Part 21

Mutta vaikka Toots tunsikin tällaista ujoa itseluottamusta, näytti hän olevan aika lailla epätietoinen siitä, oliko ylimalkaan sopivaa panna kiinni alinta liivinnappia ja oliko, kun kylmästi harkitsi kaikkia asianhaaroja, parasta pitää kalvosimia ylös vai alas käännettyinä. Kun hän huomasi, että Feederin kalvosimet oli käännetty ylös, teki hän samoin. Mutta kun seuraavalla uudella vieraalla oli kalvosimet käännetty alas, muutti Tootskin omansa niin. Vieraiden saapuessa nopeammin toinen toisensa jäljestä olivat eroavaisuudet liivinnappien, ei ainoastaan alimman, vaan ylimmänkin, kiinnittämisessä niin lukuisat ja monimutkaiset, että Toots lakkaamatta hypisteli mainittua vaatekappalettaan kuin olisi näppäillyt soittokonetta ja näytti joutuvan kerrassaan ymmälle tästä lakkaamattomasta puuhailusta.

Kun kaikki nuoret herrat, kaulahuivi sidottuna tiukalle, tukka käherrettynä, kiiltävät tanssikengät jalassa ja paras hattu kädessä oli toinen toisensa jälkeen ilmoitettu ja esitelty, saapui tanssinopettaja Baps ynnä hänen rouvansa, jota kohtaan rouva Blimber oli erittäin ystävällinen ja alentuva. Baps oli hyvin vakava herra, joka puheli hitaasti ja tasaisesti. Ennenkuin hän oli seisonut lampun alla viittä minuuttia, alkoi hän kysellä Tootsilta (joka oli kaikessa hiljaisuudessa verrannut tanssikenkiään hänen kenkiinsä), kuinka hänen mielestään olisi parasta käsitellä niitä raaka-aineita, joita tuotiin Englannin satamiin korvaukseksi ulkomaille virtaavasta kullasta. Toots, jonka mielestä kysymys tuntui sotkuiselta, vastasi, että parasta olisi ne keittää. Mutta Baps ei tuntunut pitävän sitä sopivana.

Paul liukui nyt alas pieluksilla varustetusta sohvannurkasta, jossa hän oli tehnyt havaintojaan, ja lähti alakertaan teehuoneeseen odottaakseen siellä Florencea, jota ei ollut nähnyt lähes pariin viikkoon, sillä hänen oli täytynyt pysyä tohtori Blimberin talossa edellinen lauantai ja sunnuntai, jotta ei olisi vilustunut. Florence saapuikin heti näyttäen kovin kauniilta yksinkertaisessa tanssiaispuvussaan, tuoreita kukkia kädessä, ja kun hän polvistui lattialle kiertääkseen käsivartensa Paulin kaulaan ja suudellakseen häntä (sillä saapuvilla ei ollut muita kuin se palvelijatar, joka oli osoittanut ystävällisyyttä Paulia kohtaan, ja eräs toinen nuori tyttö, jonka oli määrä tarjoilla teetä), oli Paulin vaikea päästää häntä irti ja loitota hänen rakkautta loistavista silmistään.

"Mutta mikä sinun on, Floy?" kysyi Paul melkein varmana siitä, että oli nähnyt kyyneleen sisarensa silmässä.

"Ei mikään, kultaseni, ei mikään", vastasi Florence.

Paul kosketti hänen poskeaan lempeästi sormellaan — ja siinä oli kyynel! "Mutta miksi, Floy!" huudahti hän.

"Pian lähdetään kotiin yhdessä, ja minä hoidan sinua, rakkaani", virkkoi Florence.

"Hoidat minua!" kertasi Paul.

Paul ei voinut ymmärtää, mitä se tähän kuului tai miksi molemmat palvelijattaret katselivat heitä niin vakavasti tai miksi Florence käänsi päänsä hetkiseksi pois ja sitten taas Pauliin päin, hymyillen ystävällisesti.

"Floy", sanoi Paul, pidellen kiinni sisarensa tummista kiharoista, "sanoppas, olenko minä sinunkin mielestäsi käynyt varhaisvanhaksi."

Florence naurahti, hyväili häntä ja vastasi: "Et."

"Mutta ne väittävät niin", sanoi Paul, "ja minä tahtoisin tietää, mitä he tarkoittavat".

