Part 12

»Kapteeni Gills!» huudahti Toots, »minä olen sellaisessa mielentilassa ja niin hirveästi vakavissani, että jos voisin vannoa kuuman raudanpalan, hehkuvan hiilen, sulan lyijyn tai palavan sinettilakan tai minkään muun sentapaisen kautta, olisin iloinen voidessani tuottaa tuskaa itselleni helpottaakseni tunteitani». Ja Toots loi pikaisen silmäyksen ympärilleen kuin etsien jotakin kyllin tuskallista keinoa suorittaakseen julman aikomuksensa.

Kapteeni työnsi vahakankaisen hattunsa takaraivolleen, siveli kasvojaan raskaalla kädellään — jolloin hänen nenänsä kävi tavallistakin kirjavammaksi — ja asettui vastapäätä Tootsia, tarttui hänen takkinsa rintapieleen ja puheli hänelle seuraavaan tapaan Tootsin tuijottaessa hänen kasvoihinsa hyvin tarkkaavasti ja jonkin verran hämmästyneenä:

»Nähkääs, nuorukainen, jos teillä on vakava tarkoitus, niin saatte osaksenne laupeutta, ja laupeus on kirkkain jalokivi brittiläisen kruunussa. Sen voitte huomata jo vakiomuodostakin sellaisena kuin se esiintyy _Rule Britanniassa_, ja kun löydätte sen, on siinä se peruslaki, josta suojelusenkelit lauloivat niin monta kertaa. Huomio! Tämä teidän ehdotuksenne tuntuu minusta vähän oudolta. Ja miksi? Koska minä nähkääs purjehdin yksin näillä vesillä eikä minulla ole ketään toveria enkä ehkä kaipaakaan ketään. Rauhoittukaa! Te tervehditte minua ensiksi erään nuoren naisen vuoksi, jonka nimessä te purjehditte. Mutta nyt sanon teille, että jos me, te ja niinä, ollenkaan jatkamme seurusteluamme, ei mainitun nuoren olennon nimeä saa koskaan mainita tai edes viitatakaan siihen. En tiedä, kuinka paljon onnettomuutta onkaan jo saatu aikaan mainitsemalla sitä liian usein, ja senvuoksi sanon tämän teille lyhyesti ja jyrkästi. Ymmärrättekö oikein, veli?»

»Suokaa anteeksi, kapteeni Gills», vastasi Toots, »jollen aina voi käsittää teitä täydelleen. Mutta kautta kunniani, minä — on tosiaankin liian vaikeata olla mainitsematta neiti Dombeyta. Minulla on niin hirveä paino täällä!» Samalla Toots kosketti syvästi liikutettuna kummallakin kädellään paidanrintaansa. »Minusta tuntuu öin ja päivin siltä kuin joku istuisi päälläni.»

»Sellaiset ovat minun ehtoni», sanoi kapteeni. »Jos ne tuntuvat teistä kovilta, veli, niinkuin ne ehkä ovat, niin nostakaa ankkuri, kääntäkää laivanne ja purjehtikaa pois yksinänne iloisin mielin!»

»Kapteeni Gills», sanoi Toots, »tuskin tiedän mistä se johtuu mutta sen jälkeen, mitä sanoitte käydessäni täällä ensimmäistä kertaa, minusta tuntuu, että mieluummin ajattelen teidän seurassanne neiti Dombeyta kuin puhelen hänestä kenen muun kanssa tahansa. Siis, kapteeni Gills, jos suotte minulle kunnian päästä tuttavaksenne, on minulle mieluista suostua siihen tarjoamillanne ehdoilla. Tahdon olla rehellinen, kapteeni Gills», jatkoi Toots, vetäen hetkiseksi takaisin ojentamansa käden, »ja senvuoksi on velvollisuuteni sanoa, etten voi olla ajattelematta neiti Dombeyta. Minun on mahdotonta luvata olla häntä ajattelematta.»

