Part 7

Hän istuutui rekeen, kuski läimäytti piiskallaan hevosta, ja niin lähdettiin matkaan. Yhtäkkiä kuului kimakka huuto, ja kaksi hurjaa intiaania ryntäsi esiin. Stiina riisti aseet kuskilta, ja Juho vei kauniin valkoihoisen wigwamiinsa.

Hertan täytyi myöntää, että Stiina oli oikeassa, kun hänestä oli ikävää istua palmun takana odottamassa. Juho läksi jos jonkinlaisille salaperäisille retkille, hän metsästeli, hän kalasteli, hän vakoili.

— Minun oikea jalkani puutuu, Juho! huusi Hertta. — Sinun täytyy pian vapauttaa minut.

Mutta Juho oli keksinyt väijyvän vihollisen makuuhuoneesta ja taisteli nyt siellä vimmatusti.

— Eeva ja Essi, vapauttakaa te minut kaikessa hiljaisuudessa! pyysi Hertta.

He vetivät hänet esille palmun takaa, ja hän hyppeli ympäri huonetta vasemmalla jalallaan.

— Ai, miten pistää!

Mutta Juho hyökkäsi esiin ja alkoi torua. _Hänenhän_ piti olla vapauttajana. Kuinka se olisi käynyt päinsä? kysyi Hertta. Se olisi käynyt päinsä sillä tavalla, sanoi Juho, että hän olisi pessyt kasvoistaan sotamaalin ja ottanut pyssynsä, silloin hän olisi ollut valkea metsästäjä ja kihloissa valkoihoisen kanssa. Mutta sellaisia tytöt aina olivat. He eivät osanneet leikkiä kunnollisesti. _Hän_ ei ymmärtänyt, miksi intiaanit tahtoivat tyttöjä wigwameihinsa. _Hän_ ei ymmärtänyt —

— Älä riitele, Juho, tee on pöydässä! huusi Eeva. — Oletko sinä soittanut äidillesi, Hertta? Hyvä. Silloin menemme syömään.

Niin. Kaikki oli hauskaa sinä iltana.

— Hertta, kuiskasi Eeva illallispöydässä, minä olen niin iloinen, kun sinä olet iloinen.

Hertta mietti hetkisen.

— Minä kyllä luulen, että paljon ikävää on vielä jäljellä, sanoi hän.

— Mutta minä luulen, että kaikki loppuu hyvin, sanoi Eeva.

* * * * *

Sunnuntaiaamuna Ossi Anger istui saaristolaivan kannella ja mietti, mitä hänen piti tehdä.

Ensiksi hänen tietysti täytyi puhua kalastajaväen kanssa. He ehkä tunsivat sen naisen. Hänen piti olla neljän-, viidenkymmenen paikkeilla, ja hänellä piti olla hyvin punaiset posket — sen verran Ossi tiesi. Eeva oli saanut sen urkituksi Hertalta.

Oli hyvin intresanttia lähteä näin seikkailemaan. Kuka tiesi, mitä saattoi tapahtua. Tällainen retki saattoi päättyä huonosti. Ehkä yö yllättäisi hänet jossakin isossa metsässä — mutta ei, viimeinen laivahan lähti kello neljä, ja siinä hänen täytyi palata kaupunkiin. Mutta ainahan saattoi joutua huligaanien käsiin.

Oli hauskaa, että Eeva puhui hänen kanssaan eikä esimerkiksi Harri Nevan kanssa, jota kaikki pitivät niin mukavana. Ei kukaan pitänyt häntä, Ossia, mukavana. Kaikki luulivat, että hän _tahtoi_ olla vakava ja juhlallinen, mutta eihän hän tahtonut, hän vain ei voinut olla toisenlainen.

Huvimatkallakin hänen oikein kävi kateeksi, kun Harri Neva pärpätti kuin mylly. Kaikki nauroivat, kun Harri vain avasi suunsa. Hän mahtoi olla hurjan lahjakas, vaikka hänellä oli huonommat todistukset kuin Ossilla.

Hyvä, ettei satanut. Aamulla näytti uhkaavalta.

