Part 8

Hänestä tuntui, kuin olisi hän saanut piston sydämeensä. Hertta raukka! Ei kukaan ajatellut: Saara raukka! Nyt Herttaa tietysti hemmoteltaisiin ja rakastettaisiin enemmän kuin milloinkaan. Ja häntä itseään, Saaraa, kaikki halveksisivat.

Mutta hän aikoi pysytellä kaukana heistä. Hän aikoi näyttää, ettei hän tarvinnut heitä.

Eikö rehtori pian lopettanut? Saara ei tahtonut kuunnella. Mieluimmin hän olisi mennyt kotiin ja sulkenut ovensa ja paneutunut makaamaan vuoteelleen eikä milloinkaan, milloinkaan enää nähnyt ketään ihmistä.

Nyt rehtori taisi lopettaa. Hän sanoi, että kaikkien piti parhaansa mukaan koettaa saada luokan toverihenki niin hyväksi kuin suinkin. Silloin ei kukaan tahtoisi epäystävällisesti tehdä kiusaa toiselle. Saaran posket hehkuivat. Voi, nyt kai puhe vihdoinkin oli lopussa!

Hän kuuli, että rehtori meni ulos ja että luokka nousi seisomaan. Hän vain jäi istumaan kasvot nenäliinan peitossa. Mutta juuri kun kaikki taas olivat istuutuneet, nousivat he uudelleen. Moppe kai nyt tuli, ajatteli Saara. Hän jäi nytkin istumaan, ja vaikka tunti alkoi, ei hän muutamaan minuuttiin kohottanut päätään.

Opettaja ei sanonut siitä mitään, ja hetken kuluttua Saara nosti kasvonsa nenäliinasta. Mutta hän katsoi alaspäin eikä viitannut kertaakaan.

Välitunnilla hän ei mennyt ulos luokkahuoneesta. Siellä oli kylmää ja viimaista, ja jos joku opettaja olisi sattunut tulemaan sinne, olisi Saara ehkä saanut muistutuksen, tai ainakin hänet olisi heti lähetetty pihalle. Mutta hänestä tuntui, ettei hän välittänyt mistään. Sitä hän vain toivoi, ettei hänen tarvitsisi nähdä tovereita eikä puhua heidän kanssaan.

Pihalla tungeskeltiin Hertan ympärillä.

— Sinulla on aina hyvä onni, Hertta, sanoi Harri Neva, nyt sinä yhtäkkiä olet hurjan intresantti, ja se on tullut aivan itsestään. Minä ponnistelen aina minkä, jaksan ollakseni intresantti, mutta se ei onnistu milloinkaan.

— Ajatelkaa, että Saara tunnusti! sanoi Etta. — Kuka tietää, miten muuten olisi käynyt!

— Minä uskoin niin varmasti, että sinä olit tehnyt sen, sanoi Aarne Linturi melkein nuhtelevaisesti.

Hertta nauroi. Tuntui hauskalta, kun kaikki nyt oli ohi eikä enää tarvinnut pelätä rangaistusta ja epäluuloja.

Mutta oikein iloinen hän ei voinut olla. Hän ei heti voinut unohtaa, että monet kuitenkin olivat olleet valmiit uskomaan hänestä jotakin niin ilkeää ja rumaa. Aarne Linturista hän ei välittänyt, hänen tyhmään päähänsä saattoi pälkähtää mitä hyvänsä, mutta oli muita.

Ja sitten hän oli pahoillaan Saaran tähden. Eihän ollut hänen syynsä, ettei Saara ollut puhunut totta talonpoikaisnaiselle, mutta hänestä aivan tuntui, että Saara oli vihoissaan hänelle siitä.

— Kuule, kuiskasi hän Eevalle, missä Saara on?

— Minä luulen, että hän istuu luokkahuoneessa, vastasi Eeva.

— Etkö sinä voisi mennä hänen luokseen? kysyi Hertta. — Minua kai hän ei tahdo nähdä.

— Ehkä hän tahtoo olla yksin, sanoi Eeva.

— Ehkä, myönsi Hertta.

