Part 3

VANSEN. Näin kuin sanon: hänell' on velvollisuuksia meitä kohtaan, yhtä hyvin kuin meillä häntä kohtaan. Toiseksi: hän ei saa mitään oittia eli mielivaltaa meitä vastaan harjoittaa, osottaa eli sallia, ei tuumalla millään!

JETTER. Mainiota! Mainiota! Ei harjoittaa.

SOEST. Ei osottaa.

JOKU TOINEN. Ei sallia! Se on pääpiste. Ei kenenkään sallia, ei millään tavalla!

VANSEN. Selvin sanoin.

JETTER. Hankkikaa meille se kirja.

PORVARI. Niin, se meidän pitää saada.

TOISET. Se kirja! Se kirja!

TOINEN. Me tahdomme hallitsijattaren pakeille mennä sen kirjan kanssa.

TOINEN. Teidän pitää puhua meidän puolestamme, herra tohtori.

SAIPPUANKEITTÄJÄ. Voi noita hölmöjä!

TOISET. Vielä jotakin siitä kirjasta.

SAIPPUANKElTTÄJÄ. Minä isken häneltä hampaat kulkkulakeen, jos hän yhdenkään sanan vielä virkkaa.

KANSA. Katsotaanpa, ken hälle mitä tekee. Sanokaa meille jotain etuoikeuksista! Onko meillä vielä enemmänkin etuoikeuksia?

VANSEN. Monemmoisia, ja sangen hyviä, sangen otollisia. Niinpä muun muassa: Maanherra ei saa hengellistä säätyä eduttaa eikä enentää, ilman aateliston ja säätyjen myöntämättä! Huomatkaa se! Eikä myöskään maan hallitustapaa muuttaa.

SOEST. Onko se niin?

VANSEN. Minä saatan teille näyttää, että niin on kirjoitettu pari kolme sataa vuotta sitten.

PORVARIT. Ja me kärsimme noita uusia piispoja? Aateliston pitää meitä tueta, me aljetaan mylläkkä!

TOISET. Ja mekö annamme inkvisitsion lyödä pelvolla kuin puulla päähän?

VANSEN. Se on oma syynne.

KANSA. Viel' on meillä Egmont! On Oranialainen! Ne harrastavat meidän parastamme.

VANSEN. Teidän veljenne Flanderissa ovat jo alkaneet sen hyvän työn.

SAIPPUANKEITTÄJÄ. Sinä koira! (Lyöpi häntä.)

TOISET (koettavat estää ja huutavat). Oletko sinäkin hispanialainen?

TOINEN. Mennä lyömään sitä kunnian miestä!

TOINEN. Niin oppinutta miestä!

(He karkaavat Saippuankeittäjän kimppuun.)

RAKENNUSMESTARI. Taivaan nimessä, rauhoittukaa!

(Toisia sekautuu kahakkaan.)

RAKENNUSMESTARI. Porvarit, mitä tämä tietää?

(Poikaset viheltelevät, nakkelevat kiviä, usuttavat koiria, porvarit seista ällöttävät, kansaa paltoutuu siihen, toiset kävelevät tyynesti edes-taas, toiset pitävät kaikenlaista ilvettä, huutavat ja riemuitsevat.)

TOISET. Vapaus ja etuoikeudet! Etuoikeudet ja vapaus!

(Egmont esiytyy seurueensa kanssa.)

EGMONT. Hiljaa, hiljaa, hyvät ihmiset! Mit' on tekeillä? Hiljaa! Erottakaa ne!

RAKENNUSMESTARI. Armollinen herra, te tulette kuin taivaan lähetti! Hiljaa! Ettenkö näe? Kreivi Egmont! Kreivi Egmontille kunniaa!

EGMONT. Täällä myös? Mitä te aijotte? Porvarit porvareita vastaan! Eikö edes meidän kuninkaallisen hallitsijattaremme läheisyyskään estä tätä hurjuutta? Menkää erillenne, menkää käsityöhönne. Se on paha merkki, kun te näin arkiona vietätte jouten-päivää. Mistä kina?

