Part 13

»Voi, kapteeni Cuttle, kapteeni Cuttle!» huudahti rouva MacStinger nostaen leukansa entistä pystympään ja pudisti sitä samalla kuin erästä toistakin jäsentään, jota sopisi sanoa nyrkiksi, jollei ottaisi huomioon hänen heikompaa sukupuoltaan. »Voi, kapteeni Cuttle, kapteeni Cuttle! Uskallatteko katsoa minua kasvoihin vaipumatta maan sisään?»

Kapteeni, joka ei suinkaan näyttänyt uskaliaalta, mutisi heikosti: »No, no!»

»Voi minua heikkoa ja liian luottavaista hupsua, kun otin tuon miehen kattoni alle!» huusi rouva MacStinger. »Kun ajattelee, mitä kaikkia hyviätöitä olen tuhlannut tuohon mieheen ja millä lailla opetin lapseni rakastamaan ja kunnioittamaan häntä kuin hän olisi heidän oma isänsä! Eikä koko meidän kadullamme ole ainoaakaan talonomistajaa tai vuokralaista, joka ei tietäisi kuinka suuren tappion tuo mies on minulle tuottanut viekastelullaan ja kielastelullaan» — jälkimäistä sanaa hän käytti oikeastaan vain loppusoinnun ja vahvistuksen takia eikä ilmaistakseen uutta ajatusta — »ja kaikki he huusivat yhtaikaa, että miehen on häpeällistä niin pettää ahkeraa naista, joka on aamuvarhaisesta iltamyöhäiseen liikkeellä lastensa hyväksi ja pitää köyhän kotinsa niin puhtaana, että kuka tahansa voisi nauttia päivällisensä ja iltateensäkin, jos haluttaisi, lattialta tai portailta. Ja vaikka tuo mies viekasteli ja kielasteli, sai hän niin paljon hoitoa ja huolenpitoa osakseen!»

Rouva MacStinger pysähtyi vetääkseen henkeä keuhkoihinsa, ja hänen kasvonsa punastuivat voitonriemusta, kun oli uudestaan sopivasti mainittu kapteeni Cuttlen kielastelu.

»Ja hän karkaa po-o-o-ois!» huusi rouva MacStinger venyttäen viime sanaa niin, että onnettoman kapteenin täytyi pitää itseään kaikkein kelvottomimpana miehenä, »ja pysyy poissa kokonaista kaksitoista kuukautta! Naisparan luota! Sellainen omatunto hänellä on! Hän ei uskalla tulla puheilleni, vaan luikkii tiehensä kuin lurjus. Jos esimerkiksi tämä minun pikku lapseni», jatkoi rouva MacStinger rajusti, »saisi päähänsä lähteä karkuun, täyttäisin äidinvelvollisuuteni häntä kohtaan, kunnes hän olisi ihan täynnä juovia ja viiruja!»

Pikku Alexander piti näitä viime sanoja selvänä lupauksena, joka heti täytettäisiin, ja kaatui pelon ja tuskan valtaamana lattialle. Siinä hän makasi kengänpohjat ylöspäin ja päästi niin vihlovan huudon, että rouva MacStinger piti välttämättömänä ottaa hänet syliinsä ja tyynnytteli häntä silloin tällöin, ravistelemalla niin, että melkein piti pelätä lapsen maitohampaitten irtaantuvan.

»Kerrassaan oivallinen mies tuo kapteeni Cuttle», lisäsi rouva MacStinger, korostaen hänen nimensä ensimmäistä tavua. »Kannattaapa tosiaankin nähdä sellaista vaivaa hänen vuokseen — menettää unensa — ja pyörtyä — ja luulla häntä kuolleeksi — ja juosta ristiin rastiin läpi koko kaupungin kuin mielipuoli kyselemässä häntä! Kerrassaan oivallinen mies! Hahahahahaa! Hän ansaitsee kaiken sen tuskan ja vaivan ja paljon enemmänkin. Sehän ei ole mitään, hyväinen aika! Hahahahaa! Kapteeni Cuttle!» sanoi sitten rouva MacStinger muuttaen äänensä ja käytöksensä hyvin vakavaksi, »haluaisinpa tietää, aiotteko tulla kotiin.»

