Part 4
SULO. Sanoisinpa melkein: ei — ei koskaan. Äitini kuoli pienenä ollessani ja minä olin ainoa lapsi. Joku täti kuuluu minua jaloilla pysytelleen, kunnes elämän virta minua lastuna maailmaan rantoja pitkin rupesi kuljettelemaan. Ja niin olen kulkenut tähän saakka, eläen kätteni töillä. Ystäviä en ole koskaan löytänyt, — lieneekö siihen ollut luonteeni syynä vai eikö niitä oikein missään lienekään. Nyt olin yhden ystävän haamun löytävinäni, mutta sekin kaikkosi luotani heti. Se olit sinä, Aini! Vaan mitäpä tuosta enää puhun. Saat mennä! Saat mennä! Tuollapa mäellä näkyy Juljaanakin jo käntystelevän tännepäin.
AINI. Kyllä. Paikalla. Mutta —?
SULO. Mitä niin?
AINI. Antakaa kätenne!
SULO. Tuossa!
AINI. Kumartakaa hiukan päätänne minun puoleeni!
SULO (kumartaa). No?
AINI (ottaa hänen päänsä molempien käsiensä väliin ja painaa suudelman hänen otsalleen). Ja hyvästi nyt!
SULO (sulkee hänet syliinsä). Kiitos, Aini, kiitos!
AINI. Minä menen nyt.
SULO. Eikä. Minä menen. Sinä jäät. Hyvästi! (Juoksee pois).
AINI (seisottuaan kotvan paikallaan, menee ikkunan luo). Tuossapa Juljaana onkin. (Istuutuu ja selailee virsikirjaa).
JULJAANA (tulee). Kukas se täällä...?
AINI. Minä täällä istun, Juljaana.
JULJAANA. Ainikos se...? Sitähän minä ajattelin, että kukas se täällä on käynyt, kun muistin, että panin oven lukkoon mennessäni. Luulin jo, että Eetu oli tullut takaisin.
AINI. Sitähän minäkin tahdoin kuulustella, että mitä hän sitte...?
JULJAANA. Sinnehän se meni, kultaseni. Sinnehän se meni.
AINI. Sittenkin! Kyllä se nyt oli hullusti.
JULJAANA. Jumalan tahto! Niin kai se oli sallittu, kultaseni.
AINI. Ja jos vielä otetaan?
JULJAANA (kummastellen). Häh? Kaartiinko?
AINI. Niin, niin — sotaväkeen.
JULJAANA. No, eihän se pahinta olisi. Sitähän minä perustelen, että sehän se vielä ihan hullusti olisi, jos ei otettaisi. Silloinhan se täällä palkattomaksi jää, jos tekevät, minkä uhkaavat, ja muualla samoin. Ihan leivättömäksi kerrassaan.
AINI. Saattaahan se niinkin olla. Oikeinpa te siinä suhteessa ehkä ajattelettekin, Juljaana.
JULJAANA. No, eikös niin, kultaseni, kun asia kerran näin pitkälle on joutunut?
AINI. Ainapa niillä vanhoilla sittenkin on viisautta enemmän, kuin meillä nuorilla.
JULJAANA. Pälkähtää, näenmä, tuota välistä vielä jotakin vanhankin päähän. — Kunpa vain, kultaseni, hän osaisi niin alhaisen numeron ottaa, että ollenkaan tarkastettavaksi pääsisi. Siinä se vieläkin on kommervenkki ennenkuin tämä pulma ratkeaa. Ne kun, kuulenma, eivät ota kaikkiaan kuin yhdeksäntoista miestä koko läänistä.
AINI. Niin, niin. Vaan jos siinäkin sitte vielä raakkaavat, — vikoja löytävät.
JULJAANA. Häh? Vai raakkaavat? Minunko pojassani vikoja löytävät? Mitä sinä nyt, kultaseni, löpiset?! Jos vain niin käy, että hän oikean numeron saa, niin kyllä ne ei pääse raakkaamaan. Yhtä hyvä kaartilainen hänestä tulisi, kuin kaikista muistakin. Huonosti, näenmä, sinä, kultaseni, Kokon Juljaanan Eetupojan tunnetkin.
