Part 3
JULJAANA. Luonnollistahan se on, niinkuin Aini sanoo, ettet sinä yhtä mittaa voi siellä käydä eikä hänkään alati jouda töiltään täällä käymään, mutta onhan teillä tilaisuutta kylliksi kuitenkin... nähdä toisenne.
EETU. Kunpa hän vain ei olisi joutunut ojasta allikkoon.
JULJAANA. Mitä sinä sillä tarkoitat?
EETU. Muutoin vain sanon.
JULJAANA. Täällähän hän nyt on niin hyvässä turvassa... insinöörin luona ja meitäkin lähellä.
EETU. Mikä sen insinöörin päähän lieneekin yht’äkkiä pistänyt Ainin tänne ottaa?!
JULJAANA (pannen kaapista ruokaa pöytään). Et suinkaan sinä...? Insinööri kun on niin vakava ja rehti mies! Kovinpa sinä olet luulevainen.
EETU. Enhän minä sitä. Mitä te joutavia! Vaan vähäkös täälläkään silmiä on, jotka ahnastelevat, kuin mitkäkin petolinnut.
JULJAANA. Sievänlainen tyttöhän se Aini on. Minkäs sille nyt voi?! Mutta antaa noiden katsella. Eihän ne silmillään häneen läpeä saa.
EETU. Katselkoot minun puolestani.
JULJAANA. Kunko ei hän? No, sitä minä en Ainista usko. — Saat käydä syömään, Eetu. (EETU käy syömään). Ettäkö hän nyt koskaan tuosta Vaarasesta välittäisi, joka toisinaan on näkynyt hänen hännässään keikkuvan.
EETU. Kukapa sen keikkumiset niin tarkalleen tietää?!
JULJAANA. On se vähän iljettävä mies.
EETU. Ja niitä pahimpia passirinnan yllyttäjiä asevelvollisten keskuudessa. Toista kuin...
JULJAANA. Kuin insinööri, sen kyllä tiedän.
EETU. Oli, kuulen ma, jo Hajalan kaupassakin sanonut, ettei saa kellekään meistä mitään tavaroita velaksi ainakaan antaa, jos vain mennään kutsuntaan.
JULJAANA. Sus siunatkoon! Kaikilla tavoin ne uhata ja pakoittaa osaavatkin.
EETU. Ja sen vielä tekevätkin.
ESA VIRTANEN (tulee). Huomenta, Juljaana! Huomenta, Eetu! Täällähän sinut vielä tapaan. Näetkös — tässä. (Paiskaa pinkan kirjasia ja lentolehtiä pöydälle). Toin sinulle vielä viimeistä lukemista tuomiopäivänäsi.
EETU. Niitäkö ne on vielä samoja perustuslaillisten levittämiä? "Isänmaallista lukemista. Uusi asevelvollisuus. Keskustelu kirkkomäellä."
ESA. Mitäs? Olet kai sinä kylliksesi saanut niitä suomettarelaistenkin petospuheita "arvoisille kansalaisille" ja mitä kaikkia niitä on.
JULJAANA (itsekseen). Voi sitä asiaa taaskin! (Menee ulos).
EETU. Oletko siis jo varmaan päättänyt, Esa?
ESA. Vielähäntä kysyt. Pysyä poissa, se on ainoa oikea ja muuten paraskin meille. Sillä saatpa nähdä, kuinka niiden käy, jotka menevät. Ja niihin en kuulu minä.
EETU. Väkivaltaa tietysti tarkoitat että ruvetaan niitä kohtaan harjoittamaan? — Ja ehkä vielä enemmän kuin tähän asti?
ESA. Tietysti. Väkivalta väkivaltaa vastaan! Kuulehan: tämmöisiä on lappuja yöllä naulattu telehvoonipatsaisin pitkin teitä. (Lukee). "Kansalaiset! Se laki, jonka nojalla nykyinen asevelvollisuuskutsunta toimitetaan, aijotaan saada väkivallalla maamme sotilaslaiksi. — Mutta jokainen kunnon kansalainen tehköön kaiken voitavansa, että kutsutut nuorukaiset eivät alistu sitä noudattamaan, vaan pysyvät kutsunnasta pois." Kuulitkos?
EETU. Kuulin.
