Part 15

Mutta kuitenkaan, niin suuri kuin ero olikin puvun, arvokkuuden ja kauneuden puolesta, Edith ei voinut olla yhä vertailematta nuorempaa naista itseensä. Mahdollisesti hän huomasi vieraan kasvoilla joitakin piirteitä, jollaisia tiesi asustavan omassakin sielussaan, jolleivät ne vielä näkyneetkään tuolla tavalla. Mutta kun nainen tuli lähemmäksi, vastasi hänen katseeseensa ja loi loistavat silmänsä häneen, samalla kun ilmeessä ja ryhdissä varmasti oli jotakin samantapaista kuin hänessä itsessään ja heidän ajatuksensa tuntuivat olevan heijastuksia toisistaan, tunsi Edith kylmien väreiden puistatusta kuin päivä olisi synkistynyt ja tuuli käynyt kolkommaksi.

Nyt he olivat jo vastatusten. Vanhus ojensi kättään julkeasti ja pysähtyi kerjäämään rouva Skewtonilta. Nuorempikin seisahtui, ja hän ja Edith tuijottivat toisiinsa.

»Mitä myytävää teillä on?» kysyi Edith.

»Vain tällaista», vastasi nainen ojentaen tavaroitaan katsahtamattakaan niihin. »Itseni olen myynyt kauan sitten.»

»Kaunis rouva, älkää uskoko häntä», vaakkui vanhus rouva Skewtonille, »älkää uskoko, mitä hän sanoo. Hän puhuu mielellään tuollaista. Hän on minun kaunis ja tottelematon tyttäreni. Häneltä en saa kuulla mitään muuta kuin moitteita kaikesta, mitä olen tehnyt hänen hyväkseen, arvoisa rouva. Katsokaahan nyt, kaunis rouva, millaisia katseita hän luo vanhaan äitiparkaansa.»

Kun rouva Skewton veti vapisevin käsin kukkaronsa esille ja etsi kiihkeästi muutamia rahakolikoita vanhan vaimon katsellessa häntä ahneesti — samalla heidän päänsä kiireen ja voimattomuuden vaikutuksesta melkein koskettivat toisiaan — virkkoi Edith vanhuksen puoleen kääntyen: »Minä olen nähnyt teidät jo ennen.»

»Niin, kaunis rouva», sanoi vanhus niiaten, »Warwickshiressä. Aamulla puiden alla. Kun ette tahtonut antaa minulle mitään. Mutta se herra, _hän_ antoi jotakin! Oi, Herra häntä siunatkoon!» mutisi vanhus ojentaen perin laihaa kättään ja virnistellen hirveällä tavallaan tyttärelleen.

»Ei se auta, vaikka sinä koetat pidättää minua, Edith», sanoi rouva Skewton, joka varustautui ennakolta kuulemaan jotakin vastaväitettä tyttäreltään. »Sinä et tiedä mitään siitä, minä en tahdo kuulla kieltelemistä. Olen varma, että tämä on erinomainen nainen ja hyvä äiti.»

»Niin, armollinen rouva, juuri niin», rupatteli vanhus pitäen kättään ahneesti ojennettuna. »Kiitoksia, kaunis rouva. Herra teitä siunatkoon, kaunis rouva. Antakaa minulle vielä vähän lisää, koska itsekin olette hyvä äiti.»

»Ja voinpa vakuuttaa teille, että saan osakseni ihan tarpeeksi tottelemattomuuttakin välillä, kelpo eukko», virkkoi rouva Skewton valittelevalla äänellä. »Kas tuossa! Ojentakaa minulle nyt kätenne. Olette oikein hyvä vanha olento — ja täynnä — miksi sitä nyt taas sanotaankaan — enhän minä koskaan muista — ja kaikkea tuollaista. Tehän olette täynnä rakkautta ynnä muuta sellaista, eikö niin?»

»Kyllä, kaunis rouva!»

»Niin, siitä olen varma, ja sellainen on hieno herra Grangebykin. Minun täytyy tosiaan vieläkin pudistaa teidän kättänne. Ja nyt voitte lähteä, ja minä toivon», lisäsi hän kääntyen eukon tyttären puoleen, »että osoitatte enemmän kiitollisuutta ja luonnollista — mikä sen nimi nyt taas onkaan — ja kaikkea muuta — mutta minä en ole koskaan muistanut nimiä — sillä ei ole milloinkaan ollut parempaa äitiä kuin tämä vanha kelpo olento on ollut teille. Tulehan, Edith!»

