Part 2

HALLITSIJATAR. Suoraan sanoen, minä pelkään Oranialaista ja pelkään Egmontin tähden. Oranialaisella ei ole mitään hyvää mielessä, hänen aikeensa tähtäävät kauvas, hän on salaperäinen, näyttää suostuvan kaikkeen, ei vastusta koskaan, ja mitä syvimmän kunnioituksen varjossa tekee erinomaisella varovaisuudella mitä tahtoo.

MACHIAVELLI. Suoraan tämän vastakohtana astuu Egmont vapaata tietänsä ikään kuin maailma olisi hänen.

HALLITSIJATAR. Hän käy niin pää kenossa, ikään kuin majesteetin käsi ei häntä ylettäisi tavata.

MACHIAVELLI. Koko kansa luo silmänsä häneen, ja sydämet riippuvat hänessä.

HALLITSIJATAR. Hänt' ei ikinä ole arveluttanut asian ulkomuoto. Ikäänpä kuin ei kenenkään olisi valta vaatia tiliä häneltä! Yhäti vielä kantaa hän Egmont-nimeä. _Kreivi Egmontiksi_ kuulla itseään kutsuttavan miellyttää häntä, niin kuin hän ei tahtois' unhottaa, että hänen valtavanhempansa kerran ovat olleet Gelderin isäntiä. Miks' ei hän nimitä itseään Gauren prinssiksi? Sehän se on hänen oikea nimensä. Miksikä hän tekee niin? Vai tahtooko hän siten sammuneita oikeuksiansa virittää uuteen eloon?

MACHIAVELLI. Minun mielestäni hän on uskollinen kuninkaan palvelija.

HALLITSIJATAR. Jos hän vaan tahtoisi, mitenkä ansiollisen aseman hän vois' itselleen hankkia hallituksen suosiossa, sen sijaan kuin hän on meille kyllä tähän asti, itseään hyödyttämättä, tehnyt sanomatonta kiusaa! Hänen seuransa, pitonsa ja kemunsa ovat paljon lähemmin sitoneet ja kietoneet aatelisia yhteen, kuin mitä vaarallisimmat salakokoukset. Hänen maljoistansa ovat vieraat ammentaneet pysyvän päihtymyksen, haihtumattoman huimauksen. Kuin usein hän leikillisillä puheillaan panee kansan mielet liikkeille, ja kuinka rahvas ällämästyi niitä hänen käskyläistensä uusia tamineita, niiden hullunkurista asua!

MACHIAVELLI. Minä olen varma, ett'ei siinä piillyt mitään tarkoitusta.

HALLITSIJATAR. Kehno juttu sittenkin. Niin kuin olen sanonut: hän vahingoittaa meitä, itse mitään hyötymättä. Hän ottaa vakavan asian leikilliseltä kannalta, ja meidän täytyy, ett'emme näyttäisi toimettomilta ja välinpitämättömiltä, ottaa leikki vakavalta kannalta. Niin ärryttää toinen juttu toista, ja jos koetetaan jotakin estellä, niin silloin se vasta lähteekin jalalle. Hän on vaarallisempi kuin joku julkinen kapinaliiton päämies, ja paljonpa minä erhettyisin, ell'ei hovissa liene kaikki tyynni tuoreessa muistissa. Minun täytyy tunnustaa, että hän närkästyttää minua, närkästyttää kovasti, harva se kerta.

MACHIAVELLI. Hän näyttää minusta toimivan kaikessa omantuntonsa mukaan.

HALLITSIJATAR. Hänen omallatunnollaan on imarteleva kuvastin. Hänen käytöksensä on usein loukkaavata. Niin näyttää usein siltä, kuin hän eläis' siinä täydessä vakaumuksessa, että hän se on herra täällä, ja kuin hän ainoastaan sulasta kohteliaisuudesta ei tahtois' antaa meidän sitä tuta, niin kuin hän ei tahtoisi meitä vallan ajamalla ajaa maasta pois; ehkä täällä muka toimeen tullaan.