ESA. Ja sen tautta minäkin kunnon kansalaisena teen nyt kaiken voitavani, ettet sinäkään menisi. Jäät siis pois? Eikö niin? Kyllä se on parasta omankin etusi kannalta, muista se! Oman rauhasikin vuoksi.
EETU. Omanko etusi kannalta sinä sitte asiaa etupäässä katseletkin?
ESA. Sanoinhan ensin, että se on ainoa oikea. — Mutta niinkuin sinä mukakin et asiaa oman etusi kannalta katseleisi. Kyllä se tiedetään. Etpä sinäkään taida olla muita parempi.
EETU. Jospa tuo ainoa oikea lienee oikein sekään, kun antaa väkivallalla hävittää kaikki mitä meillä on. Johan ne ovat vieneet, vastarinnan tähden, kaartin, rakuunat ja muut ja samaten vienevät loputkin.
ESA. Jos vievät, niin eivätpä niitä ole ainakaan hyvällä ja helpolla saaneet.
EETU. Eikös sitte olisi parempi, niinkuin toiselta puolen selitetään, nyt mennä kutsuntaan, että valtiopäivät saataisiin kokoon kutsutuiksi. Ne sitte järjestäisivät perustuslain mukaan asevelvollisuusasian.
ESA. Se on sitä vanhaa hapatusta. Sillä ei voita mitään. Se vie vain hyvää kyytiä hunningolle.
EETU. Siinäpä ainakin hyvällä koetetaan saada hyvää aikaan.
ESA. Elä joutavia. En kehtaa kuunnellakaan.
EETU. Ei ainakaan väkivaltaa käytetä.
ESA. Vai ei? Entäs kun viranomaisia korkeilla sakoilla uhataan ja viroista eroitetaan, jotka vain eivät hiiskumatta tottele.
EETU. Eihän ne personallista vapautta niin kuitenkaan sorra, kuin ne, jotka silmiin sylkevät ja ruokaa tahi palkkaa kieltävät antamasta sille, joka vain ei heidän mielipidettään noudata.
ESA. Ei, sillä lailla ne eivät personallista vapautta sorra, se on totta, mutta sillä vallalla, joka niillä on käsissään: laittomilla lainmääräyksillä. Etpä, esimerkiksi, tuota sinäkään papin siunausta eukollesi saisi, jos kutsuntaan olisit menemättä ja sitte naida aikoisit kristityn tavalla.
EETU (ei vastaa).
ESA. Ähä! Jäikös suusi kiinni?! Ei. Yksi siinä vain on tie ja sen olen sinulle nyt neuvonut minäkin. Vaan jos sittenkin vielä aiot kutsuntaan mennä, Eetu, niin muista, että kyllä siellä kaupungin portilla miehiä on, jotka sinut takaisin käännyttävät, ell’et niitä jo maantiellä ole tavannut. Ja vaikka metsääkin kiertämään rupeaisit, niin nousee tiesi pystyyn sielläkin. — Hyvästi nyt! En viitsi pitemmältä samaa asiaa jankutella. (Menee).
EETU (hänen jälkeensä). Pääsee sitä kaupunkiin veneelläkin, jos niiksi tulee.— —
JULJAANA (palaa). Aini tulee heti puheellesi, Eetu.
EETU. Tekös häntä kävitte hakemassa, äiti?
JULJAANA. Minä, kultaseni, minä. Niin saat vielä häntäkin puhutella ja nähdä.
EETU. Mitäs te, äiti, joutavia?! (Nousee pöydästä). Saatte korjata pois.
JULJAANA. Jokos sinä lopetit, poikaseni? Olisin vielä silakoita lisää antanut.
EETU. Minä jo söin. Ett’ette itse...?
JULJAANA (alkaa korjata pois). Johan minä noustuani kahvin kanssa vähän suuhun panin. Elä sinä minusta. Ja kerkiänhän minä vielä päivänkin kuluessa... sen vähän, mikä minulla käy syönti... Kunhan sinä vain olet kylläinen, poikaseni!
EETU. Kylläinen olen.
AINI (tulee). Huomenta, Eetu! (Kättely). No, yhäkö sinä vielä hoiput päätöksessäsi? Johan sitä eilen puhuttiin ja punnittiin. Eikös sitte vieläkään selvinnyt — yönkään kuluessa?
