Part 4

Mitä nyt? Eivätkö nuo nenäkkäät lapset iskeneet silmää toisilleen? Ja nyt tuo pitkä alotti uudelleen samalla kimakalla äänellä, joka tunki läpi luiden ja ydinten.

— Huuda sinä vain! sanoi Eeva puoliääneen ja nyökkäsi Marjalle.

Neiti Almi suuttui niin, ettei hän hetkiseen saanut sanaakaan suustaan. Hän nousi paikaltaan ja painoi kiivaasti soittokellon nappulaa.

Eeva pelästyi nähdessään hänen seisovan siinä kasvot punaisina ja säkenöivin silmin. Mutta Marja ei huomannut mitään. Hän oli Ateenassa, hän oli Deksippos, hän huusi haltioissaan:

— »Pois, te elähtäneet, veltot! Nuori polvi tänne saa!»

Neiti Almi kaatui tuoliinsa istumaan, juuri kun palvelijatar hyökkäsi sisään.

— Auttakaa, auttakaa! huusi hän huitoen käsillään. — Eedla, minä tunnen, että saan kohtauksen — — Eedla soittaa heti tohtorille. Ja viekää pois nuo — — nuo — — pian!

Eeva ja Marja hiipivät kauhistuneina ulos. Mitä oli tapahtunut? He eivät ymmärtäneet mitään.

— Luuletko sinä, että hän kuolee? kuiskasi Marja.

— En tiedä, sanoi Eeva.

He heittivät päällysnutut ylleen ja juoksivat portaita alas.

— Näitkö sinä, miten kalpea hän oli? Eeva, mikähän hänelle tuli? Katso, tuossa tulee tohtori Valli jo — hän asuu aivan tässä vieressä.

— Meidän täytyy odottaa, niin saamme kuulla, mitä hän sanoo, sanoi Eeva,

Tohtori meni sisään, ja tytöt odottivat ulkopuolella. He kävelivät edestakaisin kalpeina ja itkusilmin.

— Tohtori! kuiskasi Marja äkkiä.

Tohtori Valli tuli ulos, ja Eeva juoksi hänen luokseen. Hän tunsi tohtorin varsin hyvin, sillä tämä oli heidän perhelääkärinsä.

— Hyvää päivää, setä, kuinka neiti Almi voi?

— Sinäkö se oletkin, Eeva? Olin tuskin tuntea sinua. Sinustahan on tullut oikein täysikasvuinen kesän aikana.

— Oliko hän hyvin sairas?

— Neiti Almiko? Eihän toki. Hänellä oli vain pieni hermokohtaus, hänellä on usein sellaisia. Vai niin — te te varmaankin olitte hänen luonaan juuri äsken. Neiti Almi sanoi...

— Mitä hän sanoi? huusivat molemmat tytöt.

Tohtori katseli heitä ja nauroi.

— Hm. Minä kuulin hänen mutisevan jotakin »kummallisesta kasvatuksesta» ja »yhteiskouluista» ja »kuka voisi uskoa, rouva Normahan on niin miellyttävä».

— Hyi! huusi Eeva.

— Mutta miksi hän suuttui meihin? kysyi Marja.

— Niin, sen kai te itse parhaiten tiedätte, sanoi tohtori kohottaen kulmakarvojaan.

— Emme tiedä, sanoi Eeva. — Me koetimme olla hyviä hänelle, Marja lausui runon —

— Niin, keskeytti Marja, minun ääneni on aivan käheä, minä huusin niin paljon kuin jaksoin.

— Huusitteko? Minkätähden? kysyi tohtori ällistyneenä.

— Että hän kuulisi, tietysti, selitti Eeva. — Äiti sanoi, ettei hän mielellään anna kenenkään huomata, että hän on kuuro — —

— Lapsi kulta, mitä sinä puhut? Kuka olisi kuuro?

— Neiti Almi, tietysti.

Tohtori Valli pysähtyi ja tuijotti heihin.

— Ja te huusitte minkä jaksoitte, jotta — jotta hän kuulisi?

— Niin, tietysti.

Tohtori nauroi hiljaa itsekseen, niin että hänen vatsansa hypähteli.

