Part 20

Paitsi näitä suuria etuoikeuksia oli Paulilla vapaa pääsy Feederin huoneeseen. Sieltä hän oli pari kertaa taluttanut raittiiseen ilmaan Tootsin, joka oli melkein pyörtynyt yrittäessään huonolla menestyksellä polttaa väkevää sikaaria. Toots oli näet salaa ostanut tukun sikaareja eräältä uhkarohkealta salakuljettajalta, joka oli tunnustanut kahden kesken, että tullilaitos oli luvannut kaksi sataa puntaa hänen päästään joko elävänä tai kuolleena. Kandidaatti Feederin huone oli hyvin siisti. Sen takana oli toinen pienempi, jossa oli hänen vuoteensa. Kamiinin yläpuolella riippui huilu, jota hän ei vielä osannut soittaa, mutta hän vakuutti kohta alkavansa todella opetella. Joitakin kirjoja siellä myöskin oli ja ongenvapa, sillä Feeder sanoi täydellä todella ryhtyvänsä opettelemaan kalastusta, kun vain saisi aikaa. Samoissa tarkoituksissa hän oli koonnut sinne käytetyn, kiemuraisen metsätorven, shakkilaudan nappuloineen, espanjan kieliopin, joukon piirustustarpeita ja nyrkkeilyhansikkaat. Feeder sanoi ehdottomasti päättäneensä oppia itsepuolustustaidon, koska se oli hänen mielestään jokaisen miehen velvollisuus, koska sillä kykenisi auttamaan hätään joutuneita naisia.

Mutta Feederin tärkein kalleus oli suuri vihreä nuuskarasia, jonka Toots oli tuonut hänelle lahjaksi edelliseltä lomalta palatessaan ja josta hän oli maksanut suuren summan, koska sen sanottiin kuuluneen persoonallisesti prinssihallitsijalle. Ei Toots eikä Feeder voinut ottaa tästä tai mistään muustakaan rasiasta pienintä hyppysellistäkään nuuskaa saamatta suonenvedontapaisia aivastuskohtauksia. Sittenkin tuotti heille suurta iloa kostuttaa rasiallinen kylmällä teellä, sekoittaa nuuskaa paperiveitsellä pergamenttipalasen päällä ja heti sitten antautua sen nauttimiseen. Näin ahtaessaan nenänsä täyteen he kärsivät hämmästyttäviä tuskia niin uljaasti kuin marttyyrit ja tunsivat juodessaan välillä pöytäolutta kaikkea mässäilyn autuutta.

Pikku Paul, joka istui mitään puhumatta heidän seurassaan tärkeimmän suojelijansa Tootsin rinnalla, tunsi näissä hillittömissä tilaisuuksissa kauhunsekaista ihastusta. Kun Feeder puhui Lontoon kolkoista salaisuuksista ja sanoi Tootsille aikovansa lähteä nyt alkavana loma-aikana tutkimaan niitä kaikissa ilmenemismuodoissa, siinä tarkoituksessa vuokrattuaan itselleen asunnon kahden vanhan naisen luona Peckhamissa, silmäili Paul häntä kuin jonkin matka- tai hurjan seikkailukirjan sankaria ja melkein pelkäsi niin mahtavaa henkilöä.

Kun Paul meni tuohon huoneeseen eräänä iltana loma-ajan ollessa jo ihan lähellä, näki hän Feederin täyttävän painettujen kirjeiden tyhjiä kohtia, samalla kun Toots kääri kokoon ja sulki kuoriin valmiiksi laadittuja, joita oli hajallaan pöydällä. Feeder sanoi: "Ahaa, Dombey, siinäpä sinä olet!" — sillä he olivat aina ystävällisiä hänelle ja iloisia nähdessään hänet — ja lisäsi sitten, heittäen yhden kirjeen hänelle: "Ja tuossa on sinun nimesi, Dombey. Se on sinun."

"Minunko, herra Feeder?" kysyi Paul.

