Part 5

— Mikset minulle? kysyi Harri Neva loukkaantuneena.

— Minä, sanoi Marja, sain sormuksen sillä ehdolla, että antaisin sen vakavimmalle, ja minä annoin sen Ossi Angerille.

— Sinä kai epäröit vähän Saaran ja Ossin välillä, sanoi Hertta.

— Minä sain sormuksen sillä ehdolla, että antaisin sen eniten arvossapidetylle, sanoi Ossi Anger, ja minä annoin sen neiti Ellmanille.

Neiti Ellman oli iloisen näköinen. Nyt hänestä tuntui oikein hauskalta olla näitten nuorten seurassa. Ehkä koululapset eivät olleetkaan niin kauheita, kun oikein pääsi tutustumaan heihin.

— Minä, sanoi hän, sain sormuksen sillä ehdolla, että antaisin sen intresanteimmalle, ja minä annoin sen Hertalle.

Saara Turunen punastui hiukan. Vai niin. Hertta oli intresantein. Hän, Saara itse, oli tietysti vain ahkera ja säntillinen ja sellaista.

— Minun piti antaa sormus säntillisimmälle, sanoi Hertta samassa, ja minä annoin sen Saaralle.

— Minun, sanoi Saara, piti antaa se laiskimmalle, ja minä annoin sen Harri Nevalle.

— On sydämetöntä mustata minua tuolla tavalla opettajiston läsnäollessa, sanoi Harri Neva.

— Se ei ole mikään uutinen opettajistolle, sanoi Hertta.

— Minä, sanoi Harri, sain sormuksen sillä ehdolla, että antaisin sen ihanimmalle, ja kun en voinut antaa sitä itselleni, annoin sen Ingalle.

Inga punastui ihastuksissaan.

Hänellä on nimittäin neljä peiliä pulpetissaan, sanoi Harri, siksi minä ajattelin, että hänen luultavasti täytyy olla kaunein.

— Mistä sinä tiedät, mitä minulla on pulpetissani? huusi Inga.

— Minähän istun sinun takanasi. Rehtorin tunneilla sinä uskallat käyttää vain sitä pientä siniraamista, Mopen tunneilla sinä otat esille neliskulmaisen, maisteri Panun tunneilla sen ison pyöreän ja Bamssin tunneilla kaikki neljä — — aiaiai!...

Hän huusi kuin »porsas, jota teurastetaan», sanoi Aarne Linturi perästäpäin. Kaikki katsoivat kauhistuneina neiti Ellmaniin. Hän ei heti ymmärtänyt, sitten hän punastui, aukaisi suunsa sanoakseen jotakin — ja purskahti nauruun. Silloin puhkesi riemu ilmoille. Itse Ossi Angerkin nauroi, niin että häneltä meni karamelli väärään kurkkuun.

— Eikö hän ole maailman suurenmoisin Bamssi? kuiskasi Hertta Eevalle.

— Jatka, Inga, sanoi Ossi Anger,

— Minä sain sormuksen sillä ehdolla, että antaisin sen suloisimmalle, sanoi Inga, ja minä annoin sen tietysti Eevalle.

— Hyi, olenko minä suloinen! huudahti Eeva.

— Olet kyllä, lapsi raukka, sanoi Hertta. — Jatka.

— Minä sain sormuksen sillä ehdolla, että antaisin sen Liisalle, sanoi Eeva, ja sen minä tein.

Kaikki nauroivat paitsi Etta.

— Se oli kummallinen ehto, sanoi hän hämmästyneenä.

— Minä sain sormuksen sillä ehdolla, että antaisin sen hullunkurisimmalle, sanoi Liisa, ja minä annoin sen...

— Harrille tietysti! huusi Hertta.

— Tietysti, sanoi Liisa.

Harri huokasi.

— Minä olen iloinen, etteivät onnettomat vanhempani näe minua tässä alennustilassani, sanoi hän, he elävät siinä uskossa, että toverini pitävät minusta.

— Mutta Harri, sehän oli vain leikkiä! huusi Etta.

— Ei ei! sanoi Harri. — Se on veristä totta, Etta, sinä olet ainoa, joka — joka...