Siis ensin kalastajamökkiin. Ja sitten piti vain seurata johtolankaa. Niin salapoliisit aina tekivät. Totta kai sieltä löytyi joku johtolanka. Täytyi vain olla terävä ja kylmäverinen. Mutta ehkä maalla oli vaikeampaa olla kylmäverinen, siellä kun ei voinut jättää automobiilia nurkan taa odottamaan. Eikä sieltä voinut lähettää sähkösanomia poliisiprefektillekään. Hän oli juuri lukenut eräästä salapoliisista, joka aina lähetteli sähkösanomia poliisiprefektille.

Nyt aurinko pilkisti esiin. Se oli kaunista.

Ei. Hän tiesi kyllä, ettei Helsingissä ollut mitään poliisiprefektiä — eikä mitään muutakaan oikein jännittävää. Lontoo, se oli kaupunki, se. Kerran hän vielä menee sinne. Ehkä hän saa toimia salapoliisina siellä. Vuoden vain tai kaksi, eikä kenenkään tarvitse tietää mitään siitä täällä kotona. Täällä he vain nauraisivat, jos tietäisivät.

Lontoossa hän heti menisi salapoliisipäällikön puheille ja sanoisi:

— Minä olen matemaatikko. Voitteko käyttää minua salapoliisina?

Silloin päällikkö katselisi häntä pienine, läpitunkevine silmineen ja kysyisi:

— Onko teillä terävä huomiokyky?

— Pankaa minut koetukselle, vastaisi hän.

Päällikkö miettisi hetkisen ja painaisi sitten soittokellon nappulaa. Sisään astuisi konstaapeli.

— Kutsukaa tänne nainen, joka odottaa etuhuoneessa, sanoisi päällikkö.

Konstaapeli toisi sisään surupukuisen, harsoon verhotun naisen.

— Nuori mies, sanoisi päällikkö, sanokaa minulle nyt heti jotakin tästä naisesta!

Silloin hän, Ossi Anger, katselisi naista hetkisen. Sitten hän sanoisi:

— Tämä nainen on nuori. Hän on äskettäin kadottanut enonsa. Hän asuu Devonshiressä. Hänen äitinsä on rumeenialainen.

— Tuohon käteen! Minä otan teidät palvelukseeni.

Ossin sydän sykki, kun hän ajat teli, että päällikkö sanoisi »tuohon käteen».

Mutta ehkä olisi hauskempaa olla yksityisenä salapoliisina ja tehdä vähän kiusaa poliisilaitokselle.

Hän nousi paikaltaan ja alkoi kävellä edestakaisin kannella. Tuuli oli kylmä. Mutta ei se mitään tehnyt, kun tahtoi karkaista ruumistaan, niin että se kestäisi kylmät ja kuumat. Muuten hän ei kykenisi toimimaan Lontoon kaikissa synninpesissä. Hän kuvitteli aina mielessään, että synninpesät olivat jääkylmiä, mustia kellareita, joissa lekkui yksi ainoa kurja talikynttilä.

Nyt näkyi laituri. Entä jos kalastajaväki ei ollut kotona? Olipa, joku seisoi mökin ovella.

Aluksi kai oli parasta puhua ilmasta ja sellaisesta, niin saisi heidät hyvälle tuulelle ja puheliaiksi. Sitten kaikki kävisi itsestään.

Kalastajaukko tuli laiturille. Hän ei enää tuntenut Ossia. Ossi kysyi, saisiko hän kupin kahvia mökissä.

Sai kernaasti. Hänet vietiin tupaan, ja kahvipannu pantiin tulelle. Juteltiin kauniista syksystä.

— Nyt kai minä olen puhunut tarpeeksi ilmasta, ajatteli Ossi, kun kalastajan vaimo kaatoi hänelle toisen kupillisen.

Aluksi hän teki muutamia varovaisia kysymyksiä. Oliko heillä sukulaisia saaressa? Ei ollut. Mutta eikö heillä joskus käynyt vieraita? Kävi kyllä, silloin tällöin. Sukulaisia? Väliin niitäkin. Milloin heillä viimeksi oli käynyt vieraita? Eilen — silloin ukon serkku kävi. Hän tuli kaupungista — hän oli saanut jotakin vasempaan kylkeensä, sitä pisti pistämistään, ja siksi hän oli käynyt tohtorissa.

