Part 4

EGMONT. Ei, Oranialainen, se ei ole mahdollista. Ken uskaltaisi meihin väkivallan kättä puuttaa? -- Koettaa meitä vangita, olisi kerrassaan hukka-yritys ja turha. Ei, he eivät uskalla hirmuvallan lippua niin korkealle kohottaa. Tuulenpuhti, joka tämän sanoman lennättäisi halki maan, puhaltaisi ponnettoman palon ilmituleen. Ja mihinkä he sitten pyrkisivät? Tuomita ja syyhyn langettaa kuningas ei yksin voi; vai tahtoisivatko he salamurhaajain lailla meidät kettää? -- Sitä he eivät voi tahtoa. Hirmuiseen liittoon yhdessä silmänräpäyksessä yhdistyisi kansa. Viha ja ikuinen ero kaikesta Hispania-nimestä julistaisi silloin leimansa väen-väkisin.

ORANIALAINEN. Liekit riehuisivat silloin meidän hautojemme päällä, ja meidän vihollistemme veri vuotaisi turhaksi sovitusuhriksi. Ajatelkaamme, Egmont!

EGMONT. Vaan mitenkä se olisi mahdollista?

ORANIALAINEN. Alba on matkalla tänne.

EGMONT. Sitä min' en usko.

ORANIALAINEN. Minä tiedän sen.

EGMONT. Hallitsijatar ei sanonut tietävänsä siitä mitään.

ORANIALAINEN. Sitä varmemmin minä olen vakuutettu. Hallitsijatar jättää paikan hänelle. Hänen murhaaja-himonsa tunnen minä, ja sotajoukon tuopi hän tullessaan.

EGMONT. Uudelleen maakuntia raskauttamaan? Kansa tulee siitä tuiki vastahakoiseksi.

ORANIALAINEN. Sen päämiehet pannaan takavarikkoon.

EGMONT. Ei, ei!

ORANIALAINEN. Riennetään pois, kumpikin maakuntaansa. Siellä varustaudumme; julki väkivallalla ei hän alota.

EGMONT. Eikö meidän pidä häntä tervehtää tervetulleeksi jos hän tulee?

ORANIALAINEN. Me vitkailemme.

EGMONT. Ja jos hän tullessaan meidät kuninkaan nimessä määrää tänne?

ORANIALAINEN. Etsimme verukkeita.

EGMONT. Ja jos hän jyrkästi vaatii meitä?

ORANIALAINEN. Pyydämme anteeksi jonkun syyn nojalla.

EGMONT. Ja jos hän yhä kiristää?

ORANIALAINEN. Ei tulla semminkään.

EGMONT. Ja niin on sota julistettu, ja me olemme kapinoitsijat. Oranialainen, elä anna viisauden pettää sinua! Minä tiedän, että pelko sinua ei pane väistymään. Vaan ajattele tarkoin se askel, jonkas astut!

ORANIALAINEN. Min' olen sen ajatellut.

EGMONT. Ajattele mihin olet syypää, jos sinä erehdyt! Turmiollisimpaan sotaan, mikä ikinä mitään maata on vitsannut. Sinun epäytymises' on vihja, joka kerralla kutsuu maakunnat aseisiin, joka oikeuttaa kaiken sen julmuuden, mihin aihetta saadakseen Hispania on jo vanhastaan kyllä kiihkeästi kärkkynyt. Minkä me tässä olemme suurella vaivalla saaneet tyyntä aikaan, sinä yhdellä viitteellä kuohautat julmimpaan sekasortoon. Ajattele kaupunkeja, aatelistoa, kansaa, kauppaa, maanviljelystä, elinkeinoja! Ja ajattele mikä hävityksen kauhistus, mikä murhaaminen! -- Levollisna kyllä näkee sotamies kaatuvan viereisen toverinsa tanterella, vaan virtaa alas uipi porvarien, lasten, impien ruumiita sulle vastaan, niin että sinä seisot kauhun hyyssä, etkä enää tiedä, kenen asiaa puolustat, kun ne ikimenevät, joittenka vapauden puolesta sinä aseisiin tartut. Ja mitenkä on mielentilasi oleva silloin, kun sinun täytyy hiljoilleen itseksesi vainnella: oman turvallisuuteni puolesta tartuin minä miekkaan?

