Part 16

Sellainen on se olento, jota päivä toisensa jälkeen kuljetetaan hitaasti ihmistungoksessa maalattuna ja paikattuna, auringon pilkattavana. Ulkona ollessaan hän etsii silmillään vanhaa kelpo olentoa, joka on ollut niin erinomainen äiti, ja vääristelee suutaan tähystäessään turhaan ihmisten seasta. Sellainen on se olento, joka usein viedään vaunuissa alas merenrantaan ja sijoitetaan sinne lepäämään, mutta johon ei mikään tuuli voi puhaltaa tuoreutta ja jolle valtameren kohinalla ei ole ainoaakaan rauhoittavaa sanaa lausuttavana. Hän makaa kuunnellen sitä tuntikausia, mutta sen puhe on hänelle hämärää ja synkkää, ja hänen kasvoillaan kuvastuu kauhu. Kun hänen silmänsä harhailevat yli sinisen lakeuden, eivät ne näe muuta kuin suuren lohduttoman erämaan maan ja taivaan välillä.

Florencea hän tapaa harvoin ja silloinkin vain nyrpistää suutaan. Edith on aina hänen lähettyvillään ja pitää loitolla Florencea, joka yöllä vuoteessaan värisee ajatellessaan kuolemaa tuollaisessa muodossa, herää usein ja kuuntelee, luullen sen jo tulleen. Edith on sairaan ainoana hoitajana. Parasta onkin, että vain harvat näkevät hänet, ja hänen tyttärensä valvoo yksin hänen vuoteensa vieressä.

Varjojen peittämille kasvoille leviää vielä synkempi varjo, terävät piirteet käyvät vieläkin terävämmiksi, ja hämärä maailma häipyy näkymättömiin paksun hunnun painuessa hänen silmilleen. Peitteellä harhailevat vapisevat kädet liittyvät heikosti yhteen ja siirtyvät tyttäreen päin, ja ääni, joka ei muistuta hänen eikä minkään muun kuolevaisen ääntä, sanoo: »Sillä minä olen imettänyt sinua.»

Edith polvistuu kyynelettömin silmin hänen viereensä, jotta raukea pää tajuaisi paremmin hänen sanansa, ja vastaa:

»Äiti, voitko kuulla minua?»

Sairas koettaa nyökätä vastaukseksi silmät levällään.

»Voitko muistaa häitteni aattoiltaa?»

Äidin pää ei liikahdakaan, mutta jotenkin hän saa ilmaistuksi muistavansa.

»Sanoin sinulle silloin, että annoin anteeksi sinun osasi siinä ja että rukoilin Jumalaa antamaan anteeksi oman osuuteni. Sanoin, että menneisyys sai olla täydellisesti unohdettu. Ja nyt toistan sen vielä. Suutele minua, äiti.»

Edith koskettaa valkeita huulia, ja tuokion verran on kaikki hiljaista. Sitten kohottautuu äiti nuorekkaasti hymyillen, ja Kleopatran luuranko nousee pystympään vuoteessa.

Laskekaa alas ruusunpunaiset verhot! Tuulen ja pilvien keralla lentää vielä jotakin muuta pois. Laskekaa ruusunpunaiset verhot ihan alas!

* * * * *

Tieto tapahtumasta lähetetään Lontooseen Dombeylle. Hän käy tapaamassa Feenix-serkkua, joka ei vielä ole ehtinyt matkustaa Baden-Badeniin ja joka myös on juuri saanut saman uutisen. Feenix-serkun tapainen hyvänluontoinen mies on omansa häihin tai hautajaisiin, ja hänen asemansa suvun jäsenenä tekee itsestään selväksi, että häneltä on kysyttävä neuvoa.

»Dombey», sanoo Feenix-serkku, »totta vie, olen tosiaankin kovin järkytetty siitä, että tällainen tapaus tuo meidät yhteen. Tätiparkani! Hän oli hiton eloisa nainen.»