Ukko kertoi, että häntäkin oli pistänyt tänään vasempaan kylkeen. Ehkä se serkun tauti oli tarttunut.

Se oli kyllä mahdollista, sanoi Ossi nopeasti, mutta eikö heillä ollut käynyt muita vieraita äskettäin?

Ei ollut. Niin, kesällä —

— Ei, minä tarkotan nyt syyskuussa, sanoi Ossi.

Ei. Ei elävää sielua.

Ossi mietti. Mitä hän nyt kysyisi?

Samassa ovi avautui, ja sisään astui nainen. Hän näytti olevan neljän-, viidenkymmenen paikkeilla, ja hänellä oli hyvin punaiset posket. Ossi hypähti seisomaan.

— Tämä on ukon sisar, sanoi kalastajanvaimo, hän asuu meillä.

Nyt Ossilla oli tarpeeksi kysyttävää. Hän kääntyi ukon sisaren puoleen ja kysyi, oliko hän täällä huviretkipäivänä. Oli kyllä. Menikö hän metsään, ennenkuin laiva lähti? Hän mietti hetkisen — aivan oikein, nyt hän muisti, että hän meni serkkunsa luo. Hän ei uskaltanut jäädä yksin mökkiin yöksi. Tuliko häntä vastaan tyttö, joka kysyi, paljonko kello oli? Tuli, sen hän varmasti muisti. Hän muisti sen siksi, että hän oli sanonut väärän ajan tytölle.

Ossin sydän sykähti.

Kuinka hän saattoi muistaa sen niin varmasti, kysyi hän.

Kas, asia oli niin, että serkun piti olla häntä vastassa veneineen saaren toisella puolella kello viisi. Mutta kun hän luuli, että kello oli vasta neljä, niin hän kävellessään poimi kokonaisen korillisen puolukoita. Ja kun hän tuli veneen luo, niin serkku oli vihainen kuin ampiainen, koska oli saanut odottaa enemmän kuin puoli tuntia.

Ossi ei oikein ymmärtänyt.

— Minkätähden te sitten luulitte, että kello oli vasta neljä — silloin, kun te tapasitte sen tytön? kysyi hän.

No, se toinen tyttöhän oli sanonut niin —

Mikä tyttö?

Toinen tyttö oli tullut häntä vastaan vähän aikaisemmin, ja se tyttö oli sanonut, että kello oli neljän paikkeilla, ja pyytänyt häntä sanomaan sen kahdelle tytölle, jotka hän ehkä kohtaisi.

Ossin ajatukset alkoivat mennä sekaisin. Mikä ihmeellinen tyttö se mahtoi olla?

Se oli puettuna ruohonpäiseen hameeseen, kertoi nainen, ja joi kahvia täällä mökin luona muiden joukossa.

Ossi kyseli vielä kaikenlaista, mutta asia ei käynyt siitä selvemmäksi.

Hän teki pitkän kävelyn ja koetti keksiä ratkaisun.

Tämä ei ollut niin yksinkertaista kuin hän ensin oli luullut, ajatteli hän. Tästä melkein olisi kannattanut sähköttää poliisiprefektille.

Ruohonvihreään hameeseen puettu tyttö. Kellä heistä oli ruohonvihreä hame? Siitä hänellä ei ollut aavistustakaan.

Kuulusteltaessa ei kukaan tytöistä ollut sanonut mitään tästä asiasta. Eikä hän voinut uskoa, ettei ukon sisar olisi puhut totta — ei hän siltä näyttänyt.

Mutta minkätähden tyttö oli pyytänyt häntä sanomaan, että kello oli neljä?

Hän käänteli ja väänteli asiaa ajatuksissaan. Ne molemmat tytöt, joista ruohonvihreä oli puhunut, olivat tietysti Eeva ja Hertta. Ja se ruohonvihreä —

Ossi pysähtyi äkkiä. _Hän_ — se vihreä — _hän_ oli tehnyt sen, mistä Herttaa syytettiin: valehdellut saattaakseen toisen pulaan!

