Part 3

— Vähän vain, luullakseni, sanoi Eeva ja nousi hitaasti seisomaan. — Aiai, kyllä polveen vähän koskee..

— Meillä on vain muutama askel jäljellä, sanoi Olga.

Eeva koetti kävellä. Eihän tämä ollut vaarallista. Parin askeleen jälkeen ei juuri koskenutkaan enää.

Stiina ja Nisse hyppelivät hätääntyneinä hänen ympärillään. Ja äkkiä hänen päähänsä pälkähti ajatus.

— Nyt sinä onnut taas! huusi Nisse.

— Niin, nyt koskee taas.

Portaissa oli oikein vaikeaa. Olgan täytyi tukea häntä.

Essi säikähti, kun Eeva ontuen astui sisään.

— Kuinka sinä voit nauttia tänä iltana, jos olet kipeä? kysyi hän levottomana.

— Meidän pitää koettaa panna siihen kääre, sanoi rouva Norma.

Ja niin Eeva loikoi sohvalla kääre jalassa. Mutta se ei auttanut, jalkaa oli alkanut kivistää.

— Minä luulen, että minun täytyy jäädä kotiin, sanoi hän vihdoin.

— Niinkö luulet? kysyi Essi onnettoman näköisenä. — Silloin minäkin tietysti jään kotiin.

— Oletko sinä hullu! Minkätähden sinulla pitää olla ikävä, jos minulla on ikävä? Ja sitäpaitsi, kun on pakotusta, niin ei tahdo mennä minnekään.

Essiä oli vaikea saada suostumaan. Hänellä oli palava halu mennä, mutta tuntui niin ikävältä jättää Eeva kotiin.

Mutta Eeva melkein suuttui.

— Äiti, sano, että hän on tyhmä! sanoi hän. — Minulle ei ole mitään hyötyä siitä, että hän jää kotiin. Kun on pakotusta, niin ei jaksa puhella kenenkään kanssa. Tahtoo vain, olla yksin.

Rouva Norman mielestä Eeva oli oikeassa, ja niin Essi vihdoin vastahakoisesti alkoi kammata ja pukeutua.

— Pitääkö minulla olla hiukset hajallaan, Eeva? kysyi hän.

— Tietysti.

— Mutta miten minä voin tulla sisään yksin — hyi, ajattele, Saara Turunen on siellä ja Liisa Marttila ja kaikki. Ei, Eeva, minä en _voi_.

Ja hän laski kamman kädestään.

— Minä soitan Hertalle ja pyydän häntä olemaan sinun kanssasi, sanoi Eeva.

Essi ihastui niin, että lensi aivan punaiseksi. Hertta olisi hänen kanssaan! Hertta itse!

Eeva loikoi sohvallakin ja katseli Essiä. Yhtäkkiä hän tunsi itsensä iloiseksi nähdessään, miten Essi säteili ja oli kiihtynyt.

— Mitä sinä teet täällä kotona? kysyi Essi onnettoman näköisenä, kun oli valmis.

— Pakotus pitää kyllä seuraa minulle, sanoi Eeva.

Samassa telefoni soi.

— Eeva, sinua kysytään! huusi rouva Norma. — Voitko sinä tulla?

— Auta minua vähän, Essi!

Essi tuki häntä, ja hän hyppi yhdellä jalalla salin poikki.

— Halloo. Hyvää päivää, Etta. Mitä sinä sanot? Miksei hän voi tulla? Ei — onko se totta! Sehän on hirveän hauskaa! No, me tulemme aivan pian.

Hän asetti kuulotorven paikoilleen ja juoksi täyttä vauhtia salin läpi.

— Mutta Eeva, muista jalkaasi! huusi rouva Norma säikähtyneenä.

— Eläköön, eläköön! huusi Eeva. — Pian kampa tänne! Ota esille minun vihreä hameeni, Essi. Eläköön!

— Mitä ihmettä? kysyi Essi ällistyneenä.

— Minä tulen mukaan. Ei kai sitä ole vaikea ymmärtää. Ota esille vihreä hame — heti paikalla.

— Mutta lapsi kulta, sinun jalkasi? sanoi rouva Norma.