JULJAANA. Sitähän se tässä yhä... Ja nyt kävi taannoin vielä Virtasenkin Esa oppiaan jakelemassa.
EETU. Ettepä tuota näy yksikään osaavan oikein järkevästi ja selvästi neuvoa. Että tolkku tulisi. Et sinäkään, Aini.
AINI. Eikös se ollut selvä, minun ajatukseni? Parhaimmalta minusta sittenkin tuntuu...
EETU. Että menen?
AINI. Eikä kun että pysyt poissa.
JULJAANA. Niinkö sinäkin, Aini?...
EETU. Kai et sitte niin kovin haluakaan enää, että se yhteenmenomme toteutuisi? Enpä minä siinä muuta näe.
AINI. Eetu kulta, mitenkäs se sitte paremmin toteutuisi, jos sinut täältä palkattomaksi ajetaan?
EETU. Mistäpä tuon edeltäkäsin tietää?!
AINI. Niinpä jos sen uhkauksensa panevat täytäntöön. Ja silloin ei saada näinkään paljon yhdessä olla, kuin nyt, ei näin lähittäin asua eikä näinkään usein tavata toisemme.
EETU. Vaan jospa silloin sinäkin lähdet pois paikastasi.
AINI. Ja minnekä sitte?
EETU. Eikös maailmassa tilaa ole?! Lähdetään vaikka Ameriikkaan, ell’ei kotimaassa enää työtä saa.
JULJAANA. Mitä sinä nyt, poikaseni? Ja minun, vanhan äitisi, yksin kuolemaan jättäisit?
AINI. Ei tuo nyt viisasta olisi. Minä kun tässä juuri taas olen hyvän paikan saanut.
EETU. Sepäs se on! Hyvän! Oma etupa se sittenkin aina määrää. Niinpä sinullekin tässä kohdin.
AINI. Itsehän sitä niin toivoit ja halusit, Eetu. Ja nyt puhut tuolla lailla.
EETU. Tiedäthän sinä minun toivoni, Aini. Minä toivoin ja toivon yhä, että saisin sinut niin pian kuin suinkin omakseni. Sen tietää äitikin. Siinä haluni ja tekojeni määrä.
AINI. Mutta kun ei se nyt voi niin pian tapahtua, niin minkäs sille mahtaa. Ei auta muu, kuin odottaa.
EETU. Mahtaa sille, kun vain tahtoo. Ja välinpitämätönpä se vain lykkäyksestä puhuu. Näen ja kuulen minä sen piittaamattomuutesi jo kaikesta.
JULJAANA. Mitä sinä nyt, poikaseni?!
AINI (itku kulkussa). Tuolla lailla loukkaat, Eetu.
JULJAANA. Eihän Aini liene siihen mitään aihetta antanut?
AINI. Enkös minä aina ole sanonut, että minä kyllä... jahka vain... että olen valmis... pysyn sanassani... kun vain itse teet sen mahdolliseksi.
EETU. Siinä olen parastani koettanut. Ja mahdollista se onkin, kun vain on hyvä tahto. Sanoinhan jo äsken, että lähdetään yhdessä vaikka Ameriikkaan.
AINI. Mutta sehän on mahdotonta.
JULJAANA. Eihän nyt toki, poikani.
EETU. Olkaa vaiti, äiti!
AINI. Tahdot vain repiä ja hävittää, mitä juuri ollaan aikaan saatu.
EETU (kovassa mielenliikutuksessa). Mitä aikaan saatu? Että tuolla viihdyt hyvin?! Unhotat vanhat ystäväsi! — — Kylmenet ja käännät selkäsikin meille kohta! — — Niin juuri! Viihdyt hyvin vain tuolla yläpytingissäsi — — konttoriherrain silmälumeena! Se se sinua pidättää, ei muu.
JULJAANA. Eetu rakas, Eetu!
AINI. No nyt en tiedä, mitä sinulle sanoakaan enää?! Lähden pois, tieheni. (Aikoo mennä).
SULO VAARANEN (tulee samassa sisään). Täälläkös se Aini-neiti on?! — Näin että taaskin tänne juoksitte. Mitäs teillä aina on täällä tekemistä, mitä?