— Niin, sitten ei ollut kummallista, että hän sai hermokohtauksen, sanoi hän. — Paljon vähemmästä hän on sellaisia saanut.

— Miksi setä nauraa? kysyi Eeva harmistuneena.

Mutta tohtori Valli kiipesi ajurinrattaisiin, huiskutti kättään jäähyväisiksi ja ajoi pois. He näkivät, miten hänen selkänsä yhä hytkähteli naurusta.

He katsoivat toisiinsa. Mitä tämä merkitsi?

— Tule meille, niin saamme puhua äidin kanssa, sanoi Eeva.

* * * * *

Rouva Norma oli äsken tullut kotiin. Hän kampasi juuri Stiinan tukkaa, kun Eeva ja Marja hengästyneinä juoksivat sisään.

— No, oliko hauskaa? kysyi rouva Norma.

— Hän suuttui meihin hirveästi ja pyörtyi melkein, sanoi Eeva.

Rouva Norma pudotti Stiinan lettinauhan lattialle ja huudahti:

— Mitä sinä sanot?

— Hän ajoi meidät ulos ja sai hermokohtauksen! kertoi Marja.

— Mutta lapset, sehän oli kauheaa! Mitä te sitten teitte?

— Me annoimme hänelle kakun, ja Marja lausui hänelle runon.

— Ja siitä hän suuttui?

— Niin.

Rouva Norma pudisti päätään.

— Sehän oli hyvin omituista. Ettekö te sanoneet tai tehneet mitään, josta hän olisi voinut suuttua?

— Emme mitään! vastasivat molemmat.

Rouva Norma mietti.

— Ehkä te ette muistaneet puhua tarpeeksi äänekkäästi?

— Me huusimme kyllä, minkä jaksoimme. Neiti Almi pyysi meitä kyllä puhumaan hiljaa, mutta —

— Neiti Almi? Oliko hän siellä?

— Mitä sinä tarkotat, äiti? kysyi Eeva hiukan kärsimättömästi. — Tietysti neiti Almi oli siellä, hänen luonaanhan me olimme —

Rouva Norma hypähti seisomaan.

— Olitteko te neiti Almin luona?

— Tietysti. Kuuron neiti Almin luona. Äiti hyvä, sinähän itse annoit meille hänen osotteensa...

Rouva Norma syöksyi kirjotuspöydän luo ja otti luettelon. Hän katseli sitä hetkisen, ja sitten hän vaipui istumaan kirjotustuoliin.

— Mikä sinun on, äiti? kysyi Eeva levottomana.

Rouva Norma ei sanonut mitään hetken aikaan. Sitten hän nousi, meni takaisin paikalleen ja alkoi kammata Stiinan tukkaa.

— Neiti Holmin luo teidän olisi pitänyt mennä, sanoi hän, neiti Almi ei ole ollenkaan kuuro.

Tytöt tuijottivat häneen aivan ymmällään.

— Se oli minun syyni, sanoi rouva Norma, minä unohdin, että olin vetänyt viivan hänenkin nimensä alle.

Eeva katsoi peloissaan äitiään. Hän oli harvoin nähnyt hänet niin kuohuksissa — hänhän aina oli niin tyyni.

Mutta sitten Eeva taas muisti neiti Almin.

— Marja — hyvänen aika, miten me huusimme! sanoi hän kauhistuneena.

Rouva Norma puri huultaan. Pitipä nyt sattua, että he joutuivat juuri neiti Almin luo — hänhän oli koko juhlatoimikunnan kiukkuisin jäsen! Nyt täytyi tietysti niemiä hänen luokseen ja pyytää anteeksi ja — — mutta hullunkurista se kuitenkin mahtoi olla, hän saattoi kuvitella, minkä näköinen neiti Almi oli, kun Marja lausui Deksippostaan —

Rouva Norman suupielet alkoivat värähdellä. Hän ei tahtonut nauraa, hän oli harmissaan ja häpeissään oman huolimattomuutensa tähden, koko asiassa ei ollut mitään naurettavaa — ja samassa hän purskahti hillittömään nauruun. Hän nauroi, niin että melkein itki, ja nauru tarttui heti Eevaan ja Marjaan. Siitä ei koskaan tahtonut tulla loppua.