— Pyh. Sehän oli kipeä sentähden vain, että Etta oli kutsunut kaksitoista tyttöä eikä yksitoista. Minun _täytyi_ narrata, minua hävetti kyllä, mutta minä en voinut auttaa sitä. Missä on vihreä lettinauha?

— Että Etta oli kutsunut... alotti Essi.

— Niin, hän oli kutsunut yhden tytön liikaa, hänen isänsä on niin kauhea, luin oli sanonut, että Että, saisi kutsua yksitoista ja hän kutsuikin kaksitoista. Ymmärrätkö sinä?

— En, sanoi Essi.

— Kahdennentoista täytyi jäädä kotiin, tietysti, ja silloin minä ajattelin, että minä saatoin olla kahdestoista yhtä hyvin kuin — kuin joku muu. Ota esille se vihreä, Essi, etkö sinä kuule?

Mutta Essille asiat olivat alkaneet selvitä.

— Sinä aioit, jäädä kotiin — minun tähteni? kysyi hän hiljaa.

— Jonkunhan täytyi jäädä kotiin, sanoi Eeva nopeasti. — Minä näen, että itse saan ottaa esille vihreän hameen.

Mutta Essi lensi vaatekaapin luo ja otti esille hameen. Hän etsi lievän kengät ja vihreän lettinauhan ja pitsikauluksen. Ja koko ajan tippui kyyneliä hänen silmistään.

Eeva näki sen kyllä, mutta ei ollut näkevillään. Hän oli niin iloinen, että hänen täytyi laulaa ja nauraa koko ajan.

Rouva Norma tuli sisään isoäidin kaunis vanha helminauha kädessään. Hän pani sen Eevan kaulaan ja suuteli häntä.

Eeva punastui ja sukelsi nopeasti piironkinsa laatikkoon ottamaan vyönsä. Ja sitten lähdettiin.

— Me tulemme vähän myöhään, täytyy juosta! sanoi Eeva.

Ja he juoksivat. Kun he tulivat Etta Penttilän oven ulkopuolelle, täytyi heidän pysähtyä vähäin hengittämään.

— Onko hänen isänsä niin kamala? läähätti Essi.

— Hirveä, puhki Eeva. — Että sanoo, ettei hän kotona milloinkaan saa olla rauhassa. Ja kuitenkaan hän ei laihdu! Nyt minä soitan.

Kaikki olivat jo tulleet. Rouva Penttilä, joka oli yhtä lihava ja pieni kuin Ettakin, tervehti sydämellisesti Eevaa ja Essiä.

— Käykää saliin, sanoi hän. — Minä en enää uskalla mennä sinne!

Salista kuului puheen ja naurun sorinaa. Eeva veti Essin mukanaan sinne.

— Terve tuloa! huusi Etta ja juoksi heitä vastaan. — Istukaa — tuonne, sohvaan. Hertta on pitänyt teille sen paikan.

Hertta istui keskellä sohvaa. Essin mielestä hän oli hurmaava kauniine kiharoineen ja sinisine silmineen, joissa oli aivan sama väri kuin hänen puvussaankin.

— Eeva, istu sinä tähän minun oikealle puolelleni, sanoi hän. — Essi, sinä vasemmalle. No, nyt me kaikki olemme, koolla. Nyt ohjelma voi alkaa, Etta.

— Ei minulla ole mitään ohjelmaa, sanoi Etta säikähtyen.

— Emmekö me voisi panna Liisa Marttilaa laulamaan nyt heti? kysyi Hertta.

— Ei, isäkin tahtoo kuulla häntä, ja isä tulee kotiin vasta vähän myöhemmin.

— No, silloin meidän siihen asti täytyy tulla toimeen ilman. Eläköön, minä näen, että sinulla on muutakin ohjelmaa.

Kaksi palvelustyttöä oli tullut sisään ja alkanut tarjoilla tytöille, suklaata ja kakkuja.

— Että, otanko minä niin paljon kuin tahdon vai niin paljon kuin kehtaan? kysyi Hertta.

— Niin paljon kuin tahdot.

— Minä tyhjennän ensimmäisen kuppiin rehtorin kunniaksi, sanoi Eeva ja kohotti suklaakuppiaan.