Eeva oli levoton ja alakuloinen. Olihan hänen syynsä, että Saara oli joutunut ilmi, ajatteli hän. Hän oli mielestään melkein syypää Saaran onnettomuuteen. Ja oli kamalaa tietää, että oli jonkun ihmisen vihan alaisena. Sillä tietysti Saara nyt vihasi häntä.

— Minkä vuoksi sinä olet niin miettiväisen näköinen, Eeva?

Ossi seisoi hänen edessään kädet taskuissa ja lakki niskassa. Hän näytti niin iloiselta, että Eeva melkein hämmästyi.

— Miksi sinä olot niin iloisen näköinen? kysyi Eeva.

— Miksikö? huusi Ossi. — Meidän asiammehan onnistui suurenmoisesti. Oletko sinä koskaan ollut mukana paremmassa seikkailussa? Ja pitäisihän sinun olla iloinen siitäkin, ettei Herttaa ajeta pois koulusta.

Niin, se oli totta. Sen hän melkein oli unohtanut — nyt, kun Hertta ei enää ollut vaarassa.

— Tietysti minä olen iloinen, sanoi hän nopeasti.

— Et sinä ole sen näköinen.

— Minä ajattelut Saaraa.

— Hoh — hän kyllä tulee toimeen! sanoi Ossi. —

Mutta kun he hetken kuluttua tulivat luokkahuoneeseen ja Saara istui siellä yksin pulpettinsa ääressä, alkoi omatunto soimata Ossia. Mistä hän tiesi, tuliko Saara toimeen? Hän, Ossi itse, olisi karannut Lontooseen tai Amerikkaan, jos hänelle olisi sattunut jotakin sellaista. Ei mistään hinnasta hän olisi istunut täällä kuin ennenkin — näkemässä, miten toverit katselivat.

Monta kertaa hän tunnin aikana katsahti Saaraan. Saara oli nyt melkein ennallaan, hän viittasi ja vastasi ja oli tarkkaavainen. Mutta hän oli kauhean kalpea.

Niin, mutta miksi hän ei ollut puhunut totta? Oma syy, jos hänestä nyt tuntui pahalta.

Hm. Mutta ainakin kerran hän, Ossi, itsekään ei ollut puhunut totta. Se tapahtui viime keväänä, kun isä päivällispöydässä kysyi, oliko hän särkenyt työhuoneen lampun. »En», oli hän vastannut, melkein ennenkuin itsekään huomasi. Hän ei käsittänyt, mikä hänen päähänsä pälkähti. Sitten illallisen jälkeen hän kyllä tunnusti, mutta kuitenkin. Hän _oli_ sanonut valheen.

Mitä Moppe nyt kysyikään? Hänen täytyi totisesti kuunnella — — —

* * * * *

Saaralle alkoi katkera aika. Hän oli melkein aina yksin.

Kun hän istui isossa huoneessaan kirjojensa ääressä, tuntui hänestä usein siltä, että koko maailma oli hylännyt hänet. Eeva oli kaksi tai kolme kertaa kutsunut hänet, luokseen, mutta häntä ei haluttanut mennä. Hän ei tahtonut mennä kenenkään luo, joka kutsui hänet säälistä. Ei milloinkaan. Miksei Eeva ennen muinoin kutsunut häntä? Siksi, ettei hän pitänyt hänestä, tietysti. Ja tämän kaiken jälkeen hän luultavasti piti hänestä vielä vähemmin. Miksi hän sitten kutsui hänet? Hän kai olisi nolostunut aika lailla, jos Saara todella, olisi tullut.

Minkätähden ei kukaan milloinkaan tullut häntä, Saaraa, tervehtimään. Etta oli joskus käynyt hänen luonaan, mutta he eivät olleet voineet pitää hauskaa. Etta oli tavallisesti vähän ajan perästä sanonut, että hänen täytyi lähteä kotiin lukemaan läksyjään tai että hän oli luvannut mennä tapaamaan jotakin tyttöä.

