Part 12

Mutta niin ei kuitenkaan tapahtunut. Kissan, Paulin ja rouva Pipchinin saattoi nähdä tavallisilla paikoillaan pimeän tultua. Paul vältti Bitherstonen seuraa ja tutki yhä edelleen joka ilta rouva Pipchiniä, kissaa ja tulta, ikäänkuin ne olisivat kolminiteinen velhotaidon opas.

Rouva Wickam tulkitsi omalla tavallaan Paulin eriskummaisuuden, ja koska hänen alakuloisuuttaan vielä ahdistivat hänen huoneensa ikkunasta näkyvät, sikin sokin törröttävät savupiiput, tuulen kohina, hänen nykyisen elintapansa yksitoikkoisuus (onttous, niinkuin hän itse tavallisesti sanoi), herättivät edellä mainitut seikat hänessä kerrassaan synkkiä mietteitä. Rouva Pipchinin periaatteisiin kuului estää omaa "piikaletukkaansa" — se oli rouva Pipchinin tavallinen nimitys naispalvelijalle — seurustelemasta rouva Wickamin kanssa. Siitä johtui, että hän uhrasi paljon aikaansa ovien takana seisomiseen ja hyökkäilyyn palvelijattarensa kimppuun, jos tämä vain lähestyi rouva Wickamin ovea. Mutta Berry oli vapaa seurustelemaan siinä osassa taloa niin usein kuin sai aikaa moninaisten velvollisuuksiensa suorittamiselta, jotka täyttivät hänen päivänsä aamusta iltaan. Berrylle rouva Wickam kevensi mieltään.

"Kuinka hauskan näköinen lapsi hän on nukkuessaan!" virkkoi Berry pysähtyen katselemaan vuoteessa olevaa Paulia eräänä iltana, jolloin hän oli tuonut rouva Wickamille illallista.

"Voi!" huudahti rouva Wickam. "Hänen täytyykin olla!"

"No, eihän hän ole ruma valveillakaan", huomautti Berry.

"Ei suinkaan. Ei minun setäni tytär Betsey Janekaan ollut", sanoi rouva Wickam.

Berry oli sennäköinen kuin olisi koettanut keksiä, mitä yhteyttä oli Paul Dombeyn ja rouva Wickamin sedän tyttären Betsey Janen kesken.

"Minun setäni vaimo kuoli juuri samoin kuin Paulin äiti", jatkoi rouva Wickam. "Minun setäni lapsi kasvoi samoin kuin Paul nyt. Minun setäni lapsi sai välillä ihmisten veren jähmettymään!"

"Kuinka niin?" kysyi Berry.

"Minä en olisi tahtonut viettää kokonaista yötä Betsey Janen kanssa!" sanoi rouva Wickam. "En, vaikka Wickamille itselleen olisi seuraavana aamuna annettu oikein hyvä toimi. Sitä minä en olisi tehnyt, Berry-neiti."

Neiti Berry tietysti kysyi miksi. Rouva Wickam kertoi tunnontuskitta oman mielensä mukaan monien hänen asemassaan olevien naisten tapaan.

"Betsey Jane", virkkoi rouva Wickam, "oli niin suloinen lapsi kuin saattoi toivoa. Sen suloisempaa ei olisi voinut kuvitella. Betsey Jane oli läpäissyt kaikenlaiset taudit, joita lapsella voi olla. Suonenvetokohtaukset olivat hänessä yhtä tavallisia", virkkoi rouva Wickam, "kuin näppylät teidän nenässänne, neiti Berry". Berry-neiti nyrpisti vaistomaisesti nenäänsä.

"Mutta Betsey Janea", sanoi rouva Wickam alentaen ääntään ja katsellen ympärilleen huoneessa ja vuoteessa nukkuvaan Pauliin päin, "oli hänen äitivainajansa hoitanut kehdossa. En voi sanoa millä lailla tai milloin tai tiesikö lapsikulta sitä vai ei, mutta Betsey Janea oli hänen äitinsä hoitanut, Berry-neiti. Sanotte ehkä, että se on mielettömyyttä! En loukkaannu siitä, neiti. Toivoakseni panee omatuntonne teidät ajattelemaan, että se on mielettömyyttä. Silloin voitte olla rauhallisempi tässä, tässä — älkää pahastuko — tässä hautausmaan tapaisessa talossa, joka näännyttää minut ihan kuoliaaksi. Paul on vähän levoton nukkuessaan. Olkaa hyvä ja taputtakaa hänen selkäänsä."