"Sinun kutsusi", vastasi Feeder.

Paul huomasi tarkastaessaan sitä, että siinä oli kaikki muu kivipainotyötä paitsi hänen nimensä ja päivämäärä, jotka olivat kandidaatti Feederin käsialaa. Siinä tohtori ja rouva Blimber kunnioittavasti pyysivät saada herra P. Dombeyn vieraakseen keskiviikkona, kuluvan kuun seitsemäntenätoista päivänä, illalliskutsuihin. Saapumisajaksi oli määrätty puolikahdeksan, ja ohjelmana oli katrillin tanssiminen. Toots näytti hänelle samanlaista paperiarkkia, jossa tohtori ja rouva Blimber kunnioittavasti pyysivät saada herra Tootsin vieraakseen keskiviikkona, kuluvan kuun seitsemäntenätoista päivänä, illalliskutsuihin, joihin saapumisajaksi oli määrätty puolikahdeksan, ja ohjelmaksi oli ilmoitettu katrillin tanssiminen. Niinikään Paul huomasi, että Feederin edessä pöydällä oli toisia kirjeitä, joissa tohtori ja rouva Blimber kunnioittavasti pyysivät herra Briggsiä, herra Tozeria ja muita nuorukaisia saapumaan tuohon samaan tilaisuuteen.

Sitten Feeder kertoi Paulin suureksi iloksi, että myös Paulin sisar oli kutsuttu, että tuollainen juhla vietettiin aina puolen vuoden kuluttua ja että Paul voisi, koska loma alkaisi juuri sinä päivänä, lähteä kutsujen jälkeen pois yhdessä sisarensa kanssa, jos halusi. Silloin Paul keskeytti hänet sanomalla, että hän tosiaankin hartaasti halusi niin tehdä. Senjälkeen Feeder selitti hänelle, että hänen odotettiin ilmoittavan tohtori ja rouva Blimberille sirolla käsialalla, että herra P. Dombey oli onnellinen saadessaan kunnian heidän kohteliasta kutsuaan noudattaen käydä tervehtimässä heitä. Lopuksi Feeder huomautti, että Paulin oli tohtorin ja rouva Blimberin läsnäollessa parasta olla mainitsematta tätä juhlatilaisuutta, koska sen varusteluissa ja koko järjestelyssä noudatettiin klassillisuuden ja hienon käytöksen periaatteita ja koska oletettiin, että tohtori ja rouva Blimber toiselta puolen ja nuorukaiset toiselta eivät opiskeluaikana aavistaisi pienimmässäkään määrässä, mitä oli tulossa.

Paul kiitti Feederiä näistä ohjeista, pisti kutsun taskuunsa ja istuutui tapansa mukaan jakkaralle Tootsin viereen. Mutta Paulin pää, joka oli tuntunut jo ennenkin enemmän tai vähemmän kipeältä, oli tänä iltana niin raskas, että hänen oli pakko nojata sitä käteensä. Ja kuitenkin se vaipui niin, että se vähitellen painui Tootsin polvea vastaan ja jäi siihen, ikäänkuin se ei enää haluaisi nousta. Silti hänen ei tarvinnut olla kuuro, mutta hän luuli varmasti olleensa, sillä hän tajusi Feederin huutavan korvaansa ja ravistelevan hiljaa käsivarresta herättääkseen hänen huomiotaan. Kun hän kohotti päätänsä pelästyneenä ja katseli ympärilleen, huomasi hän tohtori Blimberin tulleen huoneeseen, akkunan olevan auki ja otsansa olevan kostean siihen pirskoitetusta vedestä, vaikka hänestä tuntui hyvin kummalliselta, kuinka kaikki se oli tehty hänen tietämättään.

"Kas vain! Hyvä, hyvä! Kuinka pikku ystäväni nyt jaksaa?" kysyi tohtori rohkaisten.

"Kiitos, oikein hyvin, tohtori", vastasi Paul.