Saara huokasi ja alkoi selailla kirjojaan. Ennen lukeminen oli ollut hänestä hauskaa, mutta nyt se oli vain ikävää. Oli aivan yhdentekevää, osasiko hän läksynsä vai ei.

— Miksi sinä aina istut kotona? kysyi hänen äitinsä. — Mene Etta Penttilän tai Liisa Marttilan luo!

Joskus hän menikin Liisa Marttilan luo. Liisa näet lainasi hänelle kirjoja — ei läksykirjoja vaan kertomuskirjoja. Liisalla oli niitä koko joukko, Annie Forrest ja Peggy ja monta, monta muuta. Ja ainoa, mikä Saarasta nykyään oli hauskaa, oli juuri sellaisten kirjojen lukeminen.

Lukiessaan hän mielestään ei enää ollutkaan Saara Turunen, vaan joku kirjan henkilöistä. Hän teki tuhansia kepposia, mutta oli sittenkin kaikkien lemmikki. Hän oli iloinen ja kaunis, ja hänellä oli paljon sisaria ja veljiä, niinkuin Katy Carrilla — tai serkkuja, niinkuin Roosalla Alcottin kirjassa. Niin, hän oli iloinen ja kaikkien rakastama niinkuin Annie Forrest tai Peggy Saville tai — tai — — — Hertta Malini...

Hän ei tahtonut ajatella Herttaa. Hän muuttui aivan pahaksi ajatellessaan Herttaa.

Mutta hän ei voinut olla ajattelematta häntä. »Mitä Hertta nyt tekee? Onko hän Eevan tai Marjan luona? Mitä hän ajattelee minusta?» Hän ei _voinut_ päästä niistä ajatuksista.

* * * * *

Aika kului. Rolf Eerola oli jo pitkät ajat ollut, terveenä, eikä kukaan enää puhunut suuresta tapahtumasta. Mutta Saara ei voinut unohtaa.

Yksinäisenä ja jurona hän kulki toverien parissa. Ei kukaan pitänyt hänestä, ja useimmat pelkäsivät häntä vähän.

* * * * *

Monta viikkoa oli kulunut.

Eräänä iltapäivänä Hertta ja Maija olivat Eevan luona. Nyt ei Nisse yksin ommellut joululahjoja. Eevan ja Essin huoneessa oli pöytä tulvillaan lankoja, rihmarullia ja kaikenlaisia käsitöitä. Ovi oli kiinni, eikä kukaan päässyt sisään.

— Juho ompelee tarjotinliinaa äidille, sanoi Eeva. — Se on kamalan näköinen — jos hän ompelee väärin, ei hän milloinkaan pura mitään, vaan ompelee edelleen vain.

— Niin, huusi Essi, tänään minä kysyin, kuinka hän ilkeää antaa äidille niin huonosti ommellun liinan. Ja tiedättekö, mitä hän vastasi? Että kun äiti sai häneltä jonkun oikein huonosti ommellun lahjan, niin se aina äidin mielestä oli niin »liikuttava». Paremmin ommellut lahjat eivät milloinkaan olleet niin liikuttavia, sen Juho oli huomannut.

— No se vasta on lapsi! huudahti Hertta. Vitsaa hänen pitäisi saada. Mutta mitä sinä ompelet, Essi?

— Salaisuutta! sanoi Essi, joka istui keinutuolin takana voidakseen ommella Eevan lahjaa, nenäliina-säiliötä.

Hertta katseli huolestuneena käsityötään.

— Tästä tulee aamumyssy, sanoi hän, mutta sitä voi käyttää vain iltaisin — värit eivät sovi yhteen päivänvalossa.

Anna Helminen, joka myös oli läsnä, nauroi ihastuneena ja nipisti Essiä käsivarresta. Annalla oli työ sylissä, mutta hän ompeli tuskin ollenkaan. Hänen täytyi koko ajan kuunnella ja katsella Herttaa.

Marja ompeli ahkerasti pöytäliinaansa. Siinä oli vaikea malli, ja tytöt lörpöttelivät koko ajan niin kauheasti.