Dombey vastaa: »Niinpä kyllä.»

»Ja hän esiintyi kerrassaan nuoren näköisenä», lisää Feenix-serkku. »Minun täytyy tosiaankin tunnustaa, että hääpäivänänne luulin hänen voivan elää vielä parikymmentä vuotta. Sanoinpa sen Brooksien luona eräälle miehelle — pikku Billy Joperille — epäilemättä tunnette hänet — sama mies, joka käyttää lasia silmässään.»

Dombey kumartaa kieltäen. »Jos haluaisitte tehdä joitakin ehdotuksia hautajaisia varten — —» vihjaa hän.

»En tosiaankaan osaa sanoa siihen mitään», vastaa Feenix-serkku ja sivelee leukaansa, mihin hänellä on juuri parahiksi kättä vapaana pitkiltä kalvosimilta. »Maatilani puistossa on hautakammio, mutta pelkään, että se on korjauksen tarpeessa, sillä se on — suoraan sanoen — hiton huonossa kunnossa. Jollen nyt sattuisi olemaan vähän ahtaalla, olisin jo korjauttanut sen, mutta pelkään, että ihmiset tekevät huviretkiä sinne rauta-aidan sisäpuolelle.»

Dombey huomaa selvästi, että se ei kelpaa.

»Kylässä on tavattoman kaunis kirkko», selittää Feenix-serkku miettivästi, »puhtaaseen anglo-normannilaiseen tyyliin rakennettu. Lady Jane Finchbury — joka käyttää kovin kireitä kureliivejä — on maalannut siitä ihastuttavan hyvän luonnoksen — mutta olen kuullut, että se on nyt kokonaan pilattu rappauksella. Ja sitäpaitsi on sinne pitkä matka.»

»Sopisikohan ehkä Brighton?» ehdottaa Dombey.

»Totta vie, Dombey, minun käsitykseni on, että tuskin voimme keksiä parempaa», sanoo Feenix-serkku. »Silloinhan häntä ei tarvitse kuljettaa minnekään ja sehän on hyvin miellyttävä paikka.»

»Ja milloin sopisi?» kysyy Dombey.

»Minä pidän kunnia-asianani», vastaa Feenix-serkku, »hyväksyä minkä päivän tahansa, joka teille sopii parhaiten. Minulle tulee suuri ilo (tietenkin surullista lajia) saattaessani tätiäni — no niin, lyhyesti sanoen, hautaan», lopettaa Feenix-serkku äkkiä, kun ei keksi muuta lausetapaa.

»Sopisiko teidän lähteä täältä ensi maanantaina?» kysyy Dombey.

»Maanantai on minulle erinomaisen sopiva.»

Dombey sopii siis siitä, että hän tulee sinä päivänä noutamaan Feenix-serkkua Brightoniin, ja lausuu heti senjälkeen jäähyväiset. Feenix-serkku saattaa häntä portaille asti ja sanoo erotessa: »Minä olen tosiaankin oikein pahoillani siitä, Dombey, että teillä on niin paljon vaivaa tästä asiasta», mihin Dombey vastaa: »Ei ollenkaan.»

Sovittuna aikana kohtaavat Feenix-serkku ja Dombey toisensa, matkustavat Brightoniin ja edustavat kahden kaikkia rouva Skewton-vainajaa surevia henkilöitä saattaessaan hänen jäännöksensä viimeiseen leposijaan. Suruvaunuissa istuva Feenix-serkku huomaa tiellä lukemattomia tuttavia, mutta ei sopivaisuussyistä kiinnitä heihin muuta huomiota kuin mainitsee ohitse ajettaessa heidän nimensä Dombeylle seuraavaan tapaan: »Tom Johnson, jolla on korkkisääri, Whiten liikkeestä. Mitä, oletko sinäkin täällä, Tommy? Hullaantunut täysiveriseen tammaan. Smalderin tytöt» j.n.e. Hautajaistoimituksen aikana Feenix-serkku on hyvin alakuloinen ja huomauttaa, että tällaiset tilaisuudet saavat miehen tosiaankin ajattelemaan, että hän alkaa käydä vapisevaksi. Hänen silmänsä ovatkin kosteat, kun toimitus päättyy. Mutta pian hän taas toipuu, ja samoin käy muidenkin rouva Skewtonin sukulaisten ja ystävien, joista majuri lakkaamatta puhelee klubissaan, että vainaja ei koskaan pitänyt itseään kyllin lämpimänä, kun taas nuori avokaulainen nainen, jolla on niin paljon vaivaa silmäluomistaan, sanoo hiljaa huudahtaen, että rouva Skewton oli varmaankin hirveän vanha ja että hän kuoli kaikenlaisiin kauhistuttaviin vaivoihin, joista on parasta olla puhumatta.

