Part 6

Hertta kuuli sanat kuin unessa. Ovi sulkeutui taas, hiljaisuus vallitsi. Muutaman minuutin kuluttua hän nukkui syvää ja rauhallista unta.

VAIKEITA AIKOJA.

Seuraavana lukupäivänä vallitsi koulussa suuri hämmennys. Kun Eeva tuli luokkahuoneeseen, hyökkäsi Marja hänen luokseen.

— Oletko sinä kuullut, Eeva? Rolle on sairas.

— Sairas?

— Niin, hän oli mennyt kauas metsään, hän luuli tulevansa johonkin talonpoikaistaloon, ja kapteeni Neva löysi hänet vasta kello neljä aamulla —

— Ja hän makasi ladossa aivan kylmästä kangistuneena! keskeytti Etta. — Hän oli pulahtanut ojaan ja kastunut.

— Ja hänen äitinsä on puhunut rehtorin kanssa, sanoi Marja, ja sanoo, että on anteeksiantamatonta, että sellaista voi tapahtua koulu-huviretkellä.

— Ja nyt meitä kaikkia kuulustellaan, sanoi Etta.

— Kuulustellaan! Minkätähden? kysyi Eeva.

— En tiedä, sanoi Etta, mutta Moppe on sanonut, että meitä kuulustellaan.

— Minä tiedän minkätähden, sanoi Inga Korte, tärkeän näköisenä, minä kuulin, miten rehtori sanoi sen Bamssille. Meitä kuulustellaan sentähden, että Rollen isä on sanonut, että me varmaankin jätimme Rollen saareen tahallamme.

— Mitä sinä puhut! huudahti Eeva.

— Niin Rollen isä oli sanonut, ja että meitä kaikkia pitäisi rangaista, mutta eniten Herttaa, joka suorastaan oli valehdellut Rollelle.

— Oliko hän sanonut sen? kysyi ääni.

Kaikki kääntyivät. Hertta seisoi heidän takanaan. Hänen kasvonsa punottivat ja silmät säkenöivät.

— Inga lörpöttelee, sanoi Liisa Marttila nopeasti.

Samassa kello soi.

Rukoussaliin mentäessä Hertta ei sanonut sanaakaan. Eeva katsoi usein häneen sivultapäin. Oli kauheaa nähdä Hertan kulkevan noin kiltisti ja siivosti, ajatteli hän. Rolle Eerolan isä mahtoi olla huono ihminen. Kuinka hän saattoi uskoa niin pahaa ihmisistä? Hyi. Mutta eihän hän tuntenut Herttaa eikä voinut tietää, ettei Hertta _milloinkaan_ tekisi sellaista.

— Kivistääkö sinun päätäsi vielä? kuiskasi Eeva.

Hertta pudisti päätään, mutta ei sanonut mitään.

Eevasta alkoi tuntua pahalta. Ja kun Moppe kompastui kalossiin ja oli vähällä kaatua Bamssin syliin Hertan edes huomaamatta sitä, silloin kävi Eeva oikein levottomaksi.

Häntä suututti tuo Rolle. Miksi hänen piti ruveta makaamaan latoon ja vilustua pahanpäiväiseksi? Hän olisi voinut kävellä ja pysytellä lämpimänä. Ja oli aivan hänen tapoistaan pulahtaa ojaan. Hänen piti aina »urheilla» ja puuhata.

Kuinka kävisi läksyjen tänään? Oli mahdotonta pitää ajatuksia koossa. No, nyt rukous oli lopussa.

— Hertta, osaatko sinä läksyt?

— En tiedä.

Ei, Hertta oli varmasti sairas. Hertta raukka. Mutta ehkä Inga vain oli puhunut tyhmyyksiä.

Eeva koetti katsella läksyä vähän, ennenkuin Moppe tuli luokkaan. Mutta hän ei ymmärtänyt sanaakaan siitä mitä luki.

Samassa ovi avautui, mutta Mopon asemesta astuikin rehtori sisään.

Eevan sydän melkein lakkasi lyömästä. Ja kun luokka taas oli istuutunut, ja rehtori seisoi siinä sormenpäät Etan pulpetilla ja katsoi suoraan eteensä, tunsi Eeva vapisevansa.