Kun Kleopatra-raunio hoippui pois vikisten ja pyyhkien silmiään muistamatta paljonkaan, että niiden lähellä oli punamaalia, ontui toinen vanhus päinvastaiseen suuntaan mutisten ja laskien rahojaan. Edith ja toinen nuori nainen eivät olleet enää vaihtaneet sanaakaan tai tehneet elettäkään, mutta kumpikaan ei ollut siirtänyt silmiään toisestaan hetkeksikään. He olivat seisoneet tähän asti vastatusten, kunnes Edith ikäänkuin unesta heräten lähti hitaasti kävelemään poispäin.

»Sinä olet kaunis nainen», mutistiin hänen jälkeensä, »mutta kaunis ulkomuoto ei pelasta meitä. Ja sinä olet ylpeä nainen, mutta ylpeys ei pelasta meitä. Meidän pitäisi tuntea toisemme ensi kerran tavatessamme!»

YHDESVIIDETTÄ LUKU

Uusia ääniä aalloilla

Kaikki kulkee määrättyä rataansa. Aallot ovat käheät salaisuutensa toistelemisesta, hiekka on kasoissa rannalla, merilinnut leijailevat ja liitelevät; tuuli ja pilvet kohisevat vinhasti eteenpäin jättämättä mitään jälkiä itsestään, valkeat käsivarret viittovat kuunvalossa kaukaista näkymätöntä maata kohti.

Hellän kaihoisa on Florencen mieli hänen ollessaan jälleen vanhalla seudulla, jossa hän on elänyt niin surullisena ja kuitenkin niin onnellisena. Hän ajattelee pikku veljeään sillä rauhallisella paikalla, missä he ovat puhelleet yhdessä niin usein, aaltojen kisaillessa Paulin lepovuoteen ympärillä. Ja nyt, kun hän istuu siinä mietteissään, hän kuulee aaltojen kumeassa kohinassa uudelleen Paulin tarinan ja hänen sanansakin tarkoin. Niinikään hän tajuaa, että hänen omalla elämällään, toiveillaan ja huolillaan — kaikella, mitä hän on kokenut yksinäisessä talossa, joka on sittemmin muuttunut loistorakennukseksi — on osansa tuon ihmeellisen laulun sisällyksessä.

Ja ujo Tootskin, joka kävelee jonkun matkan päässä katsellen kaipaavasti jumaloimaansa olentoa ja joka on seurannut häntä tänne, mutta ei arkatuntoisuudessaan uskalla häiritä tällaisella hetkellä, kuulee niinikään pikku Dombeyn hautamessun aalloilta, samalla kun ne vyöryessään loppumattomasti laulavat Florencen ylistystä. Niin, ja Toots-parka aavistaa niiden puhuvan ajasta, jolloin hän tiesi olevansa selväjärkisempi eikä niin hatara-aivoinen, ja kyyneleet kohoavat hänen silmiinsä, kun hän alkaa pelätä nyt olevansa tyhmä ja tylsä olento, joka ei kelpaa mihinkään muuhun kuin toisten pilkattavaksi. Ja kyyneleet himmentävät sitäkin iloa, jota hän tuntee ajatellessaan huojentunein mielin, että hän on nyt vapaa kaikesta vastuusta Kukonpojan vuoksi, koska tämä pääpukari on nyt poissa maalla ja harjoittelee siellä itseään (Tootsin kustannuksella) suureen kohtaukseensa Leivosenpojan kanssa.

Mutta Toots rohkaisee mielensä, kun aallot kuiskaavat hänelle ystävällisen ajatuksen, ja niin hän lähestyy Florencea vähitellen ja pysähtyen monta monituista kertaa epävarmana. Änkyttäen ja punastellen Toots teeskentelee suurta hämmästystä tullessaan lähemmäksi ja sanoo (seurattuaan melkein tuuma tuumalta niiden vaunujen kintereillä, joilla Florence on matkustanut Lontoosta Brightoniin, tuntien salaista iloa, kun pyörien nostama pöly on ollut tukehduttaa hänet), ettei hän ole koskaan elämässään näin hämmästynyt.

»Ja te olette tuonut Diogeneenkin, neiti Dombey!» huudahtaa Toots, jonka koko olemuksen läpi kulkevat mielihyvän väreet, kun hän tuntee pienen ystävällisesti ja avomielisesti ojennetun käden omassaan.

