Part 8

EGMONT. Tämä tuomio ei olekaan siis tyhjä hirmukuvatus, tehty minua huolestuttamaan, minua rankaisemaan pelvolla ja uhkauksella, minua alentamaan, ja sitten kuninkaallisen armon kautta jälleen korottamaan minut?

FERDINAND. Ei, ah, valitettavasti ei! Alussa hyvitin minä itseäni tällä tyhjällä toiveella, ja jo silloin tunsin minä tuskaa ja hätää, peljäten, että täytyy vielä nähdä sinut tässä tilassa. Nyt se on täys tosi, on varma. Ei, min' en voi hillitä itseäni. Kuka antaa mulle avun, kuka keinon, jotenka välttää välttämätöntä?

EGMONT. Niin kuule minua! Jos sinun mielesi niin ponnettomasti hehkuu minua pelastamaan, jos sinä inhoat tuota ylivoimaa, joka minua pitää vankina, niin pelasta minut! Silmänräpäykset ovat kalliit. Sinä olet sen kaikki-voivan poika ja itse paljon-voipa. -- Paetkaamme! Minä tunnen tiet; keinot ne eivät mahtane olla tuntemattomia sinulle. Ainoastaan nämä muurit, ainoastaan muutamat peninkulmat ovat minua erottamassa ystävistäni. Niin päästä nämä kahleet, vie minut heidän luoksensa ja ole meidän! Saat olla varma, kuningas kerran kiittää sinua pelastamastasi minut. Nyt hän on hämmästyneenä ja ehkäp' onkin kaikki tyynni hälle tuntematonta. Sinun isäs' uskaltaa, ja majesteetin täytyy hyväksyä tapahtunut tapaus, jos kohta hän kauhistuu sitä. Ajatteletko sinä? O, keksi sinä tie, joka minut viepi vapauteen! Puhu ja ravitse elävän sielun elävää toivoa!

FERDINAND. Vaikene! O, vaikene! Joka sanalla lisäät sinä minun epätoivoani. Ei tässä löydy mitään keinoa, ei neuvoa, ei pääsyä. -- Tämä kivistää minua, tämä raastaa kuin kynsillä minun rintaani. Minä olen itse vetänyt tuon verkon umpeen; minä tunnen kyllä ne kovat, lujat solmut, minä tiedän, mitenkä tie on teljessä kaikelta uhka-yritykseltä, kaikelta juonelta. Minä tunnen itseni vangituksi yhtenä sinun ja kaikkein muitten kanssa. Valittaisinko minä, joll'en jo olisi koettanut kaikkea? Hänen jalkojensa edessä olen minä ujunut, puhunut ja rukoillut. Hän lähetti minut tänne, että tämä tuokio minusta tuhoaisi elämän-halun ja ilon, kaikki tyynni.

EGMONT. Ja eikö mitään pelastusta?

FERDINAND. Ei mitään!

EGMONT (jalkaa polkaisten). Ei mitään pelastusta! -- -- Suloinen elämä, sinä kaunis, riemullinen tottumus olemassa-oloon ja toimintaan, sinusta pitää minun erota, erota näin tyynesti! Et sinä minulle hekäise hyvästiä taistelun vilinässä, et asetten jyräkässä, etkä ottelun tulessa. Et sinä ota mitään äkkijäähyvästiä, et lyhennä eronhetkeä. Minun pitää puristaa sun kättäsi, minun pitää vielä kerran katsoa sua silmiin, oikein elävästi tuntea sun kauneuttasi, sun arvoasi, ja sitten päättävästi kiskaltautua irti ja sanoa: Mene tiehesi!

FERDINAND. Ja minun pitää seista ääressä, katsoa päältä, voimatta pidättää sinua, voimatta estää sinua! O, mikä parku kyllin riittäisi valitukseksi! Mikä sydän ei juoksis' yli äärtensä tämän surkeuden edessä!

EGMONT. Malta mielesi!

FERDINAND. Sinäpä voit malttaa mielesi, sinäpä voit kieltää itsesi, voit täytymyksen käsissä sankarillisesti kestää sen raskaan taiston. Mitä voin minä tehdä? Mitä pitää minun tehdä? Sinä kokonaan voitat oman itsesi ja meidät, sinä kestät taiston; minä jään sinun ja itseni jälkeen elämään. Minä olen aterian liekkumissa kadottanut valoni, taistelun pyörteessä lippuni. Oneelta, kolkolta, sekavalta näyttää minusta tulevaisuuteni.