Niin, sillä tavalla asia oli. Niin sen täytyi olla.

Eläköön! Saattoipa täällä Helsingissäkin toimia salapoliisina. Hän oli keksinyt suurenmoisen johtolangan. Kaikki hämmästyisivät.

Hän saattoi tuskin odottaa, kunnes laiva tuli. Ja kun hän vihdoin taas seisoi kannella ja syystuuli puhalsi häntä vasten kasvoja, oli hän niin iloinen, että hänen täytyi viheltää Porilaisten marssia.

Mutta kuka se ruohonpäinen oli? Sitä hän mietti koko kotimatkan.

VIHREÄ HAME.

Seuraavana päivänä Ossi ensimmäisellä välitunnilla haki käsiinsä Eevan.

— Minä olisin soittanut sinulle eilen tai tullut itse, sanoi hän, mutta meillä oli vieraita, August setä ja hänen poikansa, ja telefoni on isän huoneessa.

— Kerro! pyysi Eeva, joka tuskin oli saanut unta silmiinsä edellisenä yönä.

Ossi kertoi. Kun hän puhui tuntemattomasta tytöstä, tuijotti Eeva kummastuneena häneen.

— Kuka se mahtoi olla? huudahti hän. — Eikö ukon sisar sanonut, minkä näköinen hän oli?

— Ei, mutta hän sanoi, että hän oli puettuna vihreään hameeseen.

— Vihreään hameeseen? sanoi Eeva rypistäen kulmakarvojaan. — Annas kun minä mietin. Etalla oli uusi ruskea, Ingalla vaaleansininen pusero, Marja oli ottanut tavallisen punaisen pyhähameensa, Liisa — minkälainen Liisalla oli? Odotahan vähän — niin, hänellä oli sininen, jossa oli valkeat täplät. Saaralla —

Hän vaikeni äkkiä ja katsoi Ossiin.

— Saaran hame oli vihreä. Ossi, sanoi hän.

— Ruohonvihreä?

— Ruohonvihreä.

He eivät sanoneet mitään vähään aikaan. Eevan kasvot olivat aivan punaiset.

— Luuletko sinä —? kuiskasi hän säikähtyneenä.

Ossi nyökäytti päätään.

— Me emme ehdi puhua siitä nyt, sanoi hän, minä soitan sinulle päivällisen jälkeen, niin voimme tavata.

Tunneilla Eeva oli hajamielinen. Hän katsahti joskus sivultapäin Herttaan. Nyttemmin Hertta oli melkein samanlainen kuin onnen muinoin. Hän oli melkein aina Eevan ja Marjan kanssa, ja hän saattoi olla yhtä vallaton ja iloinen kuin ennenkin.

Mutta ei hän sittenkään ollut aivan samanlainen. Näin tunneilla, kun hän ei puhellut eikä nauranut, oli hän joskus niin kalpean ja väsyneen näköinen, että Eeva kävi oikein levottomaksi. Ja laihtunut hän sitäpaitsi oli.

Oliko Saara todella tehnyt sen? Eeva tuli ajatelleeksi, että Saara oli ollut niin kummallisen ystävällinen Hertalle. Vaivasiko omatunto häntä? Jos Hertta olisi ajettu pois koulusta — miltä Saarasta silloin olisi tuntunut? — — —

Eeva ja Ossi tapasivat toisensa ulkona.

— Meidän täytyy heti kertoa se rehtorille, sanoi Ossi.

— Niin, mutta Saara raukka...! sanoi Eeva.

— Saara raukka? Mitä sinä sanot?

— Niin, ajattele, miten kauheasti hän saa hävetä!

— Eikö hän muka ole ansainnut sitä?

— On kyllä, mutta sittenkin...

— Sinä olet lapsellinen, sanoi Ossi, tahdotko sitten antaa Hertan kärsiä viattomasti?

Ei, ei, sitä hän ei tietystikään tahtonut. Voi, oli niin vaikeaa tietää, mitä piti tehdä! Olihan hirveää tehdä Saarakin onnettomaksi.

