Part 19

Walter puhui näin syvimmästä sydämestään ja rehellisessä innossa. Sillä hän katseli kumaraista päätä, painuneita silmiä ja kohotettua kättä ja ajatteli: "Niin minusta on tuntunut. Miksi siis en myöntäisi sitä tämän hyljityn, murtuneen miehen hyväksi?"

"Olettepa suorastaan välttänyt minua, herra Carker", virkkoi Walter kyynelten noustessa hänen silmiinsä vilpittömästä myötätunnosta, "ja se on tuottanut minulle pettymystä ja mielipahaa. Alusta saakka olen tosiaankin koettanut olla teidän ystävänne niin läheisesti kuin minun ikäiselleni on soveliasta, mutta siitä ei ole ollut mitään hyötyä."

"Ja huomatkaa", keskeytti hänet konttoripäällikkö nopeasti, "että siitä on vieläkin vähemmän hyötyä, Gay, jos itsepintaisesti yhä pakotatte ihmiset kuulemaan hänen nimeään. Sillä lailla ette pääse herra John Carkerin ystäväksi. Kysykääpä häneltä, uskooko hän sitä."

"Se ei ole mikään hyvä asia minulle", sanoi hänen veljensä. "Se johtaa vain tämäntapaiseen keskusteluun, ja tuskinpa minun tarvitsee mainita, että tahtoisin tätä välttää. Kukaan ei voi osoittaa minulle paremmin ystävyyttään", jatkoi hän hyvin selvästi kuin tahtoisi oikein painaa sanansa Walterin mieleen, "kuin unohtamalla minut ja antamalla minun kulkea omaa tietäni kenenkään kyselemättä ja huomaamatta minua".

"Koska teidän muistinne, Gay, ei ole kovin vahva tallettamaan, mitä toiset teille sanovat", virkkoi konttoripäällikkö, joka nyt tunsi yhä suurempaa tyydytystä, "pidin sopivana, että saisitte kuulla tämän asianomaiselta henkilöltä itseltään". Tässä hän nyökkäsi veljeensä päin. "Toivottavasti ette unohda sitä nyt heti. Ei muuta, Gay. Saatte mennä."

Walter astui ulos ovesta ja oli sulkemaisillaan sen takanaan, kun kuuli taas veljesten äänet ja erotti samalla omaa nimeäänkin mainittavan. Hän jäi seisomaan epäröiden käsi lukossa ja ovi raollaan, tietämättä oikein, oliko palattava vai lähdettävä pois. Tällöin hän ei voinut olla kuulematta seuraavaa keskustelua.

"Ajattele minua suopeammin, jos voit, James", virkkoi John Carker, "kun sanon sinulle, että tuo Walter Gay on herättänyt mielenkiintoani — ja kuinka muuten voisi ollakaan, kun minulla on painamassa sellainen juttu täällä?" Samalla hän löi rintaansa. "Hänen ensin tullessaan tänne näin hänessä melkein toisen itseni."

"Toisen itsesi!" toisti veli ylenkatseellisesti.

"Ei sellaisena kuin nyt olen, vaan sellaisena kuin olin ensin tänne tullessani, yhtä herkkätunteinen, huimapäinen, nuorekas, kokematon, mieli tulvillaan samanlaisia levottomia ja seikkailunhaluisia haaveita ja täynnä samanlaisia ominaisuuksia, jotka voivat johtaa yhtä hyvin hyvään kuin pahaankin."

"Toivottavasti ei", huomautti hänen veljensä äänessään jokin kätketty ja ivallinen tarkoitus.

"Sinä isket lujasti, kätesi on voimakas ja pistosi syvä", virkkoi toinen puhuen (niin ainakin Walterista tuntui) kuin olisi tosiaankin jokin julma ase pistänyt häntä. "Kuvittelin kaikkea tuollaista, kun hän vielä oli lapsi. Uskoin niin. Se oli minulle todellisuutta. Näin hänen kevein askelin kävelevän näkymättömän kuilun partaalla, jolla niin monet muut astuivat yhtä iloisesti ja jolta —"

"Vanha puolustus", keskeytti hänen veljensä kohentaessaan tulta. "Niin monet. Jatka. Sano: niin monet suistuvat."