— Niin minäkin, sanoi Hertta. — Kukoistakoon hän!

— Minä juon Mopen kunniaksi, sanoi Marja. — Kaikki puhuvat nykyään rehtorista eikä kukaan muista Moppea.

— Marja kulta, rehtori on vastakeksitty, sanoi Hertta, sentähden hän on intresantimpi. Mutta iki-arvon Moppe saakoon, vielä mies ja sotilas, niinhän jo Runebergkin sanoo. — Niin mutta tytöt, aika kuluu, emmekä me vielä ole puhuneet suuresta kysymyksestä.

— Mistä kysymyksestä? huudettiin.

— Harri Nevan huviretkituumasta.

— Minusta se on hauska, sanoi Liisa Marttila, vakavan näköinen tyttö, jolla oli kaksi pitkää lettiä.

— Mutta Rolle Eerola ja Aarne Linturi! sanoi Marja ja katseli häntä säikähtyneine pyöreinä silmineen.

— Me voimme vaatia, että pojat kirjallisesti lupaavat, että Aarne Linturi käyttäytyy sopivasti, sanoi Liisa Marttila.

— Minä uskon, että se on paljasta narria, sanoi Saara Turunen.

— Mutta Ossi Anger oli siinä mukana, sanoi Eeva.

— Ossi Anger ei ole mikään pyhimys, sanoi Saara.

— Onpa, sanoi Hertta. — Ja minun mielestäni me tekisimme sen huviretken.

— Niin, _minä_ en siedä poikia, sanoi Saara.

— Minä ajattelun niinkuin Hertta, sanoi Eeva.

Ja useimmat, ajattelivat niinkuin Hertta.

— Te kadutte ehkä piankin, sanoi Saara. —

Hertta kääntyi Essin puoleen, joka ei ollut uskaltanut arvata suutaan.

— Essi, sinä osaat aina hirveän monta leikkiä. Keksi nyt jotain!

Kaikki katsoivat Essiin, ja hän punastui. Sanoisiko hän »huhu käy» vai »väitetään», ajatteli hän, vai ehkä »sormus ehdolla»?

— Taulu ja allekirjotus! sanoi hän vihdoin ujosti.

— Hyvä, sanoi Hertta. — Taulu kuiskataan oikealle, allekirjotus vasemmalle.

Kaikki alkoivat heti koettaa keksiä tauluja. Inga Korte, luokan kaunotar, istui kauniissa, miettivässä, asennossa ja katsoi kattokruunuun. Hertta väitti aina, että Ingalla oli peili sängynpäässä, niin että hän heti herättyään näki omat ihanat kasvonsa.

— Minä olen valmis, sanoi Saara Turunen hetken kuluttua.

Eeva mietti kauan, laulun hän oli keksinyt, mutta allekirjotus oli vaikea. Vihdoin hän päätti sanoa: »Ei niin pientä pilaa, ettei totta toinen puoli».

Eeva alotti.

— Minä sain taulun, joka esitti Bamssia. Hän oli kadottanut valetukkansa. Ja allekirjotuksena oli: Hyvästi! Pois jo pakeni, iäksi eroten.

— Minä sain taulun, joka esitti Moppea, sanoi Hertta. — Hän tanssi cakewalkia Bamssin kanssa opettajapöydällä. Ja taulun alla oli kirjotus: Ei niin pientä pilaa, ettei totta toinen puoli!

— Sinä olet itse keksinyt sen taulun, sanoi Etta epäluuloisesti.

— Essi! Annoitko sinä minulle sen taulun vai etkö? kysyi Hertta.

— Annoin tietysti! vakuutti Essi.

— Minä, sanoi Essi, sain taulun, joka esitti Ossi Angeria kapalolapsena. Hänellä oli kirja kädessä, ja hän kirjotti muistiinpanoja reunaan. Allekirjotuksena oli: Tyynimmissä vesissä uivat usein isoimmat kalat.

— Minä en usko, että Ossi Angerissa ui kaloja, sanoi Hertta.

— Minä en ole niin varma siitä asiasta, sanoi Saara Turunen. — Voi hän olla ulkokullattukin.