Siihen katkesi heidän keskustelunsa, sillä ovelta kuului kova kaksoiskoputus, jolloin Florence kiirehti teepöydän luo. Paulia kummastutti taas, kun hän näki toisen palvelijattaren kuiskaavan jotakin Florencelle ikäänkuin lohduttaakseen, mutta se haihtui pian hänen mielestään, kun huoneeseen saapui uusia vieraita.

Ne olivat sir Barnet Skettles, lady Skettles ja nuori herra Skettles. Tämän nuorukaisen oli määrä tulla tohtori Blimberin oppilaaksi loman jälkeen. Kaikkitietävä huhu oli jo tuonut Feederin huoneeseen tiedon siitä, että sir Barnet Skettles oli Alahuoneen jäsen ja että kun hän vihdoin saisi itseensä kiintymään puhemiehen huomion (niinkuin jo kolme neljä vuotta oli odotettu) hän varmaankin ravistelisi tuntuvasti radikaaleja.

"Ja mikä huone tämä sitten on?" kysyi lady Skettles Paulille ystävälliseltä palvelijattarelta.

"Tohtori Blimberin työhuone, arvoisa rouva", kuului vastaus.

Lady Skettles tarkasteli huonetta lornettinsa läpi ja virkkoi sir Barnet Skettlesille hyväksyvästi nyökäten: "Oikein hyvä." Sir Barnet myönsi sen, mutta nuori herra Skettles näytti epäluuloiselta ja arvostelevalta.

"Ja tämä pikku olento sitten", virkkoi lady Skettles kääntyen Pauliin päin, "onko hän —"

"Yksi oppilaista, arvoisa rouva", sanoi palvelijatar.

"Ja mikä on sinun nimesi, kalpea lapsi?" kysyi lady Skettles.

"Dombey", vastasi Paul.

Nyt sekaantui sir Barnet Skettles heti keskusteluun ja sanoi, että hänellä oli ollut kunnia tavata Paulin isä yleisillä päivällisillä, ja lausui sen toivomuksen, että hän jaksoi hyvin. Sitten Paul kuuli hänen sanovan lady Skettlesille: "City — hyvin rikas — hyvin kunnianarvoisa — tohtori mainitsi siitä." Ja senjälkeen hän virkkoi Paulille: "Sanoppa arvoisalle isällesi, että sir Barnet Skettles oli iloinen kuullessaan hänen jaksavan oikein hyvin ja lähetti hänelle parhaat terveisensä."

"Kyllä, herra", vastasi Paul.

"Tässä on minun reipas poikani", virkkoi sir Barnet Skettles. "Barnet", virkkoi hän pojalleen, joka koetti saada etukäteen korvausta tuleville opinnoilleen luumukakusta, "tässä on nuori herra, joka sinun pitää tuntea. Tässä on nuori herra, jonka sinä saat tuntea, Barnet", lisäsi sir Barnet Skettles, ilmaisten erikoisen painokkaasti tämän lupansa.

"Millaiset silmät! Millainen tukka! Kuinka rakastettavat kasvot!" huudahti lady Skettles hiljaisella äänellä katsellessaan Florencea lornettinsa läpi.

"Sisareni", sanoi Paul esittäen hänet.

Skettlesien tyytyväisyys oli nyt täydellinen. Ja kun lady Skettles oli ensi näkemältä tuntenut mieltymystä Paulia kohtaan, lähtivät he kaikki yhdessä yläkertaan sir Barnet Skettlesin pitäessä huolta Florencesta ja nuoren Barnetin tullessa heidän jäljessään.

Nuori Barnet ei jäänyt pitkäksi ajaksi taustalle senjälkeen kun he olivat astuneet vierashuoneeseen, sillä tohtori Blimber oli ennen pitkää saanut hänet tanssimaan Florencen kanssa. Paulin mielestä hän ei näyttänyt erikoisen onnelliselta eikä juuri miltään muultakaan kuin nyrpeältä eikä tuntunut välittävän siitä, mitä teki; mutta kun Paul kuuli lady Skettlesin sanovan rouva Blimberille lyöden tahtia viuhkallaan, että hänen poikakultansa oli silminnähtävästi ihan kuolettavasti ihastunut pikku enkeliin, neiti Dombeyhin, täytyi Paulin otaksua hänen olevan autuuden tilassa, vaikkei sitä päältä päin huomannut.