— Voi teitä onnettomia! sanoi rouva Norma, kun hän vihdoin kykeni puhumaan. — Ettekö te voineet totella, kun hän pyysi teitä olemaan huutamatta?

— Niin, mutta tätihän sanoi, ettei hän tahdo myöntää, että hän on kuuro, ja me ajattelimme, että hän siksi pyysi meitä puhumaan hiljaa...

— Hahahaa...

He nauroivat taas kaikki kolme, niin että Stiina huusi ja hyppeli ihastuksissaan.

— Eeva! läähätti rouva Norma. — Minä en milloinkaan enää uskalla riidellä sinulle, vaikka sinä olisit niin huolimaton, ettet muistaisi pukeutua aamulla! Ja nyt me otamme esille omenia ja marmelaadia lohdutukseksemme, ja te saatte kertoa koko jutun alusta loppuun.

— Kyllä sinun äitisi on ihana ihminen! sanoi Marja sitten eteisessä. — Joskus voi luulla, että hän on noin — noin —

— _Liian_ mainio, sanoi Eeva.

— Niin. Mutta sitten yks kaks hän on niin ihana, ettei kukaan ole niinkuin hän.

Se oli kyllä totta, ajatteli Eeva sitten istuutuessaan läksyjensä ääreen. Ei kellään ollut sellaista äitiä kuin hänellä. Joskushan saattoi olla vähän harmissaan hänelle, kun hän oli ankara ja tahtoi panna parsimaan sukkia tai kattamaan kahvipöytää tai olemaan esimerkkinä Nisselle ja Stiinalle. Ja harvoin hän oli niin iloinen kuin isä. Mutta kaikki tytöt — Hertta ja kaikki — pitivät hänestä. Hertta sanoi usein, että »Eevan äiti on kaupungin hauskin äiti, kun hänet oikein tuntee».

Hertta oli oikeassa. Ja joskus, niinkuin tänään, Eeva oli oikein ylpeä äidistään.

HERTAN LUONA.

— Istukaa, hyvät vieraat! sanoi Hertta ja heittäytyi pitkäkseen sohvalle.

— Sinun jalkasi likaavat päällisen, sanoi Marja.

— Ei se tee mitään, sanoi Hertta, minä olen koonnut tänne koko talon huonoimmat huonekalut. Minä tahdon, että minulla on vapaus omassa huoneessani. Minä tahdon voida paneutua makaamaan ja seisoa päälläni ja tehdä mitä tahdon jokaiselle huonekalulle tässä huoneessa. Marjan huone on kuin nukkekaappi, se on hirveän kaunis, mutta minä tahdon rikkinäisiä sohvia ja huojuvia tuoleja. Inga, istu sinä tuohon nojatuoliin, niin sinulla on peili vastapäätä. Etta ja Liisa, te saatte istua tuossa sängyllä. Tänään tarjotaan omenia ja pähkinöitä, niinkuin näette. Ottakaa, tytöt.

Kaikki luokan tytöt olivat kokoontuneet Hertan luo puhumaan huviretkestä, joka tehtäisiin kaksi päivää myöhemmin. Täytyi päättää eväistä, jotka heidän piti ostaa. Pojat järjestivät muun.

— Arbuuseja meillä pitää olla, sanoi Etta Penttilä, ja leivoksia, ja karamelleja ja limonadia ja...

— Ehkä olisi hyvä, jos meillä olisi vähän voita ja leipääkin mukana, sanoi Saara Turunen pisteliäästi.

— Ja vähän terveyskauraryynejä Bamssin lihottamiseksi! huusi Hertta. — Eikö ole kamalaa, että meidän pitää laahata Bamssi mukaan? Minä uskon varmasti, ettei sellaista vaadita missään muussa Euroopan koulussa.

— Ellan koulussa sitä ainakin vaaditaan, sanoi Liisa Marttila hiljaisesti.

— Ja Lillin ja Martan, sanoi Etta.

— Bamssi raukka saa kernaasti olla mukana, ainakin minun mielestäni, sanoi Eeva. — Hän kai mielellään jäisi kotiin. Hertta, saanko pähkinäpihdit?