"Varmaankin uskotte, että myös tämä lapsi on ollut äitinsä hoidossa", virkkoi Berry ja taputteli hiljaa kädellään, niinkuin häntä oli käsketty.

"Betsey Jane oli noiduttu niinkuin tuokin poika", vastasi rouva Wickam juhlallisimmalla äänellään, "ja muuttui niinkuin hänkin on muuttunut. Olen nähnyt Betsey Janen usein istuvan paikallaan ja miettivän, miettivän, miettivän ihan samoin kuin Paul ja kuullut hänen puhuvan juuri samalla lailla. Minä katselen tuota lasta ja Betsey Janea samassa valossa, neiti Berry."

"Elääkö teidän setänne lapsi vielä?" kysyi Berry.

"Kyllä hän elää, neiti", vastasi rouva Wickam voitonriemuisen näköisenä, sillä Berry-neiti ilmeisesti odotti päinvastaista. "Hän elää ja on naimisissa kultasepän kanssa. Niin, Berry-neiti, hän kyllä elää", jatkoi rouva Wickam pannen voimakkaan koron hän-sanalle.

Koska ilmeisesti joku toinen oli kuollut, kysyi rouva Pipchinin veljentytär, kuka se oli.

"En haluaisi tehdä teitä levottomaksi", vastasi rouva Wickam jatkaen syömistään. "Älkää kysykö sitä."

Se oli varmin keino saada toinen uudistamaan kysymyksensä. Berry-neiti siis teki niin, ja vähän vastusteltuaan ja viivyteltyään rouva Wickam pani pois veitsensä, katsahti taas ympärilleen huoneessa ja vilkaisten Paulin vuoteeseen sanoi:

"Hän kiintyi muutamiin ihmisiin, usein ihan eriskummaisesti, tai kiintyi heihin samoin kuin ihmiset ylimalkaan, mutta harvinaisen voimakkaasti. He kaikki kuolivat."

Tämä tuntui rouva Pipchinin veljentyttärestä niin kerrassaan odottamattomalta ja kauhealta, että hän istui läähättäen vuoteen kovalla reunalla ja katseli rouva Wickamia peittelemättömän kammon valtaamana.

Rouva Wickam osoitti vasemmalla etusormellaan salaa sitä vuodetta kohti, jossa Florence makasi. Sitten hän käänsi sormensa alaspäin ja osoitti sillä muutamia kertoja pontevasti lattiaan. Sen alla suoraan oli se huone, missä rouva Pipchin tavallisesti nautti paahtoleipänsä.

"Muistakaa minun sanoneen, neiti Berry", virkkoi rouva Wickam, "ja olkaa kiitollinen siitä, ettei pikku herra Paul pidä teistä. Vakuutan teille olevani mielissäni siitä, että hän ei pidä minustakaan. Vaikka eipä tosiaankaan tässä vankilamaisessa talossa ole paljon sellaista — suokaa suoruuteni anteeksi — mikä tekisi elämän mieluiseksi!"

Berry-neidin mielenliikutus ehkä oli vaikuttanut sen, että hän oli taputtanut liian kovasti Paulin selkää tai keskeyttänyt tuon yksitoikkoisen tyynnytyksen; ainakin kääntyi lapsi juuri nyt vuoteessaan ja heräsi, nousten istumaan tukka märkänä hiestä pahan unen vaikutuksesta. Hän kysyi heti Florencea.

Tyttö hypähti vuoteestaan kuullessaan veljensä ensimmäisen äännähdyksen, kumartui hänen pieluksensa yli ja lauloi hänet taas uneen. Rouva Wickam pudisti päätään, vuodatti joitakin kyyneleitä, näytti Berrylle pikku ryhmää ja käänsi silmänsä kattoon päin.

"Hyvää yötä, neiti", sanoi Wickam hiljaa. "Hyvää yötä! Teidän tätinne, Berry-neiti, on vanha ihminen, sehän teidän on täytynyt jo aikoja sitten käsittää."