"Jolta _yksi_ suistui", oikaisi toinen, "lähdettyään eteenpäin samanlaisena poikana kuin Gay ja sitten menettäen yhä enemmän pohjaa altaan ja luisuen vähitellen yhä alemmaksi, hoiperrellen kuitenkin niin kauan, että vihdoin putosi suinpäin ja huomasi olevansa alhaalla murskaantuneena miehenä. Ajattele, mitä kärsin, kun katselin tuota poikaa."

"Siitä saat kiittää vain itseäsi", vastasi veli.

"Vain itseäni", myönsi toinen huokaisten. "_Minä_ en koeta jakaa häpeääni enkä syytäni toisille."

"Sinä _olet_ jakanut häpeäsi", mutisi James Carker hampaittensa välistä. Ja niin monien ja tiivisten hampaitten välistä hän saattoi mutista hyvin.

"Voi, James", sanoi veli puhuen ensimmäistä kertaa nuhtelevasti ja äänensoinnusta päättäen käsillään peittäen kasvonsa, "minä olen siitä lähtien ollut hyödyllinen vastakohta sinulle. Sinä olet vapaasti tallannut minua kiivetessäsi ylös. Elä potki minua kannuksillasi!"

Näitä sanoja seurasi hiljaisuus. Vähän ajan kuluttua kuului konttoripäällikkö kahistelevan papereitaan kuin olisi päättänyt lopettaa keskustelun. Samalla vetäytyi hänen veljensä lähemmäksi ovea.

"Siinä kaikki", jatkoi hän. "Minä tarkastelin häntä niin väristen ja peläten, että kärsin kuin rangaistusta, kunnes hän sivuutti sen kohdan, jossa minä ensin kompastuin. Ja luulenpa, että vaikka olisin hänen oma isänsä, en olisi voinut kiittää taivasta hartaammin. En uskaltanut varoittaa ja neuvoa häntä, mutta jos minulla olisi ollut siihen suoranainen syy, olisin kertonut hänelle oman varoittavan esimerkkini. Pelkäsin, että minun nähtäisiin puhelevan hänen kanssaan ja luultaisiin vahingoittavan häntä, houkuttelevan pahuuteen ja turmelevan hänet tai että tosiaankin niin tekisin. Minussahan voi olla sellaista tartuntaa; en itsekään oikein tiedä. Yhdistä minun tarinani Walter Gayhin ja ajattele, mitä tunteita hän on minussa herättänyt, ja muistele minua suopeammin, James, jos voit."

Näin sanoen hän tuli ulos ja tapasi Walterin seisomassa oven takana. Nähdessään pojan siinä hän kalpeni ja vielä enemmän, kun Walter tarttui hänen käteensä ja sanoi kuiskaten:

"Herra Carker, sallikaa minun kiittää teitä ja sanoa, kuinka paljon minä pidän teistä! Kuinka pahoillani olenkaan siitä, että onnettomasti jouduin tuon kaiken syyksi! Nyt pidän teitä melkein suojelijana ja kaitsijana. Kuinka kovin suurta kiitollisuutta ja sääliä tunnen teitä kohtaan!" virkkoi Walter puristaen hänen molempia käsiään ja tuskin tietäen mielenliikutuksessaan, mitä teki tai sanoi.

Koska Morfinin huone oli juuri vieressä ja tyhjänä ja ovi auki, menivät he sinne kuin yhteisestä sopimuksesta, sillä käytävä oli harvoin vapaa ihmisistä, joita aina liikkui jompaankumpaan suuntaan. Kun he olivat siellä ja Walter huomasi Carkerin kasvoissa joitakin jälkiä mielenliikutuksesta, näytti hänestä melkein siltä kuin hän ei olisi koskaan ennen nähnyt noita kasvoja, sillä niin muuttuneet ne olivat.

"Walter", sanoi Carker laskien kätensä hänen olkapäälleen. "Minä olen syvällä teidän alapuolellanne, ja olkoon aina niin. Tiedättekö, mikä minä olen?"

"Mikäkö te olette!" näytti Walter tapailevan huulillaan, katsellessaan häntä tarkkaavasti.

"Se alkoi", selitti Carker, "ennen minun ensimmäistäkolmatta syntymäpäivääni — se oli alkanut kyteä jo kauan ennen, mutta ei päässyt esille ennenkuin niihin aikoihin. Olin varastellut toiminimeltä ennen täysi-ikäiseksi tulemistani ja varastelin jälkeenpäinkin. Ennen kahdettakolmatta syntymäpäivääni saatiin se kaikki ilmi. Silloin, Walter, minä kuolin ihmisten joukosta."