ORANIALAINEN. Me emme ole yksityisiä miehiä, Egmont. Jos meidän sopii tuhansien edestä itsemme uhrata, niin sopii meidän myös tuhansia varten itsemme säästääkin.

EGMONT. Ken itseänsä säästää, hänen täytyy oman itsensä edessä joutua epäluulon alaiseksi.

ORANIALAINEN. Vaan joka itsensä tuntee, voi varmana käydä sekä eteen- että taapäin.

EGMONT. Se kova onni jota sinä pelkäät, käy toteen sinun tekosi kautta.

ORANIALAINEN. On viisasta ja rohkeata mennä välttämätöntä kovaa onnea kohti.

EGMONT. Niin suuressa vaarassa tulee vähäsinkin toive ottaa lukuun.

ORANIALAINEN. Ei, meill' ei ole enää jalansijaa edes vähimmällenkään askelelle, syvyys on edessämme.

EGMONT. Onko kuninkaan suosio niin kaita pohja?

ORANIALAINEN. Niin kaita ei, vaan nuljakka.

EGMONT. Jumala nähköön! Hänelle tehdään väärin. Min' en voi kärsiä, että hänestä arvotonta ajatellaan. Hän on Kaarlen poika ja ihan luonnoton tekemään mitään halpamaista.

ORANIALAINEN. Kuningasten teko ei ole koskaan halpamaista.

EGMONT. Häntä pitäis' oppia tuntemaan.

ORANIALAINEN. Juuri tämä tuntemus neuvoo meitä, ett' ei siedä vaarallista koetta varrota.

EGMONT. Vaarallinen ei ole mikään koe, mihin on uskallusta.

ORANIALAINEN. Sinä kiivastut, Egmont!

EGMONT. Minun täytyy nähdä omilla silmilläni.

ORANIALAINEN. O, jos sinä vaan tämän kerran näkisit minun silmilläni! Ystävä, kun sulla vaan on silmät auki, uskot sinä näkeväsi. Minä menen! Odota sinä Alban tulemista ja jääös Jumalan haltuun! Kukaties pelastaa sinut minun kieltäytymiseni. Kukaties tuo lohikäärme ei usko mitään saalista saavansa, ell' ei hän meitä kumpaakin ahmaise yhdellä kertaa. Kukaties hän viipyy voidakseen aikeensa täyttää sitä varmemmin, ja kukaties sinä aikaa myöten näet asian oikeassa karvassaan. Mut sitten pian, pian! Pelasta, pelasta itsesi! -- Jää hyvästi! Elä anna huomiostasi minkään haihtua, kuinka suuren miehistön hän tuopi tullessaan, kuinka hän kaupungin miehittää, millinen valta hallitsijattarella säilyy, millä mielin ovat sinun ystäväs'. Anna mulle sanoma -- -- -- Egmont --

EGMONT. Mitä sinä tahdot --

ORANIALAINEN (hänen käteensä tarttuen). Suostu minuun! Seuraa minua!

EGMONT. Mitenkä? Kyyneleitä, Oranialainen!

ORANIALAINEN. Kadotettua itkeä onhan sekin miehekästä.

EGMONT. Sinä uskot, että min' olen kadotettu?

ORANIALAINEN. Se sinä olet. Ajattele pääsi ympäri! Sinulla on enää lyhyeltä ajatus-aikaa. Jää hyvästi!

(Lähtee pois.)

EGMONT (yksin). Että toisten ihmisten ajatuksilla on moinen vaikutus meihin! Minun päähäni eihän tuo olisi koskaan pälähtänyt, ja tämä mies siirtää mielimurteensa minuun. -- Pois! -- Se on vieras pisara minun veressäni. Hyvä luonto, singota se ulos jälleen! Ja nämät miettiväiset kurtut mun otsastani oikaisemaan -- löytyyhän toki vielä eräs suloinen keino!

KOLMAS NÄYTÖS.

Hallitsijattaren Palatsi.