Mutta lattiassa tuntui olevan jotakin vikaa, sillä hän ei voinut seisoa sillä tukevasti, ja niinikään seinissä, sillä ne pyrkivät kääntyilemään ympäri eikä niitä voinut saada pysähtymään muutoin kuin katsomalla niihin oikein kiinteästi. Tootsin pää näytti olevan luonnottoman suuri ja perin kaukana, ja kun hän otti Paulin syliinsä kantaakseen hänet yläkertaan, huomasi Paul hämmästyksekseen, että ovi oli toisessa paikassa kuin missä hän oli luullut sen olevan. Tuntuipa hänestä aluksi melkein siltä kuin Toots marssisi ulos suoraa päätä savutorven kautta.

Toots menetteli hyvin ystävällisesti kantaessaan hänet niin hellästi yläkertaan, ja Paul sanoikin sen hänelle. Mutta Toots vastasi, että hän tekisi paljon enemmän, jos voisi, ja tosiaan hän tekikin enemmän, sillä hän auttoi Paulia riisuutumaan ja sitten vuoteeseen kaikkein ystävällisimmällä tavallaan; minkä jälkeen hän istuutui vuoteen viereen ja nauraa hihitti lakkaamatta, samalla kun kandidaatti Feeder, joka nojasi vuoteen jalkopäähän, veteli luisevilla käsillään päälaellaan kasvavia pikku harjaksia pystysuoraan ja sitten oli niin taitavasti rupeavinaan nyrkkeilemään Paulin kanssa hänen taas virkistyttyään, että Paul oli ymmällä siitä, pitikö hänen nauraa vai itkeä, ja teki kumpaakin samalla kertaa: niin hullunkuriselta ja ystävälliseltä Feederin käytös tuntui.

Paul ei koettanutkaan kysellä, kuinka sitten Toots hävisi ja Feeder muuttui rouva Pipchiniksi, eikä hän ollut edes uteliaskaan sitä tietämään, mutta kun hän näki rouva Pipchinin seisovan vuoteen jalkopäässä Feederin sijalla, huudahti hän: "Rouva Pipchin, älkää kertoko Florencelle!"

"Mitä en saa kertoa Florencelle, pikku Paul?" kysyi rouva Pipchin istuutuen tuolille vuoteen viereen.

"Minusta", vastasi Paul.

"En, en", myönsi rouva Pipchin.

"Mitä luulette minun tekevän suureksi tultuani, rouva Pipchin?" kysyi Paul kääntäen kasvonsa pieluksellaan rouva Pipchiniin päin ja nojaten leukaansa miettiväisenä ristissä oleviin käsiinsä.

Rouva Pipchin ei voinut arvata.

"Minä aion", sanoi Paul, "panna kaikki rahani pankkiin enkä tahdo koota lisää, sitten lähden maalle Florence-kullan kanssa, ostan kauniin puutarhan, peltoja ja metsää ja elän siellä hänen kanssaan koko ikäni!"

"Tosiaanko!" huudahti rouva Pipchin.

"Niin", sanoi Paul. "Sillä lailla minä aion tehdä, kun minä —" Hän vaikeni ja mietti hetkisen.

Rouva Pipchinin harmaa silmä tutki tarkoin hänen kasvojaan.

"Jos minä kasvan suureksi", jatkoi Paul. Sitten hän rupesi heti kertomaan rouva Pipchinille tulossa olevasta juhlasta, Florencen kutsumisesta, siitä ylpeydestä, jota hän tuntisi, kun kaikki pojat ihailisivat Florencea, ja kuinka he olivat ystävällisiä hänelle itselleen, kuinka hän piti heistä ja oli siitä iloinen. Senjälkeen hän vielä kertoi rouva Pipchinille analysistä ja siitä, että hän oli varhaisvanha, ja kysyi rouva Pipchinin mielipidettä siinä asiassa ja uteli, tiesikö hän, miksi se kirjoitettiin ja mitä se tarkoitti. Rouva Pipchin kielsi kaikki päästäkseen pulasta vähimmällä, mutta Paul ei suinkaan ollut tyytyväinen vastaukseen, vaan katseli rouva Pipchiniä niin tutkivasti saadakseen häneltä kuulla totuuden, että rouvan oli pakko nousta ja mennä katselemaan ulos akkunasta välttääkseen Paulin katsetta.