Niin makaa Edithin äiti haudassaan rakkaiden ystäviensä unohtamana, sillä he ovat kuuroja kuulemaan aaltoja, jotka ovat käheitä oman salaisuutensa toistamisesta, ja sokeita näkemään rannalle kasaantunutta törkyä ja valkeita käsivarsia, jotka viittaavat kuunvalossa kaukaiseen näkymättömään maahan. Mutta kaikki on entisellään tuntemattoman valtameren rannalla. Edith seisoo siellä yksinään kuunnellen sen aaltoja. Hänen jalkainsa alla on kosteaa rikkaruohoa, joka peittää hänen koko elämänpolkunsa.

KAHDESVIIDETTÄ LUKU

Luottamusta ja onnettomuutta

Robilla ei enää ollut kapteeni Cuttlen ostamaa mustaa nuttua ja merimieslakkia, vaan ruskeasta verasta tehty oikea liveripuku, joka oli niin siisti ja täydellinen kuin taitava räätäli ainakin voi valmistaa, vaikka se oli olevinaan yksinkertainen palvelijan asu. Ulkonaiselta olemukseltaan näin muuttuneena ja sisällisesti välinpitämättömänä kapteenista ja merikadetista, paitsi milloin hän omisti joitakin minuutteja vapaa-ajastaan noiden molempain eroamattomien pilkkaamiseen ja puhalteli messinkistä soittokonettaan — omaatuntoaan — muistellen sitä komeaa tapaa, kuinka oli eronnut heidän seurastaan, hän palveli nyt uutta isäntäänsä Carkeria. Ollen Carkerin talon asukas ja hänen henkilökohtainen palvelijansa hän kiinnitti pyöreät silmänsä peläten ja vapisten valkeisiin hammasriveihin ja tunsi alituisesti, että hänen pitäisi välttämättä avata silmänsä vieläkin suuremmiksi.

Hänen koko olemuksensa ei olisi voinut väristä enemmän kunnioituksesta noita hampaita kohtaan, vaikka hän olisi joutunut jonkin mahtavan noidan palvelukseen ja ne olisivat olleet suurimpana taikavoimana. Poika näki isännässään sellaisen mahtavuuden ja arvovallan edustajan, että hänen koko huomionsa kohdistui siihen ja hänessä heräsi ehdoton alistuvaisuuden ja tottelevaisuuden tunne. Hän ei edes luullut voivansa oikein turvallisesti ajatellakaan isäntäänsä tämän poissa ollessa, jottei taas tuntisi kurkkuunsa tartuttavan niinkuin silloin aamulla, kun hän ensin joutui uuteen palvelukseensa, vaan joka ainoa noista hampaista oli tirkistävinään hänen sisimpäänsä ja olevinaan selvillä hänen kaikista mielikuvistaan. Kun Rob oli vastatusten isäntänsä kanssa, ei hänellä ollut pienintäkään epäilystä siitä, että Carker luki hänen salaisimmatkin ajatuksensa tai että hän saattoi lukea ne, jos viitsisi, ja tämä vaikutelma oli niin täydellinen ja piti häntä niin vallassaan, että hän tuskin uskalsi mitään ajatella. Hänen sielunsa oli niin kokonaan täynnä Carkerin vastustamattoman ylivallan aina kasvavaa vaikutusta ja tietoisuutta siitä, että Carker saattoi teettää hänellä mitä vain halusi, että hän koetti arvailla herransa mielitekoja jonkinlaisessa henkisessä jännityksessä.