Pikku Paulin mielestä oli omituinen sattuma, ettei kukaan ollut anastanut hänen paikkaansa pielusten välissä ja että hänen palatessaan kaikki tekivät hänelle tilaa, niin että hän pääsi jälleen sinne, ja muistivat sen kuuluvan hänelle. Kukaan ei myöskään seisonut hänen edessään, kun he huomasivat hänen haluavan katsella Florencen tanssimista, vaan jättivät hänen edessään näköalan vapaaksi, niin että hän saattoi tarkata sisartaan. Olivatpa he niin ystävällisiä, oudotkin, joita pian saapui lukuisasti, että tulivat tuon tuostakin puhelemaan hänen kanssaan ja kyselivät, kuinka hän jaksoi, särkikö hänen päätään ja oliko hän väsyksissä. Hän oli kovin kiitollinen heille kaikesta heidän ystävällisyydestään ja huomaavaisuudestaan ja nojasi selkäänsä pieluksiin. Rouva Blimber ja neiti Skettles istuivat samalla sohvalla, ja Florence istahti hänen viereensä aina kun oli päässyt tanssimasta, ja se teki Paulin hyvin onnelliseksi.

Florence olisi tahtonut istua hänen vieressään kaiken iltaa tanssimatta ollenkaan omasta aloitteestaan, mutta Paul sai hänet tanssimaan sanomalla, että se tuottaisi hänelle suurta iloa. Ja totta hän puhuikin, sillä hänen pikku sydämensä paisui ja hänen kasvonsa hehkuivat, kun hän näki, kuinka kovasti kaikki ihailivat hänen sisartaan, joka oli koko salin kaunis pieni ruusunnuppu.

Pehmeästä pieluspesästään Paul saattoi nähdä ja kuulla melkein kaikki, mitä tapahtui, ikäänkuin juhla olisi pantu toimeen hänen huvikseen. Muiden pikku huomioiden joukossa hän pani merkille, että tanssinopettaja Baps ryhtyi keskusteluun sir Barnet Skettlesin kanssa ja kysyi hyvin pian samoin kuin oli kysynyt Tootsilta, kuinka olisi käsiteltävä niitä raaka-aineita, joita tulvi Englannin satamiin korvaukseksi ulkomaille valuvasta kullasta. Se tuntui Paulista niin salaperäiseltä, että häntä kovasti halutti tietää, mitä niillä olisi tehtävä. Sir Barnet Skettlesillä oli paljon sanomista siitä asiasta, ja hän sanoikin, mutta se ei näyttänyt ratkaisevan kysymystä, sillä Baps virkkoi: "Niin kyllä, mutta jos Venäjä toisi tänne talinsa?" Se mykistytti sir Barnetin, sillä hän ei osannut sen kuultuaan muuta kuin pudistaa päätään ja sanoa: "No, silloin kai olisi taas turvauduttava puuvillavarastoihin."

Sir Barnet Skettles katseli Bapsin jälkeen ja meni ilahduttamaan rouva Bapsia (tämä kun yksin jääneenä oli katselevinaan harppua soittavan herran nuottivihkoa) sennäköisenä kuin olisi pitänyt häntä varsin arvokkaana miehenä. Pian senjälkeen hän huomauttikin siitä tohtori Blimberille ja kysyi, saisiko hän udella, kuka tuo herra oli ja oliko hän ehkä kauppakamarin jäsen. Tohtori Blimber vastasi: "Ei, luultavasti ei; muuten hän on professori —"

"Tilastotieteessä tai jollakin sentapaisella alalla, eikö niin?" huomautti sir Barnet Skettles.

"Ei, sir Barnet", vastasi tohtori Blimber hieroen leukaansa, "eipä juuri".

"Sen ainakin uskallan, väittää, että hänellä on tekemistä numerojen kanssa", sanoi sir Barnet Skettles.

"Niin tosiaankin", myönsi tohtori Blimber, "mutta ei sellaisten. Herra Baps on hyvin kunnianarvoisa mies, sir Barnet, mutta oikeastaan tanssitaidon professori."

Paul hämmästyi nähdessään, kuinka perinpohjin tämä uutinen muutti sir Barnet Skettlesin mielipiteen herra Bapsista ja että sir Barnet joutui suorastaan raivoihinsa ja tuijotti Bapsia kiukkuisesti huoneen poikki. Menipä hän niinkin pitkälle, että puhuessaan tapauksesta lady Skettlesille toivotti Bapsin hiiteen ja sanoi tuollaisen ammatin sopivan oikein hyvin yhteen Bapsin suunnattoman ja kirotun häpeämättömyyden kanssa.