Pelästynyt kapteeni tuijotti hattunsa sisään ikäänkuin ei olisi muuta keinoa kuin panna se päähänsä ja antautua.

»Kapteeni Cuttle», toisti rouva MacStinger yhtä päättävästi, »haluaisinpa tietää aiotteko tulla kotiin».

Kapteeni näytti olevan jo valmis lähtemään, mutta ehdotti vielä, ettei rouva MacStinger nostaisi asiasta niin pahaa hälinää.

»Niin, niin, niin», virkkoi Bunsby rauhoittavalla äänellä, »siivolla, eukkoseni, siivolla!»

»Ja kukahan tekin olette, jos saan luvan kysyä», vastasi rouva MacStinger siveän ylpeästi. »Oletteko koskaan asunut numero yhdeksässä Brig-torin varrella, hyvä herra? Muistini ehkä pettää joskus, mutta ei käsittääkseni tässä tapauksessa. Ennen minua asui numero yhdeksässä eräs rouva Jollson, ja mahdollisesti erehdytte luulemaan minua häneksi. Muuten en ymmärrä, kuinka selittäisin teidän liiallisen tuttavallisuutenne, hyvä herra.»

»No, no, eukkoseni, siivolla, siivolla», toisti Bunsby.

Kapteeni Cuttle saattoi tuskin uskoa edes tuon suuren miehen kykenevän siihen, mitä nyt tapahtui, vaikka näkikin sen omin silmin. Bunsby astui rohkeasti rouva MacStingerin luo, kiersi karvaisen sinisen käsivartensa hänen vyötäisilleen ja rauhoitti hänet tällä taikurimaisella tavalla ynnä äskeisillä muutamilla sanoilla, puhumatta muuta, niin että rouva MacStinger suli kyyneliin, tuijotettuaan Bunsbyn silmiin joitakin silmänräpäyksiä, ja huomautti, että lapsikin voittaisi hänet nyt, kun hän oli niin lannistunut.

Mykistyneenä ja ällistyneenä katseli kapteeni, kuinka Bunsby vähitellen ohjasi heltymättömän naisen myymälään, palasi sitten noutamaan rommia ja vettä ja kynttilän, vei ne rouva MacStingerille ja rauhoitti hänet nähtävästi sanaakaan lausumatta. Pian sen jälkeen hän kurkisti takahuoneeseen merimiestakki yllään ja virkkoi: »Cuttle, minä menen saattamaan hänet kotiin.»

Kapteeni Cuttle hämmästyi enemmän kuin jos hänet itsensä olisi pantu kahleisiin turvallisesti vietäväksi Brig-torille. Nyt hän näki koko perheen rauhallisesti lähtevän liikkeelle, rouva MacStinger etunenässä. Tuskin hänellä oli aikaa ottaa alas peltirasia ja sujauttaa salavihkaa vähän rahaa Juliana MacStingerille, entiselle suosikilleen, ja Chowleylle, jolla merimiesmäisen ruumiinsa vuoksi oli jonkinlainen oikeus vaatia hänen ystävyyttään, ennenkuin koko seurue jo oli kääntänyt selkänsä merikadetille. Bunsby kuiskasi toimittavansa asian nopeasti ja tulevansa vielä tervehtimään Ned Cuttlea, ennenkuin lähtisi alukselleen, ja sulki oven takanaan retkikunnan viimeisenä jäsenenä.

Kun kapteeni palasi takahuoneeseen ja huomasi olevansa yksin, valtasi hänen mielensä aluksi se epämieluisa kuvitelma, että hän käveli unissaan tai että hänen kimpussaan oli ollut aaveita eikä ilmielävä perhe. Rajaton luottamus ja suunnaton ihailu Bunsbyä kohtaan heräsi sitten hänen mielessään, johtaen kapteenin ihmettelevään hurmiotilaan.

