Part 5
AINI. Oikeutta?! Ilman muuta?! Ajattelisitpa vähän, kun oikeudesta puhut! Muistitkos sinä oikeutta, kun insinöörin luona palvellessani et antanut minulle päivän rauhaa, et yön lepoa, ennenkuin minut aviolupauksilla verkkoihisi sait kiedotuksi ja pois paikastani. Ja kuinka olet lupauksesi pitänyt?
SULO. Niinkuin olen voinut — tähän saakka. Tiedäthän, etten...
AINI. Tiedän, että vain valhettelet ja narripeliä pelaat kanssani. Palvelijan ja vaimosi välillä vain pidit minua. Molempain tehtäviä olen sinulle tehdä saanut ja kuinka olet kohdellut minua? Kuin koiraa, pahemmin kuin koiraa. (Pyyhkii kyyneleitään).
SULO. Valehtelet. Se ei ole totta.
AINI. Suora totuus. Ja olenko koskaan edes vähintäkään kiitosta saanut? Muusta palkasta puhumattakaan.
SULO. Kaikki olet saanut, mitä elannoksesi olet tarvinnut ja vähäisestä palkastani olen voinut antaa.
AINI. Ja potkuja päälliseksi.
SULO. Mitä et voi toteen näyttää, siitä sinulla ei ole oikeus puhua.
AINI. Mutta minulla on ihmisen oikeus olla niitä kärsimättä enää. Kymmenen kuukautta olen jo petomaiselle kohtelullesi alistunut, — sinelmät käsivarsissani kyllä voivat sen todistaa, — mutta nyt en minä ai’o sitä kärsiä enää. Olen siitä tehnyt lopun eilen. Tänne tulin, täällä otin paikan jälleen ja tänne ai’on jäädä. Se on viimeinen sanani.
SULO. Puhutko sinä tosissasi aivan, Aini?
AINI. Luuletkos sinä, että minun tekee mieleni kanssasi leikkiä laskea? Ha-ha! Siihen ei sydämmeni kykene enää.
SULO. Mutta jos minä pyydän sinua?
AINI. Sekin on turha jo. Minä kyllä tunnen mikä mies sinä olet.
SULO. Kuule, Aini! Etkös sinä näe, että sinä häpäiset minun taloni, häpäiset koko tehtaan.
AINI. Minäkö häpäisen?! Ha-ha-ha-ha! Onpa se todellakin naurettavaa! Ja onpas sinulla käsitys! Mutta mitä sinä olet tehnyt, se ei ole häväistystä ollut kenellekään? Eikö niin? Mitä kunniallisin teko vain?! Eikö niin? Ha-ha-ha-ha!
SULO. Elä huuda! Sattuu vielä joku kuulemaan.
AINI. Niin tosiaan. Semmoisesta kunniallisesta teostahan ei saa puhua ihmisten kuullen. Ha-ha-ha-ha!
• SULO. Pidätkö suusi... vai? (Tarttuu Ainia käsivarteen).
AINI. Kas väinkin! Vieläkin?! — Kyllä. Minä lupaan: minä pidän suuni kiinni. Mutta ehdolla, että heti paikalla lähdet tiehesi. Tuosta noin! (Osoittaa ovelle).
SULO. Minäpä sanon sinulle, että lähden vain yhdellä ehdolla.
AINI. Ja millä?
SULO. Että hetipaikalla seuraat mukanani, muuten minä kyllä sinua opetan. (Raahaa Ainia ovelle, survoen häntä toisen käden nyrkillä niskaan).
AINI (huutaen). Päästä! Mitä sinä teet?! Ai! Et saa lyödä! Auttakaa! Aut...
SULO (tukkien Ainin suun kädellään). Pidätkö suusi!!
AINI (on vaipumaisillaan lattialle). Ah! Aut...
EETU (syöksee sisään vasemmalta ja eroittaa Sulon Ainista). Mitä te teette?! Annatteko olla?! Senkin...! Irti, sanon minä! Pois! Ulos! — Minä olen kyllä koko puhelunne kuullut.
SULO. Kukas?... Mitäs teillä?... No, saadaanpas nähdä!!... (Poistuu nopeasti).
EETU. Niin. Saadaanpa kyllä nähdä! (Auttaa Ainin ylös). Nouskaa! Rauhoittukaa! Istukaa tähän!