MACHIAVELLI. Minä pyydän teitä, elkää selittäkö kovin pahasti hänen avomielisyyttään, tuota hänen onnellista luontoaan, joka ottaa kaikki painavatkin seikat kepeältä kannalta! Te vahingoitatte vaan sillä häntä ja itseänne.

HALLITSIJATAR. Min' en selitä mitään. Minä puhun ainoastaan välttämättömistä seurauksista, ja minä tunnen hänet. Hänen alankomaalais-aatelisuutensa ja kultainen Talja, joka häll' on rinnassa, koventavat hänen itseluottamustaan, hänen rohkeuttaan. Ne kumpikin ovat hällä suojana jotain kuninkaan pikapäistä, oikullista vastenmielisyyttä vastaan. Vaan tutki asiaa tarkoin, niin saat nähdä, että kaikkeen tuohon onnettomuuteen, joka nyt Flanderia vitsaa, on hän ypö yksin syypää. Hän se on ensiksi noita vieraita opettajoita hellinnyt, ei ole huolinut siinä niin tarkkaa tehdä, ja salaa ehkä iloinnutkin, että meillä oli jotakin mitä tuumia. Anna minun vain purkaa sydämeni! Kaikki mitä siell' on, pitää tällä erää tulla ulos! Enkä minä huoli hukkaan ampua nuoliani; minä tiedän mistä hän haavoittuu. Voip' häntäkin haavoittaa.

MACHIAVELLI. Olettenko te neuvoston kutsuttanut kokoon? Tuleeko Oranialainen myös?

HALLITSIJATAR. Min' olen lähettänyt noutamaan häntä Antverpenistä. Minä tahdon edesvastauksen kuorman kyllin lähelle heitä vierettää; heidän täytyy joko minun kanssani totisesti asettautua turmiota vastaan tahi heidän itsensäkin täytyy kapinallisiksi julistautua. Kiiruhda, että kirjeet joutuvat valmiiksi, sekä jätä ne mulle, että saan kirjoittaa niiden alle. Lähetä sitten pian se taattu Vaska Madridiin -- hän on uupumaton ja uskollinen -- että veljeni hänen kauttansa ihan ensiksi sais' ilmoituksen, ett'ei huhu ennättäisi ennen häntä. Minä tahdon itse häntä puhutella, ennen kuin hän lähtee.

MACHIAVELLI. Teidän käskynne täytetään kiireesti ja tarkkaan.

Porvaristalo.

Klaara. Klaaran äiti. Brackenburg.

KLAARA. Ettenkö tahtoisi mulle pitää vyyhteä, Brackenburg?

BRACKENBURG. Minä pyydän teitä, säästäkää minua, Klaara!

KLAARA. Mitä se on taasen? Miksi mulle ette raski tehdä tätä pientä lempipalvelusta?

BRACKENBURG. Te minut sidotte langalla niin lujasti eteenne, min' en voi teidän silmiänne välttää.

KLAARA. Mitä vielä! Tulkaahan pitämään nyt!

ÄITI (puikoilla neuloen). Laulakaas jotain! Brackenburg säistää niin somasti. Ennen te olitte niin iloisia, silloin oli aina jotain jolla minä sain nauraa.

BRACKENBURG. Niin ennen!

KLAARA. No, lauletaan nyt jotakin!

BRACKENBURG. Mitä vaan tahdotte.

KLAARA. Mut oikein iloisesti vaan ja vinhaan! Se on eräs sotilaslaulu, minun mielilauluni.

(Klaara kerii lankaa ja laulaa yhtenä Brackenburgin kanssa.)

Taas torvi se soipi, Ja rummutetaan! Aseissa on armas, Ja joukkoahan Hän, kas, komennoipi, Ja peits' salamoipi. Mun syömmeni sykkii: Siell' olla jos vois! Jos takki ja housut Ja hattu mull' ois!

Ma urhona, kultan', Sua seuraisin, Pois kulkisin kauvas Vihollisihin; Ja voimamme voittais, Ja aukeisi ties. Mik' onni tok' koittais, Jos öisin ma mies!