Hän nyyhkytti ja veti esiin nenäliinan.

Etta tuijotti häneen hetken verran.

— Hyi, sinä teet pilkkaa minusta! huusi hän suuttuneena.

— Pois nenäliina, Harri, ja sano kenelle sinä annoit sormuksen, sanoi Rolle Eerola.

Harri totteli, ja leikkiä jatkettiin.

Kun se oli lopussa, sanoi Rolle Eerola:

— Saammeko ruokaa pian?

— Sitten perillä, sanoi Etta, siihen asti voitte syödä karamelleja.

— Ruusut nää ei riitä, anna leipää kansalle, se nääntyy! lausui Harri Neva.

Tytöt kuiskailivat hetkisen keskenään.

— Tahdotteko limonadia ja vehnästä? kysyi Hertta sitten.

— Onhan se parempaa kuin ei mitään, sanoi Harri, mutta emmekö voi saada pihviä tai...

— Ole vaiti sinä, tietysti me ihastumme, jos saamme limonadia ja vehnästä, sanoi Einari Tammela, joka aina oli kohtelias.

Tytöt hakivat varastoistaan limonadipulloja ja wienerleipiä.

— Älkää antako Harri Nevan seisoa yksin tuolla reelingin luona! huudahti Hertta. — Hän valmistelee varmaankin uutta puhetta.

— Sehän olisi hauskaa, sanoi neiti Ellman.

— Niin, sanoi Hertta, sata ensimmäistä kertaa se on oikein hauskaa. Mutta kun on kuullut hänen puhuvan sataviisikymmentä kertaa, niin — —

— Älkää puhuko pahaa minusta, niin että itse kuulen, huusi Harri. — Se joka tahtoo puhua pahaa minusta, tehköön sen selkäni takana.

— Hyi, sanoi Etta, kavalat ihmiset ne vain puhuvat pahaa toisista selän takana.

— Minun setäni sanoo aina, että hän pitää kavalista ihmisistä, ne ovat niin ystävällisiä, sanoi Harri.

— Sitä hän ei tarkota! huudahti Etta.

Hetken kuluttua Eeva pisti kätensä Hertan kainaloon.

— Tule, sanoi hän, minä tahdon levätä vähän pojista. Sitäpaitsi on ikävää kuunnella, kun Saara imartelee Bamssia.

— Imarteleeko hän Bamssia?

— Etkö sinä kuullut? »Muutamien opettajien tunnit menevät niin hitaasti ja toisten niin nopeasti. Neidin tunnit menevät aina niin hirveän nopeasti!»

— Hyi! sanoi Hertta.

Samassa he kuulivat hiljaisen yskähdyksen, ja kääntyessään he näkivät edessään Saara Turusen tyynet, mutta nyt vähän punaiset kasvot.

— Neiti kysyy, olemmeko me pian perillä, sanoi hän.

— En tiedä — kysy Ossi Angerilta, sanoi Hertta ja katsoi terävästi häneen.

— Hyvä, sanoi Saara ja meni.

Hertta ja Eeva katsoivat toisiinsa.

— Kuuliko hän? kuiskasi Eeva.

— Tietysti, sanoi Hertta.

— Mutta miksei hän _sanonut_ mitään?

Hertta oli miettiväisen näköinen.

— En tiedä, sanoi hän. — Joka tapauksessa se teki hänelle hyvää. Mutta tule nyt, minulla on karamelleja taskussa.

— Jos hän todella, kuuli! mutisi Eeva.

— Ole sinä varma siitä, että hän kuuli, sanoi Hertta.

— Minä sanoin pahimman, sanoi Eeva.

— Älä ajattele Saara Turusta! huusi Hertta. — Minä olen kauan harjotellut unohtamaan hänet. Voi, voi, miten aurinko on kaunis — ja vesi, Eeva!

Niin, oli kaunis päivä. Aurinko paistoi niin lämpimästi kuin heinäkuussa, ja oli melkein tyyni.

Eeva ja Hertta istuivat hetkisen yhdessä ja puhelivat. Hertta oli iloinen kuten ainakin, mutta Eeva ei oikein voinut unohtaa Saara Turusta.