(Melu vaikenee vähitellen ja kaikki seisovat hänen ympärillään.)

RAKENNUSMESTARI. Heill' on tappelu ja tora etuoikeuksistaan.

EGMONT. Ne he vielä vallattomuudellaan saattavat repiä sämäksi. -- Ja keitä te olette? Te näytätte olevan siivoja miehiä.

RAKENNUSMESTARI. Semmoisia me harrastamme olla.

EGMONT. Ammatiltanne?

RAKENNUSMESTARI. Rakennusmestari ja ammatinvanhin.

EGMONT. Ja te?

SOEST. Rihkamoitsija. Te?

EGMONT. Te.

JETTER. Räätäli.

EGMONT. Juohtuu mieleeni, te olitte pukuja tekemässä minun palvelusväelleni. Teidän nimenne on Jetter.

JETTER. Suuri armo teiltä, että vielä muistatte sen!

EGMONT. Min' en helposti unhota, ketä kerran olen nähnyt ja puhutellut. -- Ja nyt hyvät miehet, tehkää mitä teihin tulee, pitääksenne rauhaa yllä! Te olette jo kyllin huonossa huudossa ennestään. Elkää ärsyttäkö kuningasta enää! Hänen kädessään on kuitenkin lopulta valta ja voima. Kelpo porvarilla, joka elää kunniallisesti ahkeralla työllään, on kaikkialla niin paljon vapautta kuin hän tarvitsee.

RAKENNUSMESTARI. Ah, niin! Siinä juuri on pulma! Vetelykset, juopot, laiskurit, teidän armonne luvalla sanottu, ne nuuskia kutjehtivat joutessaan, ja näljissään kaivelevat etuoikeuksia, ne valhettelevat utelijaille ja herkkä-uskoisille silmät korvat täyteen, ja saadakseen rahaa jonkun olut-haarikan hinnaksi laittavat semmoisia mylheitä, joiden kautta saattaa monta tuhatta ihmistä joutua onnettomaksi. Ja se se olisikin heistä mieleen. Meillä on huoneemme ja taltemme liika hyvin lukossa; sen tähden he mielellään tahtoisivat meitä hulhavaan ajaa tulella ja tulipalolla.

EGMONT. Kaiken avun toivossa saatte olla. Toimenpiteisiin on ryhdytty, joilla koetaan tarmon takaa vaimentaa tuota vammaa. Ponnistakaa jäykästi sitä muukalaista oppia vastaan elkääkä luulko, että etuoikeuksia vahvistetaan kapinalla! Pysykää kotona! Elkää suvaitko, että kaduilla ryhmitytään yksin juonin! Ymmärtäväiset ihmiset saavat paljon aikaan.

(Sill' aikaa on väkijoukko enimmäkseen hajautunut.)

RAKENNUSMESTARI. Suuri kiitos, teidän ylhäisyytenne, suuri kiitos hyvästä ajatuksesta! Kaikki mitä meihin tulee koetamme tehdä.

(Egmont lähtee pois.)

Armollinen herra! Puhdas alankomaalainen! Ei tippaakaan häness' ole hispanialaisuutta.

JETTER. Jospa hän olisi meillä hallitsijana! Häntä totellaan niin mielisuosiossa.

SOEST. Siinä kuningas kyllä pitää varansa. Siihen paikkaan panee hän aina jonkun omiaan.

JETTER. Vaan tokko sinä näit, mitä maata hänen pukunsa oli? Kokonaan uusinta partta, hispanialaista kuosia!

RAKENNUSMESTARI. Kaunis herra!

JETTER. Hänen kaulansa olisi oivallinen herkkupala teloittajalle.

SOEST. Oletko sinä hullu? Mikä hiis' sinuun meni?