Lausuessaan nämä lohdulliset jäähyväiset rouva Wickam loi puhelutoveriinsa syvää surua ilmaisevan katseen. Kun hän taas oli jäänyt yksin molempien lasten kanssa ja huomasi tuulen ulvovan valittavasti, vaipui hän alakuloisuuteen — kaikkein halvimpaan ja enimmän tarjolla olevaan nautintoon — kunnes uni sai hänet valtaansa.

Vaikkei rouva Pipchinin veljentytär odottanutkaan tapaavansa mallikelpoista lohikäärmettä lojumassa takkamatolla, tullessaan alakertaan, tunsi hän huojennusta nähdessään emäntänsä tavallista ärtyisämpänä ja ankarampana, samalla kun hänen koko olemuksensa selvästi ilmaisi hänen aikovan elää kauan kaikkien tuttaviensa iloksi. Ei hänessä myöskään näkynyt riutumisen merkkejä seuraavan viikon kuluessa, jolloin asianomaiset ruokalajit hävisivät säännöllisesti, vaikka Paul tarkasteli häntä yhtä kiinteästi kuin ennen konsanaan ja horjumattoman sitkeästi piti hallussaan tavallisen paikkansa mustan hameen ja tuliristikon välissä.

Mutta koska Paul itse tuon ajan kuluttua ei ollut käynyt vahvemmaksi kuin oli ollut sinne saapuessaan, vaikka hänen kasvonsa näyttivät paljon terveemmiltä, hankittiin hänelle pienet vaunut, joissa hän saattoi maata mukavasti, aapiskirja ja muita alkeiskirjoja mukanaan, ja niissä hänet lykättiin merenrannalle. Noudattaen johdonmukaisesti kummallista makuaan lapsi hylkäsi punaposkisen pojan, jonka oli määrä vetää hänen vaunujaan, ja valitsi sensijaan pojan isoisän — ryppyisen, vanhan, äreän näköisen miehen, jonka puku oli kulunutta öljyvaatetta ja joka oli muuttunut kovin lujaksi ja sitkeäksi liottuaan pitkät ajat suolavedessä ja haisi samanlaiselta kuin ruohoinen merenranta luoteen aikana.

Tämän merkillisen kuljettajan työntäessä vaunuja Florencen kävellessä aina vieressä ja alakuloisen Wickamin astellessa jäljessä Paul pääsi joka päivä merenrannalle. Siellä hän istui tai makasi vaunuissaan tuntikausia yhteen mittaan. Mikään muu ei häntä niin vaivannut kuin lasten seura — Florencea tietysti lukuunottamatta.

"Mene pois, ole hyvä", sanoi hän tavallisesti, jos jokin lapsi tuli seurustelemaan hänen kanssaan. "Kiitoksia, mutta minä en tarvitse sinua."

Usein kysyi jokin hiljainen ääni hänen korvansa juuressa hänen vointiaan.

"Kiitos, voin oikein hyvin", vastasi hän. "Mutta ole hyvä ja mene leikkimään."

Sitten hän käänsi päätään katsellen, kuinka lapsi poistui, ja virkkoi Florencelle: "Mehän emme tarvitse ketään muita? Suutele minua, Floy."

Sellaisina hetkinä hän ei voinut sietää Wickamiakaan ja oli hyvin tyytyväinen, kun tämä tapansa mukaan poistui poimimaan näkinkenkiä tai tapaamaan tuttaviaan. Hänen lempipaikkansa oli yksinäinen kohta, johon ei juuri ketään tullut. Florencen istuessa hänen vieressään käsitöineen tai lukiessa hänelle tai puhellessa hänen kanssaan ja tuulen puhaltaessa hänen kasvoihinsa ja aaltojen huuhtoessa hänen vaunujensa pyöriä hän ei kaivannut mitään muuta.

"Floy", virkkoi hän eräänä päivänä, "missä on Intia, jossa sen pojan omaiset asuvat?"

"Voi, se on kaukana, kaukana", vastasi Florence, nostaen katseensa työstään.

"Viikkokausien matkan päässäkö?" kysyi Paul.

"Niin, kultaseni. Sinne on matkustettava monta viikkoa yötä päivää."