Kovin ikävää, että Saaran piti kuulla nuo sanat!

— Hänhän juuri puheli niin innokkaasti Bamssin kanssa. Kuinka minä saatoin aavistaa, että hän tuli meidän jäljessämme?

— Joko sinä nyt taas ajattelet häntä? huudahti Hertta. — Tule nyt, minä luulen, että me pian olemme perillä. Harri Neva juoksentelee ympäri ja komentaa ja järjestää ja mahtailee.

* * * * *

Päivä oli ihana. Ruoka keitettiin kalastajamökissä ja syötiin ulkona.

— Saanko tarjota piparikakkuja? sanoi Harri Neva. — Etta Penttilä on itse leiponut ne. Hän sanoo, että puolet on raakoja, puolet palaneita. Jokainen saa valita.

— Ei, _muutamat_ vain ovat raakoja tai palaneita! huusi Etta.

Eeva oli unohtanut Saara Turusen ja istui tyytyväisenä ja iloisena Marjan ja Hertan välissä. Hän nautti kahvista ja piparikakuista, auringonpaisteesta, naurusta ja puhelusta.

Rolle Eerola tanssi cakewalkia kalliolla. Marjan vihreä hattu koristi hiilten punaista tukkaansa, ja hän huiskutteli Inga Korten valkeaa shaalia.

Einari Tammela tarjoili tytöille sokeria ja kermaa.

— Tiedättekö te, että Einari Tammelasta tulee kyyppari? kysyi Harri Neva. — Hänen vanha äitinsä on epätoivoissaan, mutta minun mielestäni jokaisen täytyy saada ruveta siksi, mihin hänellä on taipumuksia.

— Silloin minä arvaan, että sinusta tulee klovni, sanoi Einari Tammela.

— Mikä Ossi Angerista tulee? kysyi neiti Ellman.

— Rovasti, sanoi Harri.

— Rehtori, sanoi Aarne Linturi.

— Mitä Ossi Anger itse sanoo? kysyi neiti Ellman.

— Minä aion harjottaa matematiikan opintoja, sanoi Ossi Anger.

— Sehän on kamalaa! huusi Hertta. — Isäsikö sinut pakottaa?

— Ei, minä tahdon itse.

— Puhutko totta, Ossi Anger? kysyi Hertta ankarasti.

— Minusta tulee voimistelunopettajatar! huusi Etta Penttilä. — Laihtuu niin kovasti, kun voimistelee.

— Kaunis Inga, mikä sinusta tulee? kysyi Hertta.

Inga pani päänsä kallelleen ja huokasi.

— Minä tahtoisin ruveta näyttelijättäreksi, mutta isä sanoo etten saa.

— Meidän täytyy puhua sinun isäsi kanssa, sanoi Harri Neva. Koko Suomi odottaa jotakin suurta sinusta.

— Hiljaa, Harri, sanoi Saara Turunen, minä tahdon tietää, mikä Hertasta tulee. Etkö sinä rupea näyttelijättäreksi, Hertta?

Eeva rypisti kulmakarvojaan, mutta Hertta sanoi heti:

— En usko. En tiedä vielä oikein, mikä minusta tulee. Joskus minä tahdon, että minusta tulisi professori tai tuomari ja että minä saisin aikaan kaikenmoista, mutta maanantaiaamuna kello seitsemän minä aina päätän, ettei minusta tule mitään, ei kerrassaan mitään. Silloin saan nukkua niin kauan kuin tahdon ja olla laiskana. Mutta mikä sinusta itsestäsi tulee, Saara?

— Jos kenestä niin Saarasta pitäisi tulla näyttelijätär! huusi Harri Neva.

— Kuinka niin? kysyi Saara punastuen.

Mutta Ossi Anger nykäisi Harria hihasta ja kuiskasi:

— Hiljaa!

— Minä luulen, että Saarasta tulee maisteri ja tohtori, sanoi Etta, hän on viisain meistä kaikista.

Saara ei sanonut mitään. Hän oli nähnyt, miten Ossi Anger nykäisi Harria hihasta.