AINI (istuutuu pöydän ääreen, pää käsien varaan, hiljaa itkien).
EETU (tuo salista tarjoimensa konjakkineen vesineen ja asettaa ne pienelle sivupöydälle, kaataa ryypyn konjakkia, jonka vie Ainille). Juokaa tämä, neiti! Se vahvistaa.
AINI. Kiitos, en minä. En minä tarvitse.
EETU. No, jos ette, niin minä juon — teidän onneksenne. (Tyhjentää lasin ja istuutuu sivupöydän ääreen).
AINI. Antakaa anteeksi, herra... että teitä häirittiin... Ja kiitoksia... (Aikoo mennä).
EETU. Eipä mitään. — Jokos te men...? Minnekäs te menette, neiti?
AINI. Tahdotteko jotakin?...
EETU. Pyytäisin teitä: — jääkää vähäksi aikaa!
AINI (katsoo häneen pitkään). Miksikä? — —
EETU. Ette tiedä, kuinka kovin minun äsken tuli sääli teitä, neiti Aini?! (Ottaa pois silmälasinsa).
AINI (säpsähtäen). Eetuko...?
EETU. Eetu Kokko minä olen. Niin.
AINI. Eetun silmät! Tunnenhan minä. (Kiepsahtaa Eetun kaulaan).
EETU. Minä kyllä tunsin sinut paikalla, Aini. Jo ennenkuin kuulin ja näin tuon roiston menettelyn sinua kohtaan.
AINI. Sinä siis minut pelastamaan tulit.
EETU. Aavistinpa, että näin oli käynyt, — että hän sinut näin oli muuttumaan saanut.
AINI. Ei puhuta siitä enää, Eetu. — Mutta oletpa sinäkin muuttunut. Sinäkin kai olet paljon kärsiä saanut. En olisi tuntenut sinua näin parrakkaana. Ja varsinkaan silmälasien takaa. Ja tuommoisessa puvussa. Ja kun äänesikin on hieman muuttunut.
EETU. Mahdotontapa näkyy olevan kaikkien entisten tuttavien saada selko minusta.
AINI. Sinähän vierasta nimeäkin käytät?
EETU. Nyman, niin. Sen otin Tukholmassa. Sillä nimellä olen Cedervallin ja kumppanien kirjoissa. Eikä asianajaja itsekään, vaikka minua ennen on Eetu Kokoksi puhutellut, nyt siksi aavista.
AINI. Mutta miksikäs näin teet, Eetu?
EETU. No, arvaatpahan tuon?
AINI. Toimit heidän asioissaan, niinhän?
EETU. Piti ruveta. — Mutta annetaan olla! Kuule! — Niin. Kerrohan itsestäsi vähän, Aini! Ja mitä muuta tiedät näiltä mailta, (juo ryypyn konjakkia). Suo anteeksi, että nyt ryyppään. Mutta en voi muuten. Karaista täytyy luontoani, etten menisi ihan veteläksi.
AINI. Eihän se hyvä ole. Mutta ymmärränhän minä tuon.
EETU. Niinpä se on. Ainoastaan se, joka itse on kärsinyt, ymmärtää toisen kärsimykset. Paljonpa niitä siis taisi tullakin sinun osallesi?
AINI. Kun sinä läksit!
EETU. Niin, niin. Tiedänhän minä: minun se oli syy sekin, kun kaikki muu.
AINI. Eikä, Eetu. Omantunnon vaivat alkoivat minuakin kiusata. Minun olisi pitänyt menetellä toisin, — niinkuin sinä tahdoit.
EETU. Mutta kiusaaja oli väkevämpi. Niin se on aina. (Juo taas).
AINI. Ja onnen sijasta jouduin mitä suurimpaan onnettomuuteen. Kun ei ollut ketään opastajaa, neuvonantajaa.
EETU. Nekös neuvot auttaisivat?! Eipä niistä ollut minullekaan apua.
AINI. Näet, kun ei äitiäsikään ollut lähi tienoilla.
EETU. Äitini, niin. Kerropas hänestä. Hänestähän juuri tahdoin kuullakin. En ole mitään tietoja hänestä saanut, enpä liioin kenestäkään..
AINI. Sinä silloin arvasit oikein, Eetu.
EETU. Toimittivat muorin vaivaistaloon, niinhän? Mitenkäs muuten?!