— Älä ole niin hirveän ahkera, Marja, sanoi Hertta, omatunto alkaa vaivata minua, jos minä vain satun katsomaan sinuun päin. Minä en koskaan voi ommella enemmän kuin viisi minuuttia kerrallaan. Sitten minun täytyy juoksennella vähän tai levätä jollain muulla tavalla.

— Yksi kaksi kolme neljä viisi, mutisi Marja.

— Eeva, mitä sinä ompelet? kysyi Hertta.

— Kirjotuspöytämattoa. Isä sanoi kerran, että hän tahtoisi sinisen pöytämaton vaaleanvihreän asemesta. Silloin hänen ei tarvitsisi istua sydän kurkussa, kun Nisse ja Stiina lähestyvät hänen mustepulloaan — sinisessä matossa eivät siniset tahrat näy.

— Mitä te aiotte tehdä joululuvan aikana? kysyi Hertta. — Marja, etkö sinä mene maalle isoäitisi luo?

— Yksi kaksi kolme neljä, vastasi Marja, isoäiti tulee tänne.

— Voi miten ikävää! Silloin ei saa kirjeitä sinulta. Minusta on suloista saada kirjeitä, mutta ei kukaan milloinkaan kirjota minulle. Tai yksi serkku kyllä kirjottaa, mutta vain postikortteja, eivätkä ne minusta ole mitään. Mitä sinä aiot tehdä, Anna?

— En tiedä, sanoi Anna, minä olen aina niin iloinen, kun lupa alkaa, mutta muutaman päivän jälkeen minun jo tulee niin ikävä koulua, että koko lupa minun puolestani saisi loppua vaikka heti.

— Kuka kolkuttaa? huusi Eeva.

— Stiina! kuului vinkuva ääni oven takaa.

— Mitä Stiina tahtoo? Ei kukaan saa tulla sisään.

Nyt kolkutettiin kovemmin,

— Avatkaa! huusi Juho. — Meillä on teatterinäytäntö.

— Älkää avatko! kuiskasi Essi. — He näyttelevät tietysti sitä iänikuista suojelusenkeli-kappaletta.

Mutta Hertta ihastui. Hän ei milloinkaan ollut nähnyt suojelusenkeli-kappaletta ja sanoi olevansa kauhean utelias.

— Tulkaa pian! Me olemme valmiit! huusi Juho. — Pääsymaksu on yksi karamelli.

— Tiesipä hän, että meillä oli karamelleja täällä, sanoi Essi.

— Tulkaa! huusi Hertta.

Lastenhuoneen ovella Juho seisoi puettuna valkeaan yöpaitaan. Hänellä oli läkkirasia kädessään.

— Meillä ei ole mitään vahtimestaria, joka voisi ottaa vastaan ovirahan, sanoi hän, ja siksi minä olen vahtimestarina nyt, vaikka olenkin enkeli.

Jokainen pani karamellin läkkirasiaan, ja sitten vahtimestari katosi lastenhuoneeseen muuttuakseen enkeliksi.

Kaikki asettuivat istumaan — rouva Norma oli myös saapuvilla — ja kappale alkoi.

Ensin Nisse astui näyttämölle. Hän kertoi, että hän oli isossa metsässä ja että oli yö ja että hän oli eksynyt. Sitten hän paneutui lattialle nukkumaan.

Nyt Juho tuli esille pitkässä yöpaidassaan, asettui seisomaan hänen viereensä ja lausui:

Yöllä sua suojelen, Vierestäsi poistu en, Ja kun aamu sarastaa, Kotiin lapsi mennä saa.

Sitten Nisse heräsi ja huusi:

— Ah, enkeli!

Ja enkeli tarttui hänen käteensä ja vei hänet pois.

Sitten tuli toinen näytös.

Äiti — Stiina — istui mökissään ikävöiden lastaan, joka oli kadonnut metsään. Stiinasta näytteleminen oli niin hauskaa, että hänen kasvonsa loistivat kuin aurinko.

— Voi, missä minun lapsiparkani on? sanoi hän ja heilutti iloisesti paksuja sääriään.

Hertta nauroi katketakseen.