— Tässä. Eikö teistä ole hirveän hienoa, että me vuokraamme oman laivan? Se on Harri Nevan keksintö.

— Minusta se on tyhmää, kun yhtä hyvin pääsisi perille tavallisissa laivoissa, sanoi Saara Turunen. — Ja sitten kai se on kallista.

— Ei ole, huudahti Hertta. — Harrin isä tuntee laivan omistajat, ja hän on saanut vuokrata sen huokealla. Ja minusta on suurenmoista, kun on oma laiva, eikö olekin, tytöt?

— On, on! huudettiin.

— Kuinka pitää olla puettuna? kysyi Inga Korte.

— Valkeaan tylliin ruusunnuput tukassa, tyttö armas, sanoi Hertta.

— Ei, merellä on kylmä, Hertta, sanoi Etta Penttilä pelästyneenä.

— Minä otan villaröijyn ja paksut sukat, sanoi Liisa Marttila.

— Liisa kulta, sanoi Hertta, sinä et saa olla niin epärunollinen. Kun on Pohjolan Satakieli, niin ei saa esiintyä villaröijyssä ja paksuissa sukissa.

— Niin, mutta jos Pohjolan Satakieli saisi nuhan? sanoi Eeva.

Hertta nauroi ja kohosi istumaan. Hänen silmänsä välkkyivät ja säteilivät, posket punottivat, ja tukka aaltoili tavallista vallattomammin.

— Hertta, sinä olet taas hurjalla tuulellasi, sanoi Eeva.

— Niin, se on totta, sanoi Hertta. — Liisa, laula vähän — ehkä se rauhottaa sieluni myrskyä.

— Miksi sinun sielussasi on myrsky? kysyi Etta.

— Lapsi kulta, sitä minä en voi tietää, sanoi Hertta.

— Miltä se tuntuu? kysyi Etta.

— Njaa... Se tuntuu siltä, että — että huone on liian pieni, ja että maailma on liian pieni, ja että sielu tahtoo rynnätä ulos, ruumiista — ymmärräthän sinä.

Etta tuijotti häneen ja pudisti päätään.

— Voi, tytöt! huudahti Hertta ja hypähti seisomaan, jos me tanssisimme — tai laulaisimme? Tai ei — me voimme kertoa juttuja. Jokaisen täytyy kertoa jotakin — jotakin omasta elämästään esimerkiksi. Marja, joka on runollisin, saa alkaa!

— Minulle ei ole koko elämäni aikana tapahtunut mitään, sanoi Marja.

— Hyvä ystävä, muista Hellan tautia! sanoi Hertta.

Marja alkoi nauraa.

— Minkälainen se oli? kysyi Liisa Marttila. — Kerro!

— Niin, aiota vain! sanoi Hertta ja istuutui.

Marja alotti:

— Kerran, kauan sitten — me olimme silloin pieniä vielä — oli Hertta meillä...

— Sillä ei ole mitään tekemistä asian kanssa, keskeytti Hertta.

— On tietysti, sanoi Marja, sinähän koko asian keksitkin.

— Se on vain panettelua! sanoi Hertta pudistellen kiharoitaan.

— Jatka, Marja! huudettiin.

— Niin. Hertta oli meillä, ja äiti ja isä olivat poissa. Meidän oli ikävä, emmekä me tienneet, mitä tekisimme. Hertan mielestä nuket sinä päivänä olivat typerän näköisiä, ja niin ne olivatkin. »Mutta jos me leikkisimme pikku Hellan kanssa?» sanoi hän. »Voisimme leikkiä, että Hella on kipeä!» Ja sitten me huusimme Hellaa ja katsoimme häntä kurkkuun ja koettelimme hänen valtimoaan ja sanoimme, että nyt, Hella raukka, sinä olet hirveän sairas, ja sinun täytyy heti mennä sänkyyn. Hella pelästyi niin, että hän antoi meidän tehdä, mitä vain tahdoimme.

— Mitä te sitten teitte? kysyi Etta.