(Brackenburg on laulun aikana usein katsonut Klaaraan; vihdoin tyrehtyy hänen äänensä, kyyneleet tulevat hänen silmiinsä, hän heittää vyyhden ja menee ikkunan eteen. Klaara laulaa yksinänsä laulun loppuun, äiti, puoleksi vihassa, viittaa tälle, joka sitten nousee ylös, menee muutamia askeleita Brackenburgiin päin, käännäksen puolittain epävakaisena takaisin, istuksen.)

ÄITI. Mitähän lienee kadulla, Brackenburg? Minusta kuuluu kuin väki marssisi.

BRACKENBURG. Se on hallitsijattaren henkivartio.

KLAARA. Nyt tähän aikaan? Mitähän se lienee? (Hän nousee ylös ja menee ikkunan eteen Brackenburgin luo.) S'ei ole jokapäiväinen vartio, niit' on paljon enemmän! Lähes koko hänen joukkonsa! Oi, Brackenburg, menkää ja kuulustakaa vähän, mitä siell' on tekeillä! Se mahtaa olla jotain erikoista. No menkää, hyvä Brackenburg, tehkää mulle se palvelus!

BRACKENBURG. Minä menen. Minä olen tuossa paikassa taas täällä.

(Hän tarjoo lähtiessään kättä Klaaralle; tämä antaa kättä.)

ÄITI. Sinä jo taas laitat hänen pois.

KLAARA. Minä olen utelijas. Ja sitä paitsi minua vaivaa hänen läsnä-olonsa. Yhä vielä en tiedä, kuin käyttäitä häntä kohtaan. Minä teen hälle väärin, ja se kalvaa mun sydäntäni, että häneen pitää sellaisen välin tuntua niin syvällisesti. -- Ja kumminkaan, enhän minä sille mitä voi!

ÄITI. Se on niin uskollinen poika.

KLAARA. En minäkään voi olla muuta kuin ystävällinen häntä kohtaan. Minun kätenikin puristaa usein hänen kättään, ihan minun ajattelemattani, kun hän niin vienosti, niin rakkaasti siihen tarttuu. Minua soimaa se tunne, että minä viekastan, että minä hänen sydämessään pidän turhaa toivoa eleillä. Minä olen pahassa pulassa siitä. Jumala tietää, että min' en tahallani häntä petä. En minä tahdo, että hänen pitää toivoa, enkä minä toki voi kärsiä, että hän epätoivoon nääntyy.

ÄITI. S'ei ole oikea teko.

KLAARA. Minä pidin hänestä paljon ja vieläkin suon sydämessäni hyvää hänelle. Minä olisin voinut mennä hälle vaimoksi, ja min' en usko koskaan olleeni häneen rakastunut.

ÄITI. Onnellinen sinä ainakin olisit ollut hänen kanssaan.

KLAARA. Min' olisin turvattu ja viettäisin rauhallista elämää.

ÄITI. Ja että tämä asia on kokonaan mennyt myttyyn, siihen sinä itse olet syypää.

KLAARA. Minä olen kummallisessa tilassa. Kun minä koetan ajatella, mitenkä se niin on mennyt, niin minä ymmärränkin sen ja en ymmärrä. Ja sitten, jos minä taas vain nähdä saan Egmontia, niin minä silloin tajuan niin selvään kaikki tyynni, niin, paljon enemmän voisin minä siiloin tajuta. Oi, mikä mies hän on! Kaikki maakunnat jumaloivat häntä, ja minä, enkö hänen sylissään olis' onnellisin olento maan päällä?

ÄITI. Vaan mitenhän sulle käynee vastaisuudessa?

KLAARA. Ah, minä kysyn vaan: rakastaako hän minua; ja tokko hän rakastaa minua, -- kysymyspä sitä!

ÄITI. Ei saa muuta kuin sydämen surua lapsistaan. Saa nähdä, miten tämä päättyy! Yhäti surua ja huolta! Täm' ei pääty hyvin! Sin' olet itsesi saattanut onnettomaksi, minut onnettomaksi!

KLAARA (tyynenä). Te sallitte sitä kuitenkin alussa.