AINI. Enhän minä sitä, Juljaana hyvä. Vaan kuka heidän siellä tietää. Ja äitihän se parhaiten poikansa aina tuntee.
JULJAANA. Äiti, äiti. Vaan ei ne kakki äiditkään niin poikiaan tunne, kuin minä Eetu kultani. Niin, kultaseni, niin. Se on minun Eetuni, minun oma Eetuni.
AINI. Tiedänhän minä: kovinhan te häntä rakastatte.
JULJAANA. Sen tietää vain Jumala, miten häntä rakastan. Ja rakkauden väärtti se mukula onkin. Jospa sinäkin, Aini, häntä joskus niin tulisit rakastamaan, kuin minä. Mutta tässäpä se pulma nyt onkin. Tässä, tässä, että nyt saadaan nähdä mitenkä se ratkeaa. Kuinka käy ja miten mikin tekee? Voi tokisen minun päiviäni, kultaseni!
AINI. Olisipa se ehkä todellakin parasta, että niin kävisi, kuin puhuitte, Juljaana. Ei tulisi syytä kummankaan niskoille.
JULJAANA. Sitähän minäkin. Eetu saisi odottaa ja sinä jäisit tänne odottamaan. Eikö niin? Pakostakin.
AINI. Niin, niin. Kyllä se olisi sillä lailla...
JULJAANA. Vaan mitenkä nyt Jumala sen arvan antaa, siinä se on.
AINI. Eikös sitte ole, niinkuin sanotaan, arpapeliä ihan sananmukaisesti meidän elämämme useinkin?!
JULJAANA. Hys! Ihan oli kuin olisi kuulunut jo kopinata ulkoa. Hänkös se...?
EETU (tulee). Tässä minä nyt olen.
JULJAANA. Hänhän se oli! — Poikaseni?!
AINI. Ja minäkin olen täällä, Eetu.
EETU. Parahiksihan tuo sattui. Tokkopahan tässä nyt enää pitkiä puheita kenenkään kanssa tuleekaan.
JULJAANA. No? Miks’et sinä jo kerro? Kuinkas kävi arvan otossa?
EETU. Tuossa se on numero. (Lyö pöytään arpalipun).
AINI (katsoo lippua). Kolmesataa yhdeksänkymmentäviisi.
EETU. Ihan viimeisiä numeroita!
JULJAANA (menee uunin soppeen ja rupee hiljaan itkeä nyyhkyttämään).
EETU. Mitä siinä nyt taas tyhryytätte, äiti? (Lyhyt väliaika). Vai eikö ollut hyvä onni, kun ei ensimäisiä numeroita sattunut? (Taaskin väliaika). Mitä hiidessä?! Mykkiäkö te olette vai miksette puhu mitään?! Sinäkin, Aini?!
AINI. Mitäpä minulla olisi sanomista?
EETU. Mitäpä sinulla?! Haukkuisit edes — siaksi, ell’et muuta. Mitäs sinä täällä sitte istua kökötät?
AINI. Äitisi luona istun. Vaan pääsenhän minä täältä...
JULJAANA. Eetu kulta!
EETU. No, kun kerran istut, niin istu sitte vieläkin eläkä rimpuile.
AINI (tahtoo mennä). Unhotat, Eetu, ett’en minä ole sinun tällä lailla komennettavasi.
EETU (pidättää häntä). Aini, anna anteeksi! Minä pyydän! Tiedäthän sinä, kuinka vaikeata... Sydän on niin täysi, niin täysi... Minä pyydän: istu vielä vähän aikaa!
JULJAANA. Voi minun päiviäni! Voi minun päiviäni!
AINI. Mitäs minä?... Tiellähän minä vain nyt täällä olen.
EETU. Sinäkö tiellä? Minunko tielläni sinä, Aini? Sitte et tiedä mitä, puhut. Päiväkö pilven tiellä? Istu, Aini, ja puhu! Sano, mitä meidän nyt on tehtävä? Ja sinä, äiti, myös?
JULJAANA (menee taas nyyhkyttäen uunin soppeen).
AINI. Eikös se ollut selvä sinulle, kun kutsuntaan menit? Kai sen nyt itse tiedät?
EETU. Kyllä. Minä tiedän kyllä, mitä teen. Mutta teetkös sinäkin niin? Sitä minä tahdon tietää. Sinun ajatuksesi minä tahdon tietää. Nyt se on selvitettävä, Aini. Nyt on hetki tullut.