"Jos sinä olisit Intiassa, Floy", sanoi Paul oltuaan hetkisen vaiti, "niin minä — mitä äiti taas tekikään? Olen unohtanut."

"Rakasti minua!" vastasi Florence.

"Ei, ei. Enkö minä nyt rakasta sinua, Floy? Mitä se olikaan? — Kuoli. Jos sinä olisit Intiassa, niin minä kuolisin, Floy."

Florence pani työnsä nopeasti pois, painoi päänsä veljensä pielukselle, hyväili häntä ja sanoi, että hänkin kuolisi, jos Paul olisi Intiassa. Mutta Paul parantuisi pian.

"Oi, olenhan minä nyt jo paljon voimistunut", vastasi Paul. "Sitä en tarkoita. Ajattelin vain, että kuolisin surusta ja yksinäisyydestä, Floy!"

Toisella kerralla hän vaipui uneen samalla paikalla ja nukkui rauhallisesti pitkän aikaa. Hän heräsi äkkiä, kuunteli, säpsähti ja kuunteli taas.

Florence kysyi, mitä hän luuli kuulleensa.

"Tahtoisin tietää, mitä se sanoo", vastasi Paul katsellen kiinteästi sisarensa kasvoihin. "Floy, mitä tuo meri oikein sanoo?"

Florence kertoi hänelle, että kuului vain aaltojen kohinaa.

"Niin, niin", vastasi Paul. "Mutta minä tiedän, että ne sanovat aina jotakin. Aina samaa. Mikä paikka tuolla on?" Hän nousi pystyyn ja katseli kiihkeästi taivaanrannalle.

Florence kertoi, että siellä vastapäätä oli toinen maa, mutta Paul sanoi, ettei hän sitä tarkoittanut, vaan kauempana — paljon kauempana olevaa!

Hyvin usein jälkeenpäin kesken heidän puheinaan hän vaikeni äkkiä koettaakseen ymmärtää, mitä aallot aina puhuivat. Sitten hän nousi vaunuissaan katselemaan etäistä, näkymätöntä maata kohti.

YHDEKSÄS LUKU

Onnettomuus kohtaa puista merikadettia

Taipumus romanttiseen ja ihmeelliseen, jota Walter Gayn luonteessa oli niin vahva annos ja jota hänen enonsa Solomon Gillsin holhous ei ollut paljoa miedontanut vakavan elämänkokemuksen vedellä, oli syynä siihen, että hän kovin mielellään ja hartaasti ajatteli Florencen seikkailua kelpo rouva Brownin kanssa. Hän helli ja hoiteli sitä muistissaan, etenkin sitä osaa, joka koski häntä itseäänkin, kunnes siitä tuli hänen mielikuvituksensa hemmoiteltu lapsi, joka kulki omaa tietään ja teki mitä halusi.

Näiden tapausten ja hänen oman osuutensa muisteleminen tuli ehkä vielä viehättävämmäksi sen takia, että vanha Sol ja kapteeni Cuttle haaveilivat niistä joka sunnuntai. Tuskin näet kului ainoatakaan sunnuntaita, jolloin ei jompikumpi oivallisista toveruksista olisi salaperäisesti viitannut tähän asiaan. Olipa kapteeni mennyt niinkin pitkälle, että oli ostanut jokseenkin vanhan ballaadin, joka oli kauan liehunut monien muiden pääasiassa merimiehen tunteita purkavien joukossa autiolla seinällä Commercial Roadin varrella. Tämä runotuote esitti, kuinka eräs toivorikas nuori hiilenkantaja kosiskeli "kaunista Pegiä" ja nai hänet, vaikka Peg oli newcastlelaisen hiililaivan kapteenin ja osakkaan tytär. Moisessa jännittävässä tarinassa kapteeni Cuttle keksi syvän yliluonnollisen vihjauksen Walterin ja Florencen juttuun. Se kiihoitti häntä niin, että hän erittäin juhlallisissa tilaisuuksissa kuten syntymä- tai muina merkkipäivinä, jos ei silloin vain sattunut olemaan rukoussunnuntai, lauloi täyttä kurkkua koko tuon ballaadin pienessä takahuoneessa ja ihmeellisesti värisytti ääntään Peg-nimen kohdalla, johon kaikki säkeistöt päättyivät sankarittaren kunniaksi.