»Nuorukainen», sanoi kapteeni, jonka mielipide Tootsista oli muuttunut paljon edullisemmaksi hänen avomielisen tunnustuksensa jälkeen, »ihmisen ajatukset ovat kuin tuuli, eikä kukaan voi vastata niistä varmasti pitkäksi ajaksi. Mutta sopimuksemme on voimassa, mitä tulee puhumiseen — eikö niin?»

»Siinä suhteessa voin kyllä vastata itsestäni, kapteeni Gills», vastasi Toots.

Asian vahvistukseksi Toots ojensi kätensä kapteeni Cuttlelle, joka nyt otti hänet nimenomaan tuttavakseen, osoittaen ystävällisesti ja miellyttävästi alentuvaisuuttaan. Toots näytti tulevan hyvin iloiselle ja huojentuneelle mielelle tämän saavutuksensa vuoksi ja nauraa hihitti ihastuneena vierailunsa loppuajan. Kapteeni puolestaan ei näyttänyt tyytymättömältä tähän suojelija-asemaansa ja oli tavattomasti mielissään omasta viisaudestaan ja varovaisuudestaan.

Mutta niin runsaasti kuin kapteeni Cuttlella lieneekin ollut tätä viimeksimainittua ominaisuutta, tuli hänen osakseen samana iltana vielä suuri yllätys, eikä kenenkään viattomamman nuorukaisen kuin Rob Hiojan taholta. Tämä vilpitön poika, joka joi isäntänsä kanssa teetä saman pöydän ääressä ja istui vaatimattomasti kumartuneena kuppinsa ja lautasensa yli, tarkasteli jonkin aikaa salavihkaa kapteenia, joka luki sanomalehteä vaivaloisesti, mutta arvokkaasti silmälasiensa läpi. Sitten Rob katkaisi hiljaisuuden sanomalla:

»Suokaa anteeksi, kapteeni, mutta ette kai te juuri tarvitse kyyhkysiä, vai mitä?»

»En, poikaseni», vastasi kapteeni.

»Sillä minä haluaisin käyttää omiani toisaalla, kapteeni», sanoi Rob.

»No mutta mitä ihmettä!» huudahti kapteeni kohauttaen tuuheita kulmakarvojaan.

»Niin, se on aikomukseni, kapteeni, jollei teillä ole mitään sitä vastaan.»

»Lähdetkö sinä? Ja minne?» kysyi kapteeni katsahtaen häneen silmälasiensa yli.

»Mitä? Ettekö tiennyt, että aion lähteä luotanne, kapteeni?» kysyi Rob hymyillen matelevasti.

Kapteeni pani lehden pois, otti silmälasit nenältään ja suuntasi katseensa karkuriin.

»Niin, kapteeni, minä sanon itseni irti. Mielestäni olisi teidän pitänyt arvata se jo aikaisemminkin», virkkoi Rob hieroen käsiään ja nousten. »Jos tahtoisitte olla hyvä ja kuulustella jostakin seuraajaa, kapteeni, olisi se minulle hyvin mieluista. Huomisaamuksi ette kai vielä voi saada ketään, kapteeni, vai mitä arvelette?»

»Ja sinä aiot karata lippusi luota, poikaseni?» virkkoi kapteeni tarkastettuaan kauan hänen kasvojaan.

»Olettepa peräti kova poikaparkaa kohtaan»! huudahti herkkätuntoinen Rob, joka heti loukkaantui ja vihastui, »kun ette salli hänen laillisesti pyytää eroa paikastaan katselematta vihaisesti ja moittimatta karkuriksi. Eihän teillä, kapteeni, ole mitään oikeutta antaa haukkumanimiä syyttömälle poikaparalle. Eihän teidän tarvitse siksi halventaa minua, että olette herra ja minä palvelija. Mitä vääryyttä minä olen tehnyt? Kuulkaahan, kapteeni, sanokaapas minulle, mikä on rikokseni.»

Loukkaantunut nuorukainen itki ja pyyhki silmiään takkinsa hihalla.