Niin, Ossi puolestaan ei voinut keksiä mitään muuta keinoa. Ja sitäpaitsi Saaralle ehkä olisi terveellistä, jos hän saisi kärsiä vähän rangaistusta tyhmyyksistään.

Eeva kulki mietteissään.

— Eikö riitä, jos me näytämme rehtorille sen vaimon todistuksen? Sinullahan on se? Hyvä — eikä siinä tietystikään sanota mitään vihreästä tytöstä?

— Sanotaan kyllä. Minä kirjotin koko hänen kertomuksensa, ja sitten hän sai panna nimensä alle. Minä ajattelin tietysti, että me veisimme sen suoraa päätä rehtorille.

— Sinun täytyy kirjottaa hänelle ja pyytää häneltä uusi todistus.

— Siihen meillä ei ole aikaa, sanoi Ossi vakavasti.

— Aikaa?

— Niin. Isä kertoi tänään päivällispöydässä, että hän oli tavannut rehtorin. Isä tuntee rehtorin hyvin, ja hän oli kysynyt, miten Hertan asiat olivat. Ja rehtori oli sanonut, että Hertta erotetaan koulusta ja että rehtori aikoo sanoa sen huomenna rukouksen jälkeen.

Eeva kalpeni.

— Ja isä kysyi, eikö se ollut liian ankara rangaistus lapsellisesta kujeesta, ja silloin rehtori sanoi, että Rolle Eerola ehkä kuolee ja että Rollen isä oli vaatinut, että Hertta erotettaisiin koulusta. Jos olisi kysymys jostakin toisesta kuin Hertasta, niin ehkä voitaisiin antaa vähemmän ankara rangaistus, mutta monet opettajat olivat sanoneet, että koko luokka muuttuisi paremmaksi ja hiljaisemmaksi, jos Hertta joutuisi pois.

— Mutta eihän ole todistettu, että Hertta on tehnyt sen! huudahti Eeva.

— Rehtori sanoi, ettei sitä mitenkään voinut epäillä enää. Voitko kuvitella, kun hän yksityisesti oli kysynyt Aarne Linturilta, luuliko hän, että Hertta oli tehnyt sen, niin Aarne, senkin hölmö, oli sanonut: »Tietysti, sen kaikki tietävät, mutta meistä ei tee mitään, että hän koetti nolata Rollea vähän — Rolle on niin olevinaan.»

He olivat molemmat vaiti pitkän aikaa. Eevan ajatukset pyörivät sinne, tänne. Tietystikään ei saanut käydä niin, että Hertta ajettiin pois koulusta Saaran tähden. Mutta kauheasti Saara saisi hävetä — nyt, kun hän näin kauan oli antanut Hertan kärsiä viattomasti.

— Kuulehan, sanoi Ossi yhtäkkiä, jos me pakottaisimme Saaran itsensä menemään rehtorin luo?

— Tunnustamaan?

— Niin. Silloin häpeä olisi paljon pienempi.

— Se oli mainio ajatus! Mutta luuletko sinä, että hän menee?

— Me pakotamme hänet, sanoi Ossi. — Missä hän asuu?

— Annankadulla. Tule pian. Tai ehkä — ehkä minä menen yksin?

— Eikö se tunnu sinusta vaikealta?

— Tuntuu, tietysti — mutta silloin hänen ei tarvitse hävetä niin kauheasti. Ja kuule, eihän kenenkään tarvitse saada tietää, että me olemme pakottaneet hänet?

— Ei tarvitse, jos et sinä tahdo.

Ossi saattoi hänet ovelle.

— Älä pelkää, Eeva, sanoi hän. — Jos hän on paha, niin huuda minua. Minä odotan täällä ulkona.

Eevan sydän sykki kovasti, kun hän soitti ovikelloa. Ärtyisä vanha rouva aukaisi oven — se oli Saaran äiti. Eeva niiasi.

— Onko Saara kotona?

— En tiedä.

Hän aukaisi erään oven ja huusi:

— Saara, oletko sinä siellä?

— Mitä äiti tahtoo?

— Täällä on vieraita.