AINI. Sinne ne veivät.
EETU. Etkä ole häntä sen koommin koskaan nähnyt, vai?
AINI. Kyllä — kerran. Hän oli karannut vaivaistalolta ja tuli tehtaalle.
EETU. No?
AINI. Josko minä voin kertoa?
EETU. Kerro — kerro!
AINI. Hän hoki lakkaamatta: kunpa minun Eetuni vain tulisi onnelliseksi! Kunpa minun Eetuni vain tulisi onnelliseksi!
EETU. Muori oli... tullut... heikkopäiseksi, vai?
AINI. Niin, Eetu.
EETU (peittää kasvonsa käsiinsä ja itkee). Äiti, äiti!!
AINI. Eetu kulta, elä itke!
EETU (rohkaisten mielensä). Hyi, saakeli, kun miehistä miestä itkettää! (Juo taas ryypyn konjakkia). Entä sitte?
AINI. Hän vietiin takaisin vaivaistaloon.
EETU. Elääkö hän vielä, vai?
AINI (epäröiden). En tiedä.
EETU. Sano pois vain! Kestänpähän senkin kuulla.
AINI. Hän oli karannut vaivaistalolta vielä toisen kerran, — viime kevättalvella, — metsään.
EETU. Ja kuollut sinne?
AINI. Paleltunut — —
EETU. Kuoliaaksi?
AINI (hiljaa). Niin.
EETU. Se kuuluu olevan paras kuolema. Sitä nukkuu kun kauniisen uneen. Elämä jäähmettyy, kiteytyy kirkkaaksi, läpikuultavaksi jääpuikoksi jonnekin kuusen oksaan, tähtien ja kuun sitä surullisesti silmäillessä. — Äh! Loruja! (juo taas kulauksen ja ottaa ajatuksissaan taskustaan revolverin, jonka laskee pöydälle).
AINI. Mikä sinulla siinä on?
EETU. Kas! Ajatuksissaniko sen esille otin?! Onpahan vain tuollainen pikkarainen koje.
AINI. Mistä sinulla se on?
EETU. Tukholmasta.
AINI. Keltä sen olet saanut?
EETU. Sainpahan vain. Kuka ne kaikki tietää.
AINI. Ethän ole itse ostanut?
EETU. En.
AINI. Mitä sinä sillä teet?
EETU. Eihän sitä tiedä, mihin sitä tarvitsee, — mihin se kelpaa. Esimerkiksi, (ojentaa revolverin ohimoaan kohti) —.
AINI (tarttuu hänen käteensä). Eetu, Eetu! Mitä sinä teet? Anna olla! Et saa!...
EETU. Ha-ha! Jokos sinä pelästyit? En suinkaan minä tässä sinun läsnä ollessasi ja — kahden kesken ollen. Voisivat vielä luulla, että sinä olet minut ampunut.
AINI. Et saa leikkiäkään.
EETU. Enhän minä. Vaan jos tämä elämän leikki joskus käy liika raskaaksi, niin... eihän sitä silloin tiedä... (Juo taas).
AINI. Anna se minulle, Eetu, tuo revolveri!
EETU. Mitäs sinä sillä teet? Ethän sinä sitä osaa käyttääkään.
AINI. Onkos se niin vaikeata?
EETU. Miten millekin.
AINI. Anna — kuitenkin I Saat sen takaisin sitte... perästäpäin. Olet nyt liika paljon juonut.
EETU. Loruja! — Vaan ei se sinulle vielä joudakaan, Aini.
AINI. Mitä sinä sanot?
EETU. Tarvitsen sen itse, niinkuin jo sanoin, kunnes muuan asia on tapahtunut.
AINI. Mikä asia?
EETU. Muuan asia vain. Saatpahan sitte kuulla, kun tahi jos se tapahtuu.
AINI. Voi, mitä sinä nyt puhut, Eetu? Mitä sinulla on mielessä?
EETU. Ei mitään, ei mitään.
AINI. On kyllä. Oletkos sinäkin sieltä saanut toimeksesi...? Sano!
EETU. Mitä niin?
AINI. Voi! Ymmärräthän sinä. Kuulutko sinäkin niihin, jotka...?
EETU (naurahtaen). H—m! Mihinkä? No, ja jospa, niin entäpä sitte...?