EGMONT. Nuori ystävä, jonka minä harvinaisen kohtauksen kautta samalla kertaa voitan ja kadotan, joka tunnet kuolonkipuja minun tähteni, kärsit minun tähteni, katso minua näinä silmänräpäyksinä: sin' et kadota minua. Jos minun elämän' oli sulle kuvastinna, johonka sinä kernaasti katselit, niin semmoisena myös olkoon minun kuolemani. Ihmiset eivät ole toistensa lähellä vaan silloin, kun ovat toistensa saapuvilla, myöskin kaukana-oleva, täältä-lähtenyt elää meille. Minä elän sinulle, min' olen itselleni kyllin elänyt. Joka koittaneesta päivästä olen minä iloinnut, joka päivä olen minä hilpeällä mielellä tehnyt velvollisuuteni, niin kuin omatuntoni on minulle sen sanonut. Nyt loppuu minun elämäni, niin kuin tää olis' ammoin aikaa jo Gravelingenin hietikolla voinut loppua. Minä lakkaan elämästä, mutta minä olen elänyt. Niin elä sinäkin, ystäväni, halulla hartaalla ja iloisesti, eläkä kammo kuolemaa!

FERDINAND. Sinä olisit voinut, sinun olisi pitänyt säilyttää itsesi meitä varten. Sinä olet itse surmannut itsesi. Useinhan kuuntelin minä, kun viisaat miehet puhelivat sinusta, vihansuovat, hyvänsuovat kiistelivät pitkään sinun arvostasi; vaan vihdoin yhtyivät, kukaan ei uskaltanut kieltää, jokainen myönsi: "Niin, hän käy vaarallista tietä". Kuinka usein olisin minä suonut, että olisin voinut varottaa sinua! Vai eikö sulla ollut keitään ystäviä?

EGMONT. Minua oli varotettu.

FERDINAND. Ja kuinka minä taas kanteessa tapasin kohta kohdalta kaikki nuo syytökset, ynnä sinun antamasi vastaukset! Nämä olivat kyllä hyviä puhdistamaan sinut, vaan eivät olleet täysin päteviä syystä vapauttamaan sinua.

EGMONT. Jättäkäämme tämä! Ihminen luulee, että hän itse ohjaa elämänsä, itse määrää tiensä, ja hänen sisin olemuksensa viettyy kuitenkin välttämättä omaa kohtaloansa kohti. Ei mietiskellä näitä! Nämä ajatukset minä kepeästi heilautan päästäni -- vaan en niin kepeästi murhetta tämän maan osalta. Kuitenkin -- kylläpähän tullee siitäkin pidetyksi huolta. Jos minun vereni voipi vuotaa monen edestä, voi kansalleni tuottaa levon ja rauhan, niin vuotaa se mielellään. Valitettavasti, ei se niin käyne. -- Kuitenkaan -- ihmisen ei enää sovi miettiä, kun hän ei enää saa vaikuttaa. Jos sinä voit pidättää, jos sinä voit tyystyttää isäsi turmiollisen väkirynnäkön, niin tee se! Vaan kukapa sitä voinee? -- Jää hyvästi!

FERDINAND. Min' en voi mennä.

EGMONT. Suo minun sulkea väkeni sinun parhaimpaan suosioosi! Minulla on hyviä ihmisiä palvelijoina -- elä anna niiden haipua hajalleen, onnettomiksi! Mitenkä Richardin, mun kirjurini laita on?

FERDINAND. Hän on sinun edelläsi mennyt. He ovat hänen, muka valtionkavaltajan rikos-toverina, teloittaneet.

EGMONT. Mies-raukka! -- Yks' asia vielä, ja sitten hyvästi! Min' en jaksa enää. Jännittäköönpä mikä tahansa mieltäkin ankarasti, niin vaatii kuitenkin luonto vihdoin välttämättä vuoronsa. Ja niin kuin lapsi, käärmeen kietoessa, nauttii virvottavaa unta, samoin vaipuu väsynyt levolle vielä kerta kuolon portilla ja nukahtaa sikeästi, ikään kuin hällä olis' edessä pitkä matka vaellettava. -- Yks' asia vielä -- minä tunnen erään tytön. Sinun ei pidä halveksia häntä suinkaan siitä syystä, että hän oli minun. Nyt, kun ma hänet saan sulkea sinun suojelukseesi, niin kuolen minä rauhallisna. Sinä olet jalo mies. Vaimo, joka löytää semmoisen, on hyvässä turvassa. Elääkö minun vanha Aatolppini? Onko hän vapaa?

FERDINAND. Sekö hauska ukko, joka teitä aina seurasi, kun olitte ratsastamassa?

EGMONT. Vallan sama.

FERDINAND. Hän elää, on vapaa.

EGMONT. Hän tietää sen tytön asunnon. Niin anna hänen opastaa, ja palkitse sinä hälle, niin kauvan kuin hän elää, siitä hyvästä kun hän sinut neuvoo tällen aarteelle! -- Jää hyvästi!

FERDINAND. Min' en lähde.

EGMONT (survaa häntä ovea kohti). Hyvästi!

FERDINAND. O, salli minun vielä kerran --

EGMONT. Ystävä, ei mitään erojais-hyvästiä!

(Hän seuraa Ferdinandia ovelle ja kiskaltautuu siellä hänestä irti. Ferdinand, huumeissaan, kiiruhtaa pois.)