»Kuulkaa, kapteeni!» huusi vääryyttä kärsinyt, »sanokaa rikokseni. Mitä olen tehnyt? Olenko varastanut teiltä? Olenko sytyttänyt talon palamaan? Jos olen, niin miksette anna minua ilmi ja tutkituta asiaa? Mutta viedä kunnia ihmiseltä, joka on ollut teille hyvä palvelija, senvuoksi, ettei hän voi teidän tähtenne tuottaa vahinkoa itselleen — mikä vääryys se onkaan ja huono palkinto uskollisesta palveluksesta! Niin, sillä lailla nuoria poikia viedään turmioon ja pahuuden helmaan. Tosiaankin ihmettelen teitä kovasti, kapteeni.»

Kaiken tämän hän esitti uikuttaen ja peräytyen samalla varovasti ovea kohti.

»Olet siis hankkinut itsellesi toisen kajuutan, poikaseni?» kysyi kapteeni katsellen häntä terävästi.

»Kyllä, kapteeni, koska tahdotte nimittää sitä niin, minulla on toinen kajuutta», huudahti Rob peräytyen yhä enemmän, »parempi kajuutta kuin täällä, vieläpä sellainen, jonne en onneksi tarvitse teidän suositustannekaan, kapteeni, mikä on tosiaankin onneksi minulle kaiken sen lian jälkeen, jota olette heittänyt kasvoilleni, sillä minä olen köyhä, eikä minun kannata tuottaa itselleni vahinkoa teidän tähtenne. Niin, minä olen päässyt toiseen kajuuttaan, ja jollei asian laita olisi niin, että te joutuisitte pulaan, kapteeni, niin lähtisin paikalla mieluummin kuin sallisin teidän ladella minulle haukkumanimiä senvuoksi, että olen köyhä ja että minun ei kannata tuottaa itselleni vahinkoa teidän tähtenne. Miksi moititte minua siitä, että olen köyhä enkä voi tuottaa itselleni vahinkoa teidän tähtenne, kapteeni? Kuinka voitte niin alentua?»

»Kuuleppas, poikaseni», vastasi rauhaa rakastava kapteeni, »älä laskettele enää tuollaisia sanoja!»

»Hyvä on, älkää tekään sitten enää lasketelko omia sanojanne, kapteeni», vastasi loukkaantunut viaton poika vikisten yhä kovemmin ja peräytyen myymälään. »Mieluummin antaisin teidän riistää minulta vereni kuin hyvän maineeni.»

»Sanoppas, poikaseni», jatkoi kapteeni rauhallisesti, »oletko ehkä koskaan kuullut puhuttavan sellaisesta kapineesta kuin nuoranpätkästä?»

»Olenko kuullut siitä, kapteeni!» huudahti julkea hioja. »En ole. En koskaan ole kuullut sellaisesta kapineesta!»

»No niin», sanoi kapteeni, »minä uskon sinun pian tutustuvan siihen lähemmin, jollet ole tarkoin varuillasi. Ymmärrän jo hyvin merkinantosi, poikaseni. Saat mennä.»

»Saanko mennä nyt heti, kapteeni!» huusi Rob riemuiten menestyksestään. »Mutta muistakaa se, etten minä vaatinut päästä heti lähtemään, kapteeni. Te ette saa ottaa minulta hyvää nimeäni lähettämällä minut pois omasta määräyksestänne. Ettekä myöskään saa pidättää palkkaani, kapteeni!»

Tämän viimeisen ehdon täytti hänen isäntänsä vetämällä esille peltirasian ja laskemalla Robin täyden palkan pöydälle. Tyrskivä, nyyhkyttävä ja syvästi loukkaantunut Rob otti rahat käteensä yksitellen ja tyrskähtäen jokaiselle erittäin ja sitoi ne kunkin eri solmuun nenäliinaansa. Sitten hän nousi talon katolle, täytti hattunsa ja taskunsa kyyhkysillä ja tuli taas alas myymäläpöydän alla olevan vuoteensa luo, sitoi käärönsä tyrskien ja nyyhkyttäen yhä kovemmin, ikäänkuin vanhat muistot repisivät hänen sydäntään. Senjälkeen hän vikisi: »Hyvää yötä, kapteeni, en kanna ollenkaan kaunaa teitä kohtaan», ja lähtiessään ulos nykäisi pientä merikadettia nenästä kuin erojaiskiusaksi ja alkoi astella katua pitkin voitonriemuisesti virnistellen.