JETTER. Tyhmää kyllä, että tuollaista läikähtää päähän. -- Minulla nyt on asianlaita näin. Kun minä näen jollakin kauniin, pitkän kaulan, täytyy minun paikalla, vasten tahtoani, ajatella: tuotap' on hyvä latvata! -- Nuo kirotut teloitukset! Niit' ei saa päästään pois. Kun poikia on uimassa, ja minä näen jonkun alastoman selkäpiin, paikalla lentää mieleeni tusinoittain niitä, joit' olen nähnyt vitsoilla suomittavan. Jos minua vastaan tulee joku pönkämaha itrakas, kaavaa mun silmiini niinkuin jo näkisin sitä roviolla paistettavan. Yöllä unessa vavahtelee mulla kaikki jäsenet; ei saa yhtään iloista hetkeä. Kaikki hauskuus, kaikki leikkisyys on mielestäni pian unhottunut; nuo kamalat hahmot ovat, tulileimasimen lailla polttautuen, kuvastuneet minun silmiini.

Egmontin asunto.

Sihteeri pöydän ääressä papereineen. Hän nousee rauhatonna ylös.

SIHTEERI. Hän ei vielä tule! Ja minä olen kaksi tuntia jo odottanut, kynä kädessä, paperit edessä, ja juuri tänään olisin niin mielelläni tahtonut päästä aikanaan irti. Olen kuin tulisilla hiilillä. Minä töin tuskin maltan pysyä yhdessä kohti. "Ole tunnilleen täällä", käski hän mulle vielä lähtiessään; nyt ei hän tule. On niin paljon tekemistä, en kerkeä valmiiksi ennen puolta yötä. Tietysti, kyllä hän välisti sukoileekin toisen kohtaa. Vaan parempana minä pitäisin, että hän olis' ankara, ja että hänen hoteiltaan pääsisi toinen määrättynä aikana pois. Sen mukaan osaisi sitten ojentautua. Hallitsijattaren puheilta hän on lähtenyt jo kaksi tuntia sitten. Kuka ties, kehen hän on taipaleella takertunut?

(Egmont astuu sisään.)

EGMONT. Mitä kuuluu?

SIHTEERI. Min' olen altis, ja kolme airutta on vartoomassa.

EGMONT. Minä lienen mielestäsi viipynyt kovin pitkään; sinä olet niin tyytymättömän näköinen.

SIHTEERI. Teidän käskyänne noudattaen olen minä ollut odottamassa jo kotvan aikaa. Täss' on paperit.

EGMONT. Donna Elviira arvaten suuttuu minuun, kun saa kuulla, että minä olen sinua näin kauvan viivyttänyt.

SIHTEERI. Te suvaitsette leikkiä laskea.

EGMONT. Ei, ei! Ei sinun tarvitse sitä hävetä. Sinulla on hyvä aisti, näkyy. Elviira näyttää aika sievältä, ja minusta vainenkin on mieleen, että sulla on hovissa joku ystävätär. Mitä kirjeissä sanotaan?

SIHTEERI. Moninaista ja tuskinpa ilahuttavaa.

EGMONT. Silloinpa juur' on hyvä, että meistä tuntuu ilo ilolle kotona, ett' ei sitä tarvita odottaa ulkoa. Onko paljon tullut asioita?

SIHTEERI. Onpa kyllä, ja kolme airutta on vartoomassa.

EGMONT. No, anna selko! Ota esiin kaikkein tärkeintä!

SIHTEERI. Kaikki on tärkeätä.

EGMONT. Yksi kerrassaan, vaan joutumiseen!

SIHTEERI. Kapteeni Breda lähettää kertomuksen siitä, mitä sittemmin Gentissä ja sen ympäristöllä on tapahtunut. Meteli on enimmäkseen tauvonnut. --

EGMONT. Hän arvaten kirjoittelee yhäti vaan yksityisistä vallattomuuksista ja tyhmänrohkeista yrityksistä?

SIHTEERI. Niin, yhtä ja toista vielä tapahtuu.

EGMONT. Anna minun säästyä niiltä.

SIHTEERI. Viel' on kuusi pantu kiinni, jotka ovat Verwichissä Marian kuvan raastaneet. Hän kysyy, pitääkö hänen nekin hirtättää muitten mukaan.

EGMONT. Minä olen väsynyt hirttelemisiin. Niitä pitää aika lailla suomia ja sitten päästää menemään.