ÄITI. Min' olin, Jumala paratkoon, liijan hyvä, min' olen aina liijan hyvä.

KLAARA. Kun Egmont ohi ratsasti ja minä ikkunaan lensin, niin toruittenko mua silloin? Ettenkö itsekin tullut ikkunan eteen? Kun hän tänne katseli, hymyili, päätään nyökytti, mua tervehti, oliko teillä mitä sitä vastaan? Ettenkö hyvin tuntenut, että teitä kunnioitetaan tyttäressänne?

ÄITI. Tule mulle tekemään vielä nuhteita!

KLAARA (liikutettuna). Kun hän sitten useammin tuli tätä katua, ja me hyvin huomasimme, että hän minun tähteni suuntasi tiensä tänne, ettenkö sitä itse havainnut salaisella ilolla? Huusittenko mua pois, kun minä ikkunan ääressä seisoin ja häntä odotin?

ÄITI. Osaisinko minä arvata asian niin pitkälle menevän?

KLAARA (tyrehtyvällä äänellä, kyyneleitä pidätellen). Ja kun hän eräänä iltana, vaippaansa verhoutuneena, meitä lampun ääressä hämmästytti -- ken oli kerkeä häntä vastaanottamaan, kun minä jäin tuolille kuin kahleissa istua tuijottamaan?

ÄITI. Ja osasinko minä peljätä, että tämä onneton rakkaus voisi mielevän Klaaran niin äkin tenhota? Minun täytyy nyt kärsiä, että tyttäreni --

KLAARA (silmät vesikiehteissä). Äiti! Te sitä tahdoitte niin! Teitä oikein huvittaa kiusata minua.

ÄITI (itkien). Niin itke vielä! Tee minut vielä kurjaa kurjemmaksi haikeudellasi! Eikö siinä jo ole minulle murhetta kyllin, että minun ainoa tyttäreni on hylky -- hyljätty olento?

KLAARA (kylmästi, nousten ylös). Hyljätty! Egmontin rakastettu hylky? Kuka ruhtinatar ei tältä Klaara-raukalta kadehtisi sen miehen rakkautta? Oi, äiti -- armas äitini, niin te ette puhunut ennen. Kulta äiti, olkaasta hyvä taas! -- Kansa, mitä tuo ajatteleekin, naapurittaret, mitä nuo kuiskuttelevatkin -- mitä minä siitä! -- Tämä huone, tämä pikku maja on taivas, siitä päivin kun Egmontin rakkaus täällä asuu.

ÄITI. Niin, hänest' ei voi olla pitämättä! Se vasta on tosi. Hän on aina niin ystävällinen, niin vapaa ja avonainen.

KLAARA. Ei yhtä veripisaraa häness' ole vilppiä. Ja nähkääs, äiti, hän kuitenkin on se suuri Egmont. Ja kun hän tulee minun tyköni, mitenkä hän on herttainen, mitenkä hän on hyvä! Mitenkä hän mielellään tahtoisi multa salata säätynsä, sankaruutensa, mitenkä hän hempii minua! -- niin kokonaan ehyt ihminen, ehyt ystävä, ehyt rakastaja!

ÄITI. Mitä, tuleeko hän tänään?

KLAARA. Ettenkö ole nähnyt, että minä olen monta kertaa käynyt ikkunassa? Ettenkö ole havainnut, mitenkä minä kuulastan, milloinka vaan oven takana rasahtaa? -- Jos kohta minä tiedän, ett'ei hän tule ennen pimeää, niin vartoon minä häntä sittenkin joka silmänräpäys, aina siitä saakka kun ma aamusilla nousen. Jos minä vaan olisin poika ja saattaisin häntä aina seurata, mennä yhtenä hoviin ja kaikkialle! Oi, jos minä saisin hänen jäljessään kantaa lippua tappelussa!

ÄITI. Sinä olet yhäti sama pyrypää kuin piennä lapsena jo, milloin huima, milloin ajattelevainen. Eikö sinun pitäisi vähän pukeutua?