Yksin jäätyään kapteeni ryhtyi taas lukemaan sanomalehteään, niinkuin ei mitään tavatonta tai odottamatonta olisikaan sattunut, ja luki peräti uutterasti ja tarkkaavasti. Mutta hän ei ymmärtänyt sanaakaan, vaikka hikikin kauan aikaa, sillä Rob Hioja livisti palstaa ylös ja toista alas koko sanomalehden läpi.

Epätietoista on, oliko kelpo kapteeni koskaan tätä ennen tuntenut itseään täysin hyljätyksi. Mutta vasta nyt hän oikein menetti vanhan Sol Gillsin, Walterin ja Florencen, ja vasta nyt Carker petti ja loukkasi häntä julmasti. Heitä kaikkia edusti vilpillinen Rob, jolle hän oli usein puhellut rakkaista muistoistaan. Hän oli uskonut petolliseen Robiin ja ollut iloinen voidessaan häneen uskoa. Hän oli ottanut toverikseen pojan, joka oli viimeiseksi jäänyt hänen kanssaan vanhaan laivaan. Hän oli ryhtynyt hoitamaan pikku merikadettia, Rob oikeana kätenään, luullut täyttävänsä velvollisuutensa ja tuntenut melkein yhtä suurta hyväntahtoisuutta poikaa kohtaan kuin jos he olisivat tehneet haaksirikon ja yhdessä joutuneet autiolle saarelle. Ja nyt, kun vilpillinen Rob oli tuonut epäluottamusta, petollisuutta ja alhaisuutta tähän samaan huoneeseen, joka oli jonkinlainen pyhättö, tuntui kapteeni Cuttlesta kuin koko huone voisi vajota maan alle hämmästyttämättä häntä vähääkään tai tuottamatta hänelle suurtakaan surua.

Kapteeni siis luki sanomalehteä hyvin tarkkaavasti, käsittämättä siitä mitään, eikä senvuoksi sanonut itsekseen mitään Robista tai myöntänyt edes ajattelevansakaan häntä eikä tahtonut lainkaan uskoa Robin olevan syypään siihen, että hän tunsi itsensä yhtä yksinäiseksi kuin Robinson Crusoe.

Yhtä rauhallisesti ja asiallisesti kapteeni meni hämärissä Leadenhail-torille ja teki sopimuksen erään siellä toimessa olevan yksityisvartijan kanssa, että tämä tulisi panemaan paikoilleen ja ottamaan alas puisen merikadetin akkunaluukut joka ilta ja aamu. Sitten hän poikkesi ruokapaikkaan, antoi määräyksen vähentää puolella jokapäiväiset ruoka-annokset, jotka sieltä tuotiin, ja pistäytyi anniskeluun lakkauttaakseen petturin olutannoksen. »Nuorukainen on parantanut tapansa», sanoi kapteeni selitykseksi tarjoilupöydän takana seisovalle nuorelle naiselle. Ja hyväksi lopuksi kapteeni päätti tästedes nukkua myymäläpöydän alla olevalla vuoteella, koska hän nyt oli koko omaisuuden ainoa vartija.