AINI. Sinun aikomustasi, Eetu, minä en voi tietää.
EETU. Johan siitä oli aamulla puhe. — Nyt ei auta muu: ensimäiseksi minä lähden sanomaan itseni irti tehtaalta.
AINI. Mitä hyötyä siitä olisi?
JULJAANA. Miksi, poikaseni, miksi?
EETU. Mitäkö hyötyä? Miksi? Siksi, etteivät kerkiäisi uhkaustaan panna täytäntöön.
JULJAANA. Eihän se vielä ole sanottu, että ne sen tekevätkään.
AINI. Eihän sitä ollenkaan tiedä.
EETU. Mitäs täällä sitte semmoista olisi minun poissa ollessani tapahtunut, joka sen uhkauksen kumoaisi?
AINI. Insinöörikään ei ole kotona nyt. On matkustanut Helsinkiin. Eikä tiedä milloinka hän palaa.
JULJAANA. Niin. Mitä sinä joutavia — ennen aikojasi...?!
EETU. Vai on se sillä lailla? Saattaahan tuota ehkä sitte...
ESA (katsoo ovesta sisään). Onko Eetu tullut?
EETU. Täällä ollaan. Mikä hätänä?
ESA. Sinut käskettiin tulemaan konttoriin.
EETU. Siinä se jo on. Enkös sanonut? — Kuka käski?
ESA. Lähettivät vain sanomaan, että tulisit heti paikalla.
EETU. Lähettivät?! Mikäs salainen kuriiri sinä sitte olet olevinasi? Etkö mukamas sitte asiaakaan tiedä, miksi minua sinne tahdotaan?
ESA. Sen kai sinä tiedät paremmin, kuin minä. Sinun nämä lienevät kaikki salaisuuksiakin eikä minun.
EETU. Minun salaisuuteni tietää jo koko maailma. Ja mitä se ei vielä tiedä, sen se kohta saa kuulla. — No, Aini?! Seuraatko sinä minua nyt?
AINI. Mitä sinä? Minnekä niin?
EETU. Vaikkapa ensin sinne konttoriin.
AINI. Mitä varten, Eetu? Voithan sinä toimittaa siellä asiasi yksinkin.
EETU. Siinä sen jo näen. Asiani voin kyllä itse toimittaa niin hyvin siellä kuin muuallakin. Mutta kysynpä sinulta vieläkin: kun sen olen toimittanut, seuraatko minua sittenkin?
AINI. Eetu hyvä, mitä sinä nyt tässä tuolla lailla reistailet?
EETU. Enkä reistaile. Kysyn vain suoraan, seuraatko minua, Aini? Täältä pois? Minne vain? Vaikka minne, kunpa vain sielu saa rauhan ja sydän onnensa löytää?! Vastaa siihen!
AINI. Voi, voi! Mistä minä tiedän? Enhän minä osaa sanoa.
EETU. Siinä sen taaskin näen. Vastaushan se jo on tuokin. Sinä siis et seuraa, et?!
AINI (nyyhkytellen). Mahdotontahan se on...
EETU. No niin. Mahdotontahan se on sinulle. Arvastahan sen. — Hyvästi sitte, Aini! Ja ainiaaksi hyvästi! Mene! (Taluttaa Ainin rajusti, käsivarresta pidellen, ulos).
JULJAANA. Poikaseni!
ESA. Mitä sinä nyt, Eetu...?!
EETU. Mene siitä sinäkin! Mene konttoriin ja sano, että Eetu Kokko ei tule sinne, mutta se, joka häntä puhutella tahtoo, tulkoon tänne!
ESA. Teen työtä käskettyä. (Menee).
JULJAANA (menee jälleen soppeen itkemään. Kotvan äänettömyys).
EETU (seisoen mielen kuohussa keskellä huonetta ja takoen nyrkillä sydäntään). Miks’ei, miks’ei se jo pakahdu, äiti, tämä kurjan kurja sydän?!!
JULJAANA (menee Eetun luo). Tyynny, poikaseni, tyynny!
EETU. Te vain itkette. Ette sano mitään?
JULJAANA (hänen kaulassaan). Itkenpähän vain. Elä ole milläsikään! Itken vain — ilosta, poikaseni.