AINI. Eetu, elä, elä! Jätä se! Miksi? Mitä varten?
EETU. Kah! Pitäähän sitä toki jokin urostyö elämässään tehdä.
AINI. Mitä sinä puhutkaan?! Tuohan on vastoin kaikkia Jumalan ja ihmisten lakeja. Se on kauheata! Ja kenen, Eetu, kenen? Sano, kenen ai’oit...?
EETU. Kylläpä sinä nyt joutavia utelet!
AINI. Minä arvaan, minä arvaan. Sen tauttako sinä olet tänne tullutkin? Ja juuri nyt.
EETU. Katsos nyt! Minähän vain leikkiä laskin ja sinä sen heti todeksi uskoit.
AINI. Ei, ei. Ei se leikkiä ole. Minä tiedän sen hyvin. — Kuule, onko se panoksissa, tuo?
EETU. Tietysti. Mitenkäs...?!
AINI (ottaa revolverin ja piiloittaa taskuunsa). Sitte minä sen otan. Kuule, Eetu, jos sinä vähääkään vielä minua rakastat, niin annat sen minulle toistaiseksi.
EETU. Ja vielä kysyt?! Mutta mitä varten?
AINI. Ehkä minä sen tarvitsen paremmin, kuin sinä — nyt.
EETU. Nyt? Miksi nyt?
AINI. Eetu, usko minua: tämmöistä päivää minulla ei ole ollut vielä koskaan elämässäni, — ei koskaan.
EETU. Ja se on minun syyni!
AINI. Eikä, kuin minun omani, — minun.
EETU. Miksi tulinkaan sitte tänne?! Miksi tapasinkaan sinut täällä?!
AINI. Että näkisit, mitä minä olen aikaan saanut sinulle ja itselleni.
EETU. Elä, Aini, elä turhia puhu.
AINI. En, en puhu turhia. Näithän itse, kuulithan itse, mitä Vaaranen minulle äsken teki ja sanoi.
EETU. Sille konnalle on sinulla panos taskussasi, Aini.
AINI. Itseäni syytän, en muita, siitäkin onnettomuudesta. Ja se muka ei ole lopussa. Takaisin uhkasi hän minut luokseen raastaa, ellei muuten niin väkivallalla.
EETU. Ja sekö vielä saisi tapahtua?
AINI. Ei, ei koskaan se tule tapahtumaan enää.
EETU. Voi, miten ihaelenkin nyt sinun päättäväisyyttäsi, Aini!
AINI. Niin! Ennen sitä vain olisi pitänyt minulla olla. Silloin! Silloinpa en nyt tarvitsisi pyytää sinulta, Eetu, anteeksi, että sinutkin...
EETU. Et tarvitse nytkään.
AINI. Kyllä, Eetu. Siitäkin syytän itseäni myös ja vielä enemmän juuri siitä, että minä olen sinutkin tuommoiseen onnettomuuteen syössyt.
EETU. Et ikinä sinä ole sitä tehnyt, Aini, et ikinä. Minä olen vain joutunut näin pitkälle.
AINI. Niin syvälle olet sinä langennut, sinäkin! Taivaan Jumala! Minä en siedä, minä en siedä sitä nähdä enää. Ajatukseni pimenee, pääni menee sekaisin. Missä pelastus?!
EETU (juo). Pelastus?!
AINI. Kuule, Eetu! Kun olet juonut pullosi tyhjiin, niin mene huoneesesi ja pane maata.
EETU. Olenko mielestäsi sitte jo niin hiivassa?
AINI. Selvänä ollessasi aivan tahdon vielä kanssasi puhua, Eetu. (Hänen kaulassaan). Sinäkö olisit murhamies?! Murhamies?! Ajattelehan toki vähän! Mikä rikos?! Mikä rikos?! Kauhein, mikä maailmassa on! Riistää toiselta ihmiseltä henki, toiselta! Voi, en olisi sitä koskaan sinusta luullut, Eetu...!!
EETU. Näin syvälle on nyt sitte Eetu Kokko langennut.
AINI. Ei, ei! Minä en voi sitä kestää. Mene, Eetu, mene! Huoneesesi mene nukkumaan! Jumala auttakoon sinua, Eetu! (Syleilee ja suutelee häntä).
EETU. Aini! Rakas! Nytkö sinut löysin, pelastuksen enkelini? Nytkö vasta?!