— Te tiedätte, että Rolf Eerola oli metsässä kokonaisen yön. Nyt hän on hyvin sairas, ja hänen isänsä sanoo, että hänet jätettiin sinne tahallaan. Minä tahdon nyt puhua teidän kanssanne asiasta. — Hertta Malmi näki hänet viimeksi. Ehkä Hertta kertoo mitä tietää.

Hertta nousi seisomaan. Kuinka hän saattoi olla noin tyyni, ajatteli Eeva. Ja hän kertoi kaiken aivan samalla tavalla, kuin hän oli kertonut Bamssille.

— Mutta laivahan lähti melkein heti Hertan ja Eevan tultua rantaan, sanoi rehtori. — Silloinhan Hertan täytyi huomata, että kello oli paljon enemmän. Eikö Hertta silloin muistanut Rolle Eerolaa?

— Ei, minun päätäni pakotti niin, etten minä muistanut mitään. Minä kyllä kummastuin, kun laiva alkoi jyskyttää, mutta minä luulin, että olin nukkunut.

— Milloin Hertan päätä alkoi pakottaa?

— Kun minä etsin rintaneulaa. Mutta minä voin vähän pahoin jo aamulla.

Rehtori katsoi häntä tutkivasti.

— Oliko kukaan kuullut Hertan valittavan pahoinvointia päivän kuluessa? kysyi hän kääntyen luokan puoleen.

Ei kukaan viitannut. Eeva koetti muistaa joka sanan, minkä Hertta oli sanonut. Ei, hän ei ollut sanonut mitään siitä, ettei hän voinut hyvin. Mutta silloin, kun hän saavutti Eevan metsätiellä, silloin hän kyllä oli sairas, sen näki hänestä.

Eeva viittasi.

— Eeva Norma.

— Silloin, kun Hertta oli löytänyt rintaneulan, oli hän kalpea ja väsynyt. Hän oli varmasti niin sairas, ettei hän jaksanut ajatella oikein selvästi.

— Tietääkö Eeva, oliko Hertalla syytä olla vihoissaan Rolfille? kysyi rehtori.

— E-ei, ei mitään erikoista syytä.

— Herttahan se tempaisi Rolfilta Marja Norman päiväkirjan? kysyi rehtori.

Eeva punastui. Niin, se oli totta, sen hän oli unohtanut.

— Olivatko Hertta ja Rolf hyviä ystäviä? kysyi rehtori.

Eeva ei vastannut. Tietystikään Hertta ei ollut Rolfin hyvä ystävä. Kuka tyttö nyt olisi Rollen hyvä ystävä! Miksi piti kysyä noin tyhmästi?

— Tekikö Rolf usein kiusaa Hertalle? kysyi rehtori.

— Ei enemmän kuin muillekaan, sanoi Eeva levottomana.

Hän sai istuutua. Rehtori kuulusteli nyt jokaista erikseen. Ossi Anger sanoi olevansa vakuutettu siitä, ettei kukaan tahtonut jättää Rolfia saareen.

— Mutta eikö ole kummallista, että talonpoikaisnainen varmasti olisi väittänyt, että kello oli vähän päälle neljän, kun se oli neljännestä vailla viisi? — Näkikö Eeva tuon naisen?

— En tiedä varmasti — minä luulen melkein, että näin erään talonpoikaisnaisen, sanoi Eeva epäröiden.

Hän oli siinä kulkiessaan ajatellut rintaneulaa ja koettanut laskea, ehtisikö Hertta ajoissa takaisin, ja sitten hän oli sitonut kengänrihmansa ja letittänyt tukkansa, joka oli purkautunut. Hän muisti kyllä, että pari kolme ihmistä oli tullut häntä vastaan, mutta hän ei voinut sanoa missä.

— Hertta Malmi tulee minun kanssani, sanoi rehtori.

Hertta nousi paikaltaan. Hän tunsi, että koko luokka katsoi häntä hänen mennessään ulos rehtorin jäljessä.