EGMONT (yksin). Vainolainen! Et sinä uskonut, että sinä tulisit poikasi kautta osottaneeksi tämän hyvän työn. Hänen kauttansa olen minä vapaa tuskista ja murheista, pelvosta ja kaikesta kiduttavasta tunteesta. Hellästi, mutta säntilleen vaatii luonto viimeisen vuoronsa. Se on jo ohitse, se on päätetty! Ja mikä epävarmuudellaan piti viime yön minut vuoteen omana valveilla, se vaarumattomalla varmuudellaan nukuttaa nyt minun aistimeni unen helmaan.

(Hän istuutuu vuoteelle. Soittoa.)

Suloinen uni! Sinä tulet mieluimmin, niin kuin puhdas onni, silloin, kun sinua ei kutsuta, ei etsitä. Sinä avaat solmut ankarain ajatusten ja sekaat kaikki ilon ja murheen kuvat. Esteetönnä liitää sisällisten sopusointujen piiri, ja suloisen hulluuden verhossa me horrumme ja lakkaamme olemasta.

(Hän nukahtaa. Soittoa kuuluu hänen nukkuessansa. Hänen vuoteensa takana näyttää muuri aukeavan, eräs loistava näky ilmestyy. Vapaus taivaallisessa puvussa kirkkauden keskessä, lepää pilven päällä. Hänellä on Klaaran juonteet, ja hän kumartuu alas nukkuvan sankarin ylle. Hän ilmaisee säälin tunnetta, näyttää surkuttelevan. Kohta tyyntyy hän ja kehoittavaisella liikkeellä näyttää Egmontille nuolikimppua, sitten hattua sauvan päässä. Hän pyytää tätä olemaan hyvillä mielin, ja viitaten, että tämän kuolema on maakunnille vapauden tuottava, tunnustaa tämän voittajaksi ja ojentaa laakeriseppeleen. Kun hän lähentelee seppelettä päähän, kohennaksen Egmont unissaan, niin että sitten makaa ylösposkin häntä kohti. Hän pitää seppelettä koholla tämän pään yllä. Kuullaan kaukana soitettavan sotasoittoa rummuilla ja pilleillä. Näiden ensi ääntä pakenee näky. Ääni kovenee. Egmont herää. Vankihuone aamun koittaen vaalenee. Egmontin ensi liike on, päätään tavata. Hän nousee ylös ja katseleksen, pitäen kättään päänsä päällä.)

Kadonnut onkin seppele! O, sinä kaunis kuva, päivän valo on sinut karkoittanut! Niin, he ne olivat; he olivat yhtenä, ne minun sydämeni ihanimmat hemmettäret. Se jumalallinen vapaus lainasi olennon minun rakastetultani; tämä lumoova tyttö oli pukeutunut ystävättären taivaalliseen asuun. Vakaana hetkenä he näyttäytyvät yhdistyneenä, näyttävät enemmän vakavalta kuin herttaiselta. Jalat veripirskeissä tuli hän minun tyköni ja veripirskeitä oli helman liehuvilla poimuilla. Se oli minun vertani ja monen jalon verta. Ei, sit' ei turhaan oltu vuodatettu. Eespäin! Astuos halki, uljas kansa! Voiton-jumalatar johtaa sinua! Ja niin kuin meri läpi teidän sulkujenne murraksen, niin murtakaatte alas, survatkaatte kumoon tuo tyrannin valli ja tulvimalla huuhtokaatte pois siltä mannulta, jonka hän on itselleen anastanut!

(Rummutusta kuuluu lähempänä.)

Kuule! Kuule! Kuin usein tämä kaiku kutsui minua vapaalle retkelle, astumaan taistelun ja voiton tannerta! Kuin reippaasti kävivät mun kumppanini sitä vaarallista, mainehikasta rataa! Minäkin astun tästä vankeudesta kohti kunniakasta kuolemaa. Minä kuolen vapauden edestä, sen edestä minä elin ja taistelin ja sen edestä nyt kärsien uhraan itseni.

(Perälle asetetaan rivi hispanialaisia sotamiehiä, jotka kantavat tapparakeihäitä.)

Niin, kootkaa ne vaan siihen! Ummistakaa rivinne, minua ette säikäytä! minä olen keihäsmiesten etumaisena tottunut seisomaan kohtipäin vihollisten keihäitä ja ympärinsä kuoleman uhatessa, vaan kahta raisummin nauttimaan tuota urosten elämää!

(Rummutusta.)

Sinut saartaa vihollinen kaikilta puolin! Säilät säkenöitsevät! Ystävät, ylempää uljuutta! Takananne on teillä vanhemmat, vaimot, lapset!

(Osottaen vartijoihin.)

Ja näitä ajaa hallitsijan ontto sana, ei heidän oma sydämensä. Varjelkaa omaisuutenne! ja rakkahintanne pelastamassa, o, kaatukaatte iloisina, niin kuin nyt näette minun!

(Rummutetaan. Hänen mennessään vartijoita kohti ja perälle päin, lankee esirippu. Soitto yhtyy ja päättää näytelmän voittosymfonialla.)