Rob ei ehkä itse ollut selvillä siitä — hänen silloisessa mielentilassaan olisi ollut tavattoman rohkea teko kysyä sitä — alistuiko hän täydellisesti tähän vaikutukseen siksi, että silloin tällöin epäili herransa mahdollisesti olevan mestarin eräissä kavalissa taidoissa, joita hän itse oli vain mitättömänä harjoittelijana opiskellut hiojain koulussa. Mutta varmaa on, että Rob ihaili häntä yhtä paljon kuin pelkäsikin. Carker ehkä tunsi paremmin voimansa lähteen, joka ei suinkaan ammentamisesta tyrehtynyt.

Samana iltana, jolloin Rob erosi kapteenin palveluksesta, hän oli myytyään kyyhkysensä, vieläpä kiireissään halvasta hinnasta, lähtenyt suoraa päätä Carkerin kotiin ja esittänyt siellä itsensä uudelle herralleen tulipunaisin kasvoin, jotka näyttivät odottavan kiitosta.

»Mitä, sinä ilkimys!» sanoi Carker katsahtaen pojan kädessä olevaan myttyyn. »Oletko sinä karannut palveluksestasi ja tullut minun luokseni?»

»Oi, suokaa anteeksi, hyvä herra», änkytti Rob, »tehän sanoitte minun viimeksi ollessani täällä —»

»_Minäkö_ sanoin?» vastasi Carker. »Mitä minä sanoin?»

»Suokaa anteeksi, hyvä herra, te ette sanonut mitään», virkkoi Rob, jonka se tapa, kuinka kysymys oli tehty, heti pakotti varovaiseksi, vaikka hän joutuikin ymmälle.

Hänen isäntänsä katsahti häneen näyttäen samalla mahdollisimman suuren osan ikenistään ja etusormellaan uhaten huomautti:

»Näyttää siltä, että sinut lopuksi paha perii, sinä kiertolainen. Tuhosi on ihan varma!»

»Voi, älkäähän sanoko niin!» huudahti Rob säärtensä vavistessa. »En tosiaankaan halua mitään muuta kuin tehdä työtä teidän hyväksenne ja palvella teitä ja suorittaa tarkoin teidän käskynne, herra Carker.»

»Kyllä sinun tosiaan onkin parasta noudattaa tarkoin minun käskyjäni, jos haluat laisinkaan olla tekemisissä minun kanssani», vastasi hänen isäntänsä.

»Niin, sen tiedän, herra Carker», sanoi Rob rukoilevalla ja alistuvalla äänellä. »Olkaa niin hyvä ja koetelkaa minua, hyvä herra! Ja jos tapaatte minut jostakin pahasta tai rikkomasta teidän käskyjänne, niin saatte tappaa minut.»

»Sinä koira!» sanoi Carker nojautuen taaksepäin tuolissaan ja hymyillen hänelle tyynesti. »Tappaako? Se ei ole mitään verrattuna siihen, mitä tekisin sinulle, jos koettaisit pettää minua.»

»Niin, herra», vastasi toivoton hioja, »olen varma siitä, että te kohtelisitte minua kauheasti. Enhän minä koetakaan sitä tehdä, en vaikka minulle luvattaisiin palkinnoksi kasa kultarahoja.»

Perinpohjin pettyneenä kiitoksen odottamisessa seisoi nujerrettu Rob katsellen herraansa ja koettaen turhaan olla tuijottamatta häneen niin rauhattomana kuin koira usein esiintyy samanlaisessa tilanteessa.

»Olet siis luopunut aikaisemmasta paikastasi ja tullut pyrkimään minun palvelukseeni, vai mitä?» sanoi Carker.