Mutta kun aika kului yhä pitemmälle eikä Bunsbyä ilmestynyt, alkoi kapteenin mielessä herätä toisenlaisia ikäviä epäluuloja. Olikohan Bunsby viekkaasti houkuteltu Brig-torille ja pidätetty siellä tarkasti vartioituna panttivankina ystävänsä puolesta? Siinä tapauksessa olisi kapteenin kunnianmiehenä vapautettava hänet uhraamalla oma vapautensa. Mahdollisesti oli rouva MacStinger hyökännyt hänen kimppuunsa ja voittanut hänet, jollaisen tappion jälkeen hän häpesi näyttäytyä. Vai olikohan rouva MacStinger, vaihteleva kun oli mielenlaadultaan, katsonut parhaaksi kääntyä takaisin ja palata tänne, jolloin Bunsby ehkä oli ohjaavinaan häntä oikoteitse ja koetti eksyttää perhettä Cityn sekavilla kaduilla ja sokkeloissa? Ja ennen kaikkea, mikä olisi hänen, kapteeni Cuttlen, velvollisuus, jollei hän kuulisi enää mitään MacStingereistä tai Bunsbystä, sillä saattaisihan niinkin käydä asioiden liittyessä toisiinsa näin ihmeellisesti ja aavistamattomasti.

Hän pohti kaikkea tätä, kunnes oli lopen väsynyt. Mutta Bunsbystä ei kuulunut mitään. Hän valmisti vuoteensa myymäläpöydän alle, niin että hän saattoi oikaista itsensä sinne millä hetkellä tahansa, eikä vieläkään näkynyt Bunsbyä. Kun kapteeni vihdoin oli jo luopunut toivosta ainakin siksi illaksi ja alkanut riisuutua, kuului lähestyvien vaunujen räminää. Ne pysähtyivät oven eteen, ja Bunsby huusi tervehdyksen.

Kapteeni vapisi ajatellessaan, että rouva MacStingeristä oli ollut mahdotonta päästä irti ja että hänet nyt oli tuotu takaisin vaunuilla.

Mutta ei. Bunsbylla ei ollut mukanaan muuta kuin iso laatikko, jonka hän laahasi myymälään omin käsin, istuutuen sen päälle kohta kun oli saanut sen sisälle. Kapteeni Cuttle tunsi sen siksi arkuksi, jonka oli jättänyt entiseen asuntoonsa, ja katsellessaan Bunsbyä tarkkaavammin kynttilä kädessä tuli siihen käsitykseen, että hänen ystävänsä oli hyvässä humalassa. Mutta vaikea oli päästä siitä varmuuteen, koska hänen kasvoillaan ei selvänäkään ollessa näkynyt mitään ilmettä.

»Cuttle», virkkoi Bunsby nousten arkulta ja avaten kannen, »ovatko nämä sinun kampsujasi?»

Kapteeni Cuttle katsoi arkun sisään ja tunsi omaisuutensa.

»Täsmällisesti ja oikein suoritettu, vai mitä, vanha veikko?» virkkoi Bunsby.

Kiitollinen ja yhä vielä ymmällään oleva kapteeni tarttui hänen käteensä ja aikoi juuri purkaa sanoiksi hämmästystään, kun Bunsby irroitti itsensä nykäisemällä äkkiä rannettaan ja näytti yrittävän iskeä silmää, mutta se ponnistus oli vähällä heilahduttaa hänet tasapainosta nykyisessä tilassaan. Sitten hän avasi äkkiä oven ja lähti aika vauhtia tavoittamaan alustaan. Sellainen oli hänen tapansa aina silloin, kun hän luuli tehneensä mestaritempun.