(Ulkona rämähtää yhtäkkiä "Porilaisten marssi" laulettuna ja torvilla soitettuna, vähitellen edeten).
AINI (ikkunassa). Kas siinä! Mikä ääretön kansan paljous!
EETU. Voiton riemu kasvoissa kaikilla!
AINI. Herroja poikkeaa tänne. — Mene jo, Eetu!
EETU. Näkemiin asti sitte, Aini. (Menee perälle).
AINI (kalpeana nojaten pöytään). Hyvästi, Eetu! (Jää seisomaan paikalleen, tuijottaen hänen jälkeensä). Jää hyvästi! (Ottaa taskustaan revolverin, mutta piiloittaa sen sinne kohta takaisin).
(Lyhyt väliaika).
(SÖDERDAL, PIHLAJA, RULIN, VIEMÄRI ja LYHYKÄINEN tulevat innostuneina perältä sisään).
VIEMÄRI. Täällähän se mettiäisemme onkin valmiina jo meitä odottamassa. (Sieppaa Ainin syliinsä ja pyörähyttää häntä kerran ympäri).
SÖDERDAL. Pullo samppanjaa miestä päälle, neiti!
LYHYKÄINEN. Kuuletteko: samppankaljaa vain!
RULIN. Ja niinkuin se jo tuossa olisi!
PIHLAJA. Sillä nyt on "Suomessa huomen".
VIEMÄRI. Ja sorron sumut hälvenevät suurlakon edessä.
AINI (menee hoippuen vasemmalle). Hyvä! — Heti! — —
SÖDERDAL. Meidän valtakuntamme on nyt perustettu maan päällä. — Istukaa, miehet, pöydän ympärille! (Vasemmalta kuuluu revolverin laukaus). — Häh?
RULIN. Mitä hittoa?!
PIHLAJA (joka on aukaissut salin oven). Tyttö verissään lattialla.
(Kaikki menevät saliin ja palaavat kantaen Ainia sisään).
VIEMÄRI (revolveri kädessä). Pannaan sohvalle, sohvalle.
SÖDERDAL. Viedään sinne.
LYHYKÄINEN. Mihinkäs hän ampui itsensä?
SÖDERDAL. Jahka katson. Odottakaa! (Tutkii polvillaan lattialla). Sydämmeen, suoraan sydämmeen.
PIHLAJA. Mikä hitto tytölle tuli?!
SÖDERDAL. Ei hänestä enää kalua synny.
VIEMÄRI. Ja mistä hän tämmöisen kelpo browningin sai?!
RULIN. Aivan käsittämätöntä. Se on ihan harvinainen tapaus itsenmurhastatistiikassa, että nainen ampuu itsensä.
EETU (peräovella). Mikä se oli?
LYHYKÄINEN. Ravintolan palvelija vain tässä...
EETU. Ampui?... Kuoliko?
SÖDERDAL (nousten ylös). Kuollut on.
EETU. Aaah! (Peittää kasvonsa käsiinsä ja hoipertaa ulos).
Esirippu.
Neljäs näytös.
Pihamaa Jyrykosken tehtaan isännöitsijän asunnonedustalla. Vasemmalla asuinrakennus, jonka kuistikolle eli verannalle portaat nousevat perältäpäin. Kuistikon yläpuolella on parveke, jonne pääsee yläkerroksesta lasioven kautta. Kuistikolla on pöytä ja muutamia tuoleja ja maassa, kaiteen alapuolella, viheriäseksi maalattu kiikkulauta. Oikealla puolella on syreenipensaikko ja sen keskellä puoliympyrään tehty penkki. Perällä koivuja, joiden, keskitse tie painuu taustalla järveksi muodostuvan virran rantaan. Koko ajan kuuluu loitommalta kosken kohinaa.. Aamuhuurut kohoavat uomasta äyrästä pitkin haihtuen metsään. On kevät. Ilma on kirkas ja leuto.
EETU (tulee, hiljaa viheltäen, oikealta pensaikon läpi. Hän on puettu kehnoon työmiehen pukuun, partansa on ajettu, mutta sängellä, ja silmälaseja hän ei käytä. Seisoo kotvan kuistikon edessä, katsellen rakennusta, ja menee sitte pensaikkoon, jonka penkille heittäytyy selälleen).