»Niin, jos tahtoisitte ottaa minut», vastasi Rob, joka oli niin menetellessään vain noudattanut herransa määräyksiä, mutta ei uskaltanut puolustaa itseään sentapaisella viittauksella.

»Hyvä on», sanoi Carker. »Sinähän tunnet minut, poika?»

»Kyllä, hyvä herra», vastasi Rob hypistellen hattuaan samalla kun Carkerin katse piti häntä yhä vallassaan ja hän koetti turhaan päästä siitä vapaaksi.

Carker nyökkäsi. »Ole siis varuillasi!»

Rob ilmaisi nopeilla toinen toistaan seuraavilla pikku kumarruksilla ymmärtävänsä selvästi tämän neuvon ja kumarteli kaiken matkaa perääntyessään ovelle, tuntien suurta huojennusta ajatellessaan pääsevänsä ulos. Silloin hänet pysäytettiin.

»Hei!» huusi Carker kutsuen Robin takaisin. »Sinulla on ollut tapana — suljeppas ovi!»

Rob totteli kuin olisi hänen henkensä riippunut hänen nopeudestaan.

»Sinulla on ollut tapana kuunnella salaa, pitää silmällä, ja niin edespäin.»

»Enhän minä täällä niin tee, hyvä herra», vastasi Rob, »kunniasanallani vakuutan, en tee niin. Tahtoisinpa kuolla, jos tekisin niin, vaikka minulle luvattaisiin mitä, paitsi jos te niin käskette, herra Carker.»

»Parasta onkin, että luovut siitä tavasta. Sitäpaitsi sinä olet tottunut lörpöttelemään ja kielimään», sanoi hänen isäntänsä järkähtämättömän kylmäverisesti. »Varo sitä täällä, sillä muuten sinut hukka perii, lurjus», ja Carker hymyili taas uhaten Robia etusormellaan.

Hiojan hengitys salpaantui hämmennyksestä. Hän koetti vakuuttaa tarkoituksiensa puhtautta, mutta ei voinut muuta kuin tuijottaa hymyilevään herraan alistuvan huumaantuneena, mikä näytti erittäin miellyttävän hymyilevää herraa, sillä hän käski Robin lähteä alakertaan, tarkasteltuaan häntä kotvan aikaa mitään puhumatta, ja antoi hänen ymmärtää ottaneensa hänet nyt palvelukseensa.

Sillä lailla joutui Rob Carkerin taloon, ja hänen kauhunsekainen kunnioituksensa tätä herraa kohtaan voimistui joka hetki hänen palvelusaikanaan.

Oltuaan täällä muutamia kuukausia hän eräänä varhaisena aamuna avasi puutarhan veräjän Dombeylle, joka oli sopimuksen mukaan tullut aamiaiselle hänen isäntänsä luo. Samassa tuli paikalle Carkerkin kiiruhtaen vastaanottamaan arvokasta vierastaan ja lausumaan hänet tervetulleeksi hammasriviensä välkkyessä.

»Uskokaa minua, en ole milloinkaan rohjennut toivoa näkeväni teitä täällä luonani», virkkoi Carker autettuaan Dombeyta astumaan alas hevosen selästä. »Tämä on erikoinen päivä kalenterissani. Teidän kaltaisellenne miehelle, joka saa aina tehdä mitä haluaa, ei mikään päivä voi olla kovin merkillinen, mutta minun tapaiseni ihmisen laita on toisin.»

»Teillä on täällä aistikas asunto, Carker», sanoi Dombey alentuen pysähtymään nurmikolle katsellakseen ympärilleen.

»Olette kovin ystävällinen saneessanne niin», vastasi Carker. »Kiitoksia.»

»Mutta sehän täytyy jokaisen tunnustaa», virkkoi Dombey mahtavan suojelevasti. »Niin pitkälle kuin voin nähdä on tämä hyvin mukava ja hauskasti järjestetty paikka — suorastaan hienon aistikas.»