Taas tapailivat Walterin vapisevat huulet hänen viimeisiä sanojaan, mutta hän ei voinut niitä lausua eikä mitään omastakaan puolestaan.

"Tämä liike oli hyvin ystävällinen minulle. Palkitkoon taivas vanhukselle hänen suvaitsevaisuutensa! Ja myöskin tälle hänen pojalleen, joka oli silloin vähää ennen ryhtynyt liiketoimiin. Minulla oli tässä liikkeessä ollut suuri luottamus. Minut kutsuttiin siihen huoneeseen, joka nyt on isännän hallussa — sen koommin en ole sinne jalallanikaan astunut — ja sieltä tulin ulos sellaisena kuin nyt olen. Monet vuodet istuin nykyisellä paikallani, yksin kuten nytkin, mutta silloin tunnettuna ja tunnustettuna esimerkkinä kaikille muille. He olivat kaikki sääliväisiä minua kohtaan, ja minä elin. Aika on muuttanut sen puolen kovaonnisesta sovituksestani, ja minä luulen, että lukuunottamatta liikkeen kolmea päämiestä ei kukaan täällä oikein tunne tarinaani. Ennenkuin pikku poika varttuu mieheksi ja saa kuulla asiasta, voi minun nurkkani olla tyhjä. Toivoisinpa, että niin kävisi! Tämä on ainoa muutos elämässäni senjälkeen kun jätin nuoruuteni, toiveeni ja hyvien ihmisten seuran. Jumala siunatkoon teitä, Walter, ja pitäköön teidät ja kaikki teille rakkaat henkilöt rehellisyyden tiellä tai suokoon heidän kuolla!"

Kun Walter jälkeenpäin koetti muistella heidän välillään sattunutta kohtausta, ei hän voinut lisätä siihen muuta kuin että Carker vapisi kiireestä kantapäähän kuin palellen ja sitten puhkesi kyyneliin.

Heidän senjälkeen nähdessään toisensa Carker istui kumarassa pulpettinsa ääressä entiseen hiljaiseen, alakuloiseen ja nöyrään tapaansa. Kun Walter samalla tajusi hänen jyrkästi päättäneen, ettei heidän välillään saisi aloittaa mitään lisäkeskustelua, ja ajatteli yhä uudelleen kaikkea, mitä oli niin lyhyessä ajassa kuullut ja nähnyt molempien Carkerien oloista, saattoi hän tuskin uskoa, että hänet oli määrätty Länsi-Intiaan ja että hän pian olisi kaukana Sol-enosta ja kapteeni Cuttlesta ja että hänellä ei kohta enää olisi tilaisuutta nähdä Florence Dombeyta — ei, hän tarkoitti Paulia — eikä myöskään ketään niistä, joita hän rakasti ja kaipasi.

Mutta se oli totta, ja tieto siitä oli jo levinnyt ulompaan konttorihuoneeseen, sillä hänen istuessaan raskain sydämin miettimässä kaikkia näitä asioita ja nojaamassa päätään käsivarteensa laskeutui lähetti Perch alas mahonkiselta korokkeeltaan, tyrkkäsi häntä kyynärpäähän, pyysi anteeksi ja sanoi vain haluavansa kysyä kuiskaamalla, luuliko hän voivansa lähettää Englantiin purtilon säilykeinkivääriä halvalla rouva Perchin vahvistukseksi hänen toipumisaikanaan seuraavan lapsivuoteen jälkeen.

NELJÄSTOISTA LUKU

Paul lähtee kotiinsa loma-ajaksi

Kesäloman lähestyessä eivät tohtori Blimberin synkkäsilmäiset oppilaat suinkaan päästäneet kuuluville sopimattomia ilonilmaisuja. Niin voimakasta lausetapaa kuin "lehahtaa lentoon" olisi ollut mahdotonta käyttää tässä hienossa laitoksessa. Nuorukaiset vain "tihkuivat" puolivuosittain koteihinsa, he eivät koskaan lehahtaneet lentoon. Sellaista säädyttömyyttä he olisivat halveksineet.