SIHTEERI. Niiss' on kaksi vaimoa; pitääkö hänen niillenkin annattaa selkään?

EGMONT. Niitä joutaa hän varoittaa, ja sitten laskekoon ne jalan viljaan.

SIHTEERI. Brink, Bredan komppanian mies, tahtoo naida. Kapteeni toivoo, että te antaisitte epuun. Nyt on jo niin paljon vaimoja joukon muassa, kirjoittaa hän, että kun lähtään ulos, ei se näytä miltään sotilaskululta, vaan mustalais-laumalta.

EGMONT. Olkoon vielä menneeksi tällä kertaa! Se on niin pulska, nuori mies. Sen ohessa pyysi hän minulta lupaa niin hartaasti ennen kuin minä läksin. Vaan tästä puoleen ei saa kukaan naimalupaa, niin ikävältä kuin minusta tuntuukin, niiltä poloisilta, joiden elämä on kyllin raskas ilmankin, kieltää heidän parhainta huviansa.

SIHTEERI. Kaksi teidän miehiänne, Seter ja Hart ovat pahoin pidelleet erästä tyttöä, erästä kapakkatyttöä. He saivat sen vieneeksi kursoon, ja tyttö-riepu ei jaksanut itseään puolustaa.

EGMONT. Jos se on kunniallinen tyttö, ja jos he ovat sille väkinäisyyttä tehneet, niin kapteenin pitää heille vitsoja annattaa kolmena päivänä peräkkäin, ja jos heillä on omaisuutta, niin hänen pitää siitä sen verran pidättää, että tytölle voidaan antaa myötäjäiset.

SIHTEERI. Yksi niitä vieraita opettajoita on salaa kulkenut Kominesin kautta, ja sattunut satimeen. Hän vannoo olleensa Franskaan menossa. Käskyn mukaan menisi häneltä pää poikki.

EGMONT. Hänet pitää saattaa hiljaisuudessa rajalle, ja hälle vakuuttaa, että hän ei toiste niin vähällä pääse.

SIHTEERI. Kirje teidän kassanhoitajaltanne. Hän kirjoittaa, että niukalti tulee rahaa kassaan, hän vaivoin saattaa lähettää sitä pyydettyä summaa päivälleen; kapina on kaikissa asioissa tehnyt suunnattoman häiriön.

EGMONT. Rahat täytyy minun saada! Hän joutaa katsoa, mistä niitä lieviää.

SIHTEERI. Hän käkeää tehdä parastaan ja nyt vihdoin tuumii velkoa oikeuden kautta ja panettaa velkavankeuteen Raimondin, joka teille on niin vanhaa velkaa.

EGMONT. Sehän on luvannut maksaa.

SIHTEERI. Viime kerralla hän itse määräsi itselleen kaksi viikkoa.

EGMONT. Niinpä antaa hänen vielä olla kaksi viikkoa; ja sitten saa oikeus ratkaista!

SIHTEERI. Siinä teette oikein. Hän ei puutu kykyä, vaan tahtoa. Hän tekee varmaan toden, kun näkee, että teidän kanssanne ei käy enää leikitellä. -- Edelleen sanoo kassanhoitaja, että hän käkeää puolen kuukautta antaa olla maksamatta sotavanhuksille, leskille ja muutamille muille, joille te eläkerahaa annatte. Voidaan ajan oloon keksiä keinoja; joutavat vointiaan myöten tulla toimeen.

EGMONT. Mikä toimeen-tulija heiss' on? He tarvitsevat rahoja tiukemmin kuin minä. Sen tuuman saa hän jättää sikseen.

SIHTEERI. Mistä te sitten käskette hänen rahoja ottaa?

EGMONT. Sitä saapi _hän_ miettiä! Se on hänelle jo edellisessä kirjeessä sanottu.

SIHTEERI. Sen johdosta hän nyt tekeekin näitä ehdotuksia.

EGMONT. Nep' ei kelpaa. Hänen tulee jotakin muuta tuumia. Hänen tulee esittää otollisia ehdotuksia, ja ennen kaikkia, hankkia rahaa!