»Niin tosiaankin, mikäli voitte nähdä», vastasi Carker. »Se rajoitus on tarpeellinen. No niin, olemme puhuneet siitä kylliksi, ja vaikka te vain alentuvaisuudesta kiitätte taloani, en ole teille vähemmän kiitollinen. Suvaitsetteko astua sisään?»

Mentyään sisälle Dombey huomasi tietysti huoneitten erinomaisen järjestelyn ja ne lukuisat mukavuudet, joita siellä näkyi joka suunnalla. Kerskailevan nöyränä Carker otti vastaan tätä koskevan huomautuksen hymyillen ja sanoi ymmärtävänsä hienon tarkoituksen ja antavansa sille arvoa, lisäten, että olihan tämä maja kyllin hyvä hänen asemassaan olevalle henkilölle — ehkä kaikessa vähäpätöisyydessään liiankin hyvä hänen tapaiselleen.

»Ja ehkä se tosiaan näyttääkin teistä, joka olette niin paljon korkeammalla, paremmalta kuin mitä se on», virkkoi hän levittäen vilpillisen suunsa mahdollisimman suureksi, »samoin kuin kerjäläisten elämällä on jonkinlainen vetovoima kuninkaisiin».

Samassa hän loi Dombeyhin tuikean katseen ja hymyili terävästi, ja vielä tuikeamman katseen hän loi ja vielä terävämmin hymyili, kun Dombey asettui tuleen eteen siihen asentoon, jota hänen lähin miehensä niin usein jäljitteli, ja alkoi katsella ympärilleen seinillä olevia kuvia. Dombeyn katseen siirtyessä pintapuolisesti taulusta toiseen seurasivat Carkerin terävät silmät sitä aste asteelta tarkaten sen suuntaa. Kun se pysähtyi erääseen kuvaan, näytti Carker tuskin hengittävän, ja hänen silmäinsä ilme kävi kissamaiseksi ja valppaaksi, mutta hänen suuren esimiehensä katse siirtyi siitä pois samoin kuin toisistakin näyttämättä erikoisesti kiintyneen tähän muotokuvaan.

Carker katseli sitä — se oli se maalaus, joka oli Edithin näköinen — ikäänkuin se olisi elävä olento, ja hänen kasvoilleen levisi ilkeä äänetön hymy, joka näytti osittain kohdistuvan kuvaan, vaikka se pääasiassa tarkoittikin suurta miestä, joka seisoi hänen vieressään aavistamatta rahtustakaan koko asiasta. Aamiainen tuli pian pöytään. Tarjoten Dombeylle tuolin, jonka selkä oli kuvaan päin, Carker istuutui itse vastapäätä sitä, niinkuin hänen tapansa oli.

Dombey oli entistäkin vakavampi, suorastaan vaitelias. Papukaija, joka kiikkui kultaisella vanteella komeassa häkissään, koetti turhaan suunnata itseensä huomiota, sillä Carker oli liiaksi vaipunut vieraansa tarkastelemiseen välittääkseen linnusta. Vieras taas, joka näytti syventyneen mietteisiinsä, tuijotti jäykästi, melkeinpä synkästi kankean kaulahuivinsa ylitse kohottamatta silmiään pöytäliinasta. Mitä tuli Robiin, joka huolehti tarjoilusta, oli hänen taitonsa ja tarmonsa niin kokonaan kohdistunut hänen isäntänsä tarkastelemiseen, että hän tuskin uskalsi päästää mieleensä sitä ajatusta, että vieras oli sama suuri herra, jonka eteen hänet lapsuusvuosina oli viety todistuskappaleena perheen terveydestä ja jolle hän oli kiitollisuudenvelassa nahkahousuistaan.

»Sallikaa minun», virkkoi Carker äkkiä, »kysyä, kuinka rouva Dombey voi».