— Ehkä pedot ovat syöneet hänet! sanoi Stiina säteilevän näköisenä.

Nyt enkeli toi Nissen tupaan.

— Äiti, äiti, tässä minä olen! huusi Nisse ja heittäytyi hänen syliinsä.

Enkeli seisoi siunaten heidän takanaan, ja niin kappale oli lopussa.

Hertta ryntäsi syleilemään äitiä ja poikaa.

— Se oli suurenmoista! huusi hän. — Minä en milloinkaan ole nähnyt niin onnistunutta näytelmäkappaletta.

— Me näyttelemme sen vielä kerran! huusivat lapset.

— Ei, ei nyt, sanoi Eeva säikähtyen. — Tule, Hertta, he eivät lopeta milloinkaan, jos sinä kiität heitä.

Hän veti Hertan mukanaan.

— Eeva — minkätähden täällä aina on niin hauskaa? kysyi Hertta. — Minkätähden me aina mieluummin olemme täällä kuin meillä tai Marjan Joona?

— Ehkä pikkulasten tähden, sanoi Eeva.

— Ehkä, mutta on siinä muutakin. Täällä on kaikki hauskaa: teidän leikkinne ja teidän huoneenne ja teidän äitinne ja te itse. Niin, minun äitinihän on kauhean hyvä omalla tavallaan, sinähän tiedät, että minä olen hirveän ylpeä hänestä, mutta sinun äitisi on niin erinomainen sen puolesta, että joskus aivan voi unohtaa että hän on huoneessa. Minun äitiäni kylläkään ei unohda, jos hän on huoneessa. Sinun on niin pieni ja puhuu niin vähän ja — niin, mikä siinä lienee, mutta jos hän tahtoo, niin hän on aivan kuin joku meistä.

Kun kaikki taas olivat kokoontuneet tyttöjen huoneeseen, sanoi Marja:

— Tiedättekö, mitä äiti pyysi minulta joululahjaksi? Etten minä aina pelkäisi ja uikuttaisi ja itkisi kaikkea.

— Minunpa pitäisi luvata äidille, että koettaisin istua hiljaa tunneilla! huusi Hertta.

— Tee se! sanoi Marja innokkaasti.

— Ei, älä tee sitä! huudahti Essi.

— Miksikä ei? kysyi Hertta kohottaen kummastuneena kulmakarvojaan.

— On niin hauskaa, että sinä olet vallaton tunneilla! sanoi Essi. — Kaikissa kirjoissa hauskimmat tytöt ovat vallattomia.

— Niin, Essi koettaa joskus olla tarkkaamaton tunneilla ollakseen samanlainen kuin Hertta, sanoi Anna Helminen.

— Niin sinäkin teet, sanoi Essi punastuen ja harmistuneena.

— Hiljaa, tytöt, älkää riidelkö! huusi Hertta nauraen. — Ei teidän tarvitse pelätä, että minusta tulee liian kiltti. Minä tarkotin vain, että koettaisin parantua juuri sen verran, ettei minua ajeta pois koulusta.

Eeva loi Herttaan uteliaan katseen. Hän oli huomannut, ettei Hertta ollut yhtä mahdoton tunneilla kuin ennen. Ehkä tuo ei ollut paljasta leikkiä, tuo, minkä hän nyt sanoi?

— Minussa on kyllä paljon hyvää, sanoi Hertta, tänäänkin omatunto oikein soimasi minua, kun minä tahrasin liituun Moppe raukan —

— _Mitä_ sinä teit? huusivat Essi ja Anna.

— Minä sirottelin ennen tuntia vähän liitua hänen tuolilleen. Mutta sano, Eeva, eikö ollutkin iloinen hetki, kun hän meni ulos?

Hertan silmät kiilsivät, ja hän keinutteli tuoliaan edestakaisin.

— Älä opeta tyhmyyksiä Essille ja Annalle, sanoi Marja pudistaen päätään.