Epäilemättä on Diogenes siellä, ja epäilemättä on Tootsilla täysi syy huomata se, sillä se tulee suoraa päätä Tootsin säärien luo ja syöksyy kumoon epätoivoisessa ponnistuksessaan päästä kiinni häneen. Mutta sen lempeä emäntä pysähdyttää hyökkäyksen.

»Alas, Di, alas! Etkö muista, kuka meidät oikeastaan on tehnyt ystäviksi, Di? Hyi sinua!»

Oi, onpa Dillä tosiaankin syytä painaa kuononsa hyväillen Florencen kädelle ja juoksennella edestakaisin hänen ympärillään haukkuen ja syöksyä suinpäin kaikkia lähelle tulevia vastaan osoittaakseen harrastustaan. Tootskin saattaisi rynnätä päistikkaa kenen kimppuun tahansa. Eräs sotilashenkilö astuu ohi, ja Tootsia olisi kovasti haluttanut syöksyä häneen käsiksi.

»Diogenes tuntee taas olevansa kotoisessa ilmapiirissä, vai mitä, neiti Dombey?» kysyy Toots.

Florence hymyilee ystävällisesti vastaukseksi.

»Neiti Dombeyn, jatkaa Toots, »suokaa anteeksi, mutta jos teitä miellyttäisi kävellä Blimberille päin — minä — minä olen menossa sinne».

Florence pistää kätensä Tootsin kainaloon puhumatta mitään, ja he lähtevät yhdessä Diogeneen juoksennellessa heidän edellään. Tootsin sääret vapisevat, ja vaikka hän on puettu erinomaisesti, on hänellä jonkinlainen epämukavuuden tunne. Hän näkee ryppyjä Burgess ja Kumppanin mestariteoksissa ja soisi ottaneensa parhaimmat saappaansa.

Tohtori Blimberin talo on ulkopuolelta yhtä skolastisen ja oppineen näköinen kuin ennen. Ylhäällä on se akkuna, josta Florence usein etsi silmillään kalpeita kasvoja ja jossa kalpeat kasvot kirkastuivat nähdessään hänet, kuihtuneen pikku käden heittäessä hänelle lentosuukkoja, hänen mennessään ohi. Oven avaa sama heikkosilmäinen nuorukainen, ja hänen veltto virnistyksensä, kun hän näkee Tootsin, on kuin ruumiillistunut heikkomielisyys. Heidät opastetaan tohtorin lukuhuoneeseen, missä sokea Homeros ja Minerva ottavat heidät vastaan niinkuin muinoinkin suuren kellon naksahdellessa vakavasti eteisessä ja maapallojen seisoessa yhä entisillä paikoillaan kuin itse maailmaan olisi liikkumaton eikä mikään siinä tottelisi sitä yleistä lakia, että maa vetää puoleensa kaikkea niin kauan kuin se pyörii.

Ja nyt saapuu tohtori Blimber oppineine säärineen, sitten rouva Blimber taivaansinisine myssyineen ja senjälkeen Cornelia hiekanvärinen tukka pikku kiemuroina ja nenällä kiiltävät silmälasit, työskennellen yhä vielä haudankaivajan tavoin kuolleitten kielten haudoilla. Tuossa on pöytä, jolla Paul istui niin hyljättynä ja onnettomana, koulun »uutena poikana», ja tänne asti kuuluu poikien kaukainen läksynluku, vanha elintapa heidän vanhassa huoneessaan vanhojen periaatteitten mukaan.

»Toots», sanoo tohtori Blimber, »minua ilahduttaa kovasti, kun taas näen teidät».

Toots nauraa hihittää vastaukseksi.

»Etenkin kun näen teidät niin hyvässä seurassa», jatkaa tohtori Blimber.

Kasvot tulipunaisina Toots selittää, että hän on tavannut neiti Dombeyn sattumalta ja että he tulivat yhdessä, koska neiti Dombey samoin kuin hänkin halusi nähdä tätä vanhaa paikkaa..

»Varmaankin te haluatte käydä katsomassa nuoria ystäviämme, neiti Dombey», sanoo tohtori Blimber. »Kaikki ovat vielä teidän koulutovereitanne, Toots. Tuskinpa meille on tullut uusia oppilaita pikku pylväistöömme herra Tootsin lähdettyä täältä, kultaseni», sanoo tohtori Blimber Cornelialle.