Koska Bunsby ei mielellään sietänyt tiheitä vierailuja, päätti kapteeni Cuttle olla menemättä hänen luokseen seuraavana päivänä tai lähettämättä häntä hakemaan, kunnes hän itse antaisi jonkin elonmerkin, tai jos ei niin kävisi, kunnes jonkin verran aikaa olisi kulunut. Kapteeni siis jatkoi seuraavasta aamusta yksinäistä elintapaansa ja ajatteli monena aamuna, monena päivänä ja yönä vanhaa Sol Gillsiä, Bunsbyn mielipidettä hänestä ja sitä toivoa, joka vielä oli jäljellä hänen palaamisestaan. Ja tällöin vahvistuikin hänen toivonsa. Menipä hän toivossaan niin pitkälle, että asettui ulko-ovelle odottamaan kadonnutta ystäväänsä, niinkuin hän nyt uskalsi tehdä omituisella tavalla saavuttamassaan vapaudessa. Hän pani myös Sol Gillsin nojatuolin paikalleen ja järjesti pienen takahuoneen entiselleen sen varalta, että Sol-ukko palaisi odottamatta. Hellässä huolenpidossaan hän otti alas seinältä pienoisvalokuvan, joka esitti Walteria koulupoikana, koska pelkäsi sen tuottavan suurta tuskaa vanhukselle hänen palatessaan. Olipa kapteenilla toisinaan aavistuksia, että Sol Gills saapuisi jonakin määräpäivänä. Eräänä sunnuntaina hän tilasi kaksin kertaisen päivällisannoksenkin: niin herkkäuskoinen hän oli toiveissaan. Mutta häntä ei kuulunut, vanhaa Solomonia. Naapurit näkivät yhä merenkulkijan, vahakankainen hattu päässään, seisovan iltaisin myymälän ovella, katsellen katua pitkin kumpaankin suuntaan.

NELJÄSKYMMENES LUKU

Kotioloja

Dombeyn tapaisen miehen käskevä ja tyly luonne ei tietystikään voinut muuttua lempeämmäksi hänen joutuessaan joka päivä tekemisiin sen olennon kanssa, jonka itse oli nostanut itseään vastaan, eikä se kylmä ja kova ylpeyden panssari, joka häntä puristi, käynyt joustavammaksi, kun se tuon tuostakin törmäsi kopeaan ylenkatseeseen ja uhmaan. Sellaisen luonteen kirous — tärkein puoli siihen sisältyvää raskasta kostoa — on se, että kun myöntyväisyys ja alistuvaisuus paisuttavat sen pahoja ominaisuuksia ja antavat sille voimaa vahvistavat vastarinta ja liiallisten vaatimusten torjuminen sitä myös yhtä paljon. Siihen sisältyvä paha saa kasvamisen ja leviämisen tilaisuutta päinvastaisista mielenlaaduista, imien uutta elämää makeasta ja katkerasta. Jos sitä nöyrästi palvellaan tai halveksitaan, orjuuttaa se sittenkin sydäntä, johon se kerran on pysyvästi asettunut; jos ihaillaan tai torjutaan, on se yhä niin paatunut valtias kuin kolkkojen satujen paholainen.

Ensimmäistä vaimoaan Dombey oli kohdellut kylmän ja ylpeän julkeasti kuin jokin korkeampi olento, jollaisena hän melkein piti itseään. Hän oli ollut »herra Dombey» heidän tavatessaan ensimmäisen kerran, ja »herra Dombeyksi» nimitti hänen vaimonsa häntä vielä kuollessaankin. Hän oli osannut vaatia kunnioitusta suuruudelleen heidän koko avioliittonsa ajan, ja hänen vaimonsa oli taipunut siihen nöyrästi. Hän oli säilyttänyt ylvään asemansa valtaistuimen huipulla ja hänen vaimonsa, alhaisen sijansa sen juurella. Ja paljon onnea oli hänelle tuottanut näin elää ainoalaatuisen ajatuksensa orjuuttamana! Hän oli kuvitellut, että hänen toisen vaimonsa ylpeä luonne liittyisi hänen omaansa — sulaisi siihen ja kohottaisi hänen suuruuttaan. Hän oli haaveillut saavansa olla entistäänkin ylpeämpi, kun Edithin ylpeys olisi lisänä. Kertaakaan hän ei ollut ajatellut mahdolliseksi, että se saattaisi joskus asestautua häntä vastaan. Ja nyt, kun hän huomasi sen nousevan itseään vastaan joka askeleella ja joka käänteessä jokapäiväisen elämän polulla, kiinnittäen häneen kylmät, halveksivat ja uhmaavat kasvonsa, työnsi hänen ylpeytensä yhä uusia vesoja sensijaan että olisi kuihtunut tai lamautunut iskusta. Se muuttui tiukemmaksi ja kiihkeämmäksi, yhä synkemmäksi, äreämmäksi ja taipumattomammaksi kuin koskaan ennen.