— Mutta minähän sanoin, että omatunto melkein soimasi minua! sanoi Hertta. — Essi ja Anna, muistakaa, että minä olen huono esimerkki. Älkää milloinkaan sirotelko liitua opettajienne tuoleille, älkää milloinkaan piirustako Bamssin kuvaa tunnilla, älkää milloinkaan viheltäkö, kun —

— Ole vaiti, Hertta! huusi Eeva ja heitti keränsä häntä kohti.

— Enkö minä saa varottaa heitä? kysyi Hertta viattomasti.

Samassa ovi tempaistiin auki, ja Stiina töytäsi huoneeseen.

— Stiina tahtoo olla täällä! huusi hän.

— Ei, mene heti ulos, Stiina, me ompelumme joululahjoja! sanoi Eeva.

Stiina synkistyi. Mutta Eeva oli niin päättäväisen näköinen, että hän hitaasti alkoi peräytyä ovelle päin.

— Ei, lapsi kulta, älä tottele! huusi Hertta ja juoksi hänen luokseen. — Älä tottele. Tytöt, eikö teidänkin käy kauheasti sääliksi, kun lapset tottelevat? Minulle tulee aina itku kurkkuun, kun ne ovat kilttejä. Stiina, nyt leikitään jotakin hauskaa, jossa sinäkin voit olla mukana. Mitä sinä sanot niiaripolskasta? Työ pois, Marja, nyt leikitään niiaripolskaa!

— Älä ole lapsellinen, Hertta, sanoi Marja.

— Olen minä. Tule nyt vain!

Ja sitten he leikkivät niiaripolskaa, kunnes Hertta sanoi, että hänen täytyi mennä kotiin: hänen piti mennä tätinsä luo, joka oli luvannut auttaa häntä aamumyssyn ompelemisessa.

Kun Hertta oli kulkenut pari askelta kadulla, näki hän Saara Turusen tulevan vastaan.

Saara oli käynyt Liisa Marttilan luona; hän olisi tahtonut lainata Liisalta uuden kirjan, mutta Liisa ei ollut kotona. Silloin hän oli aikonut mennä Etan luo, Etalla oli hauskoja kirjoja. Mutta sitten hän muisti, että Etan tänään piti mennä syntymäpäiväkutsuihin.

Ei, ajatteli Saara, parasta kai oli mennä kotiin. Mutta miten hän saisi koko pitkän illan kulumaan? Läksyt hän oli lukenut, ne hauskat kirjat, jotka hänellä itsellään oli, hän osasi melkein ulkoa.

Hän huokasi. Miksi hänen aina oli ikävä? Miksi hän oli niin yksin? Jos hän menisi Eevan luo — pianhan hänen piti kulkea. Eevan oven sivu? Kerran, kauan sitten, hän oli siellä Etan kanssa, ja siellä oli kauhean hauskaa.

Ei, Marja oli tietysti siellä — ja Hertta. Häntä ei ollenkaan haluttanut mennä Eevan luo.

Aivan oikein, tuonhan hän juuri oli arvannut! Tuossahan Hertta tuli — hän hyppi portaita alas. Oli melkein ilkeää nähdä ihmisiä, jotka, aina olivat noin iloisia. Hertta kai luuli, että koko maailma oli ihastunut häneen.

Saara päätti tervehtiä oikein kylmästi. _Hän ei_ aikonut olla samanlainen kuin kaikki muut, _hän_ aikoi näyttää, ettei hän välittänyt Hertasta, _hän_ aikoi —

— Halloo, Saara! huusi Hertta. — Minne sinä olet menossa? Minä saatan sinua vähän matkaa.

Hertan mielestä oli ollut surullista nähdä, miten hylätyn ja synkän näköisenä Saara tuli häntä vastaan. Minkätähden hänen yksin piti olla pahoillaan, kun kaikki muut olivat iloisia?

— Minä menen kotiin, sopersi Saara.

Hänen päätään melkein huimasi. Tässä nyt Hertta — Hertta! — kulki hänen vieressään käsi hänen kainalossaan ja jutteli joululahjoista ja kertoi, että hän oli aikonut mennä tätinsä luo, mutta että se sai jäädä huomiseksi — nyt hän aikoi pistäytyä Saaran luona, Etta oli kertonut, että Saaralla oli muutamia hauskoja kirjoja, joita hänellä, Hertalla, ei ollut. Tahtoisiko Saara lainata hänelle niitä? Oliko hänellä kaakki Ethel Turnerin kirjat — ja Alcottin?