Tozer, jota alituisesti ahdisti ja kidutti kankea valkoinen palttinainen kaulaliina, koska hänen äitinsä, rouva Tozer, oli nimenomaan käskenyt hänen sitä käyttää, määrättyään hänet kirkolliselle uralle ja ollen sitä mieltä, että hän ei voisi liian varhain valmistautua tulevaan toimeensa — Tozer sanoi, että jos hänen oli valittava kahden pahan välillä, jäisi hän mieluummin opistoon kuin matkustaisi kotiin. Mutta niin vähän kuin tämä selitys näyttikin olevan sopusoinnussa sen kanssa, mitä Tozer oli väittänyt eräässä ainekirjoituksessaan, että näet "rakkaan kodin ajatteleminen ja kaikki sen muistot herättivät hänen mielessään suloisia toivon ja riemun aavistuksia", — olipa hän verrannut itseään roomalaiseen sotapäällikköön, joka huumaantuneena iceneistä saamansa voiton johdosta tai kartagolaisilta ryöstettyä saalista kuljettaen lähestyy Capitoliumia, tämän tietysti vastatessa vertauksen nojalla rouva Tozerin asuntoa —, niin tuo yllämainittu huomautus oli kuitenkin lausuttu vilpittömässä mielessä. Sillä Tozerilla näytti olevan hirveä eno, joka ei ainoastaan tutkistellut häneltä loma-aikoina vaikeita asioita, vaan käytti myöskin viattomia ilmiöitä ja tapauksia samaan julmaan tarkoitukseen. Niinpä jos hänen enonsa esimerkiksi vei hänet ystävällisyyden varjolla teatteriin tai katsomaan jättiläistä tai kääpiötä tai temppujentekijää tai muuta sellaista, tiesi Tozer hänen lukeneen etukäteen jonkin klassillisen viittauksen tältä alalta. Silloin Tozer joutui kuolettavan pelon valtaan, sillä hän ei saattanut aavistaa, miltä kohdalta vanha herra hyökkäisi hänen kimppuunsa tai ketä arvovaltaa vastaan hänet haastettaisiin taistelemaan.

Mitä Briggsiin tulee, ei hänen isänsä käyttänyt niin monimutkaisia keinoja. Hän ei ylimalkaan koskaan jättänyt poikaparkaa rauhaan. Niin usein ja niin ankarasti hän pani onnettoman nuorukaisen henkiset voimat koetukselle loma-aikana, että perheen ystävät (Briggsit asuivat silloin Bayswaterin läheisyydessä Lontoossa) harvoin lähestyivät Kensington Gardenin lammikkoa ilman sitä hämärää aavistusta, että saisivat nähdä nuoren Briggsin hatun uiskentelevan sen pinnalla ja keskeneräisen kirjoitustehtävän lojuvan rannalla. Senvuoksi ei Briggs suinkaan ollut haltioissaan loma-aikaa ajatellessaan, ja molemmat Paulin huonetoverit olivat niin sopivat näytteet tohtori Blimberin oppilaitoksen pojista yleensä, että virkeimmätkin heistä ajattelivat loman alkamista tyynen alistuvaisina.

Toisin oli pikku Paulin laita. Tämän ensi loman loppuessa alkaisi hänen eronsa Florencesta, mutta kuka on ajatellut niiden lomapäivien loppumista, jotka eivät ole vielä alkaneetkaan! Ei ainakaan Paul. Onnellisen ajan lähestyessä muuttuivat makuuhuoneen seinillä kiipeilevät jalopeurat ja tiikerit hyvin kesyiksi ja leikkisiksi. Lattiamaton kuvioiden ja ruutujen ärtyisät ja ovelat kasvot kävivät suopeamman näköisiksi ja katselivat häntä vähemmän häijyin silmin. Vakavan vanhan kellon kaavamaisessa kysymyksessä tuntui enemmän henkilökohtaista osanottoa, ja levoton meri vyöryi kaiken yötä tosin alakuloisen, mutta kuitenkin suloisen säveleen mukaan, joka kohosi ja vaipui aaltojen keralla ja ikäänkuin tuuditti häntä uneen.

Kandidaatti Feeder näytti ajattelevan, että hänkin saisi perinpohjin nauttia loma-ajasta. Toots suunnitteli koko iän kestävää lomaa, sillä — niinkuin hän säännöllisesti sanoi Paulille joka päivä — tämä oli hänen viimeinen lukukautensa tohtori Blimberin luona, ja hän pääsisi jo pian käsiksi perintöönsä.