Tältä vuoteelta kapteeni Cuttle siis nousi joka aamu kello kuusi ja painoi päähänsä vahakankaisen hattunsa yhtä lohduttoman näköisenä kuin Robinson Crusoe, joka viimeisteli asuansa vuohennahkalakilla. Ja vaikka hänen pelkonsa, että MacStingerin vihamielinen heimo voisi ilmestyä, oli osaksi hälvennyt, niinkuin mainitun yksinäisen haaksirikkoutuneen samantapainen pelko tavallisesti laimeni, kun oli kulunut vähän aikaa eikä mitään merkkejä ihmissyöjistä näkynyt, ei hän kuitenkaan luopunut puolustustoimista eikä milloinkaan mennyt naisolentoa vastaan tarkastelematta sitä ensin varustetusta linnoituksestaan. Mutta nyt seuranneina päivinä (jolloin hänen luonaan ei käynyt edes Toots, tämä kun oli kirjoittanut lähteneensä matkalle) alkoi hänen oma äänensä kaikua oudolta hänen korvissaan. Kiilloittaessaan ja järjestellessään tavaroita myymälässä tai istuessaan pöydän takana lukemassa ja tuijottamassa ulos akkunasta hän tottui niin ponnistamaan ajatuksiaan, että kovan vahakangashatun hänen otsaansa painamaa punaista juovaa toisinaan särki liiallisesta miettimisestä.

Kun vuosi nyt oli kulunut loppuun, piti kapteeni Cuttle sopivana avata mytyn. Mutta koska hänellä oli aina ollut tarkoitus avata se Rob Hiojan läsnäollessa, joka oli sen tuonutkin hänelle, ja koska hän oli sitä mieltä, että avaamisen piti tapahtua säädyllisyyden vuoksi jonkun läsnäollessa, tuli hänelle paha pulma todistajan puutteessa. Tässä vaikeassa asemassa hän eräänä päivänä tervehti tavattoman iloisesti laivailmoituksissa uutista, että kapteeni John Bunsbyn komentama alus oli taas saapunut satamaan rannikkomatkaltaan. Hän lähetti siis heti mainitulle filosofille kirjeen, jossa pyysi häntä tarkoin vaikenemaan hänen olinpaikastaan ja jonakin lähi-iltana tulemaan luokseen vierailulle.

Bunsby, yksi niitä viisaita, jotka toimivat vakaumuksesta, tarvitsi muutamia päiviä, ennenkuin hänessä kypsyi varma vakaumus, että hän oli saanut tuollaisen kirjeen. Mutta kun hän oli paininut tämän ilmiön kanssa ja voittanut sen, lähetti hän kiireesti pojan viemään ilmoitusta: »Tänään tulee.» Poika, joka oli saanut määräyksen lausua nämä sanat ja heti hävitä, täytti tehtävänsä kuin tervainen aave, jonka huoleksi on annettu lausua salaperäinen varoitus.

Kapteeni, joka oli hyvin mielissään ilmoituksesta, valmisteli kuntoon piippuja ja rommia ja vettä ja odotti vierastaan takahuoneessa. Kello kahdeksan ilmoitti myymälänoven takaa kuuluva syvä murina kuin merihärän ammunta, jota seurasi kepin koputus akkunaluukkuun, kapteeni Cuttlen kuuntelevalle korvalle, että Bunsby oli saapunut hänen laivansa kylkeen. Heti hän päästi sisälle partaisen ja huolimattomasti puetun toverinsa, jolla oli rehelliset mahonginväriset kasvot. Tapansa mukaan Bunsby ei näyttänyt vähääkään tajuavan mitä hänellä oli edessään, vaan kohdistavan kaiken huomionsa siihen, mitä tapahtui jossakin etäisessä maailmankolkassa.

»Bunsby», virkkoi kapteeni tarttuen hänen käteensä, »mitä kuuluu, kelpo veikko?»

»Oikein hyvää, oikein hyvää, kaveri», vastasi Bunsbyn ääni, mutta sanoja ei vahvistanut ainoakaan ele.

»Bunsby», virkkoi kapteeni Cuttle voimatta salata ystävänsä lahjakkuutta kohtaan tuntemaansa kunnioitusta, »vihdoinkin siis olet täällä sinä mies, jonka järki on jalokiveä loistavampi — lähetithän luokseni pojan, joka tervahousuissaankin loisti kuin timantti — voit katsoa Stanfellin vuosikirjasta ja löydettyäsi merkitä sen muistiin. Sinähän olet jo kerran ennen tällä samalla paikalla lausunut mielipiteen, joka on toteutunut pienintäkin kirjainta myöten» (kuten kapteeni vilpittömästi uskoikin).