SIHTEERI. Minä olen uudelleen pannut Kreivi Olivan kirjeen esille. Suokaa anteeksi, että minä teille sitä huomautan! Se vanha herra ansaitsee, ennen kaikkia, lavean vastuun. Te aijoitte itse hänelle kirjoittaa. Hän rakastaa teitä niin kuin isä ikään, siitä saatte olla varma,

EGMONT. Se ei tule minulta tehdyksi. On montakin vihaksipistävää seikkaa, vaan kirjoittamista minä vihaan kaikista enimmin. Sinähän jäljittelet niin hyvin minun käsi-alaani, kirjoita minun nimessäni! Minä vartoon Oranialaista. Se ei tule minulta tehdyksi; vaan minä toivoisin itse, että hälle tulisi kirjoitetuksi jotain, joka hänestä oikein haihduttaisi hädät.

SIHTEERI. Sanokaa minulle noin osapuilleen ajatuksenne, minä sitten panen paperille vastuun sekä annan teidän tarkastaa. Kirjoitettua se tulee, että oikeudenkin edessä voi teidän käsi-alastanne käydä.

EGMONT. Anna kirje mulle! (Kun on siihen silmännyt.) Hyvä, rehellinen vanhus! Olitko sinä nuorrakin jo noin karttelijas? Etkö koskaan noussut vallin päälle? Jättäysitkö sinä sotarinnassa sinne, kunne varovaisuus vaatii, rivien taakse? -- Se hurskas huolimies! Hän tarkoittaa mun elämäni varjelemista ja mun onneani, älyämättä, että se on elävä kuollut, joka elää omaa itseänsä turvatakseen. -- Kirjoita hälle, että hän saa olla huoleti; minä toimin niin kuin minun tulee, minä kyllä varon itseni. Arvoansa hovissa käyttäköön hän minun edukseni ja olkoon varma minun suurimmasta kiitollisuudestani.

SIHTEERI. Ei mitään muuta? O, hän odottaa enemmän!

EGMONT. Mitä minä vielä sanoisin? Jos sinä tahdot enemmän sanoja sommitella, niin sull' on ehdon valta. Se pyörii aina tämän yhden pisteen ympärillä: että minun pitäis' elää toisin kuin minä tahdon elää. Se että minä olen iloinen, otan kaikki tyynni kepeältä kannalta, elän hauskasti, on minun onneni; ja sitä min' en vaihda minkään hautakammion varmuuteen. Minulla ei ole suonissa yhtä veripisaraa, joka lähtisi juoksemaan hispanialaisen elämän mukaan, minulla ei ole halua sommittaa askeleitani tuon uuden, varovaisen hovitahdin mukaan. Elänkö minä vaan ajatellakseni elämää? Pitääkö minun olla nauttimatta nykyistä hetkeä, ollakseni varma seuraavasta, ja tämä taasen haaskata ikävässä ja huolessa?

SIHTEERI. Minä pyydän teitä, hyvä herra, elkää olko noin tuima ja tiukka sitä hyväsydämistä miestä vastaan. Tehän olette muutoin ystävällinen kaikkia kohtaan. Sanokaa mulle joku lohdullinen sana, joka voisi teidän jaloa ystäväänne rauhoittaa. Näettenhän te, kuinka huolellinen hän on, kuinka hän teitä vienosti koskettaa.

EGMONT. Ja kuitenkin hän aina koskettaa sitä kieltä. Hän tietää vanhastaan, mitenkä minun vihakseni pistää nämä varoitukset. Ne hämmentävät vaan, eivät hyödytä yhtään. Ja jos minä unissani kävelisin ja olisin astelemassa päätä viipoittavalla katon harjalla -- onko ystävällinen teko minua nimeltäni huutaa ja varoittaa, herättää ja surmata minut? Antaa kunkin kulkea omaa tietään; itse katsokoon eteensä.