Näin sanoen rouva Turunen läksi tiehensä ja jätti Eevan yksin eteiseen.

— Kuka siellä on? huusi Saara huoneestaan.

— Minä, Eeva.

Saara tuli eteiseen.

— Eeva? No mitä kummia! Tule sisään!

Saaran huone oli iso ja valoisa, mutta se näytti Eevan mielestä omituisen ikävältä. Oikein huomasi, ettei siellä milloinkaan pidetty hauskaa; Saarallahan ei ollut siskoja eikä veljiä, ja harvoin hän oli toveriensa seurassa. Eevan täytyi taas sääliä häntä.

Millä tavalla hän nyt alottaisi? Tuntui aivan mahdottomalta. Miksi he eivät olleet päättäneet, millä tavalla hän alottaisi?

— Minä luen juuri geometriaa, sanoi Saara osottaen pöytää.

Samassa Eeva tuli katselleeksi häntä vähän tarkemmin. Hänessä oli jotakin outoa tänään — olisi melkein voinut luulla — niin, totisesti! Saara oli itkenyt!

— Saara! huusi Eeva ja tarttui hänen käsivarteensa. — Tiedätkö sinä, että Hertta erotetaan koulusta huomenna?

Saara tuijotti häneen säikähtyneenä.

— Sinun täytyy tunnustaa, Saara! kuiskasi Eeva kyynelten vieriessä pitkin hänen poskiaan.

Saara koetti sanoa, jotakin, mutta purskahti samassa itkuun.

— Tule minun kanssani, Saara, niin menemme heti rehtorin luo. Saat nähdä, että sinusta itsestäsikin on paljon hauskempaa, kun se on sanottu. Mitä sinä sanot? Etkö sinä voi? Voit kyllä. Varmaan sinusta monta kertaa on tuntunut ikävältä, että — että sinä — et ole sanonut sitä. Saat nähdä, että tuntuu _paljon_ paremmalta, jos sanot sen...

Saara itki epätoivoisesti. Hän ajatteli, ettei hän koskaan enää voisi nostaa päätään, olisi kauheaa katsoa Eevaa silmiin.

Ja rehtorin luo! Ei, ei, ei! Hän oli aina ollut luokan mallityttö, rehtori oli aina pitänyt hänestä niin paljon...

— Ei, ei! nyyhkytti hän.

— Mutta ethän sinä voi nähdä, että Hertta ajetaan pois koulusta!

Hertta! Saara nyyhkytti vielä kovemmin. Hän ajatteli itsekseen, että hänellä aina oli vain harmia Hertasta. Huviretkestä asti hänellä aina oli ollut Hertta mielessä, aina häntä oli vaivannut se asia, ja nyt... Mutta hän ei aikonut tunnustaa. Ei ikimaailmassa. Eeva kai oli ainoa, joka tiesi tämän, ja hänet ehkä voisi saada olemaan vaiti.

Yhtäkkiä hän tuli ajatelleeksi, että oli kummallista että Eeva tiesi sen. Hänen kyynelensä lakkasivat vuotamasta, ja hän katsahti Eevaan.

— Kuinka sinä arvasit sen? hän kysyi.

— Se talonpoikaisnainen kertoi sen, sanoi Eeva punastuen.

— Talonpoikaisnainen? toisti Saara ja katsoi häneen terävästi. — Missä sinä hänet tapasit?

— Hän — hän — Ossi se hänet tapasi...

— Ossi! huusi Saara ja hypähti seisomaan.

— Niin — Ossi meni saareen —

— Urkkimaan minun salaisuuksiani? sanoi Saara, joka nyt oli niin suuttuneen näköinen, että Eevaa melkein pelotti.

— Ei, eihän hän tiennyt, että sinulla oli mitään tekemistä koko asian kanssa. Mutta hän sai tietää sen siellä.

— Vai niin. Ja nyt luokka on lähettänyt sinut tänne.

— Ei, sanoi Eeva. — Ossi ja minä vain tiedämme sen.

— Mutta huomenna koko luokka saa tietää, että te olette pakottaneet minut tunnustamaan?

— Ei, ei kenenkään tarvitse saada tietää sitä, sanoi Eeva.