KLAARA. Ehkä, äiti! Kun minun tulee ikävä. -- Eilen, ajatelkaas, meni joitakuita hänen miehiään tästä ohitse ja laulelivat hänen kunniakseen lauluja. Ainakin hänen nimensä oli sanoissa. Sitä muuta min' en voinut ymmärtää. Minulla syti sydän kaulakuoppuraan saakka -- minä olisin niin mielelläni tahtonut huutaa heitä takaisin, jos minua ei olis' ujostuttanut.

ÄITI. Varo sinä vaan! Sinun kiivas luontosi voi pilata viimein kaikki tyynni; sinä ilmaiset itsesi kaikkein ihmisten edessä. Niinpä tuonnoin serkun luona kun löysit puupiirroksen ja selityksen ja kirkaisit: Kreivi Egmont! -- Minä sävähdin tulipunaiseksi.

KLAARA. O, mitä minä muuta taisin? Se oli Gravelingen'in tappelu, ja minä löydän kuvan yläpuolelta C-kirjaimen ja haen alta selityksestä C:n. Ja siinä luetaan: "Kreivi Egmont, jonka alta hevonen ammutaan". Sekös mua karsasi! -- Ja sitten minun täytyi nauraa sillä puupiirros-Egmontilla, joka oli yhtä suuri kuin Gravelingen'in torni ihan vieressä, ja englantilaiset laivat hänen sivullaan. -- Kun toisinaan muistelen, mitenkä minä ennen kuvailin jotakin sotatappelua, ja millaisen kuvan minä pikkutyttönä tekaisin mielessäni kreivi Egmontista, kun hänestä kertoivat, ja kaikista kreiveistä ja ruhtinaista -- ja ajattelen, millaista se minusta nyt on.

(Brackenburg tulee.)

KLAARA. No, mitä kuuluu?

BRACKENBURG. Ei ole mitään varmaa tietoa. Flanderissa on, kuulen ma, nykyjään meteli noussut; hallitsijatar tuntuu pelkäävän, että se saattaa levitä tännekin. Linna on vahvasti miehitetty, porteilla seisoo porvareita joukoittain, kaduilla vilisee kansaa. -- Minä vaan lähden kiireen kautta kotiin isä-vanhan tykö.

(On lähtemässä.)

KLAARA. Saadaanko teitä nähdä huomenna? Mun pitää vähän pukeutua. Serkku tulee, ja minä näytän kovin hulttiolta. Mua auttakaas joku pikku silmänräpäys, äiti! -- Te ottakaa tämä kirja mukaanne, Brackenburg, ja lainatkaa mulle joku semmoinen historia taasen.

ÄITI. Hyvästi!

BRACKENBURG (kättä tarjoten Klaaralle). Kätenne!

KLAARA (suomatta kättään). Jahka tulette jälleen.

(Äiti ja tytär lähtevät.)