SULO (tulee perältä ja aikoo nousta kuistikolle; samassa hän huomaa Eetun). Kah! Kuka siellä vetelehtii?
EETU (nousee istualleen). Onpahan vain...
SULO (palaa alas pihalle). Mitä sinä täällä teet?
EETU (istuu edelleen). Enpä mitään. Heittäydyin vain vähän lepäämään.
SULO. Ei tämä kellekään mikään makuuhuone ole. — Mitäs sinulla on tekemistä täällä? Mitä tahdot?
EETU (pää kumarassa). Olenpahan vain työnhaussa.
SULO. Minkä työn? Etkös tiedä, että täällä on lakko tehtaalla?
EETU. Mistäpä sen tietäisin?! Vastikään tulin tänne.
SULO. Mistäpäin sitte olet? Ja kuka?
EETU (astuu esille). Eipä näy herra Vaaranen minua tuntevankaan.
SULO (katselee; viivytellen). Eikös...? — Eetu Kokkohan olet?
EETU. Sama juuri.
SULO. Sitähän minä... Enpä todellakaan... Siitäpä onkin jo hyvän aikaa... Kaksi vuotta umpeen, kun täältä läksit.
EETU. Onhan sitä senkin jälkeen tavattu.
SULO. Eipäs. Milloinka?
EETU. Viime syksynä. Suurlakkoviikolla.
SULO. Nyt erehdyt. Missä niin?
EETU. Kaupungin "Seurahuoneella". Samana päivänä, jolloin... Muistattekos? Ja melkein samassa huoneessakin, jossa...
SULO. Mitä sinä?! Kuule, siitäkö sinä...? Oletkos sinä... Haamuko sinä olet, vai?
EETU (nauraa kuivakiskoisesti). Ha-ha-ha! Mikä haamu?! Ei niitä nykyaikaan enää näyttäydy. Ilmi elävä ihminen vain.
SULO. Sinähän olet ollut ulkomailla? Missä sinä olet ollut? Kerro!
EETU. Mitäs niistä!...
SULO. Mistäs sinä nyt olet tullut? Viimeksi? Missä olet ollut? Häh?
EETU. Vähän joka paikassa. Viimeksi Lapin puolella sisälmyksiäni jäähdyttelemässä. Riittääkös se?
SULO. Ja nyt olet työn puutteessa, sanot?
EETU. Eikös se näy päältäpäinkin, mihin säätyyn kuulun?!
SULO. Odotahan! Jospa minä sittenkin voisin auttaa sinua: — antaa sinulle työansiota.
EETU. Vaikkako pyörät on pantu seisomaan?
SULO. Mitä se sinua liikuttaa? Ethän sinä täkäläisiin kuulu etkä liioin järjestyneihinkään.
EETU. Muka vain kolmen markan mies, joka kelpaa luomaan kunniansa mille tunkiolle tahansa? Kost’ jumala.
SULO. Mitä sinä nyt joutavia! Ethän sinä siltä rikkuri ole.
EETU. Ei, hyvä herra, kyllä minä vaikka kuolemaani asti säätyni oikeuksia puollan, niinkuin aatelismies ainakin.
SULO. Oma tahtosi! Tee niinkuin sinua huvittaa. Ja itsepähän sitä aina oikuistaan kärsiä saa. Ikävä vain, että usein syyttömätkin saavat toisten oikuista kärsiä. Niinpä täälläkin tehtaalla: sadat saavat jäädä palkattomiksi muutamain yltiöpäitten villityksestä, jotka täällä ovat lakon saaneet aikaan. Esa Virtanen, jonka itse autoin eteenpäin, se täällä nyt muitten johtajana teuhaa.
EETU. Vai niin ylös se Esa...?
SULO. Eikä tyydytä enää mihinkään. Isännöitsijä oman talonkin näyttämöineen ja lukutupineen melkein ilmaiseksi heille hommasi, vaan ne vielä vaativat, että vähennäppäs sitä ja annappas tätä yhtä mittaa, yhtä mittaa.
(PALVELIJA tulee sisältä kuistikolle, kantaen kahvilekkeitä, jotka panee pöydälle, katettuaan sen ensin valkoisella pöytäliinalla, ja poistuu sitte).
SULO. Kas siinä! Insinööri on jo noussut ylös ja tulee, näköjään, kuistikolle vieraineen kahvia juomaan. Saat nyt poistua täältä, Eetu, muualle.