EETU. Mitäs teillä, herra konttoristi, on sen kanssa tekemistä?
SULO. Mitäs Eetu Kokolla sitte on sen kanssa tekemistä?
EETU. Ehkäpä jotakin onkin.
SULO. Ehkäpä sitte on minullakin.
EETU. Oo-hoh?!
AINI. Eipä taida sitte olla kellään mitään sen kanssa tekemistä.
SULO. Oo-hoh, sanon sitte minäkin.
JULJAANA. Aini on meille vain vanha tuttava, herra Vaaranen.
EETU. Vai niin se on, Aini?! Mitäs se sitte oikein merkitsee?
SULO. Sen sanon minä. Se merkitsee sitä, ettei neiti Ainin sovi tänne teidän luoksenne juoksennella.
AINI. Anteeksi! Minä kyllä tiedän...
EETU. Vai te sitä nyt sitte olette neiti Ainin käskijä, herra konttoristi?
AINI. Elä viitsi, Eetu!
JULJAANA. Anna olla, anna!
SULO. Ell’en käskijä olisikaan, niin kieltäjä olen, isännöitsijän nimessä, ettei hän saa tänne juosta. Sillä isännöitsijä ei sitä suvaitse. Eikä hän saa itsekään tällä lailla mainettaan turmella.
AINI. Siitä minä kyllä itse pidän huolen, herra konttoristi.
EETU (naurahtaen). Kaunista huolenpitoa teidänkin puoleltanne, herra Vaaranen! Pitäisittepä paremmin huolta siitä, ettette itse hänen mainettaan pilaisi.
SULO. Kuuleppas nyt, Eetu Kokko!
JULJAANA. Rakas Eetul
AINI. Herranen aika, mikä tästä nyt tulikaan?!
EETU. Kuulen kyllä, sanokaa vain!
SULO. Sanon vain, että alat enemmän kuin liikoja lasketella.
EETU. Minä tiedän hyvin, mitä sanon. En ainakaan toisten ihmisten asuntoihin tungeskele ja heidän asioihinsa sekaannu.
JULJAANA. Saanko minä...? Antakaahan kun minä puhun. Tämän Eetunhan on, niinkuin tiedätte, tänään kutsuntaanmeno-asiansa ratkaistava.
SULO. Sen kai pitäisi hänelle jo ammoin selvä olla, mitä Jyrykosken tehtaalla palvelevien kutsunnanalaisten on tehtävä.
JULJAANA. Niin, no, nähkääs, siitähän se Aini vanhana tuttavana ja minun kutsumana päälle päätteeksi tuli vain meille puhumaan.
AINI. Eihän siinä sen pahempaa ollut.
EETU. Eipä se muuten kehenkään sivulliseen kuulu, mistä hän tuli kanssani puhumaan.
SULO. Niin sivullinen tässä asiassa minä en kuitenkaan ole, jos sen laita semmoinen oli. — No, tietysti, Aini-neiti osasi oikean neuvon antaa, vai?
AINI. Senhän minä, tietysti, annoin.
SULO. Siitä kai ei sitte pitempiä puheita syntynyt?
EETU. Mistäpä sen tietää. Ehkäpä syntyikin.
SULO. Vai on asia täällä sillä kannalla?
JULJAANA. Vaikeahan se voi olla monen omalle tunnolle monessa suhteessakin.
SULO. Sittepä minä voin Eetu Kokolle jo edeltäpäin sanoa, että sille meidän alustalaisistamme, joka kutsuntaan menee, ei tulla ainakaan pitkiä puheita pitämään.
AINI. Eihän se Eetu anna asian niin pitkälle mennä. Ethän, Eetu?
EETU (Ainille). Anna jo olla! — (Sulolle). Kyllä se nähdään, mistä se menettelynne johtuu, jos todellakin niin vain ai’otte... Ei suinkaan teillä laillista oikeutta ole miestä mielipiteittensä tähden pellolle heittää.
SULO. Siihen kyllä laillinen oikeus on, jos mies on tehtäväänsä kelvoton.
EETU. Ähäs! Ainakin selvästi sanottu. Kelvottomuuteen kai kyllä tarpeen tullessa syy löytyy, vai? Tahi ehkä jo on löytynytkin — edeltäkäsin? Kuinka, herra konttoristi?