Silloin ilmestyi vuoteen viereen rouva Blimberin seurassa eräs apteekkari, hiljainen mies, jonka neuvoa aina kysyttiin tohtorin oppilaitoksessa, jos joku pojista sairastui. Paulilla ei ollut aavistustakaan siitä, kuinka he ilmestyivät tai kuinka kauan, he olivat siinä olleet, mutta kun hän näki heidät, nousi hän istumaan vuoteessaan ja vastasi kaikkiin apteekkarin kysymyksiin seikkaperäisesti ja pyysi apteekkarilta kuiskaten, että tämä ei puhuisi Florencelle tästä mitään ja että hän oli päättänyt saada Florencen tulemaan tohtorin juhlaan. Hän rupatteli paljon apteekkarin kanssa, ja he erosivat hyvinä ystävyksinä. Kun Paul taas makasi vuoteessaan silmät suljettuina, kuuli hän apteekkarin sanovan huoneesta poistuttuaan jossakin kaukana — tai ehkä hän näki unta — että syynä oli elinvoiman puute (Paul mietiskeli, mitä se merkitsi) ja suuri elimellinen heikkous. Sitten apteekkari vielä sanoi, että koska pienokainen oli päättänyt erota koulutovereistaan kuluvan kuun seitsemäntenätoista päivänä, olisi parasta noudattaa hänen mielihaluaan, jollei hän tulisi sairaammaksi. Niinikään hän sanoi olevansa iloinen kuultuaan rouva Pipchiniltä, että Paul lähtisi omaistensa luo Lontooseen kahdeksantenatoista päivänä. Hän lupasi kirjoittaa herra Dombeylle etukäteen, kun olisi päässyt paremmin selville taudin laadusta. Vielä ei ollut mitään suoranaista syytä — mihin? Paul ei kuullut sitä sanaa. Sitten apteekkari lisäsi, että Paul oli hyvin älykäs, mutta varhaisvanha pikku poika.

Paul mietiskeli läpättävin sydämin, mitä se saattoi merkitä, koska se oli niin selvästi huomattavissa hänessä ja pisti niin monen ihmisen silmään!

Hän ei voinut sitä ymmärtää eikä vaivatakaan itseään kauan sitä pohtimalla. Rouva Pipchin oli taas hänen vuoteensa vieressä kuin ei olisi ollutkaan poissa (Paul luuli hänen menneen pois tohtorin kanssa, mutta se oli ehkä vain unta), ja ikäänkuin taikavoimalla ilmestyi rouva Pipchinin käteen lasi ja pullo, josta hän kaatoi sairaalle juomaa. Senjälkeen Paul sai oikein hyvää hedelmähilloa, jota itse rouva Blimber toi hänelle. Se saattoi hänet niin hyvään vointiin, että rouva Pipchin lähti kotiin hänen hartaista pyynnöistään, ja Briggs ja Tozer tulivat makuuhuoneeseen. Briggs-parka nurisi kovasti omasta analysistään, joka olisi tuskin voinut olla tuhoisampi, vaikka olisi ollut kokoonpanoltaan kemiallinen. Mutta hän oli oikein hyvä Paulille, samoin Tozer ja kaikki muut, sillä he kävivät jokainen ennen nukkumaan menemistään häntä katsomassa ja sanoivat: "Kuinka nyt jaksat?" "Pysy vain reippaalla mielellä, pikku Dombey!" ja niin edespäin. Vuoteeseen mentyään Briggs makasi kauan aikaa valveilla surren yhä analysiään ja sanoen tietävänsä, että se oli ihan väärä, ja väitti, että he eivät olisi voineet murhaajasta antaa sen huonompaa analysiä; ja mitä tohtori Blimber sitten arvelisi, jos hänen taskurahansa riippuisivat siitä? Briggs sanoi, että hyvin helppoa oli kohdella poikaa puolen vuoden aikana kuin kaleriorjaa ja sitten merkitä hänet laiskaksi, kieltää häneltä kaksi päivällistä viikossa ja sitten leimata hänet ahneeksi, mutta sellaista ei saisi enää sietää, ei tosiaankaan, vai kuinka? Ohhoh sentään!