Hän nielaisi itkunsa. Hän _ei_ aikonut itkeä, ajatteli hän. Jos rehtori oli niin julma, jos kaikki olivat niin julmat, että luulivat häntä valehtelijaksi, niin hän ei aikonut välittää heistä enää. Hän aikoi sanoa rehtorille suoraan, että — että...

Samassa he tulivat rehtorinkansliaan. Rehtori istuutui ja alkoi puhua. Hän pyysi Herttaa vain aivan rauhallisesti kertomaan, mitä oli tapahtunut. Hän tahtoi ehkä tehdä vähän kiusaa Rolfille, eikö niin? Hän ajatteli, että Rolf tulisi liian myöhään, niin että kaikki saisivat odottaa häntä ja suuttuisivat häneen. Eihän hän, Hertta, voinut arvata, että kaikki unohtaisivat Rolfin laivan lähtiessä. Mutta kun he tekivät niin, lankesi hän kiusaukseen eikä sanonut mitään Rolfista. Niinkö asia oli?

— Ei, sanoi Hertta. — Minä en tahtonut tehdä kiusaa hänelle, enkä minä muistanut häntä, kun laiva lähti.

Rehtori puhui vielä hetken ajan hänen kanssaan ja sanoi vihdoin:

— Minä toivon, että Hertta puhuu totta. Sen kai me pian saamme tietää.

Sitten hän sai mennä.

Oli välitunti. Kaikki olivat pihalla. Hertta meni luokkahuoneeseen ja istuutui pulpettinsa ääreen. Ikkuna oli auki, mutta aurinko paistoi ja huone oli lämmin.

Nyt ehkä kuitenkin kävisi niin, että hänet ajettaisiin pois koulusta. Kyynelet tunkivat hänen silmiinsä, ja kurkkua kouristi.

Hän oli huomannut, että Saara Turunen ja muutamat muut katsoivat häneen niin omituisesti. Luulivatko he, että hän oli tehnyt sen? Hän tunsi, että koko hänen ruumistaan alkoi kuumentaa, kun hän ajatteli sitä.

— Hertta.

Eeva hiipi sisään.

— Hiljaa! kuiskasi hän. — Moppe on käytävässä. Hän lähettää meidät pihalle, jos hän keksii meidät. Mitä rehtori sanoi?

— Hän uskoo, että minä olen tehnyt sen, sanoi Hertta.

— Näin isossa koulussa ei pitäisi olla niin typerä rehtori, sanoi Eeva harmistuneena.

Samassa Marjakin hiipi sisään. Hänen silmänsä olivat punaiset itkusta, ja hän nyyhkytti hiljaa.

— Minä lyön rehtorin kuoliaaksi! kuiskasi hän ja näytti niin lempeältä ja rauhalliselta, että Hertta purskahti nauruun.

— Eläköön! huudahti Eeva ihastuneena. — Älä välitä heistä, Hertta! Sinä et ole tehnyt mitään pahaa, naura sinä vain heille.

Opettajahuoneessa puhuttiin paljon Hertta Malmista.

— Minä uskon, että hän on tehnyt sen, sanoi maisteri Panu, hänhän aina on ollut luokan levottomin oppilas.

— Minä en voi uskoa sitä! sanoi neiti Ellman raukka. — Kaikki oli minun syyni. Minun olisi pitänyt ottaa selvä siitä, oliko Rolf todella hytissä.

— Ei kukaan voi sanoa sitä neidin syyksi, lohdutti rehtori. — Mutta mitä Hertta Malmiin tulee, näyttää asia ikävä kyllä epäilyttävältä. Hän oli ollut terve ja iloinen koko päivän — eikö totta, neiti Ellman? — ja yhtäkkiä hän on niin sairas, ettei hän huomaa että laiva lähtee puoli tuntia aikaisemmin kuin hän oli odottanut. Ja tuo juttu talonpoikaisnaisesta on omituinen sekin.

— Mutta Hertta on niin miellyttävä tyttö, sanoi neiti Ellman.

— Hm! sanoi maisteri Panu.

— Hän on kyllä miellyttävä, sanoi toinen opettajista, mutta luokka olisi miellyttävämpi ilman häntä.