SULO. Minä en rupea kanssasi tämän enempää kiistelemään...
JULJAANA. Niin, lopettakaa jo!
AINI. Parasta onkin.
EETU. Parasta onkin. — Ja parasta olisi ollut, ettette olisi tänne tullutkaan.
SULO. Pitkällepä menee. Tahdotko ehkä tällä minut ulos ajaa?
EETU (ikäänkuin itsekseen). Ainakin ansaitsisitte sen.
SULO. Minun kyllä on muutenkin jo aika täältä lähteä. Ja sinun, Eetu, myöskin — työhösi. Sillä neuvoni olen sinulle antanut. Ja ell’et sitä seuraa, niin hullusti sinun käy. Se on viimeinen sanani.
AINI. Eetu on kyllä järkevä.
JULJAANA. Niin, niin, kyllä hän...
SULO. Tulkaa pois, Aini-neiti!
EETU. Aini kyllä tietää, milloin hänen on mentävä. Ja tien hän löytää yksinkin.
AINI (puoli kovaan Eetulle). Tiedäthän, Eetu, nyt? Teet niinkuin on neuvottu? Menet oitis työhösi, eikö niin? Se on parasta. Ja minunkin on mentävä. Olen jo niin kauan ollut poissa. Hyvästi taas!
SULO (ottaa Ainia käsipuolesta). Teidän täytyy tulla täältä pois. Ette saa jäädä tänne enää. (Taluttaa Ainia ovelle).
AINI (koettaen mennessään irroittaa kätensä). Antakaa olla! Menenhän minä — yksinkin. — Hyvästi, Juljaana! (Menee ulos Vaarasen saattamana).
EETU (polkien jalkaansa, hampaitaan kiristäen). Saakelin roisto!
JULJAANA (ikkunassa). Tuossahan se Aini jo yksin juoksee. Pääsipäs irti sen räähkän kynsistä.
EETU. Tällä kertaa. Ei tiedä, kuinka toiste käy. (Panee lakin päähänsä).
JULJAANA (kävelee ja puuhailee minkä mitäkin, aina väliin päivitellen). Voi minun päiviäni! Voi minun päiviäni! — Näinköhän tuo räähkä toden perään oli insinöörin lähettämä?
EETU. Vielä mitä! Sen omia koiruuksia vain. Kyllä minä sen jo tunnen.
JULJAANA. Voi minun päiviäni! Voi, minun päiviäni!
(Lyhyt väliaika).
EETU (mietittyään). Äiti, hoi!
JULJAANA. Mitä, poikaseni, mitä?
EETU. Nyt minä olen päättänyt.
JULJAANA. No, sehän on hyvä.
EETU. Minä lähden kutsuntaan sittenkin.
JULJAANA. Voi minun päiviäni! Voi minun päiviäni! (Istuutuu tuolille ja alkaa hiljakseen itkeä, ruumistaan kiikutelleen).
EETU. No, mitä te siinä joutavia itkette?
JULJAANA. Kuinkas meidän sitte käykään?!
’ EETU. Mikäs olisi käydessä? Käy niinkuin käydä pitää.
JULJAANA. Voi minun päiviäni! Vaan tokko sinä sinne enää kerkiätkään?
EETU. Kerkiän. Enhän minä luettelossa ensimäisiä ole. Ja ehkäpä antavat arvan nostaa, vaikka myöhemminkin tulen.
JULJAANA. Voi minun päiviäni! — Ja miksi nyt näin päätit, poikaseni! Vasten muitten neuvoja?
EETU. On siihen syynsä. Eikös ne teillekin selvät ole?
JULJAANA. Enhän minä, enhän minä nyt käsitä niin mitään.