Hetken kukittua Saara vetäytyi vähän syrjään toisista. Hänen ei enää ollut hauska. Kummallista, ajatteli hän, usein hänellä ei ollut hauska toisten seurassa. Tänäänkin oli sattunut kaikenlaista ikävää. Ensin tuo, minkä Eeva sanoi — että hän imarteli Bamssia. Ja nyt Harri Nevan ilkeydet.

Miksi hän ollenkaan oli lähtenyt huviretkelle? Nyt hän ei enää voinut päästä täältä.

Hän kuuli, miten Hertta ehdotti, että he kaikki menisivät vähän metsään kävelemään.

— Mutta kello viisi kaikkien pitää olla täällä taas, sanoi neiti Ellman. — Kymmenen minuuttia sen jälkeen me lähdemme.

Saaraa ei haluttanut kävellä Eevan ja Hertan ja tyhmän Etan ja Rollen ja Einari Tammelan kanssa — tuossa hän juuri näki, miten Einari kumarsi Bamssille ja pyysi saada kantaa hänen päällysnuttuaan. Kaikki he olivat niin hyviä ystäviä — tuolla Liisa Marttila otti Marjaa käsivarresta — mutta ei kukaan muistanut häntä, Saaraa. Tuolla Hertta meni, tietysti Eeva mukanaan. Ossi Anger ja Harri Neva menivät samaan suuntaan kuin he.

Ei kukaan huomannut, ettei hän, Saara, ollut mukana. Mitähän he olisivat sanoneet, jos ei Herttaa olisi näkynyt! Silloin koko luokka olisi juoksennellut ympäri metsää ja etsinyt ja huutanut! Saara ei voinut ymmärtää tuota Hertta-ihastusta. Ja Eevaakin huomailtiin aivan liiaksi.

Saara alkoi hitaasti kävellä metsään päin — toiseen suuntaan kuin muut. Hän ajatteli sitä, että toverit hyvin harvoin kutsuivat hänet luokseen — se tapahtui melkein vain silloin, kun luokan kaikki tytöt kutsuttiin. Eeva, Hertta ja Marja olivat aina yhdessä, ja Marja oli kerran sanonut, että heillä aina oli hauskaa. Mikseivät he milloinkaan kutsuneet Saaraa? Osasi hänkin olla hauska, jos hän vain tahtoi, mutta hän ei tahtonut, kun kaikki olivat epäystävällisiä hänelle.

Hän oli joutunut jokseenkin kauas metsään, ja häntä väsytti. Tien vieressä oli iso kivi ja sen takana vanha turvepenkki. Saara istuutui ja alkoi syödä muutamia piparikakkuja, jotka hänellä oli taskussaan.

Hetken kuluttua hän kuuli ääniä.

— Joutukaa, kello on jo puoli viisi! huusi joku.

Ääni oli Etta Penttilän.

Saara istui aivan hiljaa. He eivät voineet nähdä häntä tieltä, eikä hän sitä tahtonutkaan.

Hän odotti. Nyt kaikki olivat menneet ohi. Äänet kuuluivat vähitellen yhä epäselvemmin.

Hän nousi seisomaan ja karisti piparikakunmuruja hameestaan. Mutta ennenkuin hän ehti mennä tielle, kuuli hän taas ääniä. Toinen oli Hertan, toinen Eevan.

— Mitähän kello on? kysyi Eeva. — Minulla, ei ole kelloa mukana.

— Minun kelloni seisoo tietysti, sanoi Hertta. — Ja nyt minä olen kadottanut rintaneulani! Se vain puuttui!

— Meidän täytyy kääntyä etsimään sitä, sanoi Eeva.

— Niin täytyy. Ja minä olen niin väsynyt — ja luuletko sinä, että meillä on aikaa?

— En tiedä. Vähän matkaa me kyllä voimme mennä. Ehkä tulee joku vastaan, joka voi sanoa mitä kello on.

Saara kuuli, että he alkoivat mennä samaa tietä takaisin.

Jos he myöhästyisivät! Hahhaa! Se olisi mainiota. Saaralla ei ollut mitään halua sanoa heille, että kello jo oli puoli viisi. Jos he eivät voineet pitää huolta ajasta, niin syyttäkööt itseään.