— Kuinka Rolle Eerola voi? kysyi neiti Ellman.

— Hän on jokseenkin huonona, sanoi rehtori, — Keuhkotulehdusko siitä tuli?

— Niin luulen.

* * * * *

Nyt seurasi vaikea aika. Kuulusteluja, epäluuloja; sopottelua ja supattelua koko koulussa. Monet luulivat Herttaa syylliseksi, ja joskus he näyttivät sen hänelle suoraan.

— Kuule, Hertta, sanoi Eeva eräänä päivänä, eikö sinusta Saara Turunen ole ollut kummallinen koko tämän ajan?

— Tarkotatko sinä sitä, että hän on ollut niin ystävällinen minulle? kysyi Hertta.

— Tarkotan, mutta hän on muutenkin ollut kummallinen. Hän on ystävällinen sinulle, mutta sittenkään minä en voi oikein pitää hänestä. Hän on _liian_ ystävällinen.

Hertta nauroi.

— Ei olekaan monta, jotka nykyään olisivat _liian_ ystävällisiä minulle, sanoi hän. — Halloo, Noora! Minulla on jotain kerrottavaa — jotain hauskaa!

Eeva jäi katselemaan hänen jälkeensä. Hertta oli muuttunut. Kun hän nauroi, ei hän ollut iloisen näköinen. Ja miksi hän niin mielellään käveli Noora Herrmanin kanssa? Noora voisi olla oman luokkansa tyttöjen kanssa. Eihän Hertta milloinkaan ennen ollut pitänyt hänestä. Nooralla oli käherretty otsatukka, ja hän oli ylpeä ja olevinaan, ja Liisa Marttila oli nähnyt hänen puuteroivan nenäänsä.

Eeva mietti erästä asiaa: jos vain voisi saada käsiinsä tuon talonpoikaisnaisen, jonka Hertta oli tavannut — silloin kaikki selviytyisi. Mutta kuinka hänet saisi käsiinsä? Jonkun pitäisi lähteä saareen etsimään häntä. Mutta ehkä hän ei asunut siellä?

Ehkä hän, Eeva itse, voisi lähteä? Ei, äiti ja isä eivät laskisi häntä sinne. Ja ehkä poika sitäpaitsi kelpaisi sellaiseen paremmin kuin tyttö.

Ossi Anger? Hän oli tietysti viisain. Mutta hän ei varmaankaan pitänyt seikkailuista. Hän oli niin juhlallinen ja vakava. Harri Neva sopisi paremmin.

Mutta Harri Neva saattaisi keksiä jotain hullutuksia ja pilata koko asian. Hän kyllä innostuisi mihin vain, mutta häneen ei voinut luottaa. Ja Einari Tammela oli liian hieno. Hän ei sopinut seikkailuihin — uusine keltaisine kenkineen.

Aarne Linturia ja muita ei voinut ajatellakaan. Ei, Ossi Anger oli kyllä ainoa mahdollinen.

Samana päivänä kello kolme hän järjesti asiat niin, että oli valmiiksi puettu aikaisemmin kuin Ossi. Hän tiesi, ettei Ossi asunut samalla suunnalla kuin muut toverit ja että hän tavallisesti meni kotiin yksin. Nyt hän, Eeva, oli menevinään asioille juuri sinnepäin. Pian Ossi saavutti hänet.

— Minä menin tännepäin siksi vain, että tahdoin puhua sinun kanssasi, sanoi Eeva heti, sinun täytyy auttaa minua — tai Herttaa, oikeastaan.

Ossi katsoi hämmästyneenä häneen. Puh, ajatteli Eeva, miten vakavan näköinen hän oli! Hän pitäisi varmaankin koko tuumaa tyhmänä ja hulluna.

— Minä ajattelin, että meidän pitäisi koettaa saada käsiimme se talonpoikaisnainen, jonka Hertta tapasi, sanoi hän nopeasti ja hätääntyneenä.

Ossi oli vaiti hetken.

— Se ei ole mikään tyhmä ajatus, sanoi hän vihdoin.