HALLITSIJATAR. Olisihan minun pitänyt sitä aavistaa. Oh! Kun työssä ja vaivassa omintakein elää uurastetaan, ajatellaan aina tekevänsä mitä mahdollisinta, ja joka kaukaa katselee ja käskee, luulee vaativansa vaan tavallisen mahdollista. -- O, noita kuninkaita! -- Enpä olis' uskonut, että se minua voisi näin tuskastuttaa. On niin ihana hallita! -- Ja luopua? -- En tiedä, mitenkä isäni hennoi; mutta kyllä minäkin tahdon.

(Machiavelli näkyy perältä.)

Astukaa tännemmä, Machiavelli! Minä tässä ajattelen veljeni kirjettä.

MACHIAVELLI. Onko minulla lupa kysyä, mitä se sisältää?

HALLITSIJATAR. Yhtä paljon hellää huomiota minua kohtaan kuin huolta hänen valtioistaan. Hän kiittää sitä pontevuutta, ahkeruutta ja uskollisuutta, millä minä olen tähän asti valvonut hänen majesteettinsa oikeuksia tässä maassa. Sitä hän surkuttelee, että minulla on tämän uppiniskaisen kansan hillinnässä niin paljon tekemistä. Hän on minun tietojeni syvyydestä niin täysin varma, minun toimenpidetteni älykkyyteen niin erinomaisen tyytyväinen, että melkeinpä minun täytyy sanoa: se kirje on ylen korea kirjeeksi kuninkaalta, veljeltä liijatenkin.

MACHIAVELLI. Ei tämä liene ensi kerta kun hän teille velkapäänä julistaa varmaa tyytymystänsä.

HALLITSIJATAR. Vaan ensi kerta, kun se esiytyy ainoastansa kaunopuheen kuviona.

MACHIAVELLI. Min' en ymmärrä teitä.

HALLITSIJATAR. Niinpä kuulkaa! -- Hän tuumii tämän esipuheen perästä, että minä, vailla sotaväkeä, vailla pikku armeijaa, saan aina täällä esiytyä raukan kuvaimena. Meilt' oli väärä teko, sanoo hän, asukasten valituksia noudattaen, peruuttaa sotamiehemme pois maakunnista. Hän tuumii, että varustusväki, tuo joka porvarin niskaa oikein sälyttää, painollansa tyystyttää hänet suurin hyppimästä.

MACHIAVELLI. Se mielet ärsyttäisi äärettömiin.

HALLITSIJATAR. Mutta kuningas tuumii, -- kuuletko sinä? -- että joku kunnon kenraali, tuommoinen, jok' ei alunkaan ota kuuloon järjen puolta, vois' sangen pian toimita kansasta ja aatelista, porvarista ja talonpojasta selville -- ja sitä varten lähettää vahvan sotajoukon etupäässä -- herttua Alban.

MACHIAVELLI. Alban?

HALLITSIJATAR. Sinä hämmästyt?

MACHIAVELLI. Te sanotte: lähettää. Hän kysyy arvaten: pitääkö hänen lähettää?

HALLITSIJATAR. Kuningas ei kysy, hän lähettää.

MACHIAVELLI. Niin siinä teill' on kokenut soturi palvelukseenne.

HALLITSIJATAR. Minun palvelukseeni? Puhu suoraan, Machiavelli.

MACHIAVELLI. Min' en hennoisi teidän edellenne ryyvätä.

HALLITSIJATAR. Ja minä hennoisin teeskennellä. Minua on loukattu, loukattu syvälti. Minä tahtoisin mieluummin, että veljeni sanoisi, mitä hän ajattelee, kuin että hän nimensä kirjoittaa säällisten kirjelmäin alle, joita valtiosihteeri sepittää.

MACHIAVELLI. Eikö sitä pitäisi havaita --?

HALLITSIJATAR. Ja minähän tunnen heidät sisältä ja ulkoa. He mielellään soisivat, että kaikki tyynni olis' siivottua ja lakaistua; ja kun he itse eivät ryhdy asiaan, niin saa luottamusta kuka hyvänsä, jokahan luuta kädessä tulee. -- O, minusta tuntuu kuin ihan näkisin mä kuninkaan kudottuna neuvoskuntineen tälle tapetille!