»Paitsi Bitherstone», vastaa Cornelia.

»Niin, aivan oikein», sanoo tohtori. »Bitherstonea ei herra Toots tunne.»

Melkein vieras hän on Florencellekin, sillä koulusalissa tavatulla Bitherstonella, ei enää pikku Bitherstonella, niinkuin ennen rouva Pipchinin luona, on kova kaulus, kaulahuivi ja taskukello. Mutta joka tapauksessa se on Bitherstone, syntynyt jonkin pahaenteisen bengalilaisen tähden alla ja yltyleensä musteessa. Hänen sanakirjansa on käynyt alituisesta käyttämisestä niin vesitautiseksi, ettei tahdo mitenkään sulkeutua, vaan haukottaa kuin ei tosiaankaan enää sietäisi tuota kiusaa kauemmin. Samoin on sen omistajan Bitherstonen laita, joka elää tohtori Blimberin alituisen painostuksen alla, mutta Bitherstonen haukotuksessa on häijyyttä ja murinaa. Onpa hänen kuultu sanovan, että häntä haluttaisi tavata »Blimber-ukko» Intiassa. Hyvin pian huomaisi tohtori silloin, että muutamat palkatut kulit olivat kuljettaneet hänet sisämaahan ja jättäneet hänet thugien (kuristajien) haltuun; sen hän takaisi.

Briggs jauhaa yhä tiedon myllyssä, samoin Tozer ja Johnson ynnä kaikki muut. Vanhemmat oppilaat panevat melkein kaiken tarmonsa siihen, että koettavat uutterasti unohtaa, mitä ovat nuorempina oppineet. Kaikki ovat yhtä kohteliaita ja yhtä kalpeita kuin ennenkin, ja heidän joukossaan ahertaa yhtä uutterasti kandidaatti Feeder, luisevakätinen ja harjastukkainen, edessään paraikaa Herodotos+ ja takana seinähyllyllä muut välineet.

Näiden vakavien nuorten herrojen keskuudessa herättää suurta huomiota vapautuneen Tootsin käynti. He tuntevat häntä katsellessaan jonkinlaista kunnioittavaa kauhua, niinkuin ainakin henkilön edessä, joka on marssinut Rubiconin poikki ja vannonut olevansa koskaan palaamatta. Hänen pukunsa kuosista, hänen jalokiviensä muodosta kuiskaillaan kämmenten suojassa. Sapekas Bitherstone, joka ei ole Tootsin aikalainen, koettaa pikku pojille teeskennellä ylenkatsetta Tootsia kohtaan ja sanoo toivovansa, että Toots tulisi noin koristettuna Bengaliin, jossa hänen äitinsä on hankkinut hänelle rajahin jalkatyynystä otetun smaragdin. Tulkoonpa vain sinne!

Myöskin Florencen ilmestyminen herättää voimakkaita tunteita, sillä joka nuorukainen rakastuu häneen taas heti, lukuunottamatta äsken mainittua sapekasta Bitherstonea, joka pelkästä vastustushalusta pysyy kylmänä. Tootsissa herää synkkä mustasukkaisuus, ja Briggs on sitä mieltä, ettei hän sittenkään ole niin kovin vanha. Mutta tämän alentavan salaviittauksen iskee Toots pian tyhjäksi sanomalla ääneen Feederille: »Kuinka voitte, Feeder?» ja pyytämällä häntä kanssaan tänään päivälliselle Bedfordiin. Tämän suurtyön tehtyään hän olisi hyvin voinut esittää itsensä vanhana Parrina, jos olisi tahtonut. Ei kukaan olisi sitä epäillyt.

Käsiä pudistellaan ja kumarruksia tehdään, ja jokainen nuori herra toivoo hartaasti voivansa vahingoittaa Tootsia neiti Dombeyn silmissä. Sitten Toots nauraa hihittää vanhalle pulpetilleen, minkä jälkeen Florence ja hän vetäytyvät rouva Blimberin ja Cornelian kanssa pois salista. Tohtori Blimber, joka astuu viimeisenä heidän jäljessään ja sulkee oven, huomauttaa: »Hyvät herrat, nyt ryhdymme taas opintoihimme.» Sillä vain tuota, tuskin mitään muuta, kuulee tohtori meren hokevan eikä ole muuta kuullutkaan koko elämässään.