Tielle tultuaan hän näki talonpoikaisnaisen, joka meni samaan suuntaan kuin Herttakin. Ilkeä ajatus heräsi Saaran mielessä. Hän tervehti naista ja sanoi:

— Jos teitä vastaan tulee kaksi tyttöä ja he kysyvät teiltä, mitä kello on, niin voitte sanoa, että se on neljä. Minä luulen, että he mielellään tahtovat tietää sen.

Kas niin. Nyt he ehkä tulisivat liian myöhään, kaikki saisivat odottaa heitä, Bamssi olisi pahoillaan ja muut suuttuneita. Saaran täytyi nauraa itsekseen, ja hän oli niin hyvällä tuulella, että hän hyräili kävellessään pitkin metsätietä.

Hertta ja Eeva eivät voineet löytää rintaneulaa.

— Eeva, sanoi Hertta, mene sinä takaisin ja pyydä heitä odottamaan neljännestunti, jos minä myöhästyn. Minun _täytyy_ löytää se, minä olen saanut sen isoäidiltä, ja siinä on oikea helmi.

— Minä en tahdo jättää sinua yksin.

— Mikset — keskellä päivää! Minä luulen, että tiedän, missä pudotin sen — se on varmaankin siinä paikassa, missä me poimimme puolukoita. Mene nyt, Eeva, niin olet hyvä! Muuten Bamssi suuttuu.

— Mutta ehkä kello ei vielä olekaan paljon?

— Se on mahdollista, mutta ei siihen voi luottaa. Ole kiltti, Eeva!

Eevan täytyi vihdoin mennä. Hän ymmärsi, että Hertta saisi vähemmän ikävyyksiä, jos muut tietäisivät, miksi hän viipyi.

Hertta kulki yksin eteenpäin. Voi, ajatteli hän, jos hän nyt ei löytäisi rintaneulaa! Isoäiti oli erinomainen, mutta ei hän ymmärtänyt leikkiä. Ja äitikin olisi hirveän pahoillaan.

Hertta oli väsynyt, ja hänen päätään kivisti. Aina hänelle tapahtui jotakin ikävää, ajatteli hän kulkiessaan siinä katse suunnattuna maahan.

Mikä valkea tuossa vilkkui? Eläköön! Siinähän neula olikin. Hänen ei tarvinnut mennä puolukkapaikalle asti.

Hän kiinnitti rintaneulan huolellisesti puseroonsa ja alkoi juosta takaisinpäin. Olikohan kello jo paljon? Ehkä he nyt kaikki odottivat Eevaa ja häntä! Hän juoksi niin, että aivan hengästyi.

Tuossahan tuli talonpoikaisnainen. Ehkä hän voisi sanoa, paljonko kello oli? Hertta tervehti ja kysyi. Jaa, kellon täytyi nyt olla vähän yli neljän, eräs neiti juuri...

— Kiitos! keskeytti Hertta iloisesti, nyökkäsi ystävällisesti ja juoksi edelleen. Hetken perästä hän kuuli jonkun viheltelevän.

— Halloo, Hertta, huusi joku.

— Halloo, Rolle. Mitä sinä siellä teet?

— Minä teen kepin itselleni. Luuletko sinä, että minä ehdin saada sen valmiiksi?

— Minä kuulin juuri, että kello on vähän yli neljän.

— No, silloin minä kyllä ehdin. Näkemiin.

Hertta alkoi taas juosta. Eikö Eevan hame näkynyt tuolla tienkäänteessä?

— Eeva! huusi Hertta.

Eeva pysähtyi ja kääntyi katsomaan taakseen.

— Minä löysin sen! huusi Hertta ja huiskutti kättään. — Voi Eeva, miten minä olen väsynyt! Päätä pakottaa.

— Pistä kätesi minun kainalooni. Me olemme pian perillä. Kas että sinä löysit sen!

— Niin. Kuule, älä kerro tätä Saaralle. Hän ei milloinkaan ole kadottanut mitään, sen minä varmasti uskon.