— Eikö sinusta? huusi Eeva ihastuneena. —

Minä ajattelin, että sinä ehkä voisit lähteä saareen...

He alkoivat laatia suunnitelmia. Eeva oli aivan ihmeissään. Ossihan puheli kuin tavallinen poika — hänhän oli suoraan sanoen hauska.

— Ensi sunnuntaina minä menen, sanoi hän.

— Mutta muista ottaa häneltä kirjallinen todistus, sanoi Eeva.

Päätettiin, etteivät he kertoisi suunnitelmastaan kenellekään.

— Silloin saa hävetä, jos ei se onnistu, sanoi Ossi.

— Tiedätkö sinä, sanoi Eeva, ennenkuin he erosivat, minä oikein pelkäsin puhua sinun kanssasi tästä asiasta. Sinä olet aina niin presiis ja juhlallinen — aivan niinkuin täysikasvuinen.

— Olenko minä? kysyi Ossi miettiväisesti.

* * * * *

Niin. Hertta oli muuttunut.

Hän ei enää mielellään ollut luokkatoveriensa seurassa.

Hän oli kuullut Aarne Linturin sanovan Einari Tammelalle:

— Tietysti Hertta on tehnyt sen. Se on aivan hänen tapaistaan, niin minusta ainakin. Kujeitahan hän aina on rakastanut.

Että he voivat uskoa hänestä sellaista! Hän tunsi itsensä katkeraksi ja onnettomaksi. Hän oli luullut, että koko luokka — paitsi Saaraa — piti hänestä ja että opettajatkin tekivät sitä.

Nyt hän luuli, että kaikki epäilivät häntä. Tietysti eivät Eeva ja Marja ja muutamat muut — tai kuka tiesi? Ehkä he vain olivat uskovinaan häntä, ettei hän tulisi pahoilleen.

Ei. Hän tahtoi mieluummin olla Noora Hellmanin kanssa. Noora oli sanonut:

— Minä en tiedä, oletko sinä tehnyt sen, eikä minun tarvitse sitä tietääkään. Minusta on hauskaa olla sinun kanssasi, sinä olet mukava tyttö.

Oli sitäpaitsi jokseenkin mahtavaa kävellä välitunneilla käsikynkässä tytön kanssa, josta puolentoista vuoden perästä piti tulla ylioppilas. Ja Noora oli niin hullunkurinen. Hän kertoi kaikenlaisia naurettavia asioita luokkalaisistaan.

— Irmalla on valekannat kengissään, siksi hänen jaloissaan on niin korkea rinta, kertoi hän, ja Elli nukkuu hansikkaat käsissään saadakseen kätensä valkeiksi. Niin Liisa Marttilakin voisi tehdä, hänellä on niin rumat punaiset kädet.

Hertta ei milloinkaan ennen ollut huomannut, että Liisalla oli punaiset kädet. Ettaa Noora sanoi lihavaksi lötykäksi. Inga Korte hänestä oli kaunis, mutta hän sanoi, ettei Ingalla ollut makua.

Oli hyvin hauskaa istua Nooran huoneessa katselemassa, miten Noora pukeutui, kun hänen piti mennä tanssiaisiin jonkun toverin luo. Nooran huone oli Hertan mielestä aivan kuin täysikasvuisen ihmisen. Siellä oli peili, joka ulottui lattiasta kattoon, ja sitäpaitsi pieni peilipöytä, jolla oli harjoja ja hajuvesipulloja ja kaikenlaisia pieniä rasioita ja laatikoita.

— Miksi sinä teet noin? kysyi Hertta, kun Noora kasteli sormenpäitään ja alkoi hypistellä kulmakarvojaan.

— Kulmakarvat näyttävät tummemmilta, jos järjestelee niitä vähän ja nipistää ne kokoon, niin etteivät ne leviä eri tahoille. Minun kulmakarvani ovat usein epäjärjestyksessä.

Hertta otti säikähtyneenä käsipeliin ja alkoi tarkastella, olivatko hänen kulmakarvansa epäjärjestyksessä.

— Minä en ikimaailmassa ole huomannut, minkälaisia ihmisten kulmakarvat ovat! sanoi hän.