MACHIAVELLI. Niin elävästi?

HALLITSIJATAR. Ei yhden yhtä juonnetta puutu. On joukossa hyviäkin ihmisiä. Tuo rehellinen Rodrigo, joka on niin kokenut ja tasainen, ei kovin korkealle tähtää eikä minkään anna kukistua, suora Alonzo, uuras Freneda, luja Las Vargas, ynnä vielä muutamia, jotka kyllä kallistuvat mukaan, jahka se hyvä puolue vallastuu. Mutta tuollahan istuu se kuoppasilmä Toledolainen -- otsa kupari, katse tuli ja syvä -- hammas-raostaan mumisee naisten hentoutta, ajattomia myönnytyksiä, sekä että naiset hyvin pystyvät ajamaan opetetuilla selkähevosilla, vaan itse ovat kehnoja tallimestareita, ja sen semmoisia sukkeluuksia, joita minä ennen aikaan sain olla mukana kuulemassa herroilta valtiomiehiltä.

MACHIAVELLI. Värin puolesta teidän taulunne on aika lailla silmäänpistävä.

HALLITSIJATAR. Tunnustakaa vaan, Machiavelli! Koko tuossa hahmokaavaelmassani, josta kaikite saisin maalauksen syntymään, ei ole yksikään väre niin kellanruskea, niin sappimusta kuin Alban poskihivio oli kuin se väri, jolla hän maalaa. Jokainen on hänen silmissään jumalanpilkkaaja, valtion kavaltaja; sillä tämän kaaren mukaan voi heti rattahin runnella, teilitä, seivästää, silpoa ja polttaa heidät kaikki. -- Se hyvä, mitä minä olen täällä saanut aikaan, varmaan näyttää, noin puusta katsoen, tynni tyhjältä, juuri sen tähden, kun se on hyvää. -- Sieltä kaukaa hän kärkkyy joka ikistä vallattomuutta, mikä jo on ohitse, joka ikistä rauhattomuutta, mikä jo on hiljennettynä, ja kuningas saapi niin silmät täyteen vehkeitä, kapinaa ja raivoutta, että hänen mieleensä heijastaa ikään kuin täällä ihan söisivät toisiaan, vaikka törkeän kansan satunnainen lentovimmastus on jo ammoin aikaa unhottunut asia meillä. Siitä lieskahtaa hänen sisunsa oikein äkäisesti vihaamaan noita ihmis-parkoja; ne kihtaavat hänen silmäänsä kammottavilta vintiöiltä, niin, mokomin kuin pedot ja vaihdokkaat; tällöin alkaa hän tähystellä tulta ja miekkaa ja kuvitella, että sillä kurin sitä kesytetään ihmisiä.

MACHIAVELLI. Te minusta näytätte kovin kiivaalta, otatte asian kovin älhyltä kannalta. Ettenkös te jää hallitsijattarena olemaan.

HALLITSIJATAR. Sen sitä tunnen minä. Hän tullessaan tuopi virkaohjeen. -- Min' olen valtiotoimissa kyllin vanhennut, tietääkseni, mitenkä ketä vierotaan, ilman hältä virkapaikkaa ottamatta. -- Ensin tuopi hän virka-ohjeen. Se on epämääräinen ja ontuva. Hän isotteleksen, sillä hänell' on valta; ja jos minä valitan, niin hän tekee jonkun salaisen virka-ohjeen syyksi; jos minä sitä tahdon nähdäkseni, niin hän lenkoilee mulle; jos minä vielä kärtän, näyttää hän mulle jotain paperia, joka sisältää mitä kuta vallan toista; ja jos silloin en minä rauhoitu, ei hän ole niinä miehinään, puhuinpa minä mitä tahansa. Sill' aikaa saapi hän tehneeksi, mitä minä pelkään, ja kauvas karsaan letkauttaneeksi, mitä minä toivon.

MACHIAVELLI. Minä tahtoisin, että voisin sanoa teitä vastaan.

HALLITSIJATAR. Minkä minä olen tyyntä palauttanut sanomattomalla kärsivällisyydellä, on hän kovuudella ja julmuudella ärsyttävä taas riehumaan. Minä saan silmieni edessä nähdä työni hukkaan menevän, ja sitä paitsi saan kantaa syyn.