Paul huomasi vielä muutakin. Juotuaan muutamia lasillisia kuumennettua viiniä alkoi Feeder olla iloisella tuulella. Tanssi suoritettiin ylimalkaan jäykästi, ja soitto oli hyvin juhlallista — suorastaan kuin kirkkomusiikkia — mutta viinilasillisten jälkeen Feeder sanoi Tootsille aikovansa antaa vähän vauhtia tälle puuhalle. Sitten hän alkoi tanssia ikäänkuin ei olisi muuta ajatellutkaan kuin tanssimista ja houkutteli salaa soitonkin hurjiin säveliin. Sitäpaitsi hän kävi erittäin huomaavaksi naisia kohtaan ja tanssiessaan neiti Blimberin kanssa kuiskasi — kuiskasi hänelle! — mutta ei niin hiljaa, ettei Paul olisi sitä kuullut, seuraavan huomattavan runon:

"Vaikk' inha vilpin pesä mielen' ois, en sulle koskaan pahoin tehdä vois."

Nämä säkeet Paul kuuli hänen toistavan neljälle neitoselle peräkkäin. Niinpä Feederillä olikin syytä sanoa Tootsille, että hän pelkäsi itselleen käyvän huonosti huomenna!

Rouva Blimber kävi levottomaksi tästä jokseenkin sopimattomasta käytöksestä ja etenkin soiton sävyn muuttumisesta, sillä nyt alkoi kuulua alhaisia sävelmiä, jotka olivat tavallisia kaduilla ja senvuoksi saattaisivat loukata lady Skettlesiä. Mutta lady Skettles oli niin ystävällinen, että pyysi rouva Blimberiä olemaan puhumatta siitä enempää ja kuunteli mahdollisimman kohteliaasti selitystä, kuinka kandidaatti Feeder joskus meni liiallisuuksiin näissä tilaisuuksissa, ja huomautti, että tuo herra oli asemaansa nähden hyvin puoleensavetävä mies ja että häntä erikoisesti miellytti vaatimaton tukan malli. (Kuten aikaisemmin on mainittu, oli Feederin tukka noin neljännestuuman pituinen.)

Eräällä tanssien väliajalla lady Skettles kysyi Paulilta, pitikö hän paljon soitosta. Paul vastasi pitävänsä soitosta ja laulusta ja lisäsi, että jos lady Skettlesillä oli sama maku, pitäisi hänen kuulla Florencen laulavan. Lady Skettles keksi heti olevansa ihan nääntymäisillään tätä nautintoa odottaessaan, ja vaikka Florence aluksi kovin pelästyi, kun häntä pyydettiin laulamaan niin suurelle seuralle, ja hartaasti tahtoi vapautusta siitä, meni hän kuitenkin suoraa päätä pianon luo ja aloitti, kun Paul kutsui hänet luokseen ja sanoi: "Laulathan, Florence? Minun tähteni, rakkaani!" Kun kaikki vetäytyivät vähän syrjään, jotta Paul voisi katsella sisartaan, ja kun hän näki Florencen istuvan siinä yksin niin nuorena ja hyvänä ja kauniina ja ystävällisenä häntä kohtaan ja kuuli värisevän äänen kaikuvan niin luonnollisena ja suloisena ja tajusi hiljaisuudesta kohoavan esiin kultaisen ketjun, joka yhdisti hänet kaikkeen elämän rakkauteen ja onneen, silloin hän käänsi kasvonsa poispäin kätkeäkseen kyyneleensä. Ei senvuoksi, että laulu oli liian kaihoisa tai surumielinen, vaan siksi, että Florence oli niin rakas hänelle, niinkuin hän selitti toisille, jotka kyselivät syytä hänen kyyneliinsä.

Kaikki he pitivät Florencesta. Ja kuinka olisi muu ollut mahdollistakaan! Paul oli etukäteen arvannut niin käyvän. Hänen istuessaan siinä sohvan nurkassa pielusten varassa kädet rauhallisesti ristissä, toinen sääri allaan, saattoivat harvat aavistaa, millainen voitonriemu ja ilo täytti hänen lapsenrintansa, kun hän katseli sisartaan, tai millaista suloista rauhallisuutta hän tunsi. Haltioituneita ihastuksen ilmaisuja "Dombeyn sisaresta" kuului hänen korviinsa kaikkien poikien suusta. Jokaisen huulilta tulvi ylistystä maltilliselle ja ujolle pikku kaunottarelle. Lakkaamatta hän kuuli mainittavan Florencen lahjakkuutta ja taitavuutta, ja kuin kesäillan ilmassa leijaillen oli kaikkialle levinnyt Florenceen ja häneen kohdistunut epämääräinen ystävällisyyden tunne, joka teki niin hyvää ja liikutti häntä.