— Me riisuimme hänet ja panimme kylmän kääreen hänen vatsalleen. Sitten me sekotimme suolaa ja pippuria ja etikkaa lääkkeeksi, ja sitten me käärimme hänet viltteihin ja täkkeihin ja shaaleihin. »Onko hyvin kuuma?» kysyimme me. »Hirveän kuuma», sanoi hän. »Kuume, sen tekee», sanoimme me ja olimme levottoman näköisiä. »Onko sinun kaulasi kipeä? Nielaise!» Hän nielaisi ja nielaisi, ja kaula tuntui hänestä kummalliselta. »Meidän täytyy pensselöidä sitä», sanoi Hertta ja otti hammasharjan. Mutta samassa ovi aukesi, ja äiti tuli sisään.

— Nyt sinä voit lopettaa, sanoi Hertta nopeasti.

— Ei, ei! huusivat tytöt. — Kerro sinä vain, Marja!

— Äiti pelästyi niin, että hän melkein pyörtyi. »Onko Hella sairas? Lapsi parka, miten punainen hän on! Mikä sinua vaivaa, kultaseni?» »Minä olen kauhean kipeä», sanoi Hella heikolla äänellä.

— Niin, ja nyt se juttu on lopussa, sanoi Hertta, nyt on Eevan vuoro kertoa.

— Ei, ei, mitä sinun äitisi sanoi, Marja, kun hän sai tietää, ettei Hella ollutkaan kipeä? kysyi Etta.

— Äiti kutsui isän lastenhuoneeseen...

— Aiai! sanoi Etta säälivästi.

— Se oli kauhea hetki, sanoi Hertta. — Minä näen vieläkin joskus unta siitä.

— Saitteko vitsaa? kysyi Etta täynnä ymmärtämystä.

— Emme, sanoi Hertta ja pudisti hiljaa päätään, paljon pahempaa se oli.

— Vieläkö pahempaa? huusivat tytöt.

— Niin. Paljon pahempaa. Marjan isä — huh...

— No?

— Hän _vetosi omaantuntoomme_! Kaikki alkoivat nauraa.

— Minä en uskonut, että sinulla voisi olla omantunnonvaivoja, Hertta, sanoi Saara Turunen.

— Miksikä ei? kysyi Eeva harmissaan.

— En tiedä, minusta tuntui vain siltä.

Eeva aikoi vastata, mutta Hertta nauroi ja huusi:

— Ei puhuta minusta. Kuka kertoo nyt? Inga, kerro sinä ensimmäisestä yöstä, jolloin sinulla oli papiljotit päässä! Kuinka sinä kääntelehdit vuoteellasi ja ikävöiden odotit aamun sarastusta ja kuinka...

— Sinä näyt tietävän, miltä se tuntuu, keskeytti Inga. — Ehkä sinä itse...

— Aiai, huusi Hertta, ken kuoppaa kaivaa...! Minä peruutan, minä peruutan. Liisa, sinä olet niin miettiväisen näköinen. Tahdotko sinä kertoa jotakin?

— Ei kiitos, mutta sinä voisit itse kertoa.

— Minäkö? Jos minä alan, niin en lopeta milloinkaan. Minulle on aina tapahtunut niin hirveän paljon. Minä olen pudonnut järveen ja minä olen eksynyt metsään ja minä olen kadottanut sata markkaa, ja kerran olin vähällä joutua ottolapseksi vanhan venäläisen rouvan luo, joka näki minut leikkimässä Kirkkopuistossa. Minä olin niin herttaisen ja ajattelevaisen näköinen.

— Milloinka sinä sitten olet muuttunut? kysyi Etta viattomasti.

— Etta! Mutta Saara, sinä voisit kertoa jotakin.

— Minä en milloinkaan ole pudonnut järveen enkä eksynyt metsään, eikä minulle ole tapahtunut mitään muutakaan intresanttia, sanoi Saara. — Minä en edes ole ollut niin onnellinen, että olisin kadottanut sata markkaa.

Eeva katsoi Saaraan. Saara oli aina paha Hertalle. Kyllähän Eeva tiesi, että Hertallakin oli vikoja — tietysti hänellä oli vikoja. Mutta ei kukaan kuitenkaan ollut niinkuin hän. Kaikki muuttui hauskaksi ja jännittäväksi, kun hän oli mukana. Ja hän oli suurenmoinen luonne, hän ei milloinkaan riidellyt Saaran kanssa.