— Ei voi, sanoi Hertta.

— Mistä sinä sen tiedät? kysyi Saara.

— Minä tiedän sen, sanoi Hertta. — Jatka, Etta!

— Minä sain taulun, joka esitti koko luokkaa huvimatkalla, sanoi Etta, ja alle oli kirjotettu: Jyly rannalla käy, rae lyö, sota soi —

— Kuss' on Moppemme vartiovyö, huusi Hertta ihastuneena.

— Minä, sanoi Liisa Marttila, sain taulun, joka esitti Inga Kortea. Hänellä oli keltainen silkkipuku ja vihreät kengät ja sinipunervat sukat. Ja allekirjotuksena oli: Kuinka ihanaa on täällä luonnon helmassa.

— Hyvää päivää — kirvesvartta! sanoi Saara.

Leikkiä jatkettiin. Sitten seurasi »sormus ehdolla» ja »väitetään». Pöydällä olevat maljakot, jotka olivat olleet täynnä erilaisia makeisia, tyhjenivät nopeasti.

— Onko sinusta hauskaa? kuiskasi Eeva Essille.

— Ihanaa! vastasi Essi säteilevin silmin.

— Odota vain, paljon hauskempaa tulee vielä, kun Liisa Marttila laulaa, sanoi Eeva.

Hetken kuluttua tuli herra Penttilä kotiin. Hän oli yhtä pyöreä ja lihava kuin rouva Penttilä ja Etta, mutta hänen kasvonsa olivat tulipunaiset, ja hän oli hyvin lujatahtoisen näköinen.

Hän tervehti kaikkia ja pyysi sitten Liisa Marttilaa laulamaan. Etta oli puhunut niin paljon hänen kauniista äänestään, sanoi hän.

Liisa moni heti pianon luo. Hän säesti itse itseään.

— Mitä sinä sanot hänestä? kuiskasi Hertta ylpeästi Essille, kun ensimmäinen laulu oli lopussa.

Essi hengitti syvään ja liikutti huuliaan, mutta ei saanut sanaakaan sanotuksi.

Hän istui itku kurkussa. Kuinka ihminen saattoi laulaa niin kauniisti? Onnellinen Liisa Marttila! Eeva oli aina kertonut hänen kauniista äänestään, mutta Essi ei milloinkaan ollut aavistanut mitään tällaista.

— Ja voitko uskoa, kuiskasi Hertta; että hän tahtoo ruveta lastentarhan opettajattareksi tai mennä naimisiin ja hoitaa suurta taloa! Eikö ole synti ja häpeä, etten _minä_ ole saanut sitä ääntä? Nyt hän laulaa taas.

Liisa lauloi monta laulua. Herra Penttilä kiitti häntä kohteliaasti ja vetäytyi sitten omaan huoneeseensa.

Hetken kuluttua vieraat pyydettiin ruokasaliin. Voileivät olivat hyvin hyviä, jäätelö katosi kuin kuumilla kivillä.

— Tiedätkö sinä, mitä kello on, Hertta? kysyi Eeva vähän myöhemmin.

— En.

— Pian kymmenen.

— Vai niin, sanoi Hertta tyynesti.

— Vai niin! Meidän täytyy mennä tiehemme.

— Ei koskaan! Minä olen luvannut opettaa Marjaa ja Ingaa pelaamaan »Sikaa»!

— Sinä saat opettaa sen heille toisen kerran. Etan isä on sanonut, että kutsujen pitää loppua kello kymmenen.

— Pyh! sanoi Hertta. — Ei kai hän voi ajaa meitä uloskaan.

Mutta Eeva näki, että Etta ja hänen äitinsä alkoivat näyttää levottomilta. Etta katsoi usein seinäkelloon. Hän ei ehdottanut mitään uusia leikkejä — mutta Hertta teki sen sitä ahkerammin.

Kun kello löi kymmenen, leikittiin parastaikaa uutta ja jännittävää leikkiä, eikä kukaan huomannut, että herra Penttilä tuli sisään.

— Vai niin, hyvät neidit, sanoi hän, ja kaikki kääntyivät katsomaan häntä, täytyykö teidän todella lähteä nyt jo? Sehän oli ikävää. Niin, jos sitä ei voi auttaa, niin... Kiitos käynnistä, ja tulkaa toistekin!