— Voitko sinä käsittää, miksei täällä ole pensioonikouluja niinkuin ulkomailla? huudahti hän. — Saara, eikö olisi ihanaa olla sellaisessa? Niissä tapahtuu aina niin tavattoman paljon — kepposia ja yhdistyksiä ja huonoa ruokaa ja puolueellisia opettajia ja kaikenlaisia muita seikkailuja? Ajattele, me saisimme istua pitkien pöytien ääressä juomassa teetä ja puhumassa ranskaa — ja sitten me saisimme kirjeitä kotoa ja olisimme oikeita todellisia pensioonityttöjä, joista voidaan kirjottua kirjoja!

Niin, tuollaista Saarakin usein oli ajatellut. Oli kovin hauskaa kuulla, että toiset saattoivat ajatella samalla tavalla.

— Mitä huvia yhteiskoulusta on? sanoi Hertta. — Niin, tietystihän siitäkin on huvia — mutta kaikki on niin vapaata, ei mikään ankara opettajatar käy tarkastamassa, että oppilaat tekevät vuoteensa hyvin ja pitävät laatikkonsa hienossa kunnossa, eikä mikään toveri hiivi tervehtimään toista juuri siihen aikaan, jolloin koko koulun pitäisi lukea läksyjään.

— Niin, ja siellä kaikki asuvat samassa talossa! sanoi Saara — ja hänen äänensä oli niin kaihomielinen, että Hertta nopeasti puristi hänen käsivarttaan.

— Pyydämmekö, että äitimme, lähettävät meidät johonkin sellaiseen kasvatuslaitokseen? Eikö tämä ole sinun ovesi? Ei, älä ole levoton, täti ei odota minua, ehkä hän ei edes ole kotona tänä iltana.

Portaissa Saara levottomasti mietti, tarjoaisiko hänen äitinsä mitään Hertalle. Ruokasalin kaapissa oli karamelleja, mutta äiti harvoin tarjosi mitään muille kuin täysikasvuisille...

Hertta niiasi rouva Turuselle, joka tuli eteiseen kuullessaan ääniä.

— Hauskaa, että Saaralle tulee vieraita, sanoi rouva Turunen ystävällisesti.

Tämän syksyn aikana hän oli ajatellut Saaraa enemmän kuin ennen. Hän oli huomannut, että Saara hyvin usein oli yksin — saattoikohan se johtua siitä ikävästä koulujutusta? Ja hän oli ajatellut, että hänen ehkä pitäisi tehdä jotain saadakseen Saaran tovereita viihtymään Saaran kodissa.

Saara oli levoton, hän juoksi huoneeseensa, sytytti sähkövalon, peitti ikkunat ja työnsi nopeasti tohvelit sängyn alle.

— Sinulla on niin hauska huone! sanoi Hertta.

Saara aikoi vastata, ettei se ollenkaan ollut hauska, mutta tuli samassa katselleeksi ympärilleen. Oli tosiaankin totta, että huone oli hauska tänä iltana. Muulloin aina se oli ikävä ja ruma, mutta nyt hänen täytyi myöntää, että se näytti oikein iloiselta ja ystävälliseltä.

Rouva Turunen toi heille kakkua ja hilloa. Hertta kertoi juuri suojelusenkeli-kappaleesta, ja rouva Turunen pysähtyi kuuntelemaan.

— Saara, sinun pitää tulla meille huomenna, sanoi Hertta, me aiomme laittaa varjokuvia, Eeva tulee ja Marja ja Eevan siskot ja veljet ja Anna Helminen.

— Se on tietysti Saarasta hyvin hauskaa, sanoi rouva Turunen.

Mutta Saara oli säikähtyneen näköinen. Hän ei ollut pitkiin aikoihin ollut mukana sellaisessa.

— Lupaa että tulet, Saara! sanoi Hertta.