Ihminen, jolla on sellainen varustus, laahaa mukanaan vielä aina toistakin raskasta rangaistusta. Hän on kova sovinnollisuutta, rakkautta ja luottamusta kohtaan, vastustaa kaikkea ulkoapäin tulevaa myötätuntoa, uskollisuutta, hellyyttä, kaikkia herkempiä tunteita, mutta itserakkautensa syviä pistoksia kohtaan hän on arka kuin paljas rinta teräsasetta kestämään. Sen mätähaavat märkivät pahemmin kuin mitkään muut, vaikka ne olisikin iskenyt itse ylpeyden panssaroitu käsi heikompaan, aseista riistettyyn ja kukistettuun ylpeyteen.

Sellaisia olivat hänen saamansa haavat. Ne vihloivat vanhojen huoneiden yksinäisyydessä, jonne hän nykyään alkoi usein vetäytyä, viettäen siellä monet pitkät ikävät hetket. Hänen kohtalonaan näytti olevan jäädä aina nöyryytetyksi ja voimattomaksi siinä, missä hän olisi tahtonut olla mahtavin. Kenet olikaan kohtalo määrännyt langettamaan sellaisen tuomion?

Kenet? Kuka liitti itseensä rakkaudella hänen vaimonsa samoin kuin hänen poikansakin? Kuka oli näyttänyt hänelle uuden voiton hänen istuessaan pimeässä nurkassa? Kenen pieninkin sana sai toimeen sen, mihin hänen äärimmäiset keinonsa eivät pystyneet? Kuka ilman hänen rakkautensa ja huomaavaisuutensa apua menestyi ja kasvoi kauniiksi, jotavastoin sen, jolle hän oli kaikkensa uhrannut, piti kuolla? Kuka muu se olisi voinut olla kuin sama lapsi, joka äidittömänä pienokaisena oli ollut hänen kiusanaan ja jota hän oli pelännyt kerran vielä alkavansa vihata? Niin, tämä hänen aavistuksensa olikin toteutunut, sillä hän vihasi Florencea sydämessään.

Hän tahtoi ja hänen täytyi vihata, vaikka vielä nytkin joskus tuntui heikko kajastus siitä valosta, jossa hän oli nähnyt tyttärensä muistorikkaana iltana, palattuaan kotiin nuoren puolisonsa kanssa. Hän tiesi nyt, että tyttö oli kaunis, ja myönsi hänen olevan suloisen ja miellyttävän, niin että alkavan naisellisuuden viehkeys oli suorastaan yllättänyt. Mutta hän käänsi tämänkin vain aseeksi tytärtään vastaan. Synkässä, sairaloisessa mietiskelyssään tämä onneton mies, joka hämärästi tajusi vieroittaneensa itsestään kaikki sydämet ja samalla kuitenkin epämääräisesti kaipasi, mitä kaiken ikänsä oli torjunut luotaan, loi itselleen vääristyneen kuvan siitä, mihin hänellä oli oikeus ja mitä vääryyttä oli kärsinyt, ja puolusteli sillä suhdettaan Florenceen. Mitä selvemmin tytöstä näytti tulevan hänen arvoisensa, sitä enemmän hän jo ennakolta vaati, että Florence täyttäisi velvollisuutensa häntä kohtaan ja alistuisi. Milloin Florence oli vähääkään osoittanut näitä ominaisuuksia? Sulostuttiko hän isänsä elämää vai — Edithin? Oliko hänen viehkeytensä ilmennyt ensin hänelle — vai Edithille? Eiväthän hän ja Florence olleet koskaan olleet kuin isä ja tytär! Heidän suhteensa oli aina ollut kylmä ja vieras. Kaikkialla ja kaikessa oli Florence ollut hänen tiellään ja nyt taas liittoutunut toisen kanssa häntä vastaan. Florencen pelkkä kauneus pehmensi sellaisia luonteita jotka olivat hänen isäänsä kohtaan kovia, ja loukkasi häntä luonnottomalla voitollaan.