Niin suuri ero kuin Paulilla ja Tootsilla olikin iän ja aseman puolesta, olivat he kuitenkin täysin yksimielisiä siitä, että heidän välillään vallitsi ystävyys. Kun loma-aika lähestyi ja Toots huohotti kovemmin ja tuijotteli useammin kuin ennen Paulin seurassa, ymmärsi Paul hänen tarkoittavan olevansa pahoillaan siitä, että heidän täytyi nyt erota, ja oli hyvin kiitollinen niin ison toverin ystävyydestä ja suopeudesta.

Samoin olivat sekä tohtori, rouva ja neiti Blimber että kaikki oppilaatkin selvillä siitä, että Toots oli jotenkin asettunut Dombeyn suojelijaksi ja kaitsijaksi. Rouva Pipchinkin huomasi tämän seikan niin selvästi, että hänen vanha sydämensä täyttyi kateudella Tootsia kohtaan, minkä vuoksi hän tuon tuostakin mainitsi häntä oman kotinsa pyhäkössä "konnamaiseksi hölmöksi". Sensijaan ei viattomalla Tootsilla ollut enemmän aavistusta rouva Pipchinin kiukun heräämisestä kuin mitään määrättyä käsitystä muista mahdollisuuksista tai suhteista. Päinvastoin hän oli taipuvainen pitämään rouva Pipchiniä paremminkin etevänä ihmisenä, jolla oli monta mieltäkiinnittävää piirrettä. Tästä syystä hän hymyili niin kohteliaasti rouva Pipchinille ja kyseli rouvan käydessä Paulia tervehtimässä niin usein hänen vointiaan, että rouva Pipchin lopulta sanoi hänelle eräänä iltana suoraan olevansa tottumaton tuollaiseen, mitä tahansa Toots siitä ajattelikin. Hän ei sanonut voivansa eikä tahtovansakaan sietää moista Tootsin tai kenenkään toisenkaan penikan taholta, mikä odottamaton kiitos kohteliaisuudesta säikähdytti niin Tootsia, että hän kätkeytyi etäiseen loukkoon, kunnes rouva Pipchin oli poistunut, eikä milloinkaan enää ilmestynyt urhean vanhan rouvan näkyviin tohtori Blimberin talossa.

Puuttui vielä pari kolme viikkoa loman alkamiseen, kun Cornelia Blimber eräänä päivänä kutsui Paulin huoneeseensa ja virkkoi: "Dombey, minä lähetän kotiisi sinusta analysin."

"Kiitos, neiti", vastasi Paul.

"Ymmärrät kai mitä tarkoitan, Dombey?" kysyi neiti Blimber katsellen häntä terävästi silmälasiensa lävitse.

"En, neiti", vastasi Paul.

"Dombey, Dombey", sanoi neiti Blimber, "minä alan pelätä, että sinä olet ajattelematon lapsi. Kun et ymmärrä jonkin sanan merkitystä, niin miksi et pyydä, että se selitettäisiin?"

"Rouva Pipchin kielsi minua kysymästä mitään", vastasi Paul.

"Minun täytyy pyytää sinua olemaan mainitsematta minulle rouva Pipchiniä missään tapauksessa, Dombey", huomautti neiti Blimber. "Minun on mahdoton sallia sitä. Meidän opetustapamme on kaukana sellaisesta. Tuollaisten viittausten toistaminen tekisi minulle välttämättömäksi vaatia sinua oppimaan ulkoa huomispäivän aamiaiseksi _verbum personalesta simillima cygnoon_ asti."

"En tarkoittanut, neiti —", aloitti pikku Paul.

"Minun täytyy pyytää sinua olemaan puhumatta tarkoituksistasi, Dombey", huomautti neiti Blimber, joka säilytti peloittavan kohteliaisuuden moitteissaan. "Sentapaisia sanoja en voisi uneksiakaan suvaitsevani."

Paul piti turvallisimpana olla puhumatta mitään ja alkoi vain katsella neiti Blimberin silmälaseja. Kun Cornelia oli pudistanut hänelle vakavasti päätänsä, otti hän käteensä edessään olevan paperin.

"Tässä on analysi Paul Dombeyn luonteesta. Jos muistan oikein", virkkoi neiti Blimber, "selittää Walker analysin synteesin vastakohdaksi seuraavaan tapaan: 'aineellisen tai henkisen maailman alaan kuuluvan ilmiön hajoittaminen alkutekijöihinsä'. Ymmärrätkö, se on vastakohta synteesille. Nyt tiedät, mitä analysi on, Dombey."