EETU. Ilosta? Mitä te...? Ivaatteko? Kun muut kiroavat?!
JULJAANA. Sinä olet uljas, Eetuseni. Uskallat! Olet mies! Teet niinkuin omatuntosi käskee. Olen ylpeä sinusta. Teet niinkuin itse oikeaksi näet, et niinkuin muut käskevät. Ja sinä teet oikein.
EETU. Ja kuitenkin näin itseäni vahingoitan. Ja teitäkin, äiti, teitä, ainoata, joka minua puolustaa.
JULJAANA. Mitä minusta?! Elä joutavia! Jumala minusta kyllä huolen pitää. Kunpa sinä vain tulisit onnelliseksi!
SULO (tulee).
ESA (näkyy hänen jäljessään eteisessä, jossa ensin vähän viivyttelee, vaan sitte myös astuu sisään).
SULO. Et tullut konttoriin, vaikka sinut käskettiin, Eetu?
EETU. Mitäpä minä sinne tulisin? Tiesinhän, että sinä tänne ehättäisit, ja sanottavasi tiedän sanomattasikin.
SULO. Pidätpäs sinä ääntä!
EETU. Ääntä se pitää, jolla ääntä piisaa.
SULO. Kunnes siitä loppu tulee. Ja nyt se loppu on tullut. Ja kun sanottavani siis jo tiedät, niin laita niin — sen sanon isännistön puolesta — että kolmen päivän kuluessa olet täältä poikessa. Syyt tähän irtisanomiseen tiedät kai kertomattani myöskin?
EETU (naurahtaen). Kyllä — varsin hyvin, jos ne minun puolelleni lykätään. Vaan näin ollen pääsen minä täältä pikemminkin, kun vain palkkani saan.
SULO. Sen saat. Ja jos niin kiirettä teet, niin käy perimässä rahasi konttorista vaikka paikalla. Ne kai sinä kuitenkin tulet sieltä noutamaan, ettei tarvitse tänne lähettää?
EETU. Kah, voinhan teille vielä sen viimeisen kohteliasuuden tehdä.
SULO. Ja kun tämä tupa on tyhjennettävä, että Esa Virtanen pääsee...
EETU (Esan puoleen). Vot, vot, sanoi ryssä. — Niin sitä pitää kunnon miehen!
SULO. Niin pidät kai huolen muoristasikin?
EETU. Jos muori mukaani muille markkinoille lähtee? Sillä ulkomaan passi se tälle pojalle kyllä annetaan nyt.
JULJAANA. Minnekä minä vanha ja kitulias?!
SULO. Siinä tapauksessa me kyllä Juljaanasta huolen pidämme.
EETU. Mikä ääretön jalomielisyys! Toimitatte äitini kunnan kustannukselle — vaivaistaloon! Eiköpäs niin? Siinä se teidän huolenpitonne!
SULO. Sinun kai se on syy sekin, että niinkin pitkälle menee.
EETU. Hah-hah-hah-hah-hah!
JULJAANA (Eetun kaulassa). Mielelläni, mielelläni, kultaseni, menen vaivaistaloonkin. Oman poikani tähden menen vaikka hautaan. Sinun tähtesi, Eetuseni, kunhan sinä vain tulet onnelliseksi!!
EETU. No? Onkos teillä vielä mitä minulle sanottavaa, herra Sulo Vaaranen?
SULO. Eipä ole.
EETU. Se oli hyvä. Laputtakaa pellolle sitte! Ja edeltäpäin konttoriin. Tulen heti perässä. — (SULO ja ESA kiirehtivät pois). Tphyi! (Sieppaa sängyltä tyynyn, jonka viskaa ovea kohti heidän jälkeensä). Oikeutta se on olevinaan tämäkin! — Ja nyt, äiti, kampssut reilaan! Päivääkään en ai’o täällä enää liikaa viipyä, en. (Menee).
JULJAANA (hänen jälkeensä). Jumala sinua varjelkoon, Eetu!
Esirippu.
Kolmas näytös.