»Vai niin», murisi Bunsby.

»Joka kirjainta myöten», vahvisti kapteeni.

»Miksi?» murisi Bunsby katsahtaen ystäväänsä ensimmäisen kerran. »Minne? Jos niin on, niin miksi ei. Niinpä niin.»

Näiden oraakkelimaisten sanojen jälkeen, jotka melkein huimasivat kapteenin päätä, sillä ne heittivät hänet oikealle arvelujen ja otaksumien merelle, filosofi salli riisua päältään meritakkinsa ja seurasi ystäväänsä takahuoneeseen, missä hän heti tarttui rommipulloon ja sekoitti itselleen vahvan annoksen, Pian senjälkeen hän otti piipun, täytti sen ja sytytti palamaan, alkaen vedellä savuja.

Kapteeni Cuttle teki samoin kuin hänen ystävänsäkin, vaikka hänelle olikin ylivoimaista tarkoin jäljitellä suuren ylipäällikön järkkymättömän rauhallista menettelyä, ja istuutui sitten vastapäätä tulen ääreen tarkastellen häntä kaiken aikaa kunnioittavasti kuin odottaisi Bunsbyn taholta jonkinlaista rohkaisun tai uteliaisuuden ilmaisua päästäkseen käsiksi omiin asioihinsa. Mutta kun mahonginvärinen filosofi ei ilmaissut tuntevansa muuta kuin lämmön ja tupakan tarvetta, lukuunottamatta ainoata kertaa, jolloin hän otti piipun suustaan valmistaakseen tilaa rommilasille ja samalla kuin sattumalta huomautti tavattoman karheasti, että hänen nimensä oli Jack Bunsby — mikä selitys ei paljonkaan auttanut keskustelua pääsemään vauhtiin — alkoi kapteeni Cuttle herättää ystävänsä huomiota pienellä kohteliaalla esipuheella, kertoi koko jutun Sol-ukon lähdöstä asti ja siitä johtuneen muutoksen omassa elämässään ja kohtalossaan. Hän lopetti esityksensä panemalla mytyn pöydälle.

Pitkän vaitiolon jälkeen Bunsby nyökkäsi.

»Avaanko?» kysyi kapteeni.

Bunsby nyökkäsi taas.

Kapteeni mursi siis sinetin ja veti esille kaksi kokoontaitettua paperia, joiden kummankin osoitteen hän luki ääneen näin: »Solomon Gillsin viimeinen tahto ja testamentti». —

»Kirje Ned Cuttlelle.»

Bunsby, joka katseli henkensä silmillä Grönlannin rannikkoa, näytti odottavan kuullakseen, mitä ne sisälsivät. Kapteeni siis karisteli kurkkuaan ja luki kirjeen ääneen.

»Rakas Ned Cuttle! Kun lähdin kotoa matkustaakseni Länsi-Intiaan —-»

Iässä kapteeni pysähtyi ja katsoi terävästi Bunsbya, joka yhä tarkasteli Grönlannin rannikkoa.

— »etsimään tietoja rakkaasta pojastani, tiesin, että jos olisit tuntenut suunnitelmani, olisit vastustanut sitä tai seurannut minua, ja senvuoksi pidin sitä salassa. Jos joskus luet tämän kirjeen, Ned, olen luultavasti kuollut. Silloin suot auliisti anteeksi tämän päähänpiston vanhalle ystävällesi ja tunnet sääliä sen rauhattomuuden ja epävarmuuden vuoksi, jonka vallassa hän on lähtenyt niin hurjalle matkalle. Ei siis enempää siitä. Minulla ei ole paljonkaan toivoa, että poikaparkani koskaan lukisi näitä sanoja tai ilahduttaisi enää silmiäsi avomielisillä kasvoillaan.» (»Ei, ei, ei koskaan enää», virkkoi kapteeni surumielisesti mietteissään, »ei enää koskaan. Siellä hän nyt makaa tuomiopäivään asti —»)