Dombey ei tosin näyttänyt kokonaan huikaistuvan hänen järkeensä osuvasta valosta, mutta kumarsi vähän neiti Blimberille.

"'Analysi Paul Dombeyn luonteesta'", toisti neiti Blimber, luoden silmänsä paperiin, ja luki siitä edelleen: "'Minun nähdäkseni ovat Dombeyn luontaiset lahjat aika hyvät, ja sama arvostelma sopeutuu hänen opinhaluunsa. Jos siis otamme kahdeksikon korkeimmaksi, määrittelisin nämä Dombeyn molemmat ominaisuudet numerolla kuusi ja kolme neljäsosaa' —"

Neiti Blimber vaikeni nähdäkseen, kuinka Paul otti vastaan tämän tiedon. Koska Paul oli epätietoinen siitä, tarkoittiko kuusi ja kolme neljäsosaa kuutta puntaa viittätoista shillingiä vai kuutta pennyä kolmea farthingia vai kuutta jalkaa kolmea tuumaa vai jotakin uutta kuutosta ja uutta kolmea neljännestä, joita hänelle ei vielä ollut opetettu, hieroi hän vain käsiään ja katseli suoraan neiti Blimberiin. Tällä vastauksella sattui olemaan yhtä paljon menestystä kuin millä muulla tahansa, ja Cornelia jatkoi:

"'Rajuus kaksi. Itsekkyys kaksi. Taipumus alhaiseen seuraan, mikä käy ilmi Glubb-nimistä henkilöä koskevassa suhteessa, alkujaan seitsemän, mutta sittemmin vähentynyt. Seurustelutaito neljä, mutta parantuu aikaa myöten.' Mutta erikoisesti tahtoisin kiinnittää sinun tarkkaavaisuuttasi, Dombey, analysin lopussa olevaan yleiseen huomautukseen."

Paul kuunteli mahdollisimman tarkkaavasti.

"'Ylimalkaan voi Dombeystä lausua'", luki neiti Blimber kovalla äänellä, joka toisen sanan kohdalla suunnaten silmälasinsa edessään olevaa pikku olentoa kohti, "'että hänen kykynsä ja taipumuksensa ovat hyvät ja että hän on edistynyt niin paljon kuin näissä oloissa on sopinut odottaa. Mutta valitettavaa on, että tämä nuori herra on luonteeltaan ja käytökseltään kummallinen (eli kuten tavallisesti sanotaan pikkuvanha) ja että hän tekemättä mitään nimenomaan moitittavaa on usein hyvin erilainen kuin muut hänen ikäisensä ja säätyisensä nuoret herrat.' No niin, Dombey", kysyi neiti Blimber laskien paperin kädestään, "ymmärrätkö sitä?"

"Luullakseni ymmärrän, neiti", vastasi Paul.

"Tämä analysi, Dombey", jatkoi Cornelia, "lähetetään sinun arvoisalle isällesi. Hänestä tietysti tuntuu kovin tuskalliselta kuullessaan, että sinä olet omituinen luonteeltasi ja käytökseltäsi. Meistäkin se luonnollisesti on tuskallista, sillä emme voi pitää sinusta senvuoksi, Dombey, niin paljon kuin haluaisimme."

Siinä hän kajosi lapsen arkaan kohtaan, sillä Paul oli eropäivän lähestyessä alkanut yhä hartaammin toivoa, että talon koko väki kiintyisi häneen. Jostakin salaisesta syytä, jota hän tajusi hyvin vähän tai ei ollenkaan, hän tunsi vähitellen kasvavaa rakkauden tarvetta melkein kaikkea ja kaikkia kohtaan tässä talossa. Hän ei voinut sietää sitä ajatusta, että he olisivat täysin kylmäkiskoisia häntä kohtaan hänen lähdettyään. Hän kaipasi sitä, että he muistelisivat häntä ystävällisesti, olipa alkanut toivoa sitäkin, että saisi syntymään sovinnolliset välit suuren käheä-äänisen ja pörröisen koiran kanssa, joka oli ketjuilla kytketty talon taakse ja jota hän siihen asti oli kauheasti pelännyt, ja että sekin ikävöisi häntä, kun hän olisi poissa.