Ja Saara lupasi. Tuntui niin kummalliselta ajatella, että huomeniltana olisi yhtä ihanan hauskaa kuin tänään.

— Mitä joululahjoja sinä ompelet? kysyi Hertta rouva Turusen mentyä.

— Minä ompelen pöytäliinaa — se on melkein valmis — ja sohvatyynyä ja —

— Näytä! käski Hertta.

Saara veti auki laatikon ja näytti kaikki käsityönsä.

— Isä antaa minulle aina niin paljon joululahjarahoja, selitti hän, ja minulla on täti, joka tulee minun kanssani ostamaan kangasta ja lankoja ja sellaista.

— Sinähän ompelet aivan suurenmoisesti! huusi Hertta. — Kuinka sinä ehdit ommella niin paljon? Minun lahjani ovat aina keskentekoisia, kun minä annan ne.

Saara ajatteli itsekseen, että hänellä tänä syksynä oli ollut aikaa liiaksikin. Hän olisi ehtinyt ommella paljon enemmän, mutta häntä ei ollut haluttanut. Oli hauskempaa lukea kertomuskirjoja, silloin ei muistanut mitään ikävää.

— Tuo pieni liina on kamalan sievä, sanoi Hertta, ja se on sen näköinen, kuin ei siinä olisi työtä ollenkaan. Sellaisesta minä pidän. Kuule — minä tulen tänne jonakin päivänä, niin sinä saat näyttää minulle, miten se ommellaan. Saanko minä?

Tietysti! sanoi Saara.

Hän luuli melkein uneksivansa.

— Minä tulen ensi lauantaina Eevan kanssa, sanoi Hertta.

Hän ei pitänyt kiirettä. Hän katseli Saaran tauluja, selaili hänen kirjojaan, tutki hänen valokuviaan. Vihdoin hän katsoi kelloa ja hypähti seisomaan.

— Äiti raukka soittaa nyt varmasti kaikille tuttaville ja kysyy minua! huudahti hän. — Hyvästi, tämän kirjan minä otan.

— Uskallatko sinä kulkea yksin kotiin? kysyi Saara.

— Minähän asun aivan tässä vieressä. Nyt en löydä puuhkaa — vai niin, tuollahan se on kalossien keskellä. Äiti sanoo, että minun tavarani aina ovat kalossien luona. Tänäänkin, kun minä etsin sormikkaitani, kysyi hän, olinko minä jo etsinyt kalossien joukosta. Minä melkein suutuin.

— No, mistä sinä sitten löysit sormikkaasi? kysyi Saara.

— Kalossien joukosta, tietysti! vastasi Hertta ja katosi.

Illallista syötäessä rouva Turunen monta kertaa katsahti Saaraan. Hän ei ollut tuntea häntä samaksi tytöksi. Saarahan melkein aina istui vaiti! Nyt hän puheli lakkaamatta — »Hertta sanoi», »Hertta arveli», »Hertta tahtoi».

Rouva Turunen ei puhunut paljon. Hän istui mietteissään.

— Kuulehan, Saara, sanoi hän vihdoin, tahdotko sinä kutsua kaikki tyttötoverisi tänne jonakin päivänä — esimerkiksi joululuvan aikana? He voivat saada voileipiä ja jäätelöä niinkuin Penttilälläkin.

— Äiti! Oikeinko totta? huudahti Saara.

Rouva Turunen nyökäytti päätään ja katseli tyytyväisenä Saaraa, joka istui siinä posket punaisina ja silmät ilosta säteilevinä.

Seuraava ilta oli erinomaisen hauska. Saara oli ensin vähän hiljainen, mutta pian hän unohti itsensä ja kävi yhtä iloiseksi kuin muutkin.

Sen päivän jälkeen nähtiin hänet usein Hertan, Eevan ja Marjan seurassa.

— Kuka olisi uskonut, että Saara Turunen olisi niin hauska! sanoi Eeva eräänä päivänä aamiaista syötäessä.

— Minä olen aina, pitänyt Saara Turusesta, sanoi hänen isänsä.