Ennenkuin heikkosilmäinen nuori mies seuraavana aamuna soitti käsirumpuaan, tuli hän yläkertaan Paulin luo ja ilmoitti, että hän saisi jäädä vuoteeseen, kuten Paul iloisena tekikin. Rouva Pipchin ilmestyi vähän ennen apteekkarin tuloa, ja vähän myöhemmin toi hänelle aamiaista se ystävällinen nuori nainen, jonka Paul oli nähnyt pesevän uunia ensimmäisenä aamuna tohtori Blimberin taloon tultuaan. Sitten oli taas jossakin kaukana uusi neuvottelu, tai Paul näki siitä unta. Senjälkeen tuli apteekkari tohtorin ja rouva Blimberin kanssa sisälle ja sanoi:

"Niin, tohtori Blimber, luullakseni voimme vapauttaa tämän nuoren herran nyt heti lukutyöstä, kun lomakin niin pian alkaa."

"Kaikin mokomin", virkkoi tohtori Blimber. "Rakkaani, ole hyvä ja ilmoita se Cornelialle."

"Kyllä, kyllä", sanoi rouva Blimber.

Apteekkari kumartui, tarkasti läheltä Paulin silmiä ja tunnusteli hänen päätään, valtimoaan ja sydäntään niin huolellisesti, että Paul sanoi: "Kiitoksia, herra."

"Meidän pikku ystävämme ei ole koskaan valittanut", huomautti tohtori.

"Tietysti ei", vastasi apteekkari. "Hän ei näytäkään sen tapaiselta."

"Teidän mielestänne hän voi nyt paremmin, vai mitä?" kysyi tohtori Blimber.

"Kyllä, paljon paremmin, tohtori", myönsi apteekkari.

Paul oli alkanut omalla kummallisella tavallaan miettiä samaa asiaa, joka juuri sillä hetkellä lienee askarruttanut apteekkariakin, koska tämä oli niin ajatuksiinsa vaipuneena vastannut tohtorin kumpaankin kysymykseen. Mutta kun apteekkarin katse osui pikku potilaan silmiin, heräsi hän heti mietteistään ja alkoi ystävällisesti hymyillä. Paul hymyili myös puolestaan ja jätti mielestään koko asian.

Hän makasi kaiken päivää vuoteessaan, välillä torkahtaen la nähden unia ja katsellen Tootsia. Mutta seuraavana päivänä hän nousi ja lähti alakertaan. Kas, suurta kelloa vaivasi jokin. Tikapuilla seisova työmies oli ottanut taulun irti ja kaiveli koneistoa työkapineillaan kynttilän valossa. Se oli merkkitapaus Paulista, joka istuutui alimmalle portaalle ja katseli tarkkaavasti työntekoa. Silloin tällöin hän vilkaisi kellon tauluun, joka oli hänen vieressään nojallaan seinää vasten. Samalla häiritsi häntä vähän se tunne, että se vilkuili häneen.