Mahdollisesti ilmeni kaikessa tässä erään hänen rinnassaan heränneen tunteen napinaa — kuinka itsekkäästi se lieneekään johtunut hänen epäedullisesta asemastaan, kun hän ajatteli, millaiseksi Florence olisi voinut tehdä hänen elämänsä. Mutta hän vaimensi ukkosen kaukaisen jyrinän antamalla ylpeytensä meren kohista korkeana. Hän ei tahtonut kuulla muuta kuin oman ylpeytensä ääntä, ja ylpeydessään, joka oli täynnä ristiriitaa, kurjuutta ja itsekidutusta, hän vihasi Florencea.

Synkkää, itsepäistä ja uhmailevaa pahaahenkeä vastaan, joka oli ottanut hänet valtoihinsa, hänen vaimonsa pani toisenlaatuisen ylpeytensä täydessä voimassaan. He eivät olisi voineet milloinkaan viettää onnellista yhteiselämää, mutta mikään ei olisi saattanut tehdä sitä onnettomammaksi kuin sellaisten voimien raivoisa ja yhtämittainen sota. Dombeyn ylpeys oli ottanut tehtäväkseen pitää pystyssä mahtavaa ylivaltaa, pakottaa Edithin sen tunnustamaan. Edith taas olisi antanut kiduttaa itsensä vaikka kuoliaaksi voidakseen suunnata mieheensä vielä viime hetkellään rauhallisen ja ylpeän katseen täynnä taipumatonta halveksimista. Saattoiko Edith mukaantua? Dombeylla ei ollut aavistusta siitä, millaisen myrskyn ja taistelun jälkeen Edith oli taipunut hyväksymään suurta kunniaa tuottavan kosinnan ja kuinka paljon Edith mielestään oli mukaantunut sietäessään, että Dombey nimitti häntä vaimokseen.

Dombey oli päättänyt näyttää hänelle olevansa mahtavampi heistä kahdesta. Ei saanut olla muuta tahtoa kuin hänen omansa. Ylpeä sai Edith hänen mielestään hyvinkin olla, mutta miehensä puolesta eikä häntä vastaan. Usein, kun hän istui yksinään paatuen yhä enemmän, hän kuuli Edithin lähtevän ulos ja palaavan kotiin, sillä Edith kierteli Lontoon seuraelämässä välittämättä miehensä suostumuksesta tai paheksumisesta enempää kuin jos tämä olisi ollut hänen palvelijansa. Edithin häneltä itseltään anastettu kiistämätön ominaisuus loukkasi häntä enemmän kuin mikään muu käytös olisi voinut. Ja niin hän päätti taivuttaa Edithin oman ylpeän ja mahtavan tahtonsa alaiseksi.

Kauan hän oli hautonut näitä ajatuksia, kun hän eräänä iltana meni tapaamaan Edithiä tämän omiin huoneisiin kuultuaan hänen palanneen kotiin myöhään kaupungilta. Edith oli yksinään, vielä yllään komea pukunsa, ja oli juuri tullut äitinsä huoneesta. Hänen kasvonsa olivat surumieliset ja miettiväiset Dombeyn yllättäessä hänet, mutta ne pysähdyttivät Dombeyn hetkiseksi ovelle, sillä katsahtaessaan vastapäiseen kuvastimeen hän huomasi kuin taulunkehyksessä rypistyneet kulmakarvat ja synkistyneen kauneuden, jonka ennestään niin hyvin tunsi.