EETU. Selvähän se on. Muuta ei olekaan tehtävä. Minä nyt olen ratkaissut ja sitte on Ainin ratkaistava, minnepäin hänen tiensä kääntyy. Seuraako minua, lähteekö elämän taipaleelle minun kanssani vai tännekö jääpi rehottamaan, toisen heilaksi heittäytyy? Näyttäköön, onko niin minuun kiintynyt, kuin minä häneen. Vai pitäisikö minun heidän neuvojaan seurata saadakseni vain jäädä tänne puusta katsojaksi, mitenkä Ainini muitten hyväksi elää ja ehkäpä heidän mielistelyistään yhä enemmän koreiluun ja kiemailuun taipuu ja sitte alkaa alamäkeä luisua ja yhä syvemmälle vaipumistaan vaipuu. Ei, äiti! Velvollisuuteni on saada hänet omakseni, maksoi minkä maksoi. Ja nyt minä sen yrityksen teen. Helppoa se ei ole, sen kyllä näettekin. Mutta — mutta, se on tehtävä, äiti. Minä en voi muuta, en. Ajakoot pellolle, jos uskaltavat ja sydän sallii ja oikeutta heillä siihen on. Sillä olenko minä mikään rikoksen tekijä, jos nyt kutsuntaan menen?! Ihminenhän olen minäkin ja ihmisen tunteet minullakin on. Ja tehtäväni olen täällä aina rehellisesti täyttänyt, en juonut, en juopotellut, en varastanut enkä murhannut, ja siivosti tahdon elää vastakin, kun vain elää annetaan. Kuka tässä asiassa oikeassa on, sen ratkaiskoon Jumala. Järkeni sitä ei ole selväksi saanut. Sydämmeni käskystä vain olen päätökseni tehnyt ja toimin nyt — Hyvästi, äiti! (Menee).
JULJAANA. Hyvästi, poikaseni! Hyvästi, kultaseni! (Menee hänen jäljessään ovelle ja vetää oven kiinni). Voi minun päiviäni! Voi minun päiviäni! (Käydä tallustelee huoneessa). Mikä tästä nyt tulee?! Mikä tästä nyt tulee?! (Hakee esille virsikirjan. Hyräilee ensin jotakin virren nuottia ja asettuu sitte, kasvot ikkunaan päin, ääneen laulamaan kirjasta jotakin virttä).
SULO (kurkistaa ovesta). Ei häntä näy täälläkään. (Tulee sisään).
ESA (tulee hänen perässään). Kyllä hän sitte meni. Hän se oli, joka sousi kaupunkiin päin veneellä.
SULO. Juljaana!
JULJAANA (taukoaa laulamasta). Herra Jesus! En huomannutkaan, että kukaan sisään tuli.
SULO. Elkää nyt noin huutako! Kuuluu yli koko tehtaan. Tehtaalaiset luulevat, että höyrypilli puhaltaa ja lähtevät ruo’alle.
ESA (nauraa hihittää). Hi-hi-hi-hi-hi! — Ennen aikojaan.
JULJAANA. Virttähän minä... Vai eikös sitäkään...?
SULO. Missäs poikamukulasi nyt on?
JULJAANA. En tiedä, hyvä herra, en tiedä.
SULO. Hän ei ole työpaikallaan eikä ole sairaskaan, — senhän muuten jo aamullakin näin. Menikös hän kaupunkiin?
JULJAANA. Saattoi mennä, hyvä herra. En tiedä. Voi minun päiviäni!
SULO. Kuuleppas, Juljaana! Se ei ole hyvä, että sinun Eetusi näin menettelee.
JULJAANA. Eihän se mahda olla, hyvä herra.
SULO. Sinun tähtesi on isännöitsijä hänelle jo monasti antanut anteeksi.
JULJAANA. Eiköpähän tuo sitte anna nytkin, jos poikani on jossakin rikkonut. Ja johan tuota on kauan täällä asuttu, ensin mieheni ja sitte poikani. Asuttu on ja työtäkin tehty nuhteettomasti, hyvä herra. Eiköpä tuo isännöitsijä nyt sitte...
SULO. Insinööri matkusti Helsinkiin. Mutta minä koetan kyllä tehdä voitavani.
JULJAANA. Niin, niin. Voi minun päiviäni!
SULO. No, saadaan nyt sitte nähdä. — (Esalle). Jos asia todellakin niin on, niin pois hänen pitää täältä, se on vissi. Ja sinä pääset silloin muuttamaan tänne, Esa.
ESA. Kiitän hyvin paljon, herra Vaaranen.