BRACKENBURG (yksinään). Minä olin tarkoittanut heti saman tien lähteä pois; ja kun hän ei siitä ole milläänkään ja antaa minun vaan mennä, niin minä siitä voin tulla hurjaksi. -- Onneton! Ja sinua ei liikuta isänmaasi kohtalo, ei tuo kasvava kapina? -- Ja yhdentekevä on sinusta, omanko maan mies, vaiko hispanialainen, ja kuka hallitsee ja kell' on oikeus? -- Olin minä kuitenkin toinen kytö koulupoikana! -- Jos silloin oli joku aine annettu -- "Brutuksen puhe vapauden puolesta, puhetaidon harjoitusta varten" -- silloin oli toki aina Fritz ensimmäinen, ja rehtori sanoi: jos se vaan olis' säännöllisempää, ei vaan kaikki tyynni olisi niin sikin-sokin mätettyä. -- Mut silloin sitä kiehui ja kuohui! -- Nyt minä vetelehdän tämän tytön silmän tiellä näin ikään! Minähän en voi häntä kuitenkaan heittää! Ja hänhän ei voi minua kuitenkaan rakastaa! -- Ah -- ei -- hän -- hän ei ole voinut kokonaan minua hyljätä -- -- ei kokonaan -- vaan puolittain -- ja tyhjään on silloin mennyt kaikki! Min' en enää kestä tätä! -- Mahtaisiko se olla totta, mitä mulle eräs ystävä tuonnoin kuiskasi, että tämä tyttö öisin laskee muutaman miehen luokseen, kun hän aina kainoudessaan laittaa minut huoneesta pois ennen iltaa? Ei, se ei ole totta, se on valhe, hävytön, parjaava valhe! Klaara on yhtä viaton kuin minä onneton. -- Hän on minut hyljännyt, minut sydämestään syössyt pois. -- -- Jako minun pitää näin elää elämistäni? Minä en kestä, en kestä sitä! -- -- Jo järkkyy isänmaani aina rajummin sisällisestä eripuraisuudesta, ja minä vaan riudun sen metelin jaloissa riutumalla pois! Minä en kestä sitä! -- Kun torvi toitahtaa, laukaus pamahtaa, käy se minuun läpi ytimen ja luun! Vaan, ah, se ei houkuttele minua! Sepä ei miehistytä minua yhdessä ryhtymään, yhdessä pelastamaan, uskaltamaan. -- Kurja, halpa tila! Paremp' on lopettaa elämä kerralla. Tuonnoin heittäysin minä veteen, upposin -- vaan tää hädän-arka luonto oli vahvempi; minä tunsin osaavani uida, ja pelastuin vasten tahtoani. -- Jos minä vain voisin unhottaa ne ajat, kun hän rakasti minua, -- tuntui rakastavan minua! -- Minkä tähden se on lävitse mun sisimmän olentoni tunkenut, tuo onni? Minkä tähden nämä toiveet ovat multa kaiken elämän nautinnon nielleet, kun ne samalla näyttivät mulle paratiisia kaukaa? Ja se ensi suudelma! Tuo ainoa! Täällä (panee kätensä pöydälle), täällä me olimme kahden kesken -- hän oli aina ollut hyvä ja ystävällinen minulle -- silloin näytti hän heltyvän, hän katsoi minuun -- maailma pyöri minun silmissäni, ja minä tunsin hänen huulensa huulillani. -- Ja -- ja nyt! Kuole, koito! Mitä vitkailet sinä? (Hän ottaa pullon taskustaan.) En minä liene suotta sinua tohtori-veljeni rohtolippaasta varastanut, sinä, terveellinen myrkky! Sinun pitää minusta tämä kaiho, tämä hurmos, tämä kalmanhiki ahmaista ja kirvottaa kerralla!

TOINEN NÄYTÖS.

Tori Brysselissä.

Jetter ja eräs Rakennusmestari yhtyvät.

RAKENNUSMESTARI. Mitä minä sanoin? Jo viikko sitten sanoin minä ammattikunnassa, että siitä vielä nousee ankara mylläkkä.

JETTER. Onko se siis totta, että he ovat kirkkoja rosvonneet Flanderissa?

RAKENNUSMESTARI. Perinpohjin paljaaksi ovat he kettäneet kirkot ja kappelit. Kerrassaan ei mitään muuta he ole jättäneet kuin aina neljä tyhjää seinää seisomaan. Ruti roistoja! Ja se saattaa meidän hyvän asiamme pahaan pulaan. Meidän olisi pitänyt ennemmin hyvässä järjestyksessä ja järkähtämättä esittää lailliset oikeutemme hallitsijattaren tietoon ja niistä pitää kiinni. Jos nyt puhelemme, jos nyt pidämme kokouksia, niin sanovat että me muka puuhailemme yhdessä tuumin kapinannostajain kanssa.

JETTER. Niin, jokainen kohdastaan ajattelee näin ikään: mitäpä sinä nenääs' ensin esiin? Siitä kaulavarsi ei ole kovin kaukana, jumal' avita!

RAKENNUSMESTARI. Minua huolestuttaa, kun roistoväki alkaa mellastaa, tuo joukko, joll' ei ole mitään mitä kadottaa. Ne käyttävät tekosyynänsä sitä, mihin meidänkin täytyy nojautua, ja syöksevät maan onnettomuuteen.

(Soest tulee.)