Saara istuutui taas eikä sanonut mitään vähään aikaan. Eevakin oli vaiti. Hän ei enää uskaltanut ottaa Saaraa kädestä — eikä hän sitä tahtonutkaan. Silloin kun Saara itki, silloin häntä säälitti, mutta nyt Saara oli — niin, hän oli melkein pahan näköinen.

— Mitä te teette, jos minä en mene rehtorin luo? kysyi Saara viimein.

Eeva joutui hämilleen.

— Mutta Saara, mikset sinä menisi? sanoi hän katsomatta Saaraan.

— Niin, mutta _jos_ minä en mene, — mitä te silloin teette? Silloin t e menette, eikö niin?

Eeva ei sanonut mitään. Saara purskahti yhtäkkiä taas itkuun.

— Minä en mene, en, en, en! huusi hän.

Eeva ei voinut ymmärtää, että tuo tyttö, joka istui tuossa hänen edessään itkien ja huutaen, oli Saara Turunen — Saara Turunen, luokan mallityttö!

Hän nousi seisomaan ja katsoi levottomasti ikkunaan päin. Ossi odotti siellä ulkona. Mitä hänen nyt piti tehdä?

— Saara, sanoi hän hiljaa. — Ole nyt hyvä — tule!

Saara ei vastannut. Hän oli nyt tyynempi, mutta silloin tällöin hän kuitenkin vielä nyyhkytti vähän. Hän mietti. Jos hän nyt ei mennyt rehtorin luo, menisivät Eeva ja Ossi. Ja silloin häpeä tietysti oli paljon suurempi.

— Minun täytyy lähteä nyt, sanoi Eeva. — Tule, Saara.

Ja Saara nousi, pyyhki silmiään, niisti nenänsä ja huuhtoi kasvojaan kylmällä vedellä. Sanaakaan sanomatta hän sitten meni Eevan edellä eteiseen ja puki päällysvaatteet ylleen.

Heidän astuessaan portaita alas» muisti Eeva kauhistuen, että Ossi odotti alhaalla. Pitikö hänen kertoa se Saaralle? Mutta silloin Saara ehkä kääntyisi takaisin. Hän päätti olla sanomatta mitään.

Nähdessään Ossin Saara pysähtyi ovelle. Mutta Ossi tuli heti hänen luokseen ja tervehti.

— Oikein sinä teit, Saara, kun tulit, sanoi hän ystävällisesti.

Saara ei sanonut mitään, alkoi vain kulkea eteenpäin. Koko matkalla ei kukaan heistä puhunut sanaakaan. Kun he pysähtyivät rehtorin oven eteen, kysyi Eeva:

— Odotammeko me sinua?

Saara raukka, miten kalpea hän oli! Hän pudisti päätään, mutta kun hän jo oli aukaissut oven, kääntyi hän Eevan puoleen ja sanoi:

— Sinä saat odottaa, jos tahdot. Mutta Ossi ei.

Eeva jäi katselemaan hänen jälkeensä.

— Entä jos me olemme tehneet väärin! kuiskasi hän Ossille.

— Sitä minä en usko, sanoi Ossi.

— Nyt sinun täytyy mennä.

— Ei, minä odotan täällä sinun kanssasi. Kun hän tulee, niin minä katoan.

— Ei, ei. Hän ei saa nähdä sinua. Minä odotan yksin.

— Mutta jos hän viipyy kauan?

— Vaikka viipyisikin.

Vihdoin Ossi meni.

Eeva käveli edestakaisin katukäytävällä.

Minkä rangaistuksen Saara nyt saisi? Hän oli mainio oppilas eikä milloinkaan ollut saanut ainoatakaan muistutusta. Se varmaankin auttaisi häntä. Eikä hän sitäpaitsi tietänyt, että Hertta oli tavannut Rollen ja sanonut että kello oli neljä — eikä hän tietänyt sitäkään, että Rolle oli jäänyt saareen. Hän tahtoi vain tehdä vähän kiusaa Eevalle ja Hertalle. Pahinta oli, ettei hän kuulusteltaessa ollut kertonut, että hän pyysi talonpoikaisnaista sanomaan väärän ajan tytöille. Mutta ei kai sekään ollut vaarallista, kun hän nyt itse tunnusti. Eihän kenenkään tarvinnut saada tietää, että hänet oli pakotettu siihen.