Hän ei tietänyt miksi. Sillä kaikki se, mitä Paul katseli ja tunsi ja ajatteli tuona iltana — läsnä ja poissa olevia, nykyisyyttä ja menneisyyttä — sekaantui yhteen kuin sateenkaaren värit tai eri vivahdukset monikirjavissa linnuissa auringon paistaessa niihin tai värit vaalenevalla taivaanrannalla auringon laskiessa. Ne monet asiat, joita hänen oli pitänyt viime aikoina ajatella, liitelivät hänen silmiensä editse laulun aikana. Ei niin, että ne olisivat jälleen vaatineet hänen tarkkaavaisuuttaan tai koskaan enää vaatisivat, vaan rauhallisesti loppuun käsiteltyinä ja menneisyyteen siirtyneinä. Yksinäinen akkuna, josta hän oli katsellut aikoja sitten, avautui merelle monien penikulmien päähän. Aalloilla keinuteltiin ja tyynnytettiin lepoon mielikuvia, jotka olivat täyttäneet hänen mielensä vielä eilispäivänä ja nyt häipyivät näkymättömiin kuin murtuneet laineet. Hän luuli vielä erottavansa sisarensa laulussa, äänten sorinassa ja jalkojen kopinassa saman salaperäisen kohinan, jota oli ihmetellyt maatessaan lepovuoteellaan meren rannalla. Samaa muistuttivat hänelle ohi kiitävät kasvot ja Tootsin kömpelö kohteliaisuus, tämä kun kävi tuon tuostakin puristamassa hänen kättään. Paul luuli vielä kuulevansa salaperäistä kohinaa yleisen ystävällisyyden läpi, ja se yleinen usko, että hän oli varhaisvanha, tuntui olevan yhteydessä sen kanssa, hänen käsittämättään oikein millä lailla. Näin istui pikku Paul mietiskellen, kuunnellen, katsellen ja uneksien ja oli hyvin onnellinen.

Vihdoin tuli lähdön aika, ja silloin saattoi huomata seurassa mielenliikutusta. Sir Barnet Skettles toi nuoremman Skettlesin Paulin luo hyvästelemään ja pyysi, että Paul muistaisi sanoa arvoisalle isälleen sir Barnet Skettlesin parhaat terveiset ja kertoa hänen toivovan, että molemmat pojat tulisivat hyviksi ystäviksi. Lady Skettles suuteli häntä, pyyhkäisi hänen tukkansa pois otsalta ja syleili häntä. Tulipa rouva Bapskin — ja se ilahdutti Paulia — harppua soittavan miehen nuottivihkon äärestä ja lausui hänelle jäähyväiset yhtä sydämellisesti kuin kuka muu tahansa huoneessa olijoista.

"Hyvästi, tohtori Blimber", sanoi Paul ojentaen kätensä.

"Hyvästi, pikku ystäväni", vastasi tohtori.

"Olen hyvin kiitollinen teille, tohtori", lisäsi Paul katsellen viattomasti hänen ankaroihin kasvoihinsa. "Olkaa hyvä ja käskekää pitämään huolta Diogeneesta."

Diogenes oli koira, jolla ei ollut elämässään ollut ainoaakaan ystävää ennen Paulia. Tohtori lupasi, että Paulin poissa ollessa huolehdittaisiin tarkoin Diogeneesta, ja kun Paul oli taas kiittänyt ja kätellyt häntä, lausui hän rouva Blimberille ja Cornelialle jäähyväiset niin sydämellisen vakavasti, että rouva Blimber unohti puhua Cicerosta lady Skettlesille, vaikka hänellä oli ollut sellainen aikomus koko illan. Cornelia tarttui Paulin molempiin käsiin ja sanoi: "Dombey, Dombey, sinä olet aina ollut lempioppilaani. Jumala sinua siunatkoon!" Ja Paulin mielestä se osoitti, kuinka helposti voi tehdä väärin jollekin henkilölle, sillä neiti Blimber oli nyt tosiaankin vilpitön, niin ankara kuin hän olikin ollut vaatimuksissaan.