Heidän lähtiessään kotiin Hertta seisoi eteisen ovessa huiskuttaen ja nyökäten.

Kadulla sanoi Inga Korte:

— Minä luulen, että Hertan aina on hauska, silloinkin, kun hän on aivan yksin.

— Sitä minä en usko, sanoi Saara Turunen, hän tahtoo, että hänen ympärillään on ihmisiä, jotka kuuntelevat häntä ja ihailevat häntä.

— Sitä kai jokainen tahtoisi, sanoi Eeva, mutta jokaista ei ihailla.

— Joskus on muotiasia ihailla jotakin ihmistä, ja silloin kaikkien täytyy ihailla häntä, sanoi Saara.

— Etkö sinä pidä Hertasta? kysyi Etta hämmästyneenä.

— Tietysti minä pidän hänestä, sanoi Saara, mutta hän on niin koketti.

— Se ei ole totta! huudahti Eeva. — Hertta on aina luonnollinen.

Saara kohautti olkapäitään eikä sanonut enää mitään.

* * * * *

Eeva oli huonolla tuulella saapuessaan kotiin sinä iltana.

Olisi hauskaa antaa Saara Turuselle kerran oikein aika nolaus, ajatteli hän. Saara sanoi aina ilkeyksiä Hertasta.

Essi aukaisi hänelle oven.

— Tule pian, me syömme jo! Oliko Hertan luona hauskaa?

— Miksei.

— Mikseikö vain? sanoi Essi. — Sepä oli kummallista. Minkätähden ei ollut aivan hauskaa?

— Minä en siedä Saara Turusta.

— Oliko hän ilkeä?

— Hän oli taas paha Hertalle.

Paha Hertalle! ajatteli Essi heidän mennessään ruokasaliin. Oliko olemassa ihmistä, jota halutti olla paha Hertalle?

— Sinä tulet vähän liian myöhään, sanoi rouva Norma.

— Anteeksi, äiti. Minä olin Hertan luona.

— Ja siellä oli ihastuttavaa kuten ainakin? kysyi insinööri. — Mitä sanoi Inga Turunen? Ja Saara Penttilä?

— Hyi, isä, sinä kyllä muistat oikeat nimet...

— Saara Turunen oli paha Hertalle, huusi Essi, voitteko ajatella?

— Kauheaa! sanoi insinööri. — Mitä Saara teki?

— Ei mitään, isä, sanoi Eeva ja potkaisi Essiä pöydän alla. — Hän sanoi vain jotain — tyhmää.

— Ehkä hän uskalsi väittää, että Hertta on tavallinen ihminen? sanoi insinööri.

— En luule, että hän sitä uskalsi, sanoi Essi varmasti.

— Ja ylihuomenna on se suuri päivä, vai kuinka? sanoi insinööri.

— Mikä suuri päivä? kysyi Juho.

— Suuri huviretkipäivä, sanoi insinööri, sinäpä et seuraa aikaasi, Juho.

— Mistä isä tietää, että se on ylihuomenna? kysyi Eeva.

— Kaupungissa kerrotaan. Minä kuulin sen eräältä ajurilta.

— Hyi, isä! huusi Eeva.

Mutta Juho sai niin kovan naurukohtauksen, että hänen täytyi mennä pois pöydästä.

Ruoan jälkeen Eeva hitaasti meni hänen ja Essin yhteiseen huoneeseen. Essi luki vielä läksyjään, mutta hänellä oli omansa valmiina.

Mitä hän tekisi? Hänellä ei ollut halua mihinkään. Hän istuutui kirjotuspöytänsä ääreen ja alkoi paremman puutteessa järjestää laatikkoaan.

Mikä tuo oli? Voi, päiväkirja! Hän luki sen, minkä hän silloin kerran kirjotti. Se ei ollut tyhmempää. Oli oikein hauskaa lukea se nyt jäljestäpäin.

Entäpä jos hän sittenkin jatkaisi? Ei kenenkään ihmisen tarvinnut tietää siitä mitään. Hän ottaisi kirjan mukanaan hautaan.