Että oli hehkuvan punainen, ja kyynelet vierivät pitkin hänen poskiaan. Kaikki tytöt sanoivat nopeasti hyvästi ja pukeutuivat eteisessä niin kiireisesti kuin suinkin.

Essi oli kalpea ja säikähtynyt.

— Eikö se ollut kamalaa? kuiskasi hän Eevalle, portaissa. — Hertta, itketkö sinä?

— Melkein, mutisi Hertta, joka oli tukehtumaisillaan nauruun.

— Kuinka sinä voit nauraa? huusi Etta huomatessaan sen.

— Kuinka sinä voit olla nauramatta! läähätti Hertta. — _Rakkaat_ ystävät, onko teille ennen sattunut sellaista? _Minä_ Etan sijassa karkaisin.

— Etta raukka! sanoi Marja.

— Älä ole pahoillasi, lohdutti Hertta, Etalla täytyy ehkä olla vähän suruja, muuten hän pian olisi aivan liian lihava. Hyvästi, tytöt! Tässä on minun porttini.

Hän katosi nauraen, mutta raotti heti taas ovea ja huusi:

— Essi kulta, älä ole niin pelästyneen näköinen! Minun karkean kuoreni alla sykkii kyllä lämmin sydän!

SAIRAITA JA KÖYHIÄ.

Seuraavana aamupäivänä Marja tuli Eevan huoneeseen hattu ja päällysnuttu yllään.

— Tule ulos, siellä on oikea pyhäilma, sanoi hän.

Eeva oli heti valmis.

— Ss! sanoi hän. — Meidän täytyy hiipiä pois, niin etteivät lapset huomaa.

Marja epäröi.

— Ehkä meidän pitäisi leikkiä vähän heidän kanssaan? sanoi hän.

— Älä nyt, heillä on vieraita ja karamelleja. Tule pois! Mitä sinä olet tehnyt tänään?

— Minä olen ollut kirkossa äidin kanssa.

— Vai niin.

— Tiedätkö sinä, Eeva, meidän pitäisi muuttua jollakin lailla. Me ajattelemme vain itseämme. Me emme tee mitään hyvää.

Eeva mietti hetkisen. Niin, se oli kyllä totta.

— Meidän pitäisi käydä sairaiden ja köyhien luona.

— Minä en tunne ketään sairaita ja köyhiä, sanoi Eeva.

— Minä luulen, että voi mennä tuntemattomienkin sairaiden luo — ainakin voi mennä tuntemattomien köyhien luo, sanoi Marja.

— Mutta mitä niiden luona tekee? kysyi Eeva.

— Minulla on aina niin vähän rahoja.

Marja oli miettiväisen näköinen.

— Sairaille tietysti luetaan kirjoja, sanoi hän.

— Mutta ehkä meidän ei tarvitse mennä heidän luokseen. Äiti auttaa aina meidän pesumuijaamme ja puumiestä.

— Ja meidän pesijämme sai eilen kengät äidiltä, sanoi Eeva.

— Ehkä se riittää meidän perheidemme puolesta, sanoi Marja, silloin meidän täytyy keksiä jotain muuta hyvää, jota voisi tehdä.

— Minä olen huomannut, sanoi Eeva, että juuri kun oikein tahtoisi tehdä hyvää, niin ei ole mitään hyvää tehtävänä. Jos kysyisimme äidiltä?

— Niin, tule!

Rouva Norma istui arkihuoneessa lukemassa kirjaa. Hän näytti niin kauniilta auringonpaisteessa, että Marjan oikein täytyi tuijottaa häneen.

— Äiti, sano joku köyhä tai sairas! Me tarvitsemme sellaista.

— Köyhä tai sairas? kysyi rouva Norma.

— Niin, sanoi Eeva, nyt on sunnuntai, ja Marja ja minä tahdomme tehdä hyvää. Siksi me tahdomme köyhän tai sairaan, jonka luokse me voisimme mennä.