— Sinun ovat kyllä hyvät — oikein kauniit! kiitti Noora. — Annatko minulle puuterihuiskun! Kiitos. Kun minä menen tanssiaisiin, niin minä aina puuteroin koko kasvot — tanssiessa alkaa niin helposti kiiltää. Onko tukka hyvin nyt? Panisinko minä siihen nauhan vaiko kukkia? Mitä sinä sanot?

— Nauhan, sanoi Hertta, sen sinisen, joka sinulla oli viimeksikin.

— Niin, se sopii kyllä minulle. Nyt minun täytyy joutua — minä en vielä ole koskenutkaan kynsiin! Missä on _Charmant_ — näetkö sitä missään?

— Mikä on Charmant? kysyi Hertta.

— Minä kiillotan kynsiäni sillä, minusta se on mainiota, vaikka Irma pitää enemmän pulverista. Sano, Hertta, eivätkö minun kynteni ole tavattoman kuperat?

— Eivät ollenkaan, sanoi Hertta lohdutellen, minusta ne ovat aivan tavalliset.

— Sitten sinä et tiedä mitään kynsistä! huusi Noora, joka oli hyvin ylpeä kuperista kynsistään. — Kaikki ihmiset ovat sanoneet, että minulla on tavattoman kuperat kynnet.

Hertta huomasi sanoneensa tyhmyyden eikä uskaltanut puhua mitään pitkään aikaan.

— No, nyt ei tukasta tule hyvää, ei siitä milloinkaan tule mitään, kun minä itse kampaan sen. Ja Irma tulee minua hakemaan — hän raivostuu, jos minä en ole valmis. Kas niin, nyt kello soi!

— Etkö sinä vielä ole valmis, sanoi Irma ja tuli sisään puettuna iltavaippaan ja hilkkaan.

— Odota sekunnin verran, sanoi Noora, ota kappasi napit auki! Minä heitän vain hameen ylleni, puhele sinä Hertan kanssa niin kauan. Puhu Mopesta, se on Hertasta hauskaa.

— Minkätähden se on sinusta hauskaa? kysyi Irma. — Hänhän on niin ikävä ja naurettava.

— Naurettava? sanoi Hertta hämmästyneenä.

— Niin, minä tiedän, kaikki pikkutytöt ihailevat Moppea, minun pieni siskoni on aivan hulluna, mutta me vanhemmat emme pidä hänestä.

— Mutta kuinka sinä voit sanoa, että hän on naurettava? kysyi Hertta.

— Hän yskii aina, kun hänen pitää alkaa puhua, ja jos hän on suutuksissaan, niin hän sammaltaa; ja jos joku vastaa väärin, niin hän raapii nenäänsä — näin!

Hertan täytyi nauraa. Niin, juuri tuon näköinen Moppe oli, kun hän raapi nenäänsä. Se _oli_ naurettavaa, mutta sittenkään — sittenkään ei tuntunut oikein hauskalta nauraa Mopelle näin. Koko maailma muuttui ikävämmäksi, jos Moppe todella oli naurettava ja ikävä.

— Nyt minä olen valmis! sanoi Noora.

Hän oli puettuna valkeaan pukuun, jossa oli vaaleansiniset silkkiruusukkeet, ja hän oli »aivan kuin prinsessa Ruusunen tai Hollannin kuningatar siellä sikarikaupan ikkunassa», sanoi Hertta.

Ja oli hyvin intresanttia nähdä, miten varovaisesti päällysvaatteet puettiin hänen ylleen, ettei mikään vain rypistyisi. Hänen äitinsä seisoi koko ajan vieressä ja sanoi:

— Varovaisesti, pikku Noora, varovaisesti!

Ja sitten palvelijatar lähetettiin ajuria noutamaan.

— Huomenna minä näytän sinulle kaikki kotiljongimerkit! huusi Noora ja huiskutti kättään jäähyväisiksi.