— Siksi hän onkin niin ikävä, sanoi Eeva.

— Minä en luule, että hän on ikävä, sanoi Hertta, mutta hän ei pidä meistä, ja siksi hän on ikävä, kun hän on meidän kanssamme.

— Miksi hän ei pidä meistä?

— En tiedä, sanoi Hertta. — Harri Neva sanoi kerran, että Saara varmaan oli leivottu happamesta taikinasta. Minä sanoin, että häpeä sinä, mutta se ei kuitenkaan ollut niin tyhmästi sanottu. Tiedätkö, minun päässäni jyskyttää niin kamalasti.

— Nyt me heti olemme perillä. Näetkö, tuossahan Bamssi jo pistää kuppeja eväskoriin.

— Minä en jaksa auttaa. Minä menen laivansalonkiin makaamaan.

— Hertta kulta, sinä olet oikein kalpea. Oletko sinä kipeä?

— En, en, mutta minä pelkäsin niin rintaneulan tähden. Ja sitäpaitsi minä juoksin liian kiivaasti.

Eeva auttoi neiti Ellmania panemaan kupit ja lasit koreihin. Kaikki eväät oli syöty loppuun.

— Onko koko iso rinkeli lopussa? kysyi neiti Ellman ällistyneenä.

— Suurin osa on minussa, sanoi Harri Neva, joka makasi kalliolla kylläisenä ja väsyneenä. — Minä pelkään, että teidän täytyy kantaa minut laivaan.

— Oletko sinä oikein sairas? kysyi Etta.

— Älä ole tyhmä, Etta, tiuskaisi Saara.

Saaraa harmitti, että Hertta ja Eeva olivat tulleet takaisin hyvissä ajoissa. Ja nyt Hertta makasi salongissa muka päänkivistyksessä. Tietysti se oli vain keksittyä, hän kai ei viitsinyt olla mukana lähtövalmistuksissa.

Hertta oli pannut märän nenäliinan otsalleen. Ohimojen kohdalla tuntui pakotusta ja tykytystä. Hän ei ollut oikeastaan ollut ihan terve koko päivänä, mutta hän ei ollut sanonut mitään siitä kotona. Äiti oli niin mahdoton; jos oli vähänkin kipeä kaula tai mitätön pieni kuumeväristys, niin heti täytyi pysyä kotona — vaikka olisi sunnuntai tai lupapäivä tai mitä hyvänsä.

Hän voi melkein pahoin. Hänen päänsä oli sekaisin. Päivän tapahtumat pyörivät huimasti hänen ajatuksissaan. Hän koetti muistaa erästä laulua, jonka Liisa Marttila oli laulanut metsässä, mutta hän ei jaksanut muistaa sanoja. Jotakin siinä oli lyhteistä ja pellosta ja —

Mitä ihmettä? Lähtikö laiva jo rannasta? Hän oli varmaankin nukahtanut vähän — muuten puoli tuntia tai enemmän ei olisi voinut mennä niin nopeasti.

Eeva tuli sisään.

— Kuinka sinä voit, Hertta?

— Kiitos, huonosti. Tahdotko sinä kastaa nenäliinan veteen?

Eevalla oli mukanaan päänsärkypulveri, joka neiti Ellmanilla sattumalta oli ollut laukussaan. Hertta otti sen, ja hetken kuluttua hänestä alkoi tuntua paremmalta.

Kaikki olivat hiljaisemmalla tuulella kuin tulomatkalla. Muutamat istuivat kannella, toiset etusalongissa, osa tytöistä kokoontui Hertan ympärille peräsalonkiin.

— No, Saara, eikö ollut hauska huviretki? kysyi Etta.

— Itse kai sinä sen paraiten tiedät, sanoi Saara.

— Niin, mutta minä tahdon tietää, mitä _sinä_ ajattelet, sanoi Etta. — Sinähän luulit, että siitä tulisi epäonnistunut.

Hertan kävi yhtäkkiä sääliksi Saaraa. Ehkä Saaralla oli ollut hyvin ikävää huviretkellä. Parasta ruveta puhumaan jostakin muusta asiasta.

