa myötä pakenee myös viimeinen vapauden henkäys. Minkä arvoinen hän oli teille? Kenenkä hyväksi hän oli valmis menemään mitä suurimpiin vaaroihin? Hänenhän haavansa verta vuotivat ja paranivat ainoastaan teidän hyväksenne. Ja tämä suuri henki, joka kantoi teitä kaikkia, täm' on nyt linnan lovessa vankina, ja salamurhan hirmupeikot ovat väikkymässä hänen ympärillään. Hän luottaa ehkä teihin, hänen toivonsa rientää teihin, hänen, joka oli tottunut vaan antamaan, vaan muiden vajaita täyttämään.

RAKENNUSMESTARI. Tule, naapuri!

KLAARA. Ja eikä minulla ole semmoisia käsivarsia, ei jänteitä, kuin teillä; kuitenkin minulla on mitä teiltä kaikilta puuttuu: uskallusta, ja se avu, että minä halveksin vaaraa. Jos minun hengitykseni vaan voisi tulistuttaa! Jos minä voisin teitä lämmittää ja elähyttää poveani vasten likistämällä! Tulkaatte! Keskellä teidän joukkoanne tahdon minä käydä! -- Niin kuin lippu, varuton, liehuen johtaa jaloa sotilasjoukkoa, niin minun henkeni tulee teidän päittenne yllä liekkinä leimuta, ja rakkauden ja rohkeuden tulee yhdistää horjuvainen, hajanainen kansa yhdeksi peljättäväksi sotajoukoksi!

JETTER. Viekää hänet pois, minun on sääli häntä.

(Porvarit poistuvat.)

BRACKENBURG. Klaara, näetkö sinä missä me olemme?

KLAARA. Missäkö? Sen taivaan alla, joka niin usein näytti ihanammin kaartuvan, kun se jalo tään alla asteli. He näistä ikkunoista ovat katselleet ulos, neljä, viis päätä päälletysten. Näiltä ovilta he jaloin ovat kuopaisseet ja päätään nyökyttäneet, kun hän katsahti alas niihin jänishousuihin. O, minä rakastin heitä yhtä paljon kuin he kunnioittivat häntä! Jos hän olisi ollut tyranni, niin joutaisivat kyllä karsastaa hänen lankeemustansa. Vaan he kun rakastivat häntä! -- O, teitä käsiä, jotka olitte niin nopsat aina lakkia tempaamaan päästä, te miekkaa ette voi temmata! -- Ja entä me, Brackenburg? Mitä moitimme heitä? Nää käsivarret, jotka niin usein syleilivät häntä, mitä tekevät nää hänen hyväkseen? Juoni on niin paljon matkaan saanut maailmassa -- tunnethan sinä tiet ja tolat, tunnethan sinä tuon vanhan linnan. S'ei ole mahdotonta. Keksi mulle joku ohjelma!

BRACKENBURG. Parasta on, että lähdemme kotiin.

KLAARA. Niin --

BRACKENBURG. Minä tuolla nurkalla näen Alban vartion. Suo toki järjen äänen tunkeutua sydämeesi! Pidätkö sinä minua pelkurina? Etkö usko, että minä sinun tähtes' voisin kuolla? Täss' ollaan molemmat mieltä vailla, minä niin hyvin kuin sinäkin. Etkö sinä huomaa mahdottomuutta? Jos sinä kokisit malttaa mieltäsi! Sinä olet pois suunnalta.

KLAARA. Pois suunnalta! Inhottavaa! Brackenburg, te sitä olette pois suunnalta. Kun korkealla äänellä te ylistitte sankaria, kutsuitte häntä ystäväksenne, turvaksenne ja toivoksenne, huusitte hänelle: "eläköön!" kun hän tuli, silloin minä seisoin sopessani, avasin akkunan ra'olleen, lymysin kuulokorvana, ja sydän sykki mulla ylemmin, kuin teillä kaikilla! Nyt sykkii se taas ylemmin, kuin teillä kaikilla. Te lyyhistytte lymyyn silloin kun on hätä käsissä, ette ole tietääksenne hänestä, ettenkä tajua, että te itse menette manalle, jos hän kuolee.

BRACKENBURG. Lähde kotiin!

KLAARA. Kotiinko?

BRACKENBURG. Niin, maltapas! Katso ympärilles'! Täm' on samoja katuja, joita sinun oli tapa astua vaan sunnuntaisin, joita myöten sinä sievästi kävit kirkossa, joita mennessäsi sinä liikanaisen kainona pikastuit, jos minä virkkamalla jonkun ystävällisen tervehdys-sanan yritin seurata sinua. Nyt seisot sinä tässä, puhut ja puuhaat aivan julki Jumalan, ilmi ihmisten. Malta mielesi, armas! Mitä auttaa meitä tuo?

KLAARA. Kotiin! Niin kyllä, minä maltan mieleni. Lähde, Brackenburg! Kotiin! Tiedätkö sinä, missä minun kotini on?

(He lähtevät.)

Vankihuone.

Tätä valaisee lamppu. Vuode on perällä.

EGMONT (yksinään). Vanha ystävä, aina uskollinen uni, pakenetko minua sinäkin, niin kuin nuo muut ystävät? Kuinka mielelläsi sinä laskeusit tänne alas, minun vapaan pääni päälle, ja viilistit minun kulmiani, kuin rakkauden suloinen myrttiseppele! Keskellä aseissa-oloa, elämän hyrskyvällä aallokolla, lepäsin minä herttaisesti hengittäen, kuin ikään kukoistava poikanen, sinun sylissäsi. Jos myrskyt ulvoivat kautta oksain ja lehtien, haarat ja latvat rauskahdellen vääntyilivät, pysyihän sisinnä kuitenkin sydämen manto sylvähtämättä. Mikä tärisyttelee sinua nyt? Mikä panee vapisemaan tämän lujan, uskollisen luonnon? Tunnenhan minä sen: se on tuon murhakirveen kalahdus, joka minun juurtani jäytää. Vielähän minä seison pystyssä, ja kuitenkin joku sisällinen väristys tunkee minut läpi. Niin, se voittaa tuo kavalajuoninen väkivalta; se kalvaen juurii tämän korkean, lujan varren, ja ennen kuin kuorikaan kuivaa, kukistaa ryskeellä, myrskeellä kumoon sinun kukkalatvasi.