Bunsby, jolla oli soitannollinen korva, karjaisi äkkiä: »Biskajan lahdessa, oo!» mikä niin liikutti kelpo kapteenia, joka piti sitä vainajan muistolle pyhitettynä kunnianosoituksena, että hän pudisti kiitollisena ystävänsä kättä ja oli iloinen saadessaan pyyhkiä silmiään.

»Niinpä niin!» sanoi kapteeni huoahtaen, kun Bunsbyn valitus oli häipynyt kaikumasta. »Ja painoi murhe suuri niin kauan häntä juuri — katsotaan sitä lähemmin kirjasta, sieltä sen löydämme.»

»Lääkärit eivät mahtaneet mitään», huomautti Bunsby.

»Voi, voi», huoahti kapteeni, »mitäpä hyötyä heistä voisi olla kahden-, kolmensadan sylen syvyydessä meren pohjalla!» Sitten hän kävi taas käsiksi kirjeeseen ja luki edelleen: »Mutta jos hän olisi saapuvilla kirjettä luettaessa (kapteeni katsahti vaistomaisesti ympärilleen ja pudisti päätään) tai saisi siitä kuulla joskus myöhemmin (kapteeni pudisti taas päätään), niin ottakoon hän vastaan siunaukseni! Jollei mukana seuraava paperi ole kirjoitettu laillisesti, ei se haittaa mitään, sillä ketään muuta se ei koske kuin sinua ja häntä, ja vilpitön toivoni on, että jos hän elää, hän saa sen vähäisen, mitä minulla on, ja jollei elä, kuten pelkään, silloin saat sinä sen, Ned. Tiedän sinun kunnioittavan tätä päätöstäni. Jumala siunatkoon sinua siitä ja kaikesta ystävällisyydestä, jota sinulta on saanut _Solomon Gills_».

»Bunsby! sanoi kapteeni vedoten juhlallisesti häneen, »mitä arvelet tästä? Siinä sinä istut, mies, joka olet lapsuudesta alkaen saanut kolhauksia päähäsi ja samalla joka kerta uuden ajatuksen aivoihisi. Mitä nyt arvelet tästä?»

»Jos asia on niin», vastasi Bunsby tavattoman nopeasti, »että hän on kuollut, on käsitykseni, ettei hän enää palaa. Jos hän elää, tulee hän arveluni mukaan takaisin. Sanonko, että hän palaa? En. Miksi en? Senvuoksi, että tämän huomautuksen arvo riippuu siitä, kuinka sitä soveltaa.»

»Bunsby!» sanoi kapteeni, joka nähtävästi piti erinomaisen ystävänsä mielipiteitä yhtä arvokkaina kuin niiden käsittäminen oli vaikeata ja nytkin oli ihailusta ihan sekaisin, »sinä kannat niin tavattoman kevyesti hengessäni taakkaa, joka pian upottaisi minut kaikkineni. Mutta mitä tähän testamenttiin tulee, en aio käydä käsiksi omaisuuteen — taivas varjelkoon! — vaan säilytän sitä oikeammalle omistajalle ja toivon yhä vielä, että Sol Gills, oikea omistaja, elää ja tulee takaisin, niin omituista kuin onkin, ettei hän ole lähettänyt mitään tietoja. Mitä arvelet siitä, jos käärin nämä paperit talteen ja merkitsen päälle, että ne avattiin sinä ja sinä päivänä John Bunsbyn ja Edward Cuttlen läsnäollessa?»