SOEST. Hyvää päivää, hyvät herrat! Mitä uutta? Onko se totta, että kuvain-raastajat suoraa päätä tänne ryntäävät?

RAKENNUSMESTARI. Tääll' ei ne saa mitään liikuttaa.

SOEST. Pistäysi eräs sotamies minulta tupakkaa ostamassa. Siltä minä utelin ja utelin. Hallitsijatar, niin ravakka ja älykäs vaimo kuin hän onkin, tällä kertaa on joutunut hämille. Mahtaa olla aika pahoin laita, kun hän niin tyyten henkivartion ta'a kätkeksen. Linna on vahvasti vartioittuna. Arvellaanpa, että hän aikoo lähteä kaupungista pakoonkin.

RAKENNUSMESTARI. Pois hän ei jouda! Hänen täällä-olonsa suojaa meitä, ja me toimitamme hälle enemmän turvallisuutta, kuin nuo hänen viiksiniekkansa. Ja jos hän meidän oikeutemme ja vapautemme pitää pystyssä, niin käsillämme häntä kannamme.

(Saippuankeittäjä tulee tähän.)

SAIPPUANKEITTÄJÄ. Ilkeää menoa! Karsasta menoa! Tulee rettelöitä, ja käy hupi hullusti! -- Kaikella mokomin, olkaa hiljaa, jott' ei teitäkin pidetä kapinannostajina!

SOEST. Tuossa tulee niitä Kreikanmaan seitsemiä viisaita.

SAIPPUANKEITTÄJÄ. Minä tiedän, niit' on monta, jotka salaisesti pitävät yhtä Kalvinilaisten kanssa, jotka ivaavat piispoja, jotka eivät kavahda kuningasta. Vaan uskollinen alamainen, oikea katolilainen!

(Näihin yhtyy kaikenlajista kansaa kuuntelemaan. Vansen esiytyy.)

VANSEN. Jumalan rauha, hyvät herrat! Mitä uutta?

RAKENNUSMESTARI. Elkää ruvetko seurustelemaan sen kanssa, se on kehno mies.

JETTER. Eikö se ole kirjurina tohtori Wietsillä?

RAKENNUSMESTARI. Hoo, hän on ollut jo monellakin isännällä. Ensin hän oleksi kirjurina, vaan kun hänet yksi toisensa perästä potkaisi pois luotaan hänen koiran-kuriensa tähden, paturoipi hän nyt kirjureina ja asianajajina käsityökseen, ja on patajuoppo.

(Tulee enemmän kansaa, ja seistaan ryhmittäin.)

VANSEN. Tekin olette kokoutuneet ja kuiskaatte nokat yhdessä. Se on aina jotakin mistä kannattaa puhua.

SOEST. Sitä minäkin luulisin.

VANSEN. Jos nyt yhdellä tai toisella olis' sydän paikallaan, ja yhdellä tai toisella päätä lisäksi, niin me voisimme hispanialaiset kahleet katkaista kerralla.

SOEST. Herra! Niin ette saa puhua, me olemme vannoneet kuninkaalle uskollisuusvalan.

VANSEN. Ja kuningas meille. Huomaitkaa se!

JETTER. Tuotapa kehtaa kuulla! Sanokaa vaan mielipiteenne.

JOTKUT MUUT. Kuuleppas vaan! Tuo se ymmärtää asian. Se on ounas mies.

VANSEN. Minulla oli kerran esimies, joka tallensi takanaan pergamentteja sekä kirjeitä ikivanhoista lahjoituksista, sopimuksista ja etuoikeuksista; hänellä oli himo kerätä harvinaisia asiakirjoja. Yhdessä näistä oli meidän koko valtiosääntö: kuinka meitä alankomaalaisia ensin hallitsi erityiset ruhtinaat, aina ikivanhojen oikeutten, etuoikeutten ja pitämysten mukaan -- kuinka meidän esi-isämme kaikkea kunnioitusta osottivat ruhtinaallensa, kun tämä hallitsi niinkuin hänen tuli; ja kuinka he heti olivat varulla, kun tämä ei tahtonut pysyä aisoissaan. Valtiosäädyt olivat kohta vastassa: sillä, joka maakunnalla, pienimmälläkin, oli valtiosäätynsä, omat säätykokouksensa.