MACHIAVELLI. Odottakaa kuitenkin siksi, teidän ylhäisyytenne!

HALLITSIJATAR. Sen verran minull' on valtaa oman itseni suhteen, että saatan näyttää tyyneltä. Joutaa hän tulla! Minä hänelle paikan jätän mitä parhaimmalla muotoa maailmassa, ennen kuin hän minut ajaa tieltään.

MACHIAVELLI. Ihanko niin ketterään astahdatte tämän painavan askeleen?

HALLITSIJATAR. Raskaammin kuin osaat arvatakaan. Joka on tottunut hallitsemaan, perehtynyt siihen ajatukseen, että joka päivä tuhansien kohtalo on hänen kädessään, hän astuu valta-istuimelta alas kuin hautaan. Vaan parempi niinkin, kuin jäädä aloilleen, ikäänkuin haamu elävitten joukkoon, ja kokea onttoine ansioineen pysytellä paikassa minkä toinen on perinyt sekä nyt omaa ja hoitaa.

Klaaran asunto.

Klaara. Äiti.

ÄITI. Semmoista kuin Brackenburgin rakkautta en kuunaan ole minä nähnyt. En minä luullut sitä löytyvän muuvalla kuin ainoasti ritaritaruissa.

KLAARA (kävelee kahdakäteen huoneessa, erästä laulua hyreksien).

Onnekas vaan Sydän lempivä on!

ÄITI. Hän aavistaa sinun suhdettasi Egmontiin; ja minä uskon, jos sinä tekeytyisit hieman ystävälliseksi häntä kohtaan, hän sinut sittenkin naisi, jos tahtoisit.

KLAARA (laulan).

Toipuu Ja voipuu, Käy aattelemaan, Vartoo Ja hartoo Miel' ankeissaan! Riemua täynnä, Taas toivehetonn', Onnekas vaan Sydän lempivä on!

ÄITI. Heitä tuo mokoma tuutilulla!

KLAARA. Elkää nurkuko minua siitä! Se on tenhokas laulu. Min' olen sillä jo monta kertaa tuudittanut suuren lapsen nukkumaan.

ÄITI. No sulla tok' ei ole mitään päässä paitsi rakkautesi. Kun sinä vaan et unhottaisi kerrassaan kaikkea sen ainoan asian tiimalta. Brackenburgia sun pitäis' arvossa pitää, sen minä sanon sulle. Hän saattaa kerran tehdä sinut onnelliseksi.

KLAARA. Hän?

ÄITI. Niin kyllä! Aika tulee! -- Te lapset ette näe mitään edeltäpäin ettenkä kuule kuullessannekaan meidän kokemuksiamme. Nuoruus ja tuo suloinen rakkaus, sekin kaikki loppuu kerran! Aika tulee, jolloin kiitetään Jumalata, kunpa on jotakin tyyssijaa, kuhunka turvautua.

KLAARA (kamastuu, vaikenee ja kavahtaa ylös). Äiti, antaa tuon ajan tulla kuin kuoleman! Sitä ennakolta ajatella on hirveä. -- Ja kun se tulee! Kun meidän täytyy -- silloin -- koetamme tulla aikaan niin hyvin kuin voimme. -- Egmont, minäkö voisin elää ilman sinutta! -- (Kyynelsilmin.) Ei, se ei ole mahdollista, ei mahdollista!

EGMONT (astuu, sisään, ratsuvaippaan kääriytyneenä, hattu silmillä). Klaara!

KLAARA (kirkaisee, kimpoo takaperin). Egmont! (Tätä vastaan kiitäissä.) Egmont! (Tätä syleilee, ja nojautuu tämän rintaa vasten.) Oi, sinä hyvä, armas, kallis! Tulitko sinä? Oletko sinä tässä?

EGMONT. Hyvää iltaa, äiti!

ÄITI. Jumalan rauha, jalo herra! Lapsukaiseni on melkein ollut menehtyä, kun te niin kauvan viivyitte. Hän on taas kaiken päivää puhellut ja laulellut teistä.

EGMONT. Tokihan te annatte mulle iltasen?