— Hm! sanoi rouva Norma. — Ketään köyhää minä en tiedä nyt juuri, mutta ehkä te voisitte mennä tervehtimään vanhaa neiti — niin, mikä hänen nimensä onkaan? — herttaista ja hienoa vanhaa neitiä, jonka minä olen tavannut juhlakomitean kokouksissa ja joka nyt taitaa olla vähän sairaana. Hän on hyvin kuuro, mutta hän ei tahdo, että sitä huomataan.

— Sellainen on isoäitikin, sanoi Marja.

— Minä voin lähettää hänelle kakkupalasen ja kirjelipun, sanoi rouva Norma, ja jos hän pyytää teitä istumaan, niin te voitte jäädä vähäksi ajaksi puhelemaan hänen kanssaan. Mutta puhukaa kovalla äänellä.

— Kiitos, äiti, se on mainiota — tule, Marja, niin etsimme jonkun kirjan, josta voimme lukea hänelle. Äiti, leikkaatko sinä palasen pähkinäkakusta?

Hän veti Marjan mukanaan saliin, ja he alkoivat tutkia kirjakaappia.

— Luuletko sinä, että hän tahtoo kuulla runoja? kysyi Eeva.

— Ei, ei runoja, sanoi Marja raukka nopeasti.

— Me voisimme ottaa jonkun kirjan, missä puhutaan Sherlock Holmes'ista. Niitä isä aina lukee, kun hänessä on kaulatauti ja hänen täytyy pysyä kotona.

— Ei, sanoi Marja, salapoliisikertomukset ovat herroja varten.

— Niin, silloin minä luulen, että, meidän kuitenkin täytyy ottaa runoja. Runot ovat naisia varten, sanoo isä. Tässä, ovat Rydbergin runot.

— No, olkoon, menneeksi, sanoi Marja.

Sillaikaa rouva Norma etsi kirjotuspöytänsä laatikosta juhlakomitean jäsenluetteloa. Hän oli komitean puheenjohtaja ja oli merkinnyt muistiin jokaisen jäsenen nimen ja osotteen.

Mihin laatikkoon luin oli pannut luettelon? Vai niin, tuossahan se olikin. Rouva Vuori, professorinrouva Anger, neiti Almi — no kas, hyvä että hän oli tullut katsoneeksi luetteloa, nyt hän yhtäkkiä muisti, ettei hän ollut ilmottanut neiti Almille, milloin kokous oli. Hänen täytyi todella vetää viiva nimen alle — noin. Neiti Almi oli vähän kiukkuinen ja vaativainen, niinkuin rikkaat, ihmiset ovat, hän ei milloinkaan olisi antanut anteeksi, jos hänet olisi unohdeltu.

Niin. Sitten tässä oli rouva Ollinen ja neiti Säde ja tohtorinna Jalava. Rouva Norman etusormi siirtyi nimestä nimeen. Tuossahan, hän viimein oli — neiti Holm, Annankatu S. Pähkinäkakku ja kirjelippu tuottaisivat kyllä iloa hänelle, hän oli niin vaatimaton ja miellyttävä. Rouva Norma veti viivan nimen alle ja aikoi juuri huutaa tytöt luokseen, kun telefoni samassa soi.

— Halloo. — Niin, minä se olen — ei, onko kello todella niin paljon! Jenny hyvä, minä tulen _heti_ — alkakaa te vain juoda kahvia!

Rouva Norma haki nopeasti laukkunsa ja soitti Olgaa.

— Olga voi mennä ulos Nissen ja Stiinan kanssa, mutta ei pidä antaa Nissen juosta, niin että hänen tulee kuuma, hänessä on nuha. Antaako Olga minulle päivänvarjon — kiitos. Ja Stiina voi ottaa ruskean nutun — nyt on niin lämmin ilma.

Samassa hän muisti Eevan ja Marjan.

— Eeva! huusi hän.

— He taitavat olla lastenhuoneessa, sanoi Olga.

— No niin, silloin Olga voi antaa heille pähkinäkakun, jonka minä olen pannut paperiin ja asettanut ruokasalin pöydälle, ja Olga voi sanoa, että vanhan neidin nimi ja osote ovat minun kirjotuspöydälläni. Siellä on luettelo, jossa on paljon nimiä, ja minä olen vetänyt viivan hänen nimensä alle. Muistaako Olga nyt, mitä Olgan pitää sanoa?