Sitten Florence pujahtaa yläkertaan vanhaan makuuhuoneeseen rouva Blimberin ja Cornelian kanssa. Toots, joka tuntee, ettei häntä tai ketään muuta tarvita siellä, jää puhelemaan tohtorin kanssa kirjastohuoneen ovelle tai paremminkin kuuntelemaan, mitä tohtori puhuu hänelle, ja ihmettelee itsekseen, kuinka hän on koskaan pitänyt kirjastohuonetta suurena pyhäkkönä ja tohtoria, jolla on ulospäin kaartuvat sääret kuin vanhanaikaisella pianolla, kauheana miehenä. Florence tulee pian alas ja lausuu jäähyväiset. Diogenes, joka on kaiken aikaa säälimättömästi kiusannut likinäköistä nuorukaista, säntää ulos ovesta ja haukkuu iloisen uhmaavasti kallion juurelle asti. Sillä välin katselee Melia tohtorin toisen naispalvelijan kanssa yläkerran akkunasta naureskellen »tuolle Tootsille» ja sanoen neiti Dombeysta: »Mutta tosiaankin, kuinka kovasti hän on veljensä näköinen, kauniimpi vain!»

Toots, joka on nähnyt Florencen silmissä kyyneleitä hänen tullessaan alas makuuhuoneesta, on epätoivoisen onneton ja levoton ja pelkää ensiksi tehneensä väärin ehdottaessaan tätä vierailua. Mutta pian hänen mielensä huojentuu, kun Florence sanoo olevansa hyvin iloinen siitä, että on taas käynyt täällä, ja puhelee hyvin hilpeästi kaikesta heidän kävellessään pitkin merenrantaa. Aaltojen kohina ja tytön suloinen ääni lumoavat Tootsin niin, ettei hänellä ole rahtuakaan vapaata tahtoa jäljellä heidän saapuessaan sen hotellin luo, jossa Dombeyn perhe asuu. Kun Florence ojentaa hänelle kätensä jäähyväisiksi, ei hän voi päästää sitä irti.

»Neiti Dombey, suokaa anteeksi», virkkaa Toots surullisesti kuiskaten, »mutta jos sallisitte minun —»

Florencen hymyilevä ja mitään aavistamaton ilme saa hänet äkkiä vaikenemaan.

»Jos sallisitte minun — jollette pitäisi sitä julkeana, neiti Dombey, jos minä — ilman pienintäkään rohkaisua teidän puoleltanne — jos nähkääs saisin toivoa», jatkaa sitten Toots.

Florence katsahti häneen kysyvästi.

»Neiti Dombey», sanoo Toots, joka tuntee nyt päässeensä alkuun, »minä olen tosiaankin joutunut niin pitkälle teitä ihaillessani, etten tiedä, miten enää menettelisin. Olen säälittävin ja kurjin olento maailmassa. Jollemme nyt olisi torin nurkassa, lankeisin polvilleni eteenne ja pyytäisin ja rukoilisin teitä — ilman minkäänlaista rohkaisua teidän taholtanne — että antaisitte minun toivoa — että saisin pitää mahdollisena, että te —»

»Oi, olkaa hyvä älkääkä puhuko tuollaista!» huudahtaa Florence, joka on pelästynyt ja onneton. »Oi, lakatkaahan, herra Toots! Älkää sanoko enempää. Olkaa niin hyvä ja kohtelias minua kohtaan, älkää enää puhuko siitä.»

Toots on hirveästi häpeissään ja seisoo suu auki.

»Te olette ollut niin ystävällinen minulle», lisää Florence, »ja minä olen niin kiitollinen teille, minulla on niin paljon syytä pitää teistä, kun olette ollut hyvä ystävä minulle, ja minä pidän teistä niin paljon» — nyt hymyilevät avomieliset kasvot Tootsille kaikkein suloisimmalla ja rehellisimmällä tavallaan — »että olen varma siitä, että aioitte vain sanoa minulle hyvää yötä!»

»Aivan niin, neiti Dombey», vastaa Toots, »minä — minä — juuri sitä minä tarkoitin. Ei se merkitse mitään muuta.»

»Hyvästi!» huutaa Florence.

»Hyvästi, neiti Dombey!» änkyttää Toots. »Toivoakseni ette pane siihen mitään huomiota. Se ei — se ei merkitse mitään, kiitoksia vain. Sillä ei ole vähäisintäkään merkitystä tässä maailmassa.»