Koska Bunsby ei keksinyt Grönlannin rannikolta eikä muualtakaan mitään estettä tätä ehdotusta vastaan, toteutettiin se, ja tämä suuri mies kohdisti hetkiseksi katseensa nykyhetkeen, liittäen nimikirjoituksensa käärepaperiin, mutta vaatimattomaan tapaansa välttäen suurten kirjainten käyttämistä. Kun kapteeni Cuttle oli kirjoittanut vasenkätisesti nimensä ja lukinnut mytyn rautaiseen kassakaappiin, pyysi hän vierastaan sekoittamaan toisen lasin ja polttamaan toisen piipullisen. Itse hän teki samoin ja mietiskeli tulen ääressä vanhan Gillsin mahdollisia kohtaloita.

Ja nyt tapahtui yllätys, niin valtava ja hirveä, että kapteeni Cuttle olisi vaipunut sen painon alle ja ollut tästä kohtalokkaasta hetkestä alkaen mennyttä miestä, jollei häntä olisi tukenut Bunsbyn läsnäolo.

Kuinka kapteeni oli saattanut edes niin erinomaisen vieraan tulosta ilostuneena unohtaa oven lukitsemisen vedettyään sen vain kiinni, jollaiseen laiminlyöntiin hän epäilemättä oli syypää, on niitä kysymyksiä, joiden ratkaisu pysyy ikuisesti pelkkänä otaksumana, tai se on vain ylimalkaan pantava kohtalon laskuun. Mutta lukitsemattomasta ovesta syöksähti nyt rauhallisena hetkenä sisään julma MacStinger kantaen äidillisessä sylissään Alexander MacStingeriä. Hänen jäljessään tulivat hämmennys ja kosto (puhumattakaan Juliana MacStingeristä ja tämän suloisen lapsen veljestä Charles MacStingeristä, jota yleensä hänen lapsuusleikkiensä näyttämöllä sanottiin Chowleyksi). Rouva MacStinger tuli niin nopeasti ja äänettömästi kuin Itä-Intian telakoita hyväilevä tuulenhenkäys, niin että kapteeni Cuttle jo tuijotti häneen, ennenkuin hänen rauhalliset kasvonsa, jollaisina ne olivat olleet koko ajan hänen ajatellessaan kadonnutta ystäväänsä, muuttuivat kauhua ilmaiseviksi.

Mutta kohta kun kapteeni Cuttle käsitti onnettomuutensa täyden laajuuden, yllytti itsesäilytysvaisto häntä pyrkimään pakoon. Hän syöksyi suinpäin pienelle ovelle, joka vei huoneesta jyrkille kellarinportaille, tahtoen mistään ruhjevammoista ja kolhauksista välittämättä kätkeytyä maan uumeniin. Tämä yritys olisi luultavasti onnistunutkin, jollei Julianan ja Chowleyn hellä luonto olisi tullut esteeksi. He näet takertuivat hänen sääriinsä — yksi kumpaankin — ja huusivat surkealla äänellä, että hän oli heidän ystävänsä. Sillä välin rouva MacStinger, joka ei milloinkaan ryhtynyt tärkeään tekoon kääntämättä ensin nurinpäin Alexander MacStingeriä saadakseen hänet pirteän läimäyskuuron ulottuville ja sitten istuttamatta häntä tyyntymään, missä tilassa lukijakin hänet ensiksi näki, suoritti tämän juhlallisen tempun, ikäänkuin se tässä tapauksessa olisi raivottarille pyhitetty uhri. Sitten hän laski uhrilampaansa lattialle ja hyökkäsi kapteenin kimppuun niin päättävästi, että väliin ehättävä Bunsby oli vaarassa saada naarmuja.

Molempien vanhempien MacStingerien kirkuna ja siihen liittyvä valitus pikku Alexanderin taholta, jonka saattoi sanoa viettäneen kirjavaa lapsuutta, koska hän tästä aikakaudesta oli elänyt toisen puolen mustakasvoisena, lisäsivät äkillisen hyökkäyksen kauheutta. Mutta kun sitten tuli hiljaisuus ja kapteeni huohottaen katseli neuvottomana rouva MacStingeriä, silloin saavutti kauhu korkeimman asteensa.