— Kirjotuspöydällä on nimiluettelo, ja vanhan neidin nimen alle on vedetty viiva.

— Niin. Ja Olga katsoo nyt, ettei Nisselle tule kuuma.

Rouva Norma melkein juoksi portaita alas. Olihan aivan uskomattoman myöhäistä — ja hänhän tavallisesti oli niin täsmällinen! Jenny oli melkein pahoillaan telofonissa.

— Tässä on luettelo, sanoi Eeva, ja tässä on nimi: neiti Almi, Bulevardinkatu 11. Tule nyt, kello on paljon.

Kadulla Eeva pysähtyi ja katsoi sinistä taivasta kohti.

— Suloinen ilma! Eikö sinustakin, Marja? Pitäisi melkein kävellä vähän.

— Niin, mutta — neiti Almi...

— Niin, niin, kyllä kai on parasta, että me menemme hänen luokseen, sanoi Eeva huoahtaen.

Mutta hän muuttui heti taas iloiseksi.

— Luuletko sinä, että hän ihastuu? kysyi hän.

— En tiedä. Sinä saat sanoa, miksi me tulemme.

— Ei, sinä olet enemmän sellaisen näköinen, joka lukee sairaille.

— Niin, mutta sinä olet lahjakkaampi! sanoi Marja.

— Älä puhu hullutuksia!

Aurinko paistoi, kadut olivat täynnä ihmisiä. Täällä he kaikki kulkivat eivätkä välittäneet muusta, kuin että oli kaunis ilma ja hauskaa, ajatteli Eeva, ja kuitenkin monet köyhät ja sairaat viruivat kurjissa hökkeleissään ja kärsivät.

— Luuletko sinä, että neiti Almi asuu kurjassa hökkelissä? kysyi hän.

— Ei, täti on asunut siinä talossa, Bulevardinkatu 11, se on oikein hauska talo.

— No niin, mutta meidän vanha neiti raukkamme kärsii sittenkin kovasti, sanoi Eeva, hänhän on sairaana nyt, ja sitäpaitsi hän aina on kuuro.

— Tässä hän asuu, sanoi Marja.

He nousivat portaita ylös.

— Tuossa on, hänen niinensä, sanoi Eeva, nyt minä soitan.

— Ei, odota! huusi Marja. — Minua ujostuttaa niin kauheasti.

— Nyt minä soitin.

Oven aukaisi heti vanha palvelijatar.

— Saako tavata neiti Almia? kysyi Eeva.

— En tiedä, neiti on aina väsynyt aamupäivällä.

Marja alkoi heti matista, että ehkä oli parasta olla häiritsemättä, mutta Eeva keskeytti nopeasti:

— Olkaa hyvä ja kysykää, eikö hän voi ottaa meitä vastaan, meillä on terveisiä rouva Normalta.

Palvelijatar meni sisään, ja Marja tarttui Eevan käsivarteen.

— Minä kuolen, Eeva! kuiskasi hän.

— Onko sinulla kakku? kysyi Eeva. — Näetkö sinä, miten hienoa täällä on? Silkkiset oviverhot ja...

— Hiljaa, hän tulee.

Vanha palvelijatar käski neitejä olemaan hyvät ja käymään sisään.

He riisuivat nopeasti päällysvaatteensa ja seurasivat häntä ison, kauniin ruokasalin läpi.

— Käykää sisään, olkaa hyvät, sanoi palvelijatar ja aukaisi oven.

— Minä menen maan alle, kuiskasi Marja, joka koko ajan pysytteli Eevan takana.

Neiti Almi oli pitkällään lepotuolissa ikkunan luona. Eeva ei mielestään koskaan ollut nähnyt niin hienoja vanhoja kasvoja. Ja huone oli täynnä kultaa ja peilejä ja silkkisohvia. Alkoi todella tuntua epämieluisalta.

Neiti Almi otti kakun ja katseli rouva Norman nimikorttia.

— Kovin ystävällistä, sanoi hän hiukan kummastuneen näköisenä.