Sitten kuului poikien kesken suhinaa: "Dombey lähtee! Pikku Dombey lähtee!" ja kaikki riensivät Paulin ja Florencen jäljestä alas portaille ja käytävään, koko Blimberin perhe mukana. Sellaista, sanoi Feeder ääneensä, ei ollut hänen aikanaan kertaakaan ennen sattunut ainoallekaan pojalle, mutta vaikeata oli tietää, oliko tämä totta vai viinipikarien ansiota. Palvelijat, pöydänkattaja etunenässä, halusivat kaikki saattaa pikku Dombeyta. Olipa heikkosilmäinen nuori mieskin kantaessaan Paulin kirjoja ja matkatavaroita vaunuihin, joiden oli määrä kuljettaa Florence veljineen rouva Pipchinin luokse yöksi, ilmeisesti liikutettu.

Ei edes hellempien tunteitten vaikutus pojissa — he olivat kaikki järjestään hullaantuneet Florenceen — voinut estää heitä lausumasta hyvin äänekkäitä jäähyväisiä Paulille heiluttamalla hattujaan hänen jälkeensä, tunkeutumalla alakertaan puristamaan hänen kättään ja huutamalla hänelle kukin vuorostaan: "Dombey, älä unohda minua!" He ilmaisivat tunteitaan muutenkin kovin meluisasti, mikä oli kerrassaan tavatonta näiden opiskelijain kesken. Paul kysyi kuiskaten Florencelta, joka kääri hänet vaatteisiin ennenkuin ovi avattiin, kuuliko hän poikain melua. Unohtaisiko hän sitä koskaan? Oliko hän iloinen siitä? Ja voimakas ilo loisti Paulin silmistä hänen puhellessaan Florencelle.

Vielä kerran Paul kääntyi jäähyväisiksi ja katsoi niin moniin kasvoihin, jotka olivat suuntautuneet häneen, ihmetellen nähdessään kuinka ne kaikki loistivat ja säteilivät ja kuinka ne olivat kokoontuneet vieretysten kuin täpötäydessä teatterissa. Samalla ne näyttivät aaltoilevan kuin heiluvassa peilissä, ja sitten hän oli ulkona pimeissä vaunuissa, nojautuen Florenceen. Milloin tahansa hän senjälkeen muisteli tohtori Blimberin taloa, palasi se hänen mieleensä sellaisena kuin hän oli nähnyt sen tänä iltana, eikä se koskaan enää tuntunut todelliselta paikalta, vaan unelta, jossa oli silmä silmän vieressä.

Mutta se ei ollut kuitenkaan viimeinen muisto tohtori Blimberin talosta. Tapahtui vielä jotakin. Toots näet esiintyi vielä. Hän laski odottamatta alas vaunujen akkunan, kurkisti sisään ja sanoi kerrassaan kummallisesti hihittäen: "Onko Dombey siellä?" ja pani sen taas heti kiinni odottamatta vastausta. Eikä edes se ollut Tootsin viimeinen temppu, sillä ennenkuin ajaja ennätti panna vaunut liikkeelle, laski hän alas toisen akkunan, kurkisti sisään samalla lailla hihittäen ja virkkoi samanlaisella äänenpainolla: "Onko Dombey siellä?" minkä jälkeen hän katosi samoin kuin äskenkin.

Kuinka Florence nauroikaan! Paul muisti sen usein ja nauroi silloin aina itsekin.

Mutta monista asioista, joita pian jälkeenpäin sattui — seuraavana päivänä ja senjälkeen — oli Paulilla vain hämärä muisto, kuten esimerkiksi, miksi he viipyivät rouva Pipchinin luona päiviä ja öitä sensijaan että olisivat lähteneet kotiin, miksi hän makasi vuoteessa Florencen istuessa hänen vieressään, oliko huoneessa käynyt hänen isänsä vai oliko se vain suuri varjo seinällä, oliko hän kuullut lääkärin sanovan jostakin henkilöstä, että jos hänet olisi siirretty pois ennen sitä tilaisuutta, jonka herättämät mielikuvat olivat liian voimakkaita hänen omaan heikkouteensa verrattuina, olisi hän kaiketi kokonaan riutunut.