Sama huone kuin ensimäisessä näytöksessä. Iltapuoli päivää. Hämärtää. Päivällinen on syöty. Pöydällä on kahvilekkeet ja liköörit. Pöydän toisessa päässä istuu CEDERVALL, toisessa, jotenkin huomattavasti juomain vaikutuksen alaisena, VIEMÄRI; pöydän takana istuvat JANTUNEN ja HAJALA, etualalla taas: Cedervallin puolella RULIN ja Viemärin puolella LYHYKÄINEN, molemmat puoleksi selittäin katsojiin päin. Tyhjennetyn voileipäpöydän nurkkaan nojaten seisoo PIHLAJA ja sohvassa istuvat: toisessa nurkassa BJÖRKLUND, toisessa SÖDERDAL.
CEDERVALL. Sillä, hyvät herrat, niinkuin jo etäältä kosken kohina, niin kuuluu tarkkaavan korvaan sorrosta heräävän kansan nousu.
VIEMÄRI. Hyvä!!
CEDERVALL. Kohoavan auringon nuori kansa pani sieltä kaukaisesta idästä raikkaan tuulen puhaltamaan ja se alkoi puhdistaa kaiken sen mädän, jota väkivallalla meidänkin maahan ja kansaan tahdottiin levittää ja jonka inhottava löyhkä, surkea sanoa, jo alkoi täälläkin nenissämme tuntua.
VIEMÄRI. Hyvä! Hyvä!!
PIHLAJA (koskettaa Viemäriä olkapäähän, tehden merkin, että hän olisi vaiti).
CEDERVALL. Ja silloin alkoi naapurimme jättiläinen oikoa vuosisatain unesta raukeita jäseniään, hieraisi silmänsä auki ja heräsi vihdoin näkemään, missä kurjassa tilassa se oli maannut. Se liikahti ja mahtavana kohosi ja antoi äänensä kuulua laajan maansa joka ainoaan soppeen.
VIEMÄRI (hillitysti). Hyvä!
CEDERVALL. Ja kaikkialta kohtasi sen ääni vastakaikua. Vähimminkö täällä meillä, jossa ollaan aina totuttu vapaina elämään, valppaina valvomaan, vaan ei uneliaisuuteen antautumaan, sortoon suistumaan? Ei. Kun siellä vapauden liike alkoi, niin olivat täälläkin kansamme virkeimmät ainekset heti valmiit siihen liittymään. Pietari—Valkeasaaren linja oli ensimäinen, joka yleislakkoon liittyi. Valppaat polyteknikomme sille julkisesti heti kannatuksensa antoivat. Ja nyt — yhtenä kohinana liittyvät siihen kaikki järkevät kansalaiset. Kaikki toiminta on seisautettava ja kaikilla aloilla — täälläkin! Vapautuksemme hetki on tullut. Eikö niin?
VIEMÄRI. Hyvä! Hyvä!! Hyvä!!!
LYHYKÄINEN. Tietysti!
JANTUNEN. Kaikki ollaan mukana.
HAJALA. Ja kaikki ovat saatavat mukaan.
PIHLAJA. Niin pian kuin suinkin on kaikkien kansalaisten kesken kokouksia pantava toimeen.
RULIN. Meidän lakkokomiteamme on jo järjestetty.
SÖDERDAL. Ja kaikki laitokset, olivatpa ne minkä nimellisiä tahansa, ovat pakotettavat lakkoon.
LYHYKÄINEN. Se on luonnollista. Keinot meillä on käsissämme.
BJÖRKLUND. Joka tapauksessa on minun mielestäni kaikenlainen väkivalta vältettävä. Sillä sillä ei voi olla muuta kuin huonot seuraukset. Ensiksi...
LYHYKÄINEN. Joka ei tottele, viralta pois, vaikkapa olisi itse kuvernööri.
HAJALA. Se pannaan ensimäisenä.
PIHLAJA. Se on päätetty. Huomispäivänä.
LYHYKÄINEN. Ja ell’ei hyvällä lähde, niin lähetetään semmoiselle reissulle, josta ei enää takaisin tule.
BJÖRKLUND. Minä pyytäisin vain saada lausua ajatukseni loppuun. (Nousten ylös ja tullen etualalle). Ensiksi, kaikenlainen väkivalta, varsinkin jos se on hallituksen taikkapa muun yläluokan käyttämä, on mitä suurimmassa määrässä turmiollinen, sillä se vaikuttaa tarttuvan taudin tavoin ja synnyttää kansassa siveellisen rappeutumisen...