Hän otti korkin mustepullosta ja alkoi kirjottaa.

»Tärkein, mikit tänään on tapahtunut, on se, että Saara Turunen sanoi Herttaa koketiksi. Saara Turunen on itse koketti. Hän mielistelee kaikkia opettajia, mutta Hertta on luonnollinen.

Minä olen huonolla tuulella. Minä tahdon kirjottaa tähän päiväkirjaan, milloin minä olen hyvällä ja milloin huonolla tuulella ja milloin keskivälillä ja miksi olen sitä. Minä luin tässä äsken tytöstä, joka kuvaili sielunelämäänsä päiväkirjassaan. Siksi minä tahdon kirjottaa, millä tuulella aina olen, siitä kai tulee sielunelämää.»

HUVIRETKI.

— Eläköön, eläköön, eläköön!

Laiva lähti rannasta, ja huviretkeläiset huiskuttivat nenäliinojaan sisarille ja veljille ja äideille, jotka seisoivat rannalla.

— Kaunis Inga, älä seiso tuulessa! sanoi Hertta. — Sinä pilaat ihosi, luokan ylpeyden. Eeva, tule nyt! Mitä sinä katselet.

— Ikävää, ettei Essi pääse mukaan, sanoi Eeva. — Näetkö, tuossa hän seisoo Anna Helmisen vieressä.

— Minä lähetän hänelle lentosuukon. Näetkö, hän vastaa. — Halloo — tule lähemmäksi, Essi, minulla on jotain sanottavaa. Voitko sinä kuulla? Hyvä. Huomenna minä vien teidät molemmat Fazerille.

Essin ja Annan kasvot säteilivät.

— Sinä olet kiltti, Hertta, sanoi Eeva.

— Minä pidän Essistä. Minusta on niin ikävää, että minulla on vain veljiä kotona enää. Ei mutta Eeva, katsohan tuonne!

Eeva kääntyi katsomaan. Voi, miten kauheaa! Tuossahan Bamssi seisoi keskellä kantta pelästyneen näköisenä, ja kaikki pojat seisoivat hänen ympärillään ja »pitivät seuraa» hänelle. Ei, Ossi Anger tietysti pysytteli vähän kauempana ja oli nähtävästi harmissaan.

Kaikki pojat olivat hyvin kohteliaita Bamssille. Harri Neva työnsi takaapäin tuolin hänen alleen, niin että hän romahti istumaan siihen. Rolle Eerola piteli vanhaa rikkinäistä sateensuojaa hänen päänsä päällä suojellakseen häntä auringolta.

— Sitä ei jaksa katsella, sanoi Hertta, tule, niin pelastamme hänet!

He menivät neiti Ellmanin luo, ja Hertta kysyi, eikö hän tahtonut tulla heidän kanssaan salonkiin teetä juomaan.

— Minulla on teetä termospullossa, sanoi Hertta, mutta se riittää vain meille kolmelle ja Marjalle.

— Minun mielestäni se voisi riittää teille kolmelle ja minulle, sanoi Harri Neva.

— Sinä saat odottaa vähän, sanoi Hertta.

Neiti Ellman kiitti helpottuneena ja meni heidän mukanaan salonkiin.

Hertta otti esille kupit, sokeria ja kakkuja.

— Marja, sinä saat kattaa teepöydän! sanoi hän. — Eikö neiti ole huomannut tunneilla, että Marja on hyvä emäntä?

— Ei, kumma kyllä, sitä minä en ole huomannut.

— Hän on sitäpaitsi runollinen. Älä nipistä minua, Marja. Kas niin, nyt minä kaadan kuppeihin. Saatte nähdä, että se maistuu. Minulla oli sellainen matkakuume kotona, etten voinut nielaista palaakaan. Onko kukaan teistä nukkunut viime yönä? Niin, neiti ei tietystikään ollut niin kauhean innoissaan.

Neiti Ellman huoahti. Ei, hän ei ollut kylläkään ollut kauhean innoissaan, ajatteli hän. Mutta kun ei kukaan muu opettajista tahtonut mennä, täytyi hänen lähteä.