Hän kumartui orjamaisesti eteenpäin tehdessään tämän kysymyksen, nojaten leukaansa käteen. Samalla hänen katseensa suuntautui ylös kuvaan kuin sanoen sille: »Katsoppas nyt tarkoin, kuinka minä ohjaan häntä!»

Dombey punastui vastatessaan:

»Rouva Dombey voi oikein hyvin. Kysymyksellänne johdatte mieleeni sen asian, josta haluaisin puhella kanssanne.»

»Robin, sinä saat lähteä pois», virkkoi Carker, jonka lempeän äänensävyn kuullessaan Robin säpsähti ja katosi silmät viimeiseen asti isäntään suuntautuneina. »Te ette tietenkään muista tuota poikaa?» lisäsi hän sitten.

»En», vastasi Dombey ylhäisen kylmäkiskoisesti.

»Eihän ole todennäköistäkään, että teidän kaltaisenne mies muistaisi. Tuskin mahdollistakaan», mutisi Carker. »Hän kuuluu siihen perheeseen, josta te otitte imettäjän. Mutta ehkä voitte muistaa ottaneenne jalomielisesti huolehtiaksenne hänen kasvatuksestaan.»

»Onko se sama poika?» virkkoi Dombey rypistäen otsaansa. »Hän tuottaa luullakseni hyvin vähän kunniaa kasvatukselleen.»

»Niin, pelkäänpä, että hän on heittiön alku», vastasi Carker kohauttaen hartioitaan. »Ainakin hän on siinä maineessa. Mutta totta puhuen otin hänet palvelukseeni vain siksi, ettei hän kyennyt saamaan mitään muuta tointa ja kuvitteli (luullakseni hänelle oli kotona sanottu niin) että hänellä oli jokin oikeus vedota teihin, ja siksi hän koetti lähestyä teitä anomuksineen. Ja vaikka tarkalleen määritelty ja tunnustettu yhteyteni teidän kanssanne on yksinomaan liikeasioita koskeva, tunnen kuitenkin vaistomaista mielenkiintoa kaikkeen, mikä teitä koskee, niin että —»

Hän vaikeni äkkiä kuin ottaakseen selville, oliko jo johtanut Dombeyn kyllin kauas. Ja taas hän vilkaisi kuvaan nojaten leukaansa käteen.

»Carker», virkkoi Dombey, »minä tiedän hyvin, ettette rajoita...»

»Palveluksiani», täydensi talon isäntä hymyillen.

»Ei, sanon mieluummin huolenpitoanne», huomautti Dombey, joka oli täysin selvillä siitä, että hän lausui näillä sanoillaan Carkerille kauniin ja imartelevan kohteliaisuuden, »pelkkiin liikeasioihin. Teidän osanottonne tunteisiini, toiveisiini ja pettymyksiini siinä mitättömässä tapauksessa, jonka juuri olette maininnut on esimerkkinä siitä. Olen teillä kiitollisuudenvelasssa, Carker.»

Carker taivutti päätänsä hitaasti ja hieroi hiljaa käsiään kuin olisi pelännyt keskeyttävänsä Dombeyn luottamuksen virran jollakin teollaan.

»Teidän viittauksenne tuohon asiaan sattui sopivaan aikaan», jatkoi Dombey, oltuaan hetkisen kahden vaiheilla, »sillä se valmistaa minulle, tietä siihen, mitä aioin sanoa teille, ja muistuttaa minulle ettei tämä mitenkään muuta suhdettamme toisenlaiseksi, vaikka se ehkä vaatii minun taholtani enemmän henkilökohtaista luottamusta kuin olen tähän asti —»

»Niin suuressa määrin osoittanut minulle», täydensi Carker kumartaen taas. »Minä en tahdo sanoa teille, kuinka suuresti tunnen teidän kunnioittavan minua, sillä teidän tapaisenne mies tietää hyvin, kuinka suuren kunnian hän saattaa tuottaa toiselle.»