SIHTEERI. Ei! Teidän ei sovi olla hätäinen, vaan joka tuntee ja rakastaa teitä --

EGMONT (kirjeeseen silmäten). Tässä hän esittää jälleen niitä vanhoja loruja siitä, mitä me eräänä iltana pusasimme ja puhelimme, ylimielisinä suruttoman seuruuden ja viinin helyltä, ja mitä kinopäätelmiä siitä ja todisteita meitä vastaan on vedetty ja venytetty kulkemaan kautta koko kuningaskunnan. -- No niin! Me neulotimme tiukuhippoja, narrikappoja palvelusväen nutunhihoihin ja vaihetimme sitten tuon hullun koristeen nuolitukkuun -- ja tämä on vielä sen vaarallisempi esikuva kaikille, jotka tahtovat siinäkin selittää miss' ei ole mitään selittämistä. Nuo molemmat hullutuksemme iloisena hetkenä siitimme ja synnytimme, -- meidän on syy, että kokonainen lauma jalosukuisia, kerjuu-pussit seljässä ja omatekoisine pilkkanimineen, ivallisen nöyränä muistutteli muka kuninkaan mieleen kuninkuusvelvollisuutta, meidän on syy, -- vaan mikä sitten? Onko laskiais-kisa heti sillään valtionkavallus? Pitääkö niin kovin kateiksi käydä, että meillä risotti tuo rihkama ryysyjä, joilla vaan tahtoo nuoruuden into, virvoittanut mielikuvatti huolitella tämän elämän raukkaa alastomuutta? Jos elämää katsotaan kovin totiselta kannalta, niin mitä siinä sitten on? Jos aamu ei meitä herätä uusiin riemuihin, jos ehtoolla meiltä tyyten ehtyy haluinen toivo, niin kannattaako edes pukeutua ja riisuutua? Paistaako päivä tänäpänä, meidän hautoaksemme, mitä eilen tapahtui, ja arvataksemme ja harkitaksemme, mitä kumminkaan ei arvata ei harkita voi -- huostaa huomisen päivän? Anna minulta säästyä nää mietiskelyt! Ne meidän sopii jättää oppinokareille ja hoviliehakoille, he joutavat arvella ja aprikoida, mennä ja hiipiä, luikerrella mihin voivat, juonitella itselleen mitä voivat. -- Kaikesta tästä jotakin jos taidat käyttää, kyhäämättä kokonaista kirjaa, niin minusta tuo on kuin paikallaan. Sen hyvän vanhuksen mielestä on niin perin painavata kaikki tyynni. Niin puristaa ystävä, joka kättämme on pitkään pidellyt, kerran vielä kovemmin, kun on sitä heittämäisillään.

SIHTEERI. Suokaa anteeksi mulle! Se huimaa silmää näin jalankävijän, kun hän näkee miehen ajaa hyristävän vinhaa vauhtia ohi.

EGMONT. Lapsi! Lapsi! Seis! Niin kuin näkymättömäin henkien ruoskittavana karkuuttaa ajan aurinko-valjaikko meidän kohtalomme kepeitä vaunuja, ja meidän ei auta muuta kuin uljaalla mielin pitää ohjaksia ja ohjata pyöriä milloin oikeaan, milloin vasempaan, missä kiven, missä jyrkänteen sivuitse. Mihinkä matka pitää -- ties sen? Tuskinpa enää muistetaan, mistä tultiin!

SIHTEERI. Herra, herra!

EGMONT. Minä seison korkealla, ja minä voin, ja minun täytyy vielä korkeammalle kohota. Minussa tuntuu olevan toivoa, rohkeutta ja voimaa. En vielä ole kerinnyt yhä kohenevan kunniani kukkulalle; ja jos minä kerran siellä ylhäällä seison, niin tahdon minä lujana, pelkäämättä seista. Jos minun pitää langeta, niin iskeköön minut ukkonen, myrsky, niin, vaikka oma harha-askel syösköön minut suin päin syvyyteen! Minä siellä sitten makaan tuhanten joukossa. Min' olen aina hennonut hyväin sotatoverieni kanssa heittää veristä arpaa, pikku voitosta. Ja minäkö kitkuttaisin, kun elämän koko vapaa arvo on vaarassa?