Miksi rouva Norma oikeastaan lähetti hänelle kakun? Sehän oli ystävällistä, tietysti — ehkä hän oli kuullut, että neiti Almi erikoisesti piti pähkinäkakusta.

Mutta nämä lapset? Mitä heille piti tehdä? He toivoivat ehkä jotakin syötävää tai juotavaa.

— Oletteko te juoneet kahvia? kysyi hän.

— Kiitos, olemme! huusi Eeva kohteliaasti.

Neiti Almi oikein hypähti. Olihan hän aina sanonut, että lapset ovat isoäänisiä ja meluavia!

Mutta Eevaa harmitti, ettei neiti Almi kysynyt, _tahtoivatko_ he kahvia. Eevanhan täytyi vastata olemme, kun hän kysyi, olivatko he _juoneet_ kahvia, senhän he olivat tehneet kotona, mutta Eeva puolestaan olisi mielellään juonut kupin lisää. Vanhoilla neideillä oli aina niin ihanaa kahvileipää — kermaleipiä ja konjakkikransseja ja sellaista.

Ei kukaan sanonut mitään. Neiti Almi oli levottoman näköinen eikä nähtävästi tietänyt, mitä sanoa. Eeva mietti, miten hän parhaiten pääsisi puhumaan Rydbergistä.

— On kai ikävää olla sairaana? huusi hän, ja neiti Almi säpsähti taas hermostuneesti.

— Puhu vähän hiljemmin, lapsi! sanoi hän. — Enkä minä ole sairas, vähän väsynyt vain. Minulla ei ole ollenkaan ikävä, minusta on hauskaa istua tässä ikkunan luona katselemassa ihmisiä.

Puh! Eevaa melkein suututti. Mitä tuo nyt oli — hänellähän olisi juuri pitänyt olla ikävä. Nythän oli aivan turhaa lukea hänelle mitään. Ja miksei Marjakaan voinut sanoa yhtään sanaa? Kunpa pääsisi ulos täältä!

— Mikä kirja tuo on? kysyi neiti Almi.

— Eläköön! ajatteli Eeva ja ojensi heti kirjan hänelle.

— Me ajattelimme, että neiti ehkä tahtoisi kuulla jonkun runon! huusi hän. — Marja lausuu niin hyvin.

Neiti Almi tuijotti häneen. Miksi hän huusi niin hirveästi? Oliko ehkä tarkotus tehdä pilaa?

Mutta ei, tyttö oli kiltin näköinen. Se kai oli vain koululasten tavallista meluavaa käytöstä.

Hän antoi kirjan Marjalle ja sanoi, että hän mielellään tahtoi kuulla jonkun runon.

Marja lensi punaiseksi ja selaili epätoivoissaan kirjan lehtiä.

Neiti Almi nojasi päänsä tuolin selustaan, kääriytyi shaaliinsa ja sulki silmänsä.

Eeva katseli häntä. Vanhojen ihmisten kasvot olivat kuin paperia, ajatteli hän. Saattoiko olla mitään verta noissa ohuissa kuivissa rypyissä?

Marja selaili selailemistaan.

— Lausu Deksippos! sanoi Eeva.

Marja löysi tämän runon, yskäisi ja alkoi lausua, minkä kurkusta lähti.

Eeva oli oikein ylpeä hänestä. Marjahan ei ollut lahjakas, se oli totta, mutta hän osasi lausua runoja. Niin sanoi koko luokka. Piti kuulla, miten hän lausui Kuolevan soturin. Eeva muisti, että Harri Neva kerran oli niin liikutettu, että hän kaikuvasti niisti nenäänsä juuri kun Marja luki: »Kuin hauta hiljainen oli yö.»

Mitähän neiti Almi piti Marjan lausumisesta? Eläköön, hänhän oli aivan valveilla nyt, ei ollenkaan väsynyt ja puolinukuksissa.

Ei, neiti Almi ei nukkunut. Häntä hermostutti ja suututti. Olihan suorastaan julkeaa tulla tänne huutamaan ja hoilottamaan tuolla tavalla. Tyttö luuli varmaankin seisovansa ison luokan edessä.

— Ole hyvä ja lausu vähän hiljemmin! sanoi neiti Almi.