Mutta reipas, avomielinen poika ei ole kovin taipuvainen erittelemään omien tunteittensa laatua, niin voimakkaat kuin ne lienevätkin, ja Walterista olisi tuntunut vaikealta päästä niistä selville. Hänelle olivat hyvin rakkaita se lastauspaikka, jossa hän oli tavannut Florencen, ja ne kadut (joskaan ne itsessään eivät olleet miellyttäviä), joita myöten he olivat palanneet kotiin. Niitä kenkiä, jotka olivat niin usein lähteneet irti tiellä, hän säilytti omassa huoneessaan. Istuessaan eräänä iltana pienessä takahuoneessa hän oli piirtänyt oikean kokoelman kuviteltuja muotokuvia kiltistä rouva Brownista. Kenties hän myös alkoi pukeutua huolellisemmin tuon muistorikkaan tapauksen jälkeen, ja ainakin hän vapaa-aikoinaan käveli mielellään siihen kaupunginosaan, jossa Dombeyn talo oli, sen pienen mahdollisuuden varalta, että kohtaisi Florencen kadulla. Mutta kaikki nämä tunteet olivat niin lapsellisia ja viattomia kuin suinkin. Florence oli hyvin sievä, ja hauskaa oli ihailla sieviä kasvoja. Florence oli turvaton ja heikko, ja Walterista oli ylvästä ajatella voineensa suojella ja auttaa häntä. Florence oli maailman kiitollisin olento, ja hauskalta tuntui nähdä hänen iloisen kiitollisuutensa loistavan hänen kasvoistaan. Florence oli laiminlyöty ja kohdeltu kylmästi, ja Walterin rinta oli täynnä lapsellista harrastusta synkässä komeassa kodissa asuvaa hyljättyä lasta kohtaan.

Niinpä sattui, että Walter ehkä puolikymmentä kertaa vuodessa sai nostaa hattuaan Florencelle kadulla ja Florence pysähtyi häntä kättelemään. Rouva Wickam oli niin tottunut tähän, tuntien koko jutun, ettei kiinnittänyt siihen vähääkään huomiota. Neiti Nipper taas melkein odotti näitä kohtauksia, sillä hänen tunteellista nuorta sydäntään liikutti salaa Walterin hauska ulkomuoto. Niinikään hän oli taipuvainen uskomaan, että hänen tunteensa tapasivat vastakaikua.

Sensijaan siis, että Walter olisi unohtanut Florencen tai kadottanut hänet näkyvistään, hän muisti kaikki yhä paremmin. Mitä tulee heidän tuttavuutensa seikkailumaiseen alkuun ja kaikkiin niihin pikku asianhaaroihin, jotka antoivat sille erikoisen luonteen ja vivahduksen, ajatteli hän niitä enemmän mielikuvitustaan viehättävänä välttämättömänä tarinana kuin sellaisena tosiasiana, jossa hänellä itsellään oli oma osuutensa. Kaikki ne kaunistivat Florencea hänen mielestään oikein paljon, mutta eivät häntä itseään. Toisinaan hän ajatteli (ja silloin hän aina marssi hyvin nopeasti), kuinka suurenmoista olisi ollut, jos hän olisi lähtenyt merelle heti ensimmäisen kohtauksen jälkeen, tehnyt siellä ihmeellisiä tekoja viivyttyään poissa pitkän aikaa ja palannut komeana amiraalina tai ainakin häikäisevän loistavilla olkalapuilla varustettuna fregattikapteenina ja nainut Florencen (joka silloin olisi kaunis neito), uhmaten herra Dombeyn hampaita, kaulaliinaa ja kellonvitjoja, ja vienyt hänet jonnekin kaukaiselle siniselle rannalle. Mutta nämä eloisat mielikuvat saattoivat vain harvoin muuttaa Dombey ja Pojan konttorin messinkisen nimilevyn kultaiseksi tai luoda kirkasta valoa sen likaisiin ikkunoihin. Ja kun kapteeni ja Sol-eno puhelivat Richard Whittingtonista ja hänen mielitietystään, tunsi Walter käsittävänsä oman asemansa Dombey ja Pojan liikkeessä paremmin kuin he