Toots-parka palaa hotelliinsa epätoivoisessa tilassa, lukitsee itsensä makuuhuoneeseen, heittäytyy vuoteelleen ja makaa siinä pitkän aikaa, ikäänkuin asia sittenkin olisi perin tärkeä. Mutta kandidaatti Feeder on tulossa päivälliselle, mikä on onneksi Tootsille, sillä kuka tietää, milloinka hän muuten olisi noussut. Tootsin on pakko nousta vastaanottamaan kutsuvieraansa ja esiintyä kelpo isäntänä.

Ja tämän hyveen, vieraanvaraisuuden, hedelmällinen vaikutus (mainitsemattakaan viiniä ja hyvää ruokaa) avaa Tootsin sydämen ja lämmittää hänet puheliaaksi. Hän ei kerro Feederille mitään siitä, mitä torin nurkassa on tapahtunut, mutta kun Feeder kysyy häneltä, »milloinka se julkaistaan», vastaa Toots, »että on olemassa joitakin seikkoja», mikä heti masentaa Feederin intoa jonkin verran. Toots lisää, ettei hän oikein ymmärrä, mitä oikeutta Blimberillä oli huomauttaa hänen tulleen neiti Dombeyn seurassa, ja että jos tohtori sillä tahtoi lausua jonkin solvauksen, sanoisi hän vielä suorat sanat siitä, niin tohtori kuin hän onkin, mutta otaksuttavasti se johtui vain tietämättömyydestä, mitä Feederkään ei epäile.

Mutta Feederiä ei kuitenkaan läheisenä ystävänä pidetä kokonaan syrjässä tästä asiasta. Toots ei vaadi muuta kuin että siitä puhutaan salaperäisesti ja tunteellisesti. Muutamien viinilasien jälkeen hän esittää neiti Dombeyn maljan, huomauttaen: »Feeder, teillä ei ole aavistustakaan niistä tunteista, jotka täyttävät sydämeni tehdessäni tämän ehdotuksen.»

Feeder vastaa: »Oi, kyllä minulla on, rakas Toots. Ne tuottavat teille suurta kunniaa, kelpo veikko.»

Sitten Feeder joutuu ystävällisten tunteittensa valtaan, pudistaa Tootsin kättä ja sanoo, että jos Toots joskus tarvitsee veljeä, hän kyllä tietää mistä uskollinen veli on saatavissa. Ja sitten hän lisää, että jos hän saisi neuvoa, hän suosittelisi Tootsille kitaran- tai ainakin huilunsoiton oppimista, sillä naiset pitävät soitosta, kun heitä kosiskellaan, ja hän on itsekin huomannut, millaista etua siitä voi olla.

Tämä johtaa Feederin tunnustamaan, että hän on iskenyt silmänsä Cornelia Blimberiin. Hän ilmoittaa Tootsille, ettei hän tunne minkäänlaista vastenmielisyyttä silmälaseja kohtaan ja että jos tohtori todella menettelisi niin kauniisti, että luopuisi hommasta, silloin he olisivat turvatut. Hän sanoo mielipiteensä olevan, että kun mies on ansainnut sievoisen summan liikkeellään, on hänen velvollisuutensa luopua siitä, ja että Cornelia olisi siinä sellaisena apuna, että kuka mies tahansa voisi hänestä ylpeillä. Toots vastaa rupeamalla hurjasti ylistämään neiti Dombeyta ja viittaamalla siihen suuntaan, että hänestä välistä tuntuu siltä kuin olisi parasta ampua kuula ohimoonsa. Feeder sanoo jyrkästi ja pontevasti, että se olisi harkitsematon teko, ja näyttää hänelle, sovittaakseen hänet olemassaolon kanssa, Cornelian valokuvan silmälaseineen.

Niin viettävät nämä hiljaiset sielut iltaansa, ja kun se on väistynyt yön tieltä, lähtee Toots saattamaan Feederiä ja eroaa hänestä tohtori Blimberin ovella. Mutta Feeder menee vain portaille, ja kun Toots on lähtenyt, tulee hän taas alas kävelläkseen yksin rannalla ja pohtiakseen suunnitelmiaan. Feeder kuulee selvästi aaltojen ilmoittavan hänen siinä astellessaan edestakaisin, että tohtori Blimber luopuu liikehommastaan, ja hän tuntee romanttista mielihyvää katsellessaan taloa ulkopuolelta ja ajatellessaan, että tohtori maalauttaa sen ensin ja korjauttaa sitten perinpohjin.