CEDERVALL. Minä pyydän, Aarne...
PIHLAJA. Mitä tässä joutavia...
VIEMÄRI. Saarnaamaan rupeaa...
RULIN. Ei se meihin pysty kuitenkaan.
BJÖRKLUND. Ette siis anna puhuakaan —?
SÖDERDAL. Annetaan. Kyllä, kyllä. Tee niin hyvin. Mutta lyhyesti.
BJÖRKLUND. Toiseksi, tahdon vain sanoa, että vaikka minä en suinkaan pane yleistä kansalaislakkoa vastaan, jos se vain vie siihen suureen maaliin, jota tarkoitetaan, ja koska isännistö, joka siitä eniten tulee aineellisesti kärsimään, niin päättää, niin, sanon minä, on mielipiteeni, että tällainenkin esimerkki voi olla ylen vaarallinen tulevaisuudessa juuri meille itsellemme.
RULIN. Pelkkää hölynpölyä.
SÖDERDAL. Ettäs sinä viitsit, veli Aarne, turhaan puhua, kun me kuitenkin tiedämme, että sinä menettelet toisin?!
BJÖRKLUND. Asemani mukaan — niinkuin te päätätte.
CEDERVALL. Vaan sen minä kuitenkin sanon suoraan, suorana suomalaisena, että ell’en minä tuntisi sinua niin kunnon mieheksi, huolimatta valkoisen laastarin tapaisista mielipiteistäsi, ja niin oivalliseksi insinööriksi ja hyväksi tehtaan johtajaksi, niin kyllä minä ajaisin sinut pellolle. Anteeksi kuitenkin, että sen sanon.
SÖDERDAL. Emmehän tänne kuitenkaan ole riitelemään tulleet, hyvät veljet.
BJÖRKLUND. Emme suinkaan — minun puolestani. (Ottaa Cedervallin hänelle ojentaman käden).
CEDERVALL. No, siis — Ei yhtään seuran pettäjää? Ei yhtään rikkuria?
MUUT. Ei! Ei!! Ei!!!
CEDERVALL. Siis kaikki toimeen taas! Ja toimitetaan, niinkuin pääkortterista käsky kuuluu!
MUUT. Niin! Hyvä! Hyvä!! (Hyvästelyä. Kaikki, paitsi CEDERVALL, poistuvat perälle).
CEDERVALL (kävelee pari kertaa edestakaisin, ottaa sitte sanomalehden ja istuutuu ikkunan viereen sitä lukemaan. Soittaa kelloa).
AINI (tulee vasemmalta).
CEDERVALL. Sytyttäkää, hiidessä, jo lamput. Eihän täällä näe mitään.
AINI. Hyvä on, herra. (Sytyttää kattolamput). Jokos nämä juomatavarat saa viedä, vai?
CEDERVALL. Viekää vain. (Nousee, menee ruokapöydän luo ja tyhjentää liköörilasinsa, juoden kulauksen kahvia päälle. Katsahtaa sytytetyn lampun valossa Ainiin). Enkös minä ole nähnyt teitä ennen? Ettekös ollut täällä noin puolitoista vuotta sitten? Viime vuonna keväällä, tarkoitan?
AINI. Kyllä, herra.
CEDERVALL. Sitähän minäkin. Ja olette ollut täällä koko ajan sitte, vai?
AINI. En, herra.
CEDERVALL. Missäs sitte?
AINI. Olen ollut välillä muualla.
CEDERVALL. Ettekä tahdo sanoa? — Kas väinkin! Nyt muistan. — Mutta olettepas te — anteeksi, että sanon — muuttunut!
AINI. Hyvin mahdollista.
CEDERVALL. Niin, niin se käy tässä maailmassa. Kaikki vaihtuu, haihtuu. Ei mitään ole pysyvää, iankaikkista. Ei muu kuin aika, sanotaan. — Mutta viehättävä te olette sittenkin, neiti.
AINI (ottaa tarjoimen kahvi- ja likööri-astioineen ja menee ääneti vasemmalle).
ESA (tulee perältä). Hyvää iltaa! Tehän olette asianajaja Cedervall?
CEDERVALL. Kyllä. Oletteko...?