ÄITI. Kovin suuri armo! Jos meillä vaan olisi mitä tarjota!

KLAARA. Totta kaiketi! Olkaahan rauhassa, äiti! Minull' on kaikki tyynni jo valmiina sitä varten. Min' olen vartta vasten laittanut jotain. Elkää hiiskuko siitä mitään, äiti!

ÄITI. Ei kannata kehua.

KLAARA. Malttakaapas aikaa! Ja siihen minä vielä ajattelen: kun hän on minun luonani, ei minulla ensinkään ole nälkä, ja silloinpa ei pitäisi hänelläkään olla kovin suurta ruokahalua, kun minä olen hänen luonansa.

EGMONT. Niinkö luulet?

(Klaara polkaisee jalkaa ja nurpeissaan pyörähtää poispäin.)

EGMONT. Mikä sinulla on?

KLAARA. Kuinka te tänään olette niin kylmä! Te ette ole vielä suonut mulle yhtä muiskua. Miksi teillä on kädet vaipan kätkössä, kuin kapalolapsella? Eihän sovi soturin eikä rakastajan kätkeä käsiään.

EGMONT. Aika ajoin, hyvä tyttö, aika ajoin. Kun sotamies seisoo väijyksissä ja mielii ehkä viekkaudella voittaa jotakin viholliselta, silloin hän kutistautuu kokoon, punoo käsivartensa yhteen rynnästensä päälle ja hautoo aikomustaan kypsäksi. Ja rakastaja --

ÄITI. Ettenkö te istumaan tahdo ruveta ja olla kuin kotonanne? Minun pitää lähteä kyökkiin. Klaara ei ajattele mit' ikään, kun te vaan olette täällä. Te saatte sitten pitää hyvänänne.

EGMONT. Teidän hyvän-suontanne on paras hyöste.

(Äiti poistuu.)

KLAARA. Ja mitähän olisi minun rakkauteni sitten?

EGMONT. Niin paljon kuin sinä tahdot.

KLAARA. Verratkaa sitä johonkin, jos teill' on sydäntä.

EGMONT. Ensiksi siis --

(Hän heittää vaippansa pois ja seisoo komeassa asussa.)

KLAARA. O je! Voi ihmettä!

EGMONT. Nyt minulla on kädet vapaana.

(Armastaa.)

KLAARA. Laskekaa! Teiltä nuhrautuu vaatteet. (Astuu takaperin.) Kuinka komea! Nyt min' en tohdi teitä, en hipaistakaan.

EGMONT. Oletko sinä nyt tyytyväinen? Minä sulle lupasin täällä kerran hispanialaisiks' esiytyä.

KLAARA. Enhän minä sen koommin teiltä sitä pyytänyt; arvelin, ett'ette tahtoneet. -- Oi, tämä Kultainen Talja!

EGMONT. Siinä sen saat nähdä nyt!

KLAARA. Ja senkö on keisari sulle ripustanut kaulaan?

EGMONT. Niin, lapsi! Ja kantimet ja tämä tähtikunnan merkki antaa sille, joka niitä kantaa, vapaus-edut mitä jaloimmat. Koko maan päällä en tunnusta minä ketään tekojeni tuomariksi muita kuin tähtikunnan suuri-mestarin yhdessä ritarikokouksen kanssa.

KLAARA. O, sinä voisit hyvin antaa koko maailman tuomita itseäsi! -- Sametti on sangen ihanaa, ja nauhat ja korko-ompelukset! -- Eihän tässä tiedä, mistä alkaa.

EGMONT. Katsele vaan kylliksesi!

KLAARA. Ja tämä Kultainen Talja! Te kerroitte historian mulle ja sanoitte, että se on kaiken suuren ja kalliin osan tunnustähti, mikä ansaitaan ja hankitaan vaivalla ja ahkeruudella. Se on sangen kallis -- minä voin tätä verrata sinun rakkauteesi. -- Sitä minä kannan samassa kohti, sydämessäni, -- Ja kuitenkaan --

EGMONT. Mitä sinä aijoit sanoa?

KLAARA. Eihän vertaaminen miten suju.

EGMONT. Kuinka niin?