— Minä saan vitsaa, kun tulen kotiin, sanoi hän, siksi, etten aamulla sanonut, etten ollut oikein terve.

Etta nauroi ihastuneena.

— Kylläpä sinä narraat, tietystikään sinä et saa vitsaa näin vanhana! huusi hän.

Mutta Saara meni ulos. Hän ei viitsinyt istua täällä ihailemassa Herttaa, ajatteli hän. Hän oli kyllä huomannut, että Hertasta oli ikävää, kun puhuttiin Saarasta — missä Hertta oli, siellä kaikkien täytyi puhua Hertasta. Siksi tietysti hänen piti ruveta puhumaan tuosta, että hän muka saisi vitsaa.

— Puolen tunnin kuluttua me olemme perillä, sanoi neiti Ellman, joka tuli alas kysymään Hertan vointia.

Samassa Ossi Anger tuli sisään.

— Anteeksi, neiti, unitta on tapahtunut jotakin hyvin ikävää, sanoi hän.

Hän oli niin vakavan näköinen, että neiti Ellman pelästyi.

— Mitä niin?

— Rolle Eerola ei ole mukana laivassa.

— Kuinka? Sehän on mahdotonta? Mehän laskimme...

— Niin, mutta Rolle suuttui meihin ruoan jälkeen ja meni perämiehen hyttiin nukkumaan, ja me luulimme kaikki, että hän oli siellä, kun laiva lähti. Mutta nyt joku muisti hänet ja meni herättämään hänet, ja silloin hän oli poissa.

— Oletteko te etsineet joka paikasta? kysyi neiti Ellman.

— Kyllä luullakseni.

— Mutta eikö hän voi päästä kaupunkiin jollakin saaristolaivalla? kysyi Einari Tammela.

— Kalastajaukko sanoo, ettei sieltä lähde mitään laivoja kello neljän jälkeen, sanoi Ossi Anger.

— Minä näin hänet metsässä ja sanoin hänelle, mitä kello oli, sanoi Hertta.

— Milloin sinä näit hänet? kysyi Ossi Anger.

Hertta kertoi. Melkein kaikki olivat nyt tulleet peräsalonkiin, ja Herttaa suututti, että hänen täytyi kertoa rintaneulasta Saaran kuullen. Mutta hän ymmärsi, että oli parasta saada asiat niin selviksi kuin suinkin.

— Kello oli siis noin neljännestä vailla viisi, kun sinä näit hänet, sanoi Ossi Anger.

— Ei, se oli vähän yli neljän! sanoi Hertta.

— Lapsi kulta, se on mahdotonta, sanoi Eeva, laivahan lähti vähän sen jälkeen kuin me tulimme rantaan. Niin että kun sinä saavutit minut tiellä, oli kello kai vähän vailla viisi.

— Ja pari minuuttia sitä ennen sinä näit Rolfin, eikö niin? kysyi neiti Ellman.

— Silloin on ehkä minun syyni, että hän myöhästyi laivasta! huusi Hertta pelästyneenä. — Minä olin juuri tavannut talonpoikaisnaisen, joka sanoi, että kello oli vähän yli neljän. Hän oli varmaankin erehtynyt.

— Mutta onko nyt niin vaarallista, jos hän jää sinne yöksi? kysyi Aarne Linturi. — On kai siellä talonpoikaistaloja, missä hän voi nukkua.

Mutta neiti Ellman oli huolestuneen näköinen.

— Minä näin vain pari kolme kesähuvilaa, joissa ei ketään nyt asu, sanoi hän. — Ja kalastajaväki on mukana täällä laivassa, heillä oli asiaa kaupunkiin.

— Ja ajatelkaa, jos Rolle on taittanut jalkansa ja makaa yksin siellä metsässä! huusi Marja.

Hertta oli kalpea ja säikähtynyt.

— Jonkun täytyy tuoda hänet sieltä — moottoriveneellä, sanoi hän.

— Niin, mutta joka tapauksessa on jo yö, ennenkuin kukaan ehtii saareen, sanoi Einari Tammela.