RAKENNUSMESTARI. Tukkikaa suunne! Tuo on tietty tuon iän. Jok' ainoa kunnon porvari, sen verran kuin hän tarvitseekin, on selvillä valtiosäännöstä.

JETTER. Antakaa hänen puhua; saammehan aina tietää jotakin uutta.

SOEST. Hän on aivan oikeassa!

USEAT. Selittäkää! Selittäkää! Semmoista ei saa kuulla joka päivä.

VANSEN. Sellaisia te olette, porvarismiehet! Teill' ei ole huolta huomisesta, ja samoin kuin te ammatin olette saaneet vanhemmiltanne perinnöksi, samoin annatte te myös hallituksen itseänne hallita ja vallita, miten se vaan tahtoo ja voi. Te ette kysy vanhaa pitämystä, ette historiaa, ette hallitsijan oikeuksia; ja tuon huolimattomuutenne tähden on hispanialaisten ollut mukava käestää ja kiertää teidät apajaansa.

SOEST. Kukas tuota ajattelemaan? Kun kellä vaan on jokapäiväinen leipä!

JETTER. Kirous! Miksikä ei astukaan kukaan ajoissa esiin ja sano tuota toiselle?

VANSEN. Minä sanon sen teille nyt. Kuningas Hispaniassa, joka onnenpotkauksen kautta on päässyt kaikkien näiden maakuntien herraksi, missään tapauksessa ei saa hallita ja vallita muulla tavoin kuin nekään pikku ruhtinaat, jotka ennen hallitsivat itse kukin omaa maakuntaansa. Käsitättenkö sitä?

JETTER. Selittäkää se meille!

VANSEN. Sehän on niin selvä kuin päivä. Eikös teitä pidä aina maakunta-lakienne mukaan tuomita? Eikö niin?

ERÄS PORVARI. Niin, totisesti!

VANSEN. Eikö Brysselissä ole toinen laki kuin Antverpenissä? Antverpenissä kuin Gentissä? Eiköhän ole niin?

TOINEN PORVARI. Totta jumaliste!

VANSEN. Vaan jos te näin ikään annatte edelleen mennä, niin saatte pian kokea muuta. Hyi! Mitä Kaarle Rohkea, Freedrikki Sotija, Kaarle Viides eivät voineet, sen teettää Fiilippi nyt yhdellä vaimolla.

SOEST. Niin! Niin! Ne vanhatkin ruhtinaat sitä jo koettelivat.

VANSEN. Totta kyllä! -- Vaan meidän esi-isämme pitivät varansa. Niin pian kuin he mihin herraan tuskastuivat, sieppasivat he häneltä muutamakseen pojan ja perillisen pois, pitivät sitä luonaan ja antoivat vasta oikein hyvillä ehdoilla takaisin. Meidän isämme olivat miehiä! Ne ymmärsivät oman hyvänsä! Heiss' oli pontta ja perää. Miehisiä miehiä! Vaan senpä tähden ovatkin meidän etuoikeutemme niin selvät, meidän vapautemme' niin tukevalla pohjalla.

SAIPPUANKEITTÄJÄ. Mitä te jaarittelette vapauksista?

KANSA. Meidän vapauksistamme, meidän etuoikeuksistamme! Puhukaa enemmän meidän etuoikeuksistamme!

VANSEN. Meillä Brabantilaisilla erittäin, jos kohta kaikillakin maakunnilla on omat etuutensa, niin meillä niitä on kaikkein runsaimmin. Minä olen lukenut kaikki tyynni.

SOEST. Niin sanokaa julki!

JETTER. Antakaa kuulua!

ERÄS PORVARI. Niin, minä pyydän teitä!

VANSEN. Ensiksi seisoo näin kirjoitettuna: Brabantin herttuan pitää olla meille hyvä ja uskollinen herra.

SOEST. Hyvä! Onko se niin?

JETTER. Uskollinen! Onko se totta?