Ei, ei hänen tarvinnut olla levoton. Saara saisi varmaankin lievän rangaistuksen.

Mutta nyt juuri hänestä mahtoi tuntua kauhealta! Ja kauan hän siellä viipyi! Eeva ei ollut lukenut läksyjään, ja sitäpaitsi alkoi sataa.

Nyt ovi avautui. Saara tuli ulos, kalpeana ja kyynelet silmissä.

Eeva ei uskaltanut kysyä mitään, eikä Saara kertonut mitään. Vasta kun he olivat kulkeneet pitkän matkaa, sanoi hän:

— Hän sanoi, ettei siitä luultavasti tule ankaraa rangaistusta. Enhän minä tiennyt, mitä Hertta metsässä oli sanonut Rollelle. Mutta hän sanoi, että — että hänen ehkä täytyi —

Hän ei voinut jatkaa. Asia oli niin, että rehtori oli kysynyt, tuliko hän itsestään vai oliko joku toinen saanut tietää totuuden ja kehottanut häntä tulemaan. Silloin hän, Saara, oli alkanut itkeä, ja rehtori oli istunut hetken verran aivan vaiti. Sitten rehtori oli alkanut kävellä edestakaisin. Saara oli itkenyt koko ajan. Viimein rehtori oli sanonut, että hänen, rehtorin, ehkä koko luokan kuullen täytyi kertoa, miten asia oli. Hertan tähden, oli hän sanonut, mutta myös Saaran itsensä tähden. Kun saattaa katsella, miten toinen syyttömästi kärsii, niin ansaitsee itsekin kärsimystä. Niin rehtori oli sanonut.

Ja hän oli sanonut sen ankarimmalla äänellään. Saara oli toisinaan kuullut rehtorin puhuvan ankarasti, kun joku oli tehnyt jotakin rumaa, mutta hän ei koskaan, ei koskaan olisi voinut uskoa, että rehtori puhuisi _hänelle_ sillä tavalla.

Mutta ennenkuin hän meni, muuttui rehtori oikein ystävälliseksi. Hän sanoi, ettei Saaran pitänyt olla katkera, vaan että hänen piti koettaa ymmärtää, että rehtori vain tarkotti hänen parastaan.

— Hän sanoo sen koko luokalle, sanoi Saara ja puristi kovasti Eevan käsivartta.

Eeva säpsähti. Koko luokalle — sehän oli kauheaa. Ja tämä tapahtuisi Saara Turuselle! Kuinka se oli mahdollista?

He eivät sanoneet mitään, ennenkuin olivat Saaran ovella. Silloin Eeva hiljaa kysyi:

— Oletko sinä hyvin vihoissasi minulle?

— En tiedä, sanoi Saara ja meni sisään.

* * * * *

Rehtorin puhuessa ei luokassa kuulunut hiiskahdustakaan.

Ensiksihän kertoi, ettei Rolf Eerola enää ollut niin sairas — toivottiin varmasti, että hän saisi elää.

Sitten hän sanoi, että nyt tiedettiin, miksi Rolf oli jäänyt saareen. Hän, rehtori, saattoi ilokseen ilmottaa, ettei kukaan tahallaan ollut jättänyt häntä sinne.

Ja sitten hän kertoi, miten kaikki oli tapahtunut.

Saara Turunen istui koko ajan kasvot kätkettyinä nenäliinaan. Kaikki luulivat hänen itkevän, mutta hänen silmänsä olivat aivan kuivat. Hän tahtoi vain piiloutua — hän ei tahtonut nähdä rehtoria — ei nähdä toverien kummastuneita ja uteliaita katseita.

Tätä häpeää hän ei milloinkaan unohtaisi, ajatteli hän ja painoi nenäliinaa kuivia, kuumia silmiään vasten.

— Hertta raukka! kuuli hän jonkun toverin kuiskaavan.