KLAARA. Rakkauttasi en ole vaivalla ja ahkeruudella ansainnut, en hankkinut.

EGMONT. Rakkauden laita on aivan toisin. Sen sinä ansaitset juuri siitä syin, kun sin' et sitä hanki -- ja ainoastaan nepä ihmiset sen kohtaavat parhaiten, jotk' eivät sitä etsiskentele.

KLAARA. Oletko sinä tämän itse kokenut? Tarkoittiko tämä ylväs huomautus sinua itseäsi? Sinua, jota kaikki kansa rakastaa?

EGMONT. Olisinko minä edes jotain heidän hyväksensä tehnyt! Voisinko minä jotain heidän hyväksensä tehdä! Heill' on sula hyvä tahto minua rakastaa.

KLAARA. Sinä varmaan olet hallitsijattaren luona ollut tänään?

EGMONT. Niin, olinhan minä siellä.

KLAARA. Onko välinne hyvä?

EGMONT. Siltä ainakin näyttää. Me olemme kohtelijaita ja ystävällisiä toisillemme.

KLAARA. Jako oikein sydämestä?

EGMONT. Minä suon hyvää hänelle. Kullakin on omat aikeensa. Eikä se asiassa vaikuta mitään. Hän on mainio vaimo, tuntee kansansa ja näkisi kyllin syvälle, ell'ei hän olis' epäluulokas samalla. Minusta hänell' on suuri tekeminen, kun hän minun elossani ja olossani aina vainuaa salaisuuksia, ja niitäkös ei minulla ole yhtään.

KLAARA. Eikö ihan yhtään?

EGMONT. No nyt! Eräs pikkuruikkunen lymy. Joka viinilaji aikaa myöten ainestaa astiaan viinikiveä. Oranialaisesta hälle on kuitenkin vielä parempi huvitus ja aina uusi tehtävä. Tämä mies on saavuttanut sen maineen, että hänellä muka aina on joku salahanke mielessä. Ja niinpä hallitsijatar koettaa aina pälyä tämän otsaa, oivaltaakseen, mitä se mies mahtanee ajatella, koettaa pälyä tämän askeleita, saadakseen vihiä siitä, minne se niitä mahtanee suunnata.

KLAARA. Teeskenteleekö hän?

EGMONT. Hallitsijatarko? -- Ettäs kysyt!

KLAARA. Anteeksi, minä aijoin kysyä: onko hän viekas?

EGMONT. Ei sen enemmän eikä vähemmän kuin minkä jokainen, joka tahtoo tarkoitustensa perille päästä.

KLAARA. Min' en vois' aikaan tulla suuressa maailmassa. Mutta hänellähän onkin miehinen henki. Hän on naiseksi muullainen, kuin me ompelijattaret ja kyökkinäpsät. Hän on suuri, uljas ja päättäväinen.

EGMONT. Niin, joll'ei eteen satu kovin kirjavata. Mutta tähän toviin on hänen päänsä vähän pyörällä.

KLAARA. Kuinka niin?

EGMONT. Hänell' on hivene viiksiäkin ja silloin tällöin jalkoleini-kohtaus. Oikea amatsooni!

KLAARA. Majesteetillinen rouva! Minä hätäytyisin astuessani hänen eteensä.

EGMONT. Ethän sinä muuten ole aivan arka. Eikä tuo olisikaan hätäytymistä, ainoastaan immen kainoutta.

(Klaara luo silmänsä alas, käteen tarttuen nojautuu Egmontiin.)

EGMONT. Minä ymmärrän sinut! Rakas tyttö! Sinä saatat nostaa silmäsi.

(Suutelee Klaaran silmiä.)

KLAARA. Suo minun vaijeta! Suo minun pitää sinut! Suo minun katsella sinua silmiin, löytää niistä kaikki tyynni, lohtu ja toivo ja ilo ja suru! (Syleilee ja katselee Egmontia.) Sano mulle! Sanos! Enhän minä käsitä! Oletko sinä Egmont, kreivi Egmont, tuo suuri Egmont, joka niin paljon huomiota herättää, josta sanomissa kerrotaan, jota kaikki maakunnat jumaloitsevat?