Eikä hän liioin voinut muistaa, oliko hän usein sanonut Florencelle: "Oi, Floy, vie minut kotiin äläkä milloinkaan jätä minua!" mutta hän luuli niin tapahtuneen. Toisinaan hän kuvitteli kuulleensa itsensä toistelevan: "Vie minut kotiin, Floy. Vie minut kotiin!"

Mutta hän muisti kotiin tullessaan, kun häntä kannettiin ylös tuttuja portaita, että vaunut olivat tärisseet monta tuntia yhtä mittaa, samalla kun hän oli maannut Florencen istuessa hänen vieressään ja vanha rouva Pipchin istui vastapäätä. Niinikään hän muisti vanhan vuoteensa, kun hänet laskettiin sille, tätinsä, neiti Toxin ja Susanin, mutta myös jotakin muuta äsken tapahtunutta, mikä yhä pani hänet ymmälle.

"Tahtoisin mielelläni puhua Florencen kanssa", sanoi hän. "Nyt heti kahden kesken!"

Sisar kumartui hänen puoleensa, ja toiset vetäytyivät syrjään.

"Floy kulta, eikö isä ollut käytävässä, kun minut tuotiin vaunuista?"

"Oli, rakkaani."

"Eihän hän itkenyt mennessään huoneeseensa, kun oli nähnyt minun tulevan, vai kuinka, Floy?"

Florence pudisti päätään ja painoi huulensa hänen poskeaan vastaan.

"Minusta on oikein hauskaa, ettei hän itkenyt", virkkoi pikku Paul. "Minä luulin hänen itkeneen. Älä kerro toisille, että kysyin."

VIIDESTOISTA LUKU

Kapteeni Cuttlen hämmästyttävä oveluus ja Walter Gayn uusi toimi

Walter ei osannut muutamiin päiviin päättää, kuinka hänen oli meneteltävä Barbadosia koskevassa asiassa. Muuten hänellä oli heikko toivo, että Dombey ehkä ei ollut ajatellut, mitä oli sanonut, tai muuttaisi mielensä ja ilmoittaisi hänelle, ettei hänen tarvinnutkaan lähteä. Mutta kun ei tapahtunut mitään, mikä olisi antanut vähääkään vahvistusta tälle käsitykselle (se olikin kyllin epätodenmukainen jo semmoisenaan), ja kun aika kului eikä hänellä ollut päivääkään hukattavana, tuntui hänestä siltä, että oli ryhdyttävä toimiin enempää vitkastelematta.

Päävaikeutena oli se, että hänen oli kerrottava tämä olojensa muutos Sol-enolle, jolle hän tiesi sen olevan ankaran iskun. Sitä vaikeampi hänen oli masentaa Sol-enon mieltä niin hämmästyttävällä uutisella, kun he olivat hiljattain päässeet lujemmalle pohjalle ja ukko oli käynyt niin iloiseksi, että pieni takahuone oli taas entisensä kaltainen. Eno oli maksanut ensimmäisen määräosan velastaan Dombeylle ja sanoi selviävänsä lopustakin. Kovin surulliselta tuntui siis välttämättömyys lannistaa hänet taas, kun hän oli kolauksestaan niin miehekkäästi virkistynyt.

Mutta mahdotonta oli kadota salaa hänen näkyvistään. Hänen täytyi saada tietää se etukäteen, ja vaikeinta oli keksiä, millä lailla sen kertoisi. Walter käsitti, ettei hänen vallassaan ollut valita lähteäkö vai ei. Dombey oli puhunut totta sanoessaan häntä nuoreksi ja hänen enonsa taloudellista asemaa heikoksi. Sitäpaitsi Dombey oli selvästi ilmaissut sillä katseella, joka seurasi näitä huomautuksia, että jos hän kieltäytyisi lähtemästä, saisi hän jäädä kotiin, jos halusi, mutta ei hänen liikkeeseensä. Walter ja hänen enonsa olivat suuressa velassa Dombeylle, ja se johtui Walterin omasta pyynnöstä. Hän olisi voinut vähitellen itsekseen epäillä, voisiko hän koskaan saavuttaa esimiehensä suosiota, ja ajatella, että Dombey oli silloin tällöin taipuvainen kohtelemaan häntä niin halveksivalla tavalla, ettei se ollut oikeudenmukaista. Mutta se, mikä oli hänen velvollisuutensa ilman tätä asianhaaraa, oli hänen velvollisuutensa myöskin sen uhalla — tai se oli ainakin Walterin käsitys ja velvollisuus oli täytettävä.