SULO. Kuuleppas! Juokse nyt samalla sinne ylös ja pyydä se Aini-neiti tulemaan tänne vähän minun puheilleni. Sano, että odotan täällä ja että hän tulee heti paikalla.
ESA.. Kyllä, herra konttoristi.
SULO. Saat mennä. Eikä sinun tarvitse enää tänne tulla.
ESA. Hyvä on,’ hyvä on. (Menee).
SULO. Niin, tuota, Juljaana! Mutta minä tulin oikeastaan luoksesi pyytämään, että taas olisit niin hyvä ja menisit niitä konttorin rappusia pesemään. Ne ovat taaskin niin saakurin likaiset kaikkien työläisten kuljettamasta ravasta. Vieläkö sinä jaksat? Sinähän niitä olet usein ennenkin viruttanut. Ja tokko viitsitkään?
JULJAANA. Vai viitsin? Hyvin mielelläni, herra Vaaranen, sen teen. Kyllähän tätä rintaani aina pahasti ahdistaa vaan miksen sitä vielä jaksaisi. Ja teille jaksan tehdä vaikka mitä.
SULO. No, mene nyt sitte heti. Nyt on paras aika, kun ei siellä ketään juokse. Keittiöstä saat kyllä kaikki pesutarpeet.
JULJAANA. Tiedänhän minä... Ja pääsenhän minä tästä heti.
SULO. Mennään sitte yhdessä, muoriseni.
JULJAANA. Mennään, kultaseni, mennään. (Menevät. Kuuluu, että avain otetaan lukosta. Kotvasen kuluttua kuuluu, että avain taas pannaan lukon reikään ja ovi aukiaa).
SULO (palaa, jättäen oven puoleksi auki, kävelee pari kertaa edestakaisin, vihellellen).
AINI. (tulee juosten sisään). Te kutsutitte minut tänne, herra konttoristi?
SULO (vetää oven kiinni). Niin. — Eihän teillä, neiti Aini, mitään kiireellisiä tehtäviä nyt enää ole? Insinöörihän jo lähti?
AINI. Niin, hän lähti. Kuinka niin?
SULO. Sittehän voidaan vähän puhella keskenämme. Olen sitä jo niin kauan halunnut.
AINI. Täälläkö? Ja mistä?
SULO. Kuulkaa! Saanko minä sinutella teitä, neiti Aini?
AINI. Jos vain tahdotte. Tehkää niin hyvin!
SULO (ottaa häntä kädestä). Ja sinä, Aini, sinuttele sinäkin minua! Nimeni on Sulo.
AINI. Eihän se... Miksi?
SULO. Kyllä, kyllä, näin meidän kesken! Jos et muuten tahdo, niin tee se ainakin näin kahden kesken ollessasi minun kanssani. Sillä meidän pitää tästä lähin useammin saada tavata toisemme. Eikö niin? Voimmehan useamminkin olla kahdenkesken?
AINI. Enpä tiedä, tosiaan.
SULO. Kuinka et tiedä?
AINI. Ja mitä varten? Mitä hyötyä siitä lähtee?
SULO. Oletpas sinä kummallinen. Ihan kuin vasta maailmaan syntynyt. — Minähän olen täällä konttoristi.
AINI. Tiedänhän minä sen, herra...
SULO. No, etpä sinä tahdokaan minua sinutella?! — Näetkös, minulla on jo hyvänlainen palkka. Jonkun ajan kuluttua saan varmaan palkankorotuksen ja silloin... Aini, saanko minä suudella sinua?
AINI. Ette, ette.
SULO. Mutta minäpä suutelen sinua sittenkin. (Tahtoo suudella Ainia).
AINI. Ette saa! Antakaa minun olla! Minä lähden pois. (Riuhtaisekse hänestä irti).
SULO. No, no, elä nyt vielä! Annahan kun puhun sinulle ensin!
AINI (ovella). Mitäs teillä sitte on minulle puhumista?
SULO. Sinähän olit vain lyhyen ajan siellä Seurahuoneella?
AINI. Muutamia viikkoja. Entä sitte?
SULO. Muuten vain. Tahtoisin tietää, mikä se oikeastaan sai sinut tänne muuttamaan, jokuko viehätys tuolla yläpytingissä vai täällä, tässä yksinkertaisessa majassa. Kuulin, että olette tuttuja täällä?