Tikapuilla seisova työmies oli hyvin kohtelias ja Paulin huomattuaan kysyi hänen vointiaan. Niin he pääsivät keskustelun alkuun, ja Paul kertoi olleensa äskettäin vähän huonovointinen. Sitten hän kyseli kaikenlaista kelloista ja niiden soitosta, kuten esimerkiksi, valvoivatko ihmiset autioissa kirkontorneissa öisin saadakseen kellot lyömään, kuinka kelloja soitettiin ihmisten kuollessa ja olivatko hääkellot erittäin vai kaikuivatko kuolinkellot niin surullisesti vain ihmisten mielikuvituksessa. Kun Paul huomasi, että hänen uusi tuttavansa ei ollut oikein perillä entisajan iltakelloista, selitti Paul tarkoin niiden rakenteen ja kysyi myöskin, mitä hän käytännöllisenä miehenä arveli kuningas Alfredin suunnitelmasta mitata aikaa palavilla kynttilöillä. Siihen työmies vastasi, että jos sellainen tulisi jälleen käytäntöön, olisi se hänen mielestään kelloteollisuuden perikato. Paul viipyi siinä niin kauan, kunnes kello oli tullut entisensä näköiseksi ja alkanut rauhalliseen tapaansa toistella vanhaa kysymystään. Mies pani työkapineensa pitkään koriin, sanoi hyvästi ja lähti tiehensä. Mutta sitä ennen hän oli kuiskannut palvelijalle ovesta mennessään jotakin, mistä Paul erotti sanan "varhaisvanha".

Mitä olikaan tuo varhaisvanhuus, joka näytti tekevän ihmiset surullisiksi! Mitä ihmettä se oikein oli!

Kun Paulilla ei nyt ollut mitään lukemista, ajatteli hän sitä usein, vaikka ei niin usein kuin olisi ajatellut siinä tapauksessa, että hänellä ei olisi ollut niin paljon muita asioita mielessään. Mutta niitä oli kovin monta, ja hän ajatteli lakkaamatta, kaiken päivää.

Ensinnäkin tulisi Florence olemaan läsnä juhlassa. Florence... saisi nähdä, että pojat pitivät hänestä, ja iloitsisi siitä. Se oli pääasia. Kun selvästi näkyisi, että pojat olivat hänelle ystävällisiä ja kilttejä ja että hänestä oli tullut heidän pikku suosikkinsa, silloin Florence voisi surematta ajatella sitä aikaa, jonka hänen veljensä oli viettänyt tässä talossa, ja kenties olla vielä onnellisempikin loma-ajan loputtua, jolloin koulutyö taas alkaisi.

Niin, koulutyö alkaisi uudestaan! Viisikymmentä kertaa päivässä sipsuttivat Paulin pikku jalat äänettömin askelin ylös portaita hänen omaan huoneeseensa, sillä hän keräsi jokaisen kirjan ja paperipalan, jokaisen mitättömän kapineen, joka kuului hänelle, ja pani ne kaikki yhteen viedäkseen kotiin. Mutta Paulin mielessä ei ollut sitä ajatusta, että hän tulisi takaisin. Hänen puuhissaan tai mietteissään ei ilmennyt minkäänlaista valmistusta tai viittausta tuloon, paitsi mitä hän oli kuvitellut Florencea ajatellessaan. Päinvastoin hän mietiskelevällä tavallaan katseli liikkuessaan talossa kaikkialla jokaista esinettä sillä silmällä, että hänen olisi erottava siitä iäksi, ja senvuoksi hänellä oli lakkaamatta niin paljon ajattelemista.

Hänen piti kurkistaa jokaiseen yläkerran huoneeseen ja ajatella, kuinka yksinäisiä ne olisivat hänen lähdettyään ja kuinka monta hiljaista päivää, viikkoa, kuukautta ja vuotta ne viettäisivät yhtä vakavina ja häiritsemättömässä rauhassa. Hänen piti miettiä, liikkuisiko niissä joskus toinen lapsi (varhaisvanha niinkuin hän itsekin), joka erottaisi samat eriskummaiset kuvioiden ja huonekalujen väännökset kuin hän ja kertoisiko joku sille pojalle pikku Dombeysta, joka oli kerran ollut siellä.