SIHTEERI. Oi herra! Te ette tiedä, mitä sanoja te lausutte! Jumala teitä varjelkoon!

EGMONT. Pane paperisi kokoon! Oranialainen tulee. Valmista, mik' on tärkeintä, että airuet pääsevät taipalelle, ennen kuin portit suljetaan. Tuolla muull' ei ole kiirettä. Kreiville menevä kirje heitä huomeneen; elä unhota Elviiraa, käy hänen luonansa ja vie hälle paljon terveisiä minulta. -- Kuulusta kuinka hallitsijattaren laita on! Hän ei kuulu oikein hyvin voivan, vaikka hän sitä kokee kaihtaa.

(Sihteeri pois. Oranialainen tulee.)

EGMONT. Terve tulemastanne, Oranialainen! Te ette näytä oikein pirteältä.

ORANIALAINEN. Mitä te sanotte meidän keskustelustamme hallitsijattaren kanssa?

EGMONT. En minä havainnut siinä tavassa, jolla hän meitä vastaanotti, mitään erityistä. Olen hänet usein nähnyt semmoisena. Minusta näytti, että hän ei voi oikein hyvin.

ORANIALAINEN. Ettenkö huomannut, että hän oli tavallistaan karttelijaampi? Ensin tuntui kuin hän tahtois' ihan sulasti hyväksyä meidän toimintamme tuossa uudessa rahvaan metelissä. Sittemmin huomautti hän, mitenkä väärässä valossa sitä kumminkin saattaisi katsella. Johtuipa sitten puheessansa vetämään tuota vanhaa, tavallista virttään, ett' ei koskaan ole kyllin älytty, on halvasti arvattu hänen sydämensä lempeys, hänen ystävyytensä meitä alankomaalaisia kohtaan, niin ett' ei mikään tahdo suorita toivottuun päätökseen, jotta hänen kyllä viimein täytyy väsyä, ja kuninkaan tulee pakko ryhtyä muihin keinoihin. Kuulittenko sitä?

EGMONT. En kaikkea; minä ajattelin sill' aikaa jotain muuta. Hän on vaimo, hyvä Oranialainen, ja nehän aina halajavat, että kaiken tyynni pitää taipua heidän imarteen ikeensä alle, että jokaisen Herkkuleen pitää heittää jalopeuran-talja päältään ja olla joukon jatkona palvelemassa heidän rukkivaltikkansa luona, että, he kun itse ovat rauharakkaita, se kuohu, mikä kansan tempaa, myrsky, minkä mahtavat kilpailijat nostavat toisiansa vastaan, raukeaisi jollain ystävällisellä sanalla, ja mitä eripuraisinten ainesten pitäisi taltua heidän jalkainsa edessä suloiseen sopuun. Tätä hän kaipaa, ja kun hän tälle kannalle ei voi asiaa ajaa, niin hänell' ei ole muuta neuvoa, paitsi oikkuja, hän valittaa kiittämättömyyttä, älyttömyyttä, hän uhkaa kauheilla tulevaisuuden-toiveilla ja uhkaa sillä -- että hän lähtee tiehensä.

ORANIALAINEN. Ettenkö usko, että hän uhkauksensa tällä kertaa täyttää?

EGMONT. Ei ikinä! Miten usein olen minä nähnyt hänen jo matkalle valmiina! Mihinkäpä hän lähti? Täällä hallitsijatar, kuningatar! Uskotko sinä, että hän jaksaisi veljensä hovi-ilmoissa kehiä kaiheita päiviä pääksytysten tai Italiaan mennä ja siellä haikailla vanhoissa sukulais-keskuuksissa?

ORANIALAINEN. Hänt' ei pidetä semmoiseen päättämykseen kykenevänä, kun hänen on nähty eperoivan, nähty peräytyvän takaisin; kuitenkin kytee hänessä se; uutten olojen pakko ajaa hänet tuohon kauvan viipyneeseen päätökseen. Jos hän lähtisi? Ja kuningas lähettäisi jonkun toisen?