AINI. Niin ollaan oltu.
SULO. Oikeinko ehkä ystävyksiäkin?
AINI. Sitä teidän ei tarvitse tietää eikä minun siihen vastata, herra Vaaranen. Te ette ole minun rippi-isäni.
SULO. No, no. Ei nyt niin pahaksi panna. Mutta joka tapauksessa on närkästyksesi tavallaan jo vastaus siihen, mitä tahdoin tietää. Muuten sinut jo aamullakin haettiin tänne neuvonantajaksi ja se selittää myöskin vähän.
AINI. Jospa sitte niin olisikin, niin...
SULO. Mitäkö se minuun kuuluu?
AINI. Niin juuri.
SULO. Kuuluupa hyvinkin. Sillä juuri tuosta seikasta paljon riippuu, miten minä... tuota, miten isännistö... taikka minä isännistön määräysten mukaan tulen menettelemään siinäkin asiassa, joka sinun ystäväsi tänään on koetukselle pannut. Niin, niin, näetkös: sinä voit, sinun välisi voi sen ratkaisuun paljon vaikuttaa. Ja toiselta puolen voi taas itse tämä asiakin hyvin paljon vaikuttaa sinuun ja sinun asemaasi täällä tehtaalla. Sinä ehkä kyllä hyvinkin ymmärrät, mitä tällä tarkoitan. Ja se se oli, mistä tahdoin sinulle puhua, Aini.
AINI. Minä saan siis mennä?
SULO. Eikö sinulla sitte ole mitään sanomista?
AINI (kotvan miettimisen jälkeen). Mitäpä minulla olisi sanomista?
SULO. Et siis tahdo häntä puolustaakaan? Et tahdo lausua yhtään sanaa hänen puolestansa? Taikka pyytää mitään hänen hyväksensä?
AINI. Minä pyydän, ettei minua sekoitettaisi mihinkään asioihin, herra konttoristi.
SULO. Hyvä. Sen teen mielelläni. Varsinkin kun nyt näen, ettei hän sinulle olekaan semmoinen ystävä, kuin miksi luulin.
AINI. Herra Vaaranen, miksi te tuolla lailla penkoatte toisten ihmisten salaisia tunteita? Se on sydämmetöntä teidän puoleltanne! Minä en voi. (Pyyhkii kyyneleitä silmistään). Jos teillä ei ole sen parempaa puhumista, niin olisitte ennemmin puhumatta.
SULO. Sittenkin? Jotakin on sittenkin siellä sydämmesi pohjalla häntä kohtaan? Sääliä? Ehkä paljonkin?
AINI. Ell’ei teissä sitä ole, niin olette ihmisyydetön.
SULO. Kas niin! Pyyntö sittenkin hänen hyväksensä.
AINI. Kun sen niin ymmärrätte, niin ottakaa se sitte huomioonkin.
SULO. Sinunko tähtesi, Aini? (Väliaika). Et vastaa? — Mutta onko sinulla sääliä minua kohtaan? Ehkä minäkin sitä tarvitsen ja kaipaan, Aini? Tuota rakkauden, — kuinka minä sanoisin? — alkusäveltä? Sen ensimäistä puoleensa vetävää kosketusta? Ehkä? Ja siksi juuri, etten sitä ole koskaan saanut kokea? Ihmisyydetön, sanot. Mutta sinäkö, minut luotasi sysäämällä, olet minut ihmiseilisemmäksi tehnyt? Ihmiseksi tullakseen ja ihmisenä pysyäkseen täytyy syntyä rakkaudesta ja elää rakkaudesta, muuten sitä muuttuu kiveksi. Niin on minun käynyt.
AINI. Voi, miksi te kiusaatte minua?!
SULO. Anteeksi, Aini, että tulin sinulle liikoja puhuneeksi. Ne olivat loruja vain. Saat mennä nyt.
AINI (viivyttelee).
SULO. Saat mennä, saat mennä, sanoin minä.
AINI. Kyllä. Mutta saanko ensin kysyä?
SULO. No, kysy sitte.
AINI. Eikös teillä ole ollut äitiä, siskoa, ystävää, joka teille olisi ollut rakas taikka teitä rakastanut?...