Hänen oli ajateltava myös porraskäytävään ripustettua muotokuvaa, joka aina katseli vakavasti hänen jälkeensä, kun hän ohi mennessään loi siihen silmäyksen olkapäänsä yli, ja joka hänen sivuuttaessaan sen jonkun toverinsa kanssa näytti yhä tuijottavan häneen eikä hänen seuralaiseensa. Hänellä oli paljon miettimistä erään toisessa paikassa riippuvan Piirroksen takia, joka esitti ihmettelevän joukon keskellä hänelle tuttua olentoa sädekehä pään ympärillä, jalona, lempeänä ja armeliaana, osoittaen sormellaan ylöspäin.

Hänen oman makuuhuoneensa akkuna herätti lukemattomia ajatuksia, jotka sekaantuivat näihin ja seurasivat toinen toistaan kuin vyöryvät aallot. Missä olikaan niiden kesyttömien lintujen pesä, jotka aina liitelivät meren yläpuolella myrskyilmalla; mistä tulivat pilvet ja ensin alkoivat; mistä tuuli lähti kohisemaan ja missä se lakkasi; voisiko se paikka, jossa hän ja Florence olivat niin usein istuneet katselemassa ja puhelemassa näistä asioista, aina näyttää entisensä kaltaiselta ilmankin heitä ja pitäisikö, jos hän olisi kaukana, Florence sitä samanlaisena istuessaan siellä yksin?

Hänen piti ajatella myöskin Tootsia ja kandidaatti Feederiä, kaikkia poikia, tohtoria, rouva ja neiti Blimberiä, kotia, tätiään ja neiti Toxia, isäänsä, Dombey ja Poikaa, Walteria ja hänen köyhää vanhaa enoaan, joka oli saanut tarvitsemansa rahat, ja karheaäänistä, rautakätistä kapteenia. Sitäpaitsi hänen piti päivän mittaan tehdä monta pikku vierailua, kouluhuoneeseen, tohtori Blimberin työhuoneeseen, rouva Blimberin yksityiseen huoneeseen, neiti Blimberin luo ja koiraa katsomaan. Sillä hänellä oli nyt vapaa pääsy kaikkialle talossa, jossa hän sai liikkua mielensä mukaan, ja kun hän halusi erota kaikista hyvänä ystävänä, kävi hän kaikkien luona. Välillä hän haki kirjoista oikeat kohdat Briggsille, joka menetti ne tuon tuostakin näkyvistään, välillä hän haki sanakirjoista sanoja toisille pojille, jotka olivat pulassa, välillä taas piti silkkilankavyyhtiä, kun rouva Blimber keri sitä, ja toisinaan hän järjesti Cornelian kirjoituspöydän kuntoon. Joskus hän hiipi tohtorin työhuoneeseen, istui matolla hänen oppineitten jalkainsa juuressa, käänteli hiljalleen pallokarttoja ja kulki maailman ympäri tai teki lentomatkan etäisiin tähtiin.

Lyhyesti sanoen, näinä loma-ajan edellisinä päivinä, jolloin toiset pojat tekivät työtä henkensä kaupalla kertaamalla koko lukukauden opinnot, oli Paul sellaisen etuoikeutetun oppilaan asemassa, jollaista ei ollut koskaan ennen nähty tässä talossa. Hän tuskin saattoi uskoa sitä itsekään, mutta hänen vapautensa kesti tunnista tuntiin ja päivästä päivään, ja jokainen hyväili pikku Dombeyta. Tohtori Blimber oli niin tarkka hänen puolestaan, että Johnson kerran sai poistua päivällispöydästä, kun oli ajattelemattomasti sanonut häntä "pikku Dombey-raukaksi". Paulin mielestä oli rangaistus perin ankara, vaikka hän olikin nuo sanat kuullessaan punastunut ja ihmetellyt, miksi Johnson häntä sääli. Sitäkin epäilyttävämmältä tuntui hänestä tämä tuomio, kun hän oli edellisenä iltana varmasti kuullut, kuinka tohtori itse oli painavalla sanallaan myöntänyt oikeaksi rouva Blimberin väitteen, että pikku Dombey-parka oli entistäkin pikkuvanhempi. Ja nyt Paul alkoi ajatella, että varmaankin merkitsi pikkuvanha samaa kuin hyvin hoikka ja kevyt ja helposti väsyvä ja sellainen, joka pyrki asettumaan missä tahansa pitkäkseen lepäämään, sillä hän ei voinut olla huomaamatta, että päivä päivältä nämä taipumukset yhä enemmän saivat hänessä valtaa.