Raitiovaunussa Hertta sitten kuvitteli mielessään sitä aikaa, jolloin hän itse olisi seitsemän- tai kahdeksantoista vuoden vanha. Hänelläkin olisi iltahilkka, ja hän ajaisi tanssiaisiin ja puuteroisi nenäänsä, muuten hän kiiltäisi, ja hän kähertäisi tukkaansa niinkuin Noorakin, se sähisi niin mukavasti ja täysikasvuisesti. Mutta ei, hänellähän oli kihara tukka. Se oli ikävää, silloin kai hän ei voinut kähertää sitä.

Mutta toisinaan Nooran luona oli ikävääkin, silloin nimittäin, kun Irma tai joku toinen Nooran tovereista oli siellä ja he puhelivat sellaisista ihmisistä, joita Hertta ei tuntenut. Hän sai silloin joskus istua vaiti ja kuunnella heitä tai katsella albumia. Silloin hän muisteli, miten hauskaa ennen aina oli Eevan ja Marjan luona. Mitä he nyt ajattelivat hänestä? »Mitä sinä teet iltapäivällä?» oli Eeva eräänä päivänä kysynyt. »Minä menen Nooran luo», oli hän vastannut.

Kerran, kun Irma ja Noora taas olivat puhuneet hirveän kauan jostakin Pentistä, jota hän ei tuntenut, oli hän niin huonolla tuulella, että hän nousi lähteäkseen.

— Ei, älä mene, sanoi Noora, Irma sanoo, että hänen täytyy mennä, ja silloin minä jään aivan yksin.

Hertta lupasi jäädä. Mutta heti Irman mentyä palvelijatar tuli sisään ja sanoi, että Noora neidin pitäisi tulla ruokasaliin sovittamaan puseroaan.

— Voi sentään, kotiompelijattaret ovat kauhean ikäviä, huudahti Noora, ei saa milloinkaan istua rauhassa. Tässä sinulla on kirja siksi ajaksi. Se on suurenmoinen.

Hertta otti kirjan. Hän kuuli Nooran puhuvan ompelijattarelle. »Ei, neiti, vihreä ei sovi minulle, se tekee minut merikipeän näköiseksi. Meidän täytyy valita toinen koristenauha — ehkä punainen?»

Hertta selaili kirjaa ja innostui vähitellen lukemaan. Mutta hiukan omituinen kirja se oli hänen mielestään. Hän ei ymmärtänyt kaikkea. Hyi, tuo oli rumaa, tuo,'minkä parooni sanoi. Ja kreivitärkin puhui tyhmästi.

Äkkiä Hertta punastui ja sulki nopeasti kirjan. Hyi, millainen kirja! Niin tyhmä ja tympäisevä. Tiesikö Nooran äiti, että Noora luki sellaista?

Hän alkoi selailla albumia, mutta aika kävi pitkäksi. Kun Noora vihdoin tuli, nousi hän taas ja sanoi hyvästi.

— Ei, älä mene, minulla on niin paljon kerrottavaa! huusi Noora. — Mitä sinä pidit kirjasta? Eikö se ole jännittävä?

— Minä en pitänyt siitä ollenkaan, sanoi Hertta, ja minun täytyy lähteä kotiin nyt.

— Täytyykö sinun? No tule pian taas — sinä olet paljon mukavampi kuin Irma, Irma on niin väsyttävä. —

Hertta kulki hitaasti kotiinpäin. Tämä oli ollut ikävä ilta. Viime päivinä oli melkein aina ollut ikävää Nooran luona.

Mitähän Eeva nyt teki? Ehkä Marja oli siellä. Nisse istui varmaankin lastenhuoneen ison pöydän ääressä ja ompeli joululahjoja. Nisse alkoi aina ommella joululahjoja syyskuussa. Ja Stiinalla oli ehkä nukkepyykki — silloin lattia oli kuin järvi. Hertan valtasi yhtäkkiä palava halu nähdä heidät kaikki.

Oikeastaanhan Eeva oli ollut hirveän hyvä koko ajan. Hänhän se sanoi, ettei Hertan tarvinnut olla pahoillaan, kun hän ei ollut tehnyt mitään pahaa. Eeva oli aina niin järkevä — ei, ei aina, mutta juuri silloin, kun sopikin olla järkevä. Hauska hän oli — tuhat kertaa hauskempi kuin Noora, tietysti.