Tootskin astelee edestakaisin sen laatikon ulkopuolella, joka kätkee hänen jalokivensä. Surkuteltavassa mielentilassa eikä oikein turvassa poliisin epäluulolta hän tuijottaa akkunaan, jossa näkee valoa ja joka hänen mielestään ehdottomasti on Florencen akkuna. Mutta se ei ole Florencen, vaan rouva Skewtonin huone, ja sillä välin kun Florence nukkuu toisessa huoneessa suloisesti uneksien keskellä vanhaa ympäristöä ja vanhojen muistojen herätessä eloon, makaa se olento, joka hirveässä todellisuudessa on kärsivällisen pojan paikalla, liittäen tuon vuoteen taas — mutta kuinka eri tavalla! — kuihtumiseen ja kuolemaan, unettomana ja valitellen. Rumana ja riutuneena se viruu vuoteellaan, jossa ei saa ollenkaan lepoa, ja sen vieressä istuu Edith kauhun kuvastuessa hänen kylmässä kauneudessaan — sillä sairaan yhä sammuvat silmät herättävät hänessä kauhua. Ja mitä aallot heille kohisevat yön hiljaisuudessa?

»Edith, mikä tuo kivinen käsivarsi on, joka uhkaa lyödä minua? Etkö näe sitä?»

»En näe mitään, äiti. Se on vain mielikuvitustasi.»

»Vain mielikuvitusta! Kaikki on minun mielikuvitustani. Katsoppas! Onko mahdollista, että sinä et näe sitä?»

»Ei siinä tosiaankaan ole mitään, äiti. Istuisinko minä tässä liikahtamatta, jos täällä olisi jotakin sellaista?»

»Liikahtamatta?» Samalla tuijottaa sairas liikahtamatta tyttäreensä. »Nyt se on poissa — ja miksi sinä istut niin liikahtamatta? Se ei ole pelkkää mielikuvitustani, Edith. Minua ihan värisyttää nähdessäni sinun istuvan vieressäni.»

»Sepä on surullista, äiti.»

»Surullista! Sinä näytät aina surulliselta. Mutta et minun tähteni!»

Samassa hän alkaa itkeä, heittelee päätään pieluksella rauhattomasti puolelta toiselle, valittaa kärsineensä laiminlyöntiä — millainen äiti hän sentään on ollut, niinkuin sekin vanha kelpo olento, jonka he tapasivat, ja kuinka kiittämättömiä tyttäret aina ovat sellaisia äitejä kohtaan. Keskellä sekavaa rupatteluaan hän vaikenee, katsahtaa tyttäreensä, huutaa, että hänen järkensä menee sekaisin, ja kätkee kasvonsa vuodevaatteisiin.

Säälien kumartuu Edith hänen ylitseen ja puhelee hänelle. Sairas vanhus tarttuu lujasti hänen kaulaansa ja virkkaa kauhistuneen näköisenä:

»Edith, mennään pian taas kotiin! Eikö minun sinunkin mielestäsi pitäisi taas pian päästä kotiin?»

»Kyllä, äiti, kyllä.»

»Ja mitä hän sanoi — mikä hänen nimensä taas onkaan — en voi koskaan muistaa nimiä — majuri — mikä se hirveä sana oli, kun matkustimme pois — eihän se ole totta? Edith!» huusi hän ja tuijotti jäykästi, »eihän se minua vaivaa?»

Yön toisensa jälkeen palaa valo akkunassa, ja kuihtunut olento makaa vuoteessaan Edithin istuessa hänen vieressään ja levottomien aaltojen puhellessa heille molemmille. Yökaudet toistavat aallot salaisuuttaan, niin että käyvät lopulta käheiksi, rantahiekka kokoontuu yhä korkeampiin läjiin, merilinnut leijailevat ja liitelevät, tuuli ja pilvet kohisevat vinhasti jälkeäkään jättämättä, ja valkeat käsivarret viittaavat kaukaista näkymätöntä maata kohti.

Ja yhä katselee vanha sairas nainen nurkkaan, jossa kivinen käsivarsi — osa hautapatsaaseen kuuluvaa hahmoa, niinkuin hän sanoo — on koholla lyödäkseen häntä. Vihdoin se laskeutuu alas, ja sitten makaa vuoteella halvaantunut vanha rouva, joka on koukistunut ja kutistunut ja jonka toinen puoli on tunnoton..