»Rouva Dombey», virkkoi hän astuessaan sisään, »pyydän teitä kuuntelemaan minua hetkisen».

»Huomenna», kuului vastaus.

»Ei mikään muu hetki ole niin sopiva kuin tämä, madame», sanoi Dombey. »Te erehdytte asemastanne. Minä olen tottunut valitsemaan oman aikani enkä siedä toisen valintaa. Näyttää siltä kuin tuskin käsittäisitte, kuka ja mitä minä olen, rouva Dombey.»

»Luulen ymmärtäväni teidät oikein hyvin», vastasi Edith.

Hän katsahti mieheensä, pani kullasta ja jalokivistä välkkyvät valkeat käsivartensa ristiin kiivaasti kohoilevalle rinnalleen ja käänsi sitten silmänsä poispäin.

Jos hän olisi ollut vähemmän kaunis ja komea kylmässä tyyneydessään, ei hänellä ehkä olisi ollut voimaa herättää miehessään sitä tappiolle joutumisen tunnetta, joka tunkeutui äärimmäisen ylpeydenkin läpi. Mutta Edithillä oli se voima, ja Dombey tunsi sen hyvin elävästi. Hän katseli ympärilleen huoneessa ja näki kallisarvoisia koristeita ja ylellisiä pukuja lojuvan siellä täällä, jollaiseen huolettomuuteen (Dombeyn mielestä) ei ollut syynä pelkkä oikku tai velttous, vaan niiden itsepintainen ja ylpeä halveksiminen. Yhä selvemmin hän tajusi olevansa huonommalla puolella. Kukkaseppeleitä, höyhentöyhtöjä, jalokiviä, pitsejä ja silkkiä oli joka taholla, rikkautta, halveksittua, tuhlattua ja pilkattua rikkautta. Timantitkin — hänen antamansa huomenlahja — jotka koristivat Edithin kärsimättömästi kohoilevaa rintaa, näyttivät tahtovan läähättäen katkaista kaulaketjun ja vieriä alas lattialle, jotta kaunis olento saisi siinä tallata ne jalkoihinsa.

Dombey aavisti joutuvansa tappiolle eikä voinut sitä salatakaan. Juhlallisena ja outona keskellä tätä loistoa ja hekumallista välkettä, vieraana ja väkinäisenä sen ylpeää valtiatarta kohtaan, jonka kopea kauneus heijastui siitä kuin yhtä monesta kuvastimen kappaleesta, hän tunsi itsensä hämmentyneeksi ja kömpelöksi. Kaikki, mikä edisti Edithin ylenkatseellista itsehillintää, oli omansa häntä ärsyttämään. Vaivautuneena ja omaan itseensä suuttuneena hän istuutui ja jatkoi äskeistä pahatuulisemmin:

»Rouva Dombey, minusta on välttämätöntä, että meidän kesken tulee toimeen jokin yhteisymmärrys. Teidän käytöksenne ei miellytä minua, madame.»

Edith vilkaisi vain häneen ja käänsi sitten taas silmänsä poispäin, mutta vaikka hän olisi puhunut kokonaisen tunnin, ei hän olisi voinut ilmaista enempää kuin tällä katseellaan.

»Toistan vielä, rouva Dombey, käytöksenne ei miellytä minua. Olen jo kerran käyttänyt hyväkseni tilaisuutta, pyytäen teitä muuttamaan sitä toisenlaiseksi. Nyt vaadin sitä uudelleen.»

»Te valitsitte sopivan tilaisuuden ensimmäistä moitettanne varten, herra Dombey, ja toista moitettanne varten valitsitte sopivan käytöstavan ja sopivat sanat. Te vaaditte! Minulta!»