ESA. Virtanen. Jyrykosken tehtaalta.
CEDERVALL. Hyvä on. Konttoristinne sai siis kirjeeni, jossa pyysin lähettämään teidät puheilleni tänne?
ESA. Sen johdosta juuri olen tullutkin.
CEDERVALL. Tehän, kuulenma, olette siellä työväestön johtomiehiä, eikö niin?
ESA. Jospa lienen. Yksissä tuumissahan sitä muuten kaikki ollaan.
CEDERVALL. Ymmärtäkää oikein: en sano moittiakseni. Yhteisiä tuumia nyt tarvitaankin. Eikä vain tuumia, vaan toimiakin. Ja kaikkien kansalaisten kesken. On toimittava, kuin yksi mies, oltiinpa mitä luokkaa tahi säätyä tahansa. Tiedättekö, miksi?
ESA. Olen kuullut. Tiedän kyllä.
CEDERVALL. Siis — pitemmittä puheitta: kun käsky tulee, niin yleinen lakko toimeen. Tiedätte myös, mitä sillä ai’otaan aikaan saada?
ESA. Takaisin entiset oikeutemme, kaikki, mitä meiltä on riistetty.
CEDERVALL. Ja vielä paljon muuta lisää, mitä meillä ei vielä ole ollut. Ja jos voitetaan, niin ette tekään osattomiksi jää saaliin ja’ossa, se vakuutetaan.
ESA. Toivottavasti mekin osaamme puoliamme pitää.
CEDERVALL. Sitä en epäile. Mutta senpä tähden täytyy meidän myöskin olla varmat teidän avustanne taistelussa noiden oikeuksien ja etujen saavuttamiseksi.
ESA. Meidän kantamme on kyllä selvä ja sen pitäisi olla myöskin kylliksi tunnettu. Sillä salakähmää ei meidän puoluemme toimi.
CEDERVALL. No, siis? Voin siis pitää vastauksenne kysymykseeni luotettavana?
ESA. Kyllä. Että meidän miehet kaikki Jyrykosken tehtaalla ovat mukana yleislakossa, se on niin varma, kuin minä tässä seison.
CEDERVALL. Tahdoin vain kuulla sen teikäläisten omasta suusta, en muuta. Nyt olen huoleti. Asia on tärkeä ja kiireellinen, huomatkaa se.
ESA. Se kyllä pannaan vireelle viipymättä. Saan siis poistua?
CEDERVALL (ojentaen kätensä). Hyvästi! Ja onnea vain!
ESA. Hyvästi! (Menee perälle).
EETU (tulee samassa sieltä sisään. Hänellä on täysiparta ja siniset silmälasit, harmaat housut, samettitakki ja leveälierinen huopahattu). Herra Cedervall!
CEDERVALL. Nyman?! Mitä uutta?
EETU. Tänään lähtee viimeinen juna Helsinkiin.
CEDERVALL. Minä olen valmis palaamaan. Täällähän onkin kaikki jo järjestyksessä, vai?
EETU. Kyllä. Minun tietääkseni. Puodit ovat kiinni, paitsi ruokakaupat. Koulunopettajilla ja virkamiehillä on parasta aikaa kokous. Poliiseilta vaaditaan tänään aseet. Huomenna ei lasketa enää yhtään laivaa menemään ja kello 2 päivällä on suuri kokous torilla. Aiotaan vaatia maaherran eroa ja poistumista paikkakunnalta.
CEDERVALL. Mainiosti. No, entä sinä?
EETU. Minä tietysti jään. Tehtäväni ei ole lopussa.
CEDERVALL. Tarkoitatko maanteitä?
EETU. Siellä kyllä miehiä löytyy, missä tarvitaan vartioimassa, ja metsämiehiä ne ovat tottuneita kaikki.
CEDERVALL. Mitäs sitte?
EETU. Arpaa, joka minulle Tukholmassa lankesi.
CEDERVALL. Luuletko, ettei hän hyvällä poistu.
EETU. Maaherra? Eipä tiedä.
CEDERVALL. Itsepäisestipähän tuo on tähän saakka istunut paikoillaan, se on totta, — huolimatta kaikista mielenosoituksista ja uhkauskirjeistä.