EGMONT. No niin, tuo toinen tulisi sekä löytäisi kyllä minkä mitäkin tekemistä. Se tulis' suuret ajatukset, aikeet ja eteykset päässä, mitenkä hän muka kaikki tyynni oikaisee, kukistaa ja vallitsee, ja hän saisi hoitaa tänään tätä, huomenna toista pikku seikkaa, toisna huomenna kohtaisi niitä näitä vastuksia, kuluttaisi yhden kuukauden suunnitelmia tehden, toisen tuskissaan turhaan menneistä yrityksistä, puolen vuotta murheissaan yhden ainoan maakunnan tähden. Hänenkin aikansa perisi hukka, hänenkin päänsä olisi pyörällä, ja kaikki tyynni menisi vaan entistä latuaan, niin että hänen, sen sijaan kuin purjehtia ulappaa aukeata ennen viitoittuun suuntaan, kestäisi kiittää Jumalaa, jos hän tässä myrskyssä jaksaisi pitää haaksensa karilta.

ORANIALAINEN. Vaan jospa nyt neuvoisivat, että kuningas tekisi muutaman kokeen?

EGMONT. Se olisi?

ORANIALAINEN. Että katsoisi, mitä yrittää runko päätä vailla.

EGMONT. Kuinka?

ORANIALAINEN. Egmont, min' olen monena vuonna tarkannut kaikkia meidän suhteitamme visusti. Minä seison aina kuin sakkipelin edessä, enkä pidä yhtäkään vastapuolen liikettä mitätönnä; ja niin kuin ihmiset, joiden aika antaa, suurimmalla tarkkuudella tutkivat luonnon salaisuuksia, niin pidän minä ruhtinaan velvollisuutena ja tehtävänä, että hän tulee tuntemaan kaikkein puoluetten ajatuskannat ja aikeet. Minä, syystä kyllä, pelkään jotakin purkausta. Kuningas on kauvan toiminut varmain perustusten mukaan; hän näkee, että hän ei sillä tavoin saa mitään aikaan; mitä siis on pikemmin luultava, kuin että hän koettaa jotakin toista keinoa?

EGMONT. Sitä min' en usko. Kun tullaan vanhaksi ja ollaan niin paljon koettanut, ja kun maailma ei tahdo kuontua oikeaan reilaan, niin johan tuosta täytyy lopulta saada kyllänsä.

ORANIALAINEN. Yhtä keinoa hän ei ole vielä koettanut.

EGMONT. No?

ORANIALAINEN. Kansaa säästää ja ruhtinaita hukata.

EGMONT. Kuinka moni on tuota jo kauvan peljännyt. Turha huoli!

ORANIALAINEN. Ennen se oli minussa huolena; vähitellen on se minussa muuttunut luuloksi, vihdoin varmuudeksi.

EGMONT. Vaan onko kuninkaalla uskollisempia palvelijoita kuin me?

ORANIALAINEN. Me palvelemme häntä laillamme; ja meidän kesken sanottu, me osaamme kuninkaan ja meidän oikeudet tarkoin punnita.

EGMONT. Ken ei sitä tee? Me olemme hänelle alamaisia ja suopeita palvelijoita kaikessa, mitä häneen oikeudella tulee.

ORANIALAINEN. Vaan jos hän nyt vaatis' itselleen enemmän, ja nimittäisi epä-uskollisuudeksi, mikä meistä nähden ei ole muuta kuin että pidetään oikeuksistamme kiinni?

EGMONT. Me tiedämme puolustautua. Hän kutsukoon Kultaisen Taljan ritarit kokoon! Me annamme heidän tuomita lain mukaan.

ORANIALAINEN. Vaan mitä jos tuomio tulisi ennen kuin asia tutkitaan, rangaistus tulisi ennen kuin tuomio julistetaan?

EGMONT. Se olisi vääryys, jonka tekijäksi Fiilippi ei koskaan rupea, ja hulluus, jommoista min' en usko hänestä, enkä hänen neuvonantajistaan.

ORANIALAINEN. Vaan jos ne nyt olisivat vääriä sekä hulluja?