EGMONT. En, en minä ole tuo.

KLAARA. Kuinka?

EGMONT. Katsopas, Klaara! -- Annas minä istun! (Hän rupee istumaan, Klaara polviutuu jakkaralle hänen eteensä, panee kyynäsvartensa hänen syliinsä ja katselee häneen.) Tuo Egmont on ikävä, valju, kylmä Egmont, jonka täytyy itseänsä olettaa, näyttää milloin mitä, kulloin kuta naamaa, tuo kiusattu, väärin tunnettu, selkattu, vaikka hän ihmisten mielestä on iloinen ja hauska, tuo jota rakastaa kansa semmoinen, jok' ei tiedä, mitä tahtoo, jota kunnioittaa ja tähtiin ylistää joukko semmoinen, jonka kanssa ei ole mihinkään yrittämistä, ympärillä ystäviä, joidenka haltuun hän ei tohdi heittäytyä, tuo jota silmällä pitää ihmiset, jotka tahtovat uiden-voiden takerruttaa häntä, tuo työskentelevä ja harrastava usein päämäärää vailla, enimmäkseen palkkaa vailla -- O, anna mun olla ilmaisematta, mitenkä tuon on laita, -- mitenkä tuon on mieli! -- Vaan tämä -- kuules, Klaara -- tämä on rauhallinen, avomielinen, onnellinen, tämä on sen parhaimman sydämen rakastettu ja tuttu, minkä hänkin tuntee kokonaan, ja täydellä rakkaudella ja luottamuksella painaa omaa sydäntänsä vasten. (Armastaa Klaaraa.) Tämä on sinun Egmontisi!

KLAARA. Niin suo minun kuolla! Maailmass' ei ole ylempää riemua kuin tämä!

NELJÄS NÄYTÖS.

Katu.

Jetter. Rakennusmestari.

JETTER. Hoi! Kuules! Hoi, naapuri, yksi sana!

RAKENNUSMESTARI. Mene tiehes, ja ole hiljaa!

JETTER. Vaan yks' sana! Eikö mitään uutta?

RAKENNUSMESTARI. Ei mitään, sen kun meidät on taas uudestaan kielletty puhumasta.

JETTER. Mitä, hä'?

RAKENNUSMESTARI. Käykää tänne lähemmä seinustaa! Varokaa itseänne! Herttua Alba on, heti tulennastaan, julistuttanut semmoisen käskyn, että jos kaksi tai kolme keskenään puhelee kadulla, niin ne julistetaan, ilman ensin tutkimatta, tuota päätä valtiorikokseen syypääksi.

JETTER. Voi onnettomuutta!

RAKENNUSMESTARI. Ikuisen vankeuden uhalla on kielletty, ett' ei saa valtio-asioista, ei mitään puhua.

JETTER. Voi meidän vapauttamme!

RAKENNUSMESTARI. Ja kuoleman-rangaistuksen uhalla ei kerrassa kukaan saa hallituksen toimia moittia.

JETTER. Voi meidän päitämme!

RAKENNUSMESTARI. Ja oikein varalta hyväntekijäisiä luvaten kehotetaan isiä, äitejä, lapsia, sukulaisia, ystäviä, palkollisia ilmoittamaan asian alkain asetetulle tuomio-istuimelle, mitä ikään sisinnä missäkin talossa tapahtuu.

JETTER. Lähtään kotia!

RAKENNUSMESTARI. Ja nöyrille on luvattu, että he eivät tule kärsimään mitään vahinkoa, ei hengen, kunnian eikä omaisuuden puolesta.

JETTER. Niin lempeätä! Oli se minusta kuitenkin kohta onnetonta, kun tuo herttua tuli kaupunkiin. Hamasta siitä päivin on tuntunut, niin kuin taivas olis' yltäänsä vetäynnyt mustaan huntuun, ja riippuisi niin matalana, että täytyisi kumartua, jos mieli päästä siihen päällään puukkaamatta.

RAKENNUSMESTARI. Vaan mitenkä sinua hänen sotamiehensä miellyttävät? Vielä vainen! Nämä on toinen laji äyrijäisiä, kuin joihin me ennestään olemme tottuneet.