Kaikkien mielet olivat nyt kiihdyksissä, ja Etta purskahti itkuun. Harri Neva lupasi hankkia moottoriveneen. Hänen isänsä oli merikapteeni ja saattoi kyllä saada käsiinsä sellaisen.

Hertta veti Harrin vähän syrjään.

— Soita minulle, kun moottorivene tulee takaisin! sanoi hän.

— Keskellä yötä?

— Niin. Minä en kuitenkaan voi nukkua, ja minä voin istua isän työhuoneessa, missä telefoni on. Lupaatko sinä?

— Mutta se on aivan turhaa —

— Lupaatko sinä?

— Sinä olet tyhmä, jos valvot. Ja minä menen itsekin nukkumaan, jos en lähde mukaan.

— Silloin sinun täytyy pyytää jotakin toista soittamaan. Lupaa!

Harri lupasi vihdoin, ja silloin Hertta vähän rauhottui. Hän selitti nyt niin tarkalleen kuin suinkin, missä hän oli nähnyt Rollen.

— Katso Bamssia, kuiskasi Etta Eevalle. — Hän aivan tärisee kauhistuksesta. Ja Hertta raukka — hän on oikein kipeän näköinen. Emmekö me pian ole perillä?

— Heti.

Eeva auttoi Herttaa pukemaan päällysnutun ylleen. Hertta ei puhunut juuri mitään. Kun Eeva pisti kätensä hänen kainaloonsa, huomasihan, että hän vapisi.

— Älä ole lapsellinen, Hertta, sanoi Eeva. — Mitä siitä, jos hän saa olla levoton pari tuntia? Sittenhän kaikki taas on hyvin.

— Mutta jos hän todella on taittanut jalkansa ja vilustuu siellä metsässä, sanoi Hertta hiljaa.

— Taittanut jalkansa! Sinä olet hullu. Se on vain Etan tyhmiä keksintöjä. Eikä se sitäpaitsi olisi sinun syysi, vaan sen talonpoikaisvaimon.

Nyt tultiin rantaan.

— Menkää nyt kotiin kaikki, sanoi neiti Ellman. — Harri Neva, Ossi Anger ja minä koetamme hoitaa tämän asian. Hyvästi kaikki, älkääkä olko levottomia. Moottorivene lähetetään saareen niin pian kuin suinkin.

Eeva saattoi Hertan kotiin.

— Pane sinä nyt heti maata ja nuku hyvin, sanoi hän heidän erotessaan.

— Kiitos, sanoi Hertta, minä en aio nukkua.

Rouva Malmi säikähti nähdessään Hertan.

— Oletko sinä kipeä, lapsi? kysyi hän.

— Minun päätäni pakottaa, sanoi Hertta, ja on tapahtunut jotakin ikävää.

Ja hän purskahti itkuun. Hänen äitinsä pelästyi, sillä Hertta itki harvoin. Hän sulki ruokasalin oven — ruokasalissa Hertan veljet juuri söivät illallista — ja vei hänet salin läpi hänen huoneeseensa.

— Sinun täytyy heti riisuutua ja mennä levolle, sanoi hän. — Minä tuon teetä sinulle.

Kun Hertta oli juonut lämmintä teetä ja makasi vuoteessaan, alkoi hänestä tuntua paremmalta. Hän kertoi nyt koko jutun.

— Ja Harri lupasi soittaa minulle, sen minä unohdin! huusi hän äkkiä. — Minun pitää mennä isän huoneeseen odottamaan.

— Ei pidä, ystävä hyvä, sanoi hänen äitinsä. — Sinä jäät tähän vuoteeseesi ja koetat nukkua niin pian kuin suinkin. Minä menen heti soittamaan Harrille tai hänen isälleen.

Hertan äiti oli pitkä ja komea ja päättäväinen, eikä Hertta uskaltanut sanoa vastaan. Sitäpaitsi oli niin suloista maata. Teetarjotin kannettiin pois ja lamppu sammutettiin. Hetken kuluttua rouva Malmi raotti ovea ja katsoi huoneeseen.

— Minä puhuin kapteeni Nevan kanssa, hän lähtee itse saareen moottoriveneellä. Hän pyysi sinua olemaan aivan rauhassa.