»Madame», vastasi Dombey niin juhlallisen hyökkäävästi kuin suinkin, »minä olen ottanut teidät vaimokseni. Teillä on minun nimeni. Te olette liittynyt minun asemaani ja minun maineeseeni. En tahdo väittää, että ylimalkaan maailman mielestä olette solminnut kerrassaan kunniakkaan liiton, mutta sanon tottuneeni 'vaatimaan', kun asia koskee omaisiani ja alaisiani.»

»Kumpanakohan suvaitsette pitää minua?» kysyi Edith.

»Mahdollisesti voisin olla sitä mieltä, että vaimoni on — että hänen täytyy olla — kumpaakin lajia, rouva Dombey.»

Edith tuijotti häneen jäykästi ja puristi yhteen vapisevat huulensa. Dombey näki hänen rintansa kohoilevan ja hänen kasvojensa vuorotellen punastuvan ja kalpenevan. Kaiken sen hän pani merkille, mutta ei voinut kuulla sitä yhtä sanaa, joka kuiskaili Edithin sydämen sisimmässä sopukassa pyytäen häntä pysymään rauhallisena. Se sana oli Florence.

Sokea tyhmyri, joka syöksyi kuilua kohti! Hän luuli itse peloittavansa Edithiä!

»Te olette liian tuhlaava, rouva Dombey», jatkoi Dombey. »Te kulutatte paljon rahaa — tai ainakin tuntuisi siltä useimpien miesten kukkarossa — seurustellessanne sellaisissa piireissä, joista minulla ei ole mitään hyötyä ja jotka suorastaan ovat minulle vastenmielisiä. Minun täytyy vaatia täydellistä muutosta kaikissa näissä suhteissa. Tosin tiedän, että naiset ovat taipuvaisia menemään ensi alussa liiallisuuteen saadessaan äkkiä haltuunsa kymmenennenkään osan sellaisesta omaisuudesta, jonka onni on toimittanut teidän käytettäväksenne. Mutta tätä ylellistä elämää on jo kestänyt liiaksikin. Pyydän siis, että ne päinvastaiset elämykset, jotka rouva Granger on kokenut, tulisivat nyt hyödyksi rouva Dombeylle.»

Yhä sama jäykkä katse, värisevät huulet, kiivaasti kohoileva rinta, vuoroin kalpenevat, vuoroin punaisiksi lehahtavat kasvot ja yhä sama kuiskaus sydämen sisimmässä: »Florence! Florence!» joka toistui samassa tahdissa hänen sydämensä tykytyksen kanssa.

Dombeyn ylimielinen itseluottamus paisui hänen nähdessään tämän muutoksen Edithissä. Sitä kiihdytti yhtä paljon Edithin aikaisemmin osoittama ylenkatse ja äskeinen tappion pelko kuin nykyinen alistuvaisuus (jona hän piti Edithin käytöstä), niin että se kävi liian valtavaksi pysyäkseen hänen rinnassaan ja mursi kaikki esteet. No niin, kuka saattoikaan kauan vastustaa hänen ylpeää tahtoaan ja mielivaltaansa! Hän oli päättänyt voittaa Edithin, ja kah, näin helposti se luonnistuikin!

»Ja muuten suvainnette ottaa huomioon, madame», jatkoi Dombey mahtavan käskevällä äänellä, »että minä vaadin mukautumista ja kuuliaisuutta. Minä vaadin, että osoitatte minulle maailman silmissä tottelevaisuutta, koska olen siihen tottunut. Vaadin sitä oikeutenani. Lyhyesti sanoen, minä tahdon sitä. Minä pidän sitä luonnollisena korvauksena niistä maallisista eduista, jotka ovat tulleet teidän osaksenne, enkä luule kenenkään ihmettelevän, että vaadin sitä teiltä tai että te taivutte siihen — osoitatte sitä minulle — minulle!» lisäsi hän pontevasti.

Ei sanaakaan Edithin suusta. Ei pienintäkään muutosta hänessä. Hänen katseensa oli yhä suunnattuna Dombeyhin.