»Rouva Dombey ja minä», jatkoi Dombey sivuuttaen tämän kohteliaisuuden ylevän uhrautuvasti, »emme ole oikein yhtä mieltä muutamissa kohdin. Me emme näytä vielä ymmärtävän toinen toistamme. Rouva Dombeylla on yhtä ja toista oppimista.»

»Rouva Dombey on saanut luonnolta monta harvinaista viehättävää piirrettä ja on epäilemättä hyvin tottunut saamaan ihailua», virkkoi liukaskielinen, ovela Carker, joka piti tarkoin silmällä toisen jokaista ilmettä ja pienintäkin äänenvivahdusta. »Mutta missä on rakkautta, velvollisuudentuntoa ja kunnioitusta, voidaan pian oikaista kaikki sellaisista syistä johtuvat pikku erehdykset.»

Dombeyn ajatukset palasivat vaistomaisesti niihin kasvoihin, jotka olivat tuijottaneet häneen hänen puolisonsa pukuhuoneessa, samalla kun käskevä käsi viittasi ovelle. Ja kun hän muisti niissä kuvastuvan rakkauden, velvollisuudentunnon ja kunnioituksen, tunsi hän veren kohoavan kasvoilleen yhtä selvästi kuin häntä tarkastelevat valppaat silmätkin sen huomasivat.

»Rouva Dombeylla ja minulla», virkkoi Dombey, »oli ennen rouva Skewtonin kuolemaa vähän keskustelua tyytymättömyyteni syistä, joista teillä varmaankin on ylimalkainen käsitys, koska olitte silminnäkijänä siinä kohtauksessa, joka aiheutui rouva Dombeyn ja minun kesken samana iltana, kun olitte meidän — minun talossani».

»Silloin pahoittelin kovin läsnäoloani», sanoi hymyilevä Carker. »Niin ylpeä kuin minun asemassani oleva mies ehdottomasti onkin teidän osoittamastanne erikoisesta luottamuksesta — tosin en mitenkään lue sitä teille erikoiseksi ansioksi, sillä te saatte tehdä, mitä haluatte, menettämättä mitään arvostanne — ja niin suuri kunnia kuin minua onkin kohdannut tullessani niin varhain esitellyksi rouva Dombeylle, ennenkuin hän vielä oli oikeutettu käyttämään teidän nimeänne, vakuutan teille kuitenkin, että silloin melkein pahoittelin, että olin joutunut niin erinomaisesta onnesta osalliseksi.»

Dombey ei saattanut käsittää sellaista siveellistä ilmiötä, että kukaan ihminen missä tahansa oloissa saattoi pahoitella joutuneensa hänen alentuvaisuutensa ja suosionsa esineeksi. Senvuoksi hän vastasi arvontuntonsa kohotessa: »Tosiaanko! Ja miksi niin, Carker?»

»Minä pelkään», vastasi luottamusasemassa oleva konttoripäällikkö, »että rouva Dombey, joka ei ole koskaan ollut taipuvainen katselemaan minua suosiollisesti — minun asemassani oleva mies ei saa sitä odottaakaan naisen taholta, joka on luonnostaan ylpeä ja jonka ylpeys pukee häntä niin hyvin — pelkään, ettei hän voi koskaan antaa anteeksi sitä viatonta osaa, joka minulla oli siinä keskustelussa. Älkää unohtako, että teidän epäsuosionne ei ole mikään pikku seikka, ja kun joutuu sitä kokemaan kolmannen henkilön läsnäollessa —»

»Carker», sanoi Dombey omahyväisesti, »oletan kuitenkin, että _minut_ on ensi sijassa otettava huomioon».

»Oi, voisiko siitä olla epäilystäkään?» vastasi toinen kärsimättömästi niinkuin ainakin mies, joka myöntää yleisesti tunnetun ja eittämättömän tosiasian.

»Minun käsitykseni mukaan otetaan rouva Dombey vasta toisessa sijassa huomioon, kun on puhe meistä kummastakin», huomautti Dombey. »Eikö niin?»