Eeva kuuli huokauksen. Hän joi teensä ääneti ja mietteissään.

Neiti Ellman, Hertta ja Marja puhelivat pian kuin vanhat ystävät ainakin. He puhuivat koulusta ja laativat suunnitelmia päivää varten. Neiti Ellman kävi vähitellen oikein hilpeäksi.

— Missä Eeva on? kysyi Marja äkkiä.

— Eeva tulee kai takaisin pian, sanoi Hertta.

Eeva seisoi kannella luoden levottomia katseita siihen suuntaan, missä kaikki pojat vielä seisoivat.

Tekisikö hän sen? Se tuntui melkein mahdottomalta nyt. Mutta vielä mahdottomammalta tuntui jättää se tekemättä.

Hän suoristautui päättävästi ja meni kannen poikki heidän luokseen.

— Halloo, Eeva, sanoi Harri Neva, miksi puna poskillesi nousee?

— Minä tahdon pyytää teiltä jotakin, sanoi Eeva punastuen vielä enemmän. — Ettekö voisi luvata olla hyviä Bamssille?

— Totta kai, sanoi Akseli Vuori, sinä et mahtanut huomata, miten me yritimme.

— Sen minä juuri huomasin, sanoi Eeva nopeasti. — Luvatkaa nyt, ettette ole ilkeitä hänelle! Koko huviretki menee pilalle, jos ette lupaa.

— Koko huviretki menee pilalle, jos lupaamme, sanoi Rolf Eerola.

— Miksi sinä tahdot meitä lupaamaan, Eeva? kysyi Harri Neva. — Koko maailmahan tekee kiusaa Bamssille.

— Niin, mutta hän oli niin surkean näköinen. _Minä_ en voi nauttia huvimatkasta, jos te kiusaatte häntä.

Eeva tunsi, että hänelle tuli kyynelet silmiin, ja hänen sydämensä melkein pysähtyi säikähdyksestä. Nyt he tietysti kaikki nauravat hänelle.

Mutta ei kukaan nauranut. Harri Neva punastui ja alkoi puhdistaa kynsiään.

— No niin, sanoi hän, minä lupaan.

— Ja minä, sanoi joku toinen.

— Ja minä!

— Ja minä!

— Ole sinä rauhassa, Eeva, sanoi Ossi Anger, emme me tee hänelle kiusaa.

— Kiitos, sanoi Eeva ja hyökkäsi pois.

Tytöt kokoontuivat hänen ympärilleen.

— Mitä se oli? kysyi Etta.

— Mitä sinä tahdoit? Miksi he olivat niin häpeissään?

— He ovat luvanneet olla tekemättä kiusaa Bamssille, sanoi Eeva voitonriemuisena. — Luvatkaa nyt tekin!

— Olla tekemättä kiusaa Bamssille! sanoi Inga Korte ällistyneenä. — Kaikenlaista sinä keksit!

— Minä en milloinkaan ole tehnyt kiusaa hänelle, sanoi Saara Turunen.

— Minä olen, sanoi Inga, mutta voin minä olla tekemättäkin, jos sinä tahdot.

Samassa neiti Ellman tuli kannelle Hertan ja Marjan seurassa.

— Nyt me leikimme sormusta ehdolla! huudahti Hertta. — Minkätähden pojat seisovat tuolla? Vai niin, nyt he tulevatkin. Istukaa, hyvät naiset ja herrat. Antakaa karamellien kiertää. Nyt minä annan sormuksen Ingalle sillä ehdolla, että hän antaa sen lahjakkaimmalle. Ossi Anger, älä koeta näyttää vaatimattomalta. Sinä luulet saavasi sen, mutta et saakaan.

— Ei saa sanoa ehtoa kaikkien kuullen! sanoi Etta.

— Ole rauhassa, sanoi Inga, minä sain sormuksen aivan toisella ehdolla, ja minä annan sen Marjalle.

Leikkiä jatkettiin vähän aikaa.

— Nyt ruvetaan purkamaan, sanoi Eeva. — Inga Korte alkaa.

— Minä sain sormuksen sillä ehdolla, että antaisin sen kilteimmän näköiselle. Minä annoin sen Marjalle.