EETU. Hyvä, hyvä, mennään, ettei heille silmään tikkua tulisi. (Menee perälle).
BJÖRKLUND (tulee sisältä kuistikolle). Aa! Huomenta, herra Vaaranen. (istuutuu pöytään).
SULO. Hyvää huomenta, herra insinööri.
BJÖRKLUND. Mitä uutta?
(Samassa alkaa kuulua suuren kansanjoukon laulamana "Internationale").
SULO. Siinä se juuri on, mistä ai’oin tulla teille ilmoittamaan, herra insinööri.
BJÖRKLUND. No? Mitä niin?
SULO. Työväki kerääntyy kaikki talolleen asiasta keskustelemaan. Minkä olen tietooni saanut, aikovat he tehdä loppuvaatimuksensa ja lähettää edustajia luoksenne niistä päättämään.
CEDERVALL (ilmestyy paitahihasillaan parvekkeelle). Huomenta! Huomenta! Mitä pentelettä tuo tietää?
BJÖRKLUND. Juuri sitä, mitä ollaan aavistettu.
CEDERVALL. Kas, täältä näkyy hyvin, kuinka tuo satapäinen lohikäärmeen hirviö kiemurrellen kulkee mäkeä ylös työväen talolle.
BJÖRKLUND. Ja sitte saamme kohta ottaa vastaan heidät täällä. — Tule alas juomaan kahvia, Kosti.
CEDERVALL. Saakelin hurtat! (Menee sisään).
SULO. Minä en luule, että tämä hyvin päättyy, herra insinööri.
BJÖRKLUND. Oletteko kuullut mitään tarkemmin heidän vaatimuksistaan tänäpäivänä?
SULO. Niistäkin olen saanut vihiä. Alimman tuntipalkan tulee olla 35 penniä. Sitte 9-tunnin työpäivä. Työhön on otettava vain järjestyneitä työmiehiä. Ja ilman perusteellista syytä ei saa ketään eroittaa työstä.
CEDERVALL (on pukenut takin päälleen ja tulee sisältä kuistikolle). Tietysti tämä on kaikki vain niiden helvetin yllyttäjien syy.
SULO. Minun täytyy ilmoittaa, että epäiltäviä henkilöitä todellakin on alkanut liikkua tehtaan lähistöllä.
BJÖRKLUND. Mitä sanotte?
CEDERVALL (istuutuu pöytään). Siinähän se on. Sitähän olen saarnannut: meillä on liika vähän poliiseja.
BJÖRKLUND. No-o?!!
CEDERVALL. Mitä: no? Ei ollenkaan: no, veli hyvä! Oikeastaan meillä ei ole poliiseja lainkaan. — Sanokaapa, herra Vaaranen, onko saatu selkoa, ketä nuo epäiltävät henkilöt sitte ovat?
SULO. Yhden minä olen tuntenut tehtaan entiseksi työmieheksi, — Eetu Kokoksi.
CEDERVALL. Sehän on siis jo tunnettu henkilö. Mutta ne muut? Sanokaapa: onko poliisi saanut heistä selkoa, keitä ne ovat? Tietysti — ei?
SULO. Ei, minun tietääkseni.
CEDERVALL. Siinäpäs se on. Sanoinhan aivan oikein: meillä ei ole poliiseja ollenkaan, — sillä ne eivät mihinkään kelpaa. Maaseudulla varsinkaan.
BJÖRKLUND. Mitäpä niillä sitte tekisi, vaikka niitä olisi yksi joka asukasta kohti.
CEDERVALL (deklamoiden). Sanon vain: kotimaisen hallituksen on huolehdittava, että poliisivoima lisätään tarpeelliseen määrään ja että se on moitteeton, käytettäköönpä siihen vaikka miljooneja. Salapoliisilaitosta meillä ei ole ja sekin on saatava toimeen niin pian kuin suinkin. Sen vaatii yksilön ja yhteiskunnan turvallisuus joka suhteessa. Se huomataan meillä jo joka ikinen päivä.
BJÖRKLUND. Minä pyytäisin, herra Vaaranen, että olisitte hyvä ja seuraisitte työväestön toimia ja mahdollisimman pian pitäisitte meitä tapahtumain kulussa.