Niin, Hertta tahtoi mennä Eevan luo — nyt juuri. Mutta jos Eeva ei olisi kotona? Tämä ajatus teki hänet niin levottomaksi, että hän alkoi melkein juosta. Kun hän tuli ovelle, hän oli aivan hengästynyt, mutta hän hyökkäsi kuitenkin hurjaa vauhtia portaita ylös.

Hän painoi soittonappulaa — yksi pitkä soitto ja kaksi lyhyttä. Silloin Eeva tiesi, kuka soitti.

Ovi kiskaistiin auki.

— Hertta! huusi Eeva ihastuneena.

Ja Essi, Juho, Nisse ja Stiina ryntäsivät kaikki eteiseen.

— Äiti ja isä ovat poissa, ja meillä on pähkinöitä ja karamelleja! huusi Juho.

— Me ompelumme joululahjoja! ulvoi Nisse.

— Tule sisään, tule sisään! huusivat Eeva ja Essi ja riisuivat häneltä päällysnutun. — Sinun täytyy jäädä tänne illalliselle, soita äidillesi! Olga saattaa sinut kotiin.

Hänet vedettiin ja työnnettiin lastenhuoneeseen.

— Tahdotko sinä nähdä Nissen joululahjan? sanoi Nisse ylpeästi ja näytti hänelle vihreän paperipalan, johon hän ompeli punaista tähteä.

— Kuka sen saa? kysyi Hertta.

— Isä, sanoi Nisse. — Hän sai samanlaisen viime jouluksi, ja silloin hän sanoi, että hän kauan oli toivonut sellaista. Nyt hän saa yhden lisää. Luuletko sinä, että hän ihastuu?

— Kauheasti, sanoi Hertta.

Eeva kokoili pähkinöitä ja karamelleja Hertan lautaselle. Hän oli heti huomannut, että Hertta tänä iltana oli ylitä iloinen kuin ennenkin. Silloin kaikki oli hauskaa taas. Ja jos Ossi Anger vielä päälle päätteeksi...

— Sinä näytät niin miettiväiseltä, Eeva, sanoi Hertta. — Tule tänne, niin leikimme jotakin.

Hertalla ei mielestään ollut pitkiin aikoihin ollut näin hauskaa. Paljon hauskempaa oli kuunnella Nisseä ja Stiinaa tai puhella Eevan kanssa kuin kulkea yksin tai olla Nooran seurassa. Rehtori sai uskoa mitä tahtoi, ja kaikki muut myös. Äiti oli sanonut, että jos hänet ajettiinkin pois koulusta, niin ei se tehnyt mitään, kun hän ei ollut tehnyt mitään pahaa.

— Nisse, huusi hän, onko sinulla mitään joululahjoja minulle?

— Ei, ei vielä. Mutta minulla on yksi äidille.

— Äiti on kauhean utelias, sanoi Essi, mutta hän ei saa tietää, mitä se on. Niin paljon Nisse on sanonut, että lahjassa on kolme kirjainta, ja että ensimmäinen kirjain on ma ja toinen ron ja kolmas ki!

Juho tahtoi, että he leikkisivät intiaaneja. Hän asetti tuolin kumoon ja sanoi, että se oli reki ja että Stiinan piti käydä istumaan siihen.

— Miksi? kysyi Hertta.

— Hän on kaunis valkoihoinen ja minä ryöstän hänet, sanoi Juho. — Sitten hänen täytyy istua minun wigwamissani ja odottaa vapauttajaa.

Mutta Stiina ei tahtonut.

— Stiina ei tahdo istua salin ison palmun takana odottamassa Juhoa! huusi hän.

— Stiinan täytyy, sanoi Juho.

Stiinan suupielet alkoivat vetäytyä alaspäin, mutta Hertta huusi nopeasti:

— _Minä_ rupean valkoihoiseksi.

— Mutta ei kukaan jaksa vetää sinun rekeäsi, sanoi Juho.

— Me leikimme, että se kulkee eteenpäin, vaikkei se kuljekaan, sanoi Hertta. — Nisse saa olla kuskina.