Hento Paul-parka, ajattelematta ollenkaan, että hän taas ilmaisi, kuinka suuresti hän erosi tovereistaan, esitti neiti Blimberille niin taitavin sanoin kuin osasi sen pyynnön, että tämä huolimatta tuosta virallisesta analysista koettaisi hyväntahtoisesti pitää hänestä. Rouva Blimberille, joka oli tullut paikalle, hän esitti saman anomuksen, ja kun rouva ei hänenkään läsnäollessaan voinut olla tuomatta ilmi usein lausumaansa mielipidettä, että Paul oli varhaisvanha lapsi, sanoi Paul olevansa varma siitä, että rouva Blimber oli oikeassa, ja arveli sen mahdollisesti johtuvan hänen luistaan, mutta toivoi rouva Blimberin antavan sen anteeksi, sillä hän piti heistä kaikista.

"En niin paljon", lisäsi Paul puolittain ujosti, puolittain suorasti, mikä oli hänen omituisimpia ja viehättävimpiä piirteitään, "en tietenkään niin paljon kuin Florencesta, sehän ei kävisi päinsä. Ettehän voisi sellaista odottaakaan, vai kuinka, rouva Blimber?"

"Voi tuota varhaisvanhaa pikku olentoa!" virkkoi rouva Blimber kuiskaten.

"Mutta minä pidän kaikista täällä hyvin paljon", jatkoi Paul, "ja minusta tuntuisi ikävältä, jos minun lähtiessäni pois joku olisi siitä iloinen tai ei vähääkään välittäisi".

Nyt rouva Blimber oli täysin varma siitä, että Paul oli maailman ihmeellisin lapsi, ja kun hän kertoi tohtorille, mitä oli tapahtunut, oli tämä yhtä mieltä hänen kanssaan. Mutta hän lisäsi samoin kuin oli ennenkin sanonut Paulin tullessa tähän taloon, että opiskeleminen saisi paljon aikaan, ja sitten hän neuvoi, kuten aikaisemmin: "Kehitä häntä eteenpäin, Cornelia, kehitä häntä eteenpäin!"

Cornelia oli aina koettanut kehittää häntä niin voimaperäisesti kuin oli osannut, ja Paul oli senvuoksi saanut kestää kovaa. Mutta lisänä ponnistukseensa suorittaa koulutehtävät oli Paulilla ollut kauan aikaa mielessä toinenkin päämäärä, johon hän yhä pyrki. Hän tahtoi näet olla kiltti, avulias ja hiljainen poika, joka koettaisi aina herättää rakkautta ja kiintymystä muissa. Ja vaikka hänet usein vieläkin nähtiin vanhalla paikallaan portailla tai katselemassa aaltoja ja pilviä yksinäisestä akkunastaan, oli hän usein myöskin toisten poikien joukossa, suorittaen heille ujosti jonkin vapaaehtoisen pikku palveluksen. Niinpä hän oli saavuttanut tohtori Blimberin talossa asuvien kankeiden ja sulkeutuneiden, itseään kiduttavien erakoidenkin kesken suosiota, ollen heille kuin pieni hauras leikkikalu, josta he kaikki pitivät ja jota ei kukaan olisi ajatellutkaan kohdella tylysti. Mutta hän ei voinut muuttaa luonnettaan tai kirjoittaa uudelleen analysiään, ja siksi olivat kaikki yksimielisiä siitä, että Dombey oli varhaisvanha.

Mutta tämä luonteenpiirre soi hänelle eräitä erivapautuksia, joista ei kukaan muu saanut nauttia. Kun toiset pojat vain kumarsivat tohtori Blimberille ja hänen perheelleen toivottaessaan heille hyvää yötä, ojensi Paul kätösensä ja pudisti reippaasti tohtorin ynnä rouva Blimberin ja Cornelian kättä. Jos jotakuta koetettiin pelastaa uhkaavasta rangaistuksesta, oli Paul aina asiamiehenä. Olipa heikkosilmäinen palvelijakin kerran kysynyt häneltä neuvoa särjettyään porsliiniastian. Sellainenkin hämärä huhu oli päässyt liikkeelle, että synkkä pöydänkattaja, joka suosi Paulia, vaikkei koskaan ollut esiintynyt herttaisena kellekään pojalle, oli väliin sekoittanut portteria hänen pöytäolueensa vahvistaakseen häntä.