SULO. Koetan parastani, herra insinööri. (Menee).
BJÖRKLUND (taputtaa Cedervallia olkapäälle). Niin, niin, niin, veli Kosti! Tähän sitä on tultu. Kun kuuntelin sinun äskeistä puhettasi poliiseista ja muusta, niin muistuivat mieleeni vuosia sitte teille lausumani ajatukset.
CEDERVALL. Mitä? Mitkä niin?
BJÖRKLUND. Ei olisi pitänyt ruveta tulen kanssa leikkimään eikä tarttua miekkaan. Nuo välikappaleet, joita on käytetty omia tarkoitusperiä saavuttaaksemme, — niinkuin yllytykset kutsunta- ynnä muissa asioissa ja suurlakkohommat, niin ihanat kuin olivatkin, — ne sittenkin nyt toisissa muodoissa kääntyvät meitä itseämme vastaan.
CEDERVALL (vihastuen). Minä en käsitä, Aarne, miksi sinä aina viitsit joutavia jaaritella?? Tässä nyt ei ole kysymys muusta, kuin mitenkä nykyisessä asemassamme pahetta, tuota roskajoukon sortovaltaa, on vastustettava. Ja siinä ei siveyssaarnat eivätkä Raamatun lauseet auta, vaan, niin sanoakseni, reaalipolitiikka.
BJÖRKLUND. No, no, no, veliseni! Ei nyt noin kuitenkaan panna pahaksemme. "Jos on syy sysissä, niin on sepissäkin", sanoo suomalainen sananlasku. Ja se on melkein sama kuin "ken tuulta kylvää, se myrskyn niittää".
CEDERVALL. Äsh! (Nousee ylös). Kas siinähän Söderdal ja Rulin jo ovat. (Menee alas).
(SÖDERDAL ja RULIN tulevat perältä).
BJÖRKLUND (menee myös alas). Aikaiseenpa jo olettekin liikkeellä?
(Tervehdystä ja kättelyä).
SÖDERDAL. Hyvä, että eilen illalla vielä saatiin telefonitse tieto siitä, mitä täällä on tekeillä.
RULIN. Ja tänään sen jo tietää koko maailma.
CEDERVALL. Entäs muut johtokunnan jäsenet?
RULIN. Oskar saapuu paikalla.
CEDERVALL. Siinähän meitä jo tarpeeksi onkin.
SÖDERDAL. Lyhykäinen on matkoilla. Jantusta ja Hajalaa taas ei ole saatu käsiimme.
CEDERVALL. Saavat tyytyä meidän päätöksiimme.
BJÖRKLUND. Tuossapa herra neuvosmies jo onkin.
PIHLAJA (tulee perältä). Huomenta, huomenta! (Kättelyä). No, hyvät ystävät, jokos se nyt on tullut meidänkin vuoromme?! Täällähän alkaa asiat mennä huut helvettiin.
CEDERVALL. Mitenkä niin? Eipä suinkaan. Se riippuu meistä itsestämme.
RULIN. Jos annamme perää...
SÖDERDAL. Taikka panemme kovan kovaa vastaan.
CEDERVALL. Joka on minun neuvoni. Suljemme tehtaan ja annamme eropassit joka ainoalle sorkalle.
PIHLAJA. Ja samalla annamme itsellemme oikein tuntuvasti pöksyille.
BJÖRKLUND. Tjah-hah-hah! Viisainta taitaisi olla, mutta — — mitäs minä asiaan sekaannun — — Ettekös, hyvät herrat tee niin hyvin ja käy sisään keskustelemaan. (Menee edeltä).
SÖDERDAL. Kyllä. Mennään sisään.
CEDERVALL. Tulemme paikalla. Mene vain edeltä. (Björklundin mentyä). Minua tuo Aarne todellakin lopulta vähän kummastuttaa. Tuntuu aina, kuin hän kuitenkin olisi meitä vastaan ja työväen puolella.
RULIN. Hän koettaa viisaasti risteillä Scyllan ja Charybdiksen välillä.
CEDERVALL. Mutta ajaa itsensä ja meidät karille sittenkin. Saatpa nähdä.
PIHLAJA. Hänellä on kuitenkin hyvät tuntosarvet. Ei haittaisi tarkemmin kuulla, mitä hän neuvoo.
SÖDERDAL. Mennään sisään sitte.