Vihdoin valkeni juhlapäivä. Tohtori Blimber sanoi aamiaispöydässä: "Hyvät herrat, me aloitamme lukumme ensi kuun viidentenäkolmatta päivänä." Toots vapautti itsensä heti alamaisuudestaan ja pani sormuksen sormeensa. Mainitessaan heti senjälkeen sattumalta tohtoria keskustelussa hän lausui vain pelkästään "Blimber". Tämä itsenäisyyden ilmaus herätti vanhemmissa oppilaissa ihailua ja kateutta, mutta nuoremmat olivat kauhuissaan ja ihmettelivät, ettei mikään hirsi pudonnut alas ja murskannut häntä.

Illan juhlaan ei viitattu pienimmälläkään sanalla aamiaista! päivällispöydässä, mutta kaiken päivää oli talossa hälinää. Harhaillessaan kaikkialla Paul tutustui monenlaisiin ihmeellisiin penkkeihin ja kynttilänjalkoihin ja näki vierashuoneen oven ulkopuolella vihreällä kankaalla verhotun harpun. Päivällisellä näytti rouva Blimberin pää myöskin jonkin verran oudolta, ikäänkuin hän olisi sitonut tukkansa liian lujalle, Ja vaikka neiti Blimberillä oli kummallakin ohimollaan siro sileä suortuva, näyttivät hänen omat pikku kiharansa niiden alla olevan paperirullille käärittyinä, vieläpä teatteri-ilmoituksille, sillä Paul luki "Kuninkaallinen Teatteri" Cornelian toisen välkkyvän silmälasin ja "Brighton" toisen yläpuolelta.

Illan lähestyessä oli nuorten herrain makuuhuoneissa näkyvissä suuri varasto valkeita liivejä ja kaulaliinoja ja sellainen poltetun tukan haju, että tohtori Blimber lähetti yläkertaan palvelijan kysymään kohteliaasti, oliko talossa tulipalo. Mutta kähertäjä oli vain kähertämässä nuorukaisten hiuksia ja kuumensi ammatti-innossaan pihtejään liiaksi.

Kun Paul oli pukeutunut — mikä tapahtui hyvin pian, sillä hän tunsi itsensä pahoinvoivaksi ja väsyneeksi — lähti hän alakertaan vierashuoneeseen ja tapasi siellä tohtori Blimberin kävelemässä edestakaisin täysin puettuna, mutta arvokkaan ja huolettoman näköisenä ikäänkuin olisi ajatellut vain mahdolliseksi, että joku tuttava voisi kohdakkoin pistäytyä tervehtimään. Vähän myöhemmin ilmestyi rouva Blimber, Paulin mielestä oikein rakastettavana, yllään niin monta hametta, että täytyi tehdä oikein retki kiertääkseen hänen ympärinsä. Pian äitinsä jälkeen tuli alas neiti Blimber, vähän puristuneen näköisenä tosin, mutta hyvin miellyttävänä.

Sitten saapuivat Toots ja Feeder. Kummallakin oli hattu kädessään kuin olisivat asuneet jossakin muualla, ja kun pöydänkattaja ilmoitti heidät, virkkoi tohtori Blimber: "Kas vain, sepä hauskaa!" ja näytti olevan kovin iloinen nähdessään heidät. Toots oikein loisti jalokivineen ja nappeineen ja oli niin selvillä tästä asiasta, että käteltyään tohtoria ja kumarrettuaan rouva ja neiti Blimberille veti Paulin syrjään ja kysyi: "Mitä arvelet tästä, Dombey?"