EETU. Pelkäävät, että hän huomenna kutsuttaa venäläistä sotaväkeä avuksi.
CEDERVALL. Siinä tapauksessa on sinun ratkaistava, mihin tekoon saamasi arpa sinua velvoittaa.
EETU. Sen tiedän. Ja siksi jäänkin.
CEDERVALL. Onko sinulla rahaa?
EETU. Vähän on jäljellä.
CEDERVALL (ottaa lompakostaan 50-markan setelin). Riittääkö viisikymmentä?
EETU. No! Liikojahan siinä ei ole.
CEDERVALL. Tässä on vielä viisikymmentä lisää.
EETU. Ehkäpä nyt jo sitte...
CEDERVALL. Ja nyt minä lähden. Aika onkin täpärällä. (Soittaa). Hyvästi! (Kättely).
AINI (tulee vasemmalta).
CEDERVALL. Laskelmani, neiti! — Mutta pian! — Ja ajuri asemalle. (Menee).
AINI. Hyvä on, herra.
EETU. Ja sitte minulle, olkaa hyvä, puolikas konjakkia ja vettä.
AINI (katsottuaan Eetuun pitkään ja epäröiden). Hyvä on.
EETU. Asun täällä yhdennessätoista numerossa.
AINI. Hyvä on. (Menee).
EETU (ottaa sanomalehden, jota käy lukemaan). Enhän minä näiden perhanan tummien lasien läpi näe mitään. (Nostaa lasit otsalleen).
SULO (tulee kovin hermostuneessa mielentilassa perältä). Hyvää päivää! (Katsahtaa EETUUN, joka heti vetää lasit silmilleen, kävelee pöydän ympäri, avaa vasemmalle vievän oven ja katsoo saliin).
EETU (itsekseen). Sulo Vaaranen! — Hyvä, ettei tuntenut.
SULO (palaa). Anteeksi! Oletteko matkustavainen, herra?
EETU (vastaa lehden takaa). Kyllä.
SULO. Ette ehkä sattumalta tunne... Jyrykosken tehtaan — isännöitsijää?
EETU. En.
SULO. Tuota, ettekä siis ketään muutakaan henkilöä tehtaalla?
EETU. En — en.
SULO (itsekseen). Saakeli! — Minne hiidessä hän sitte on kadonnut? (Menee perälle).
AINI (tulee vasemmalta). Saanko pyytää herran vähän aikaa istumaan täällä salissa. Niin kauan kuin pidän ikkunaa auki. Konjakki ja vesi ovat täällä pöydällä. Olkaa niin hyvä, niin saan tuulettaa vähän!
EETU. Kernaasti. — Kiitos! (Menee vasemmalle).
AINI. Kiitoksia! Suokaa anteeksi, herra. (Vetää oven kiinni).
SULO (palaa samassa perältä). Sittekin olet täällä. — Arvastahan.
AINI. Mitä sinä täällä teet?
SULO. Sepä kysymys! Sinua etsin. Sinua tulin hakemaan.
AINI. Turha vaiva! Olen täällä paikassa.
SULO. Karkuretkellä olet. Vaadin sinua palaamaan takaisin — heti.
AINI. Ja millä oikeudella?
SULO. Sen saat kyllä nähdä, ell’et täältä hyvällä lähde.
AINI. Vaan jospa en hyvällä lähdekään.
SULO. Niin poliisivoimalla sinut vietän.
AINI. Anna tulla vain. Kyllä silloin saat kuulla kunniasi.
SULO. Mitä tarkoittaa uhkauksesi, Aini?
AINI. Sinäpä tuota ensiksi uhkasit. Minä pyydän vain: anna minun olla rauhassa nyt. Paikan olen, niinkuin jo sanoin, täällä itselleni ottanut enkä sinun käskystäsi täältä lähde koskaan. Ja ell’et täältä hyvällä lähde sinä, niin kyllä saat nähdä, mistä viisi hirttä on poikki.
SULO. Oletpa sinä koko lintu!
AINI. Lintu kuin lintu! Mutta kenenkäs kasvattama?! Itsepäs minut pauloillasi pesääsi houkuttelit.
SULO. Niinpä muistakin, että olet toisen luona palveluksessa etteikä sinulla ole oikeutta niin vain ilman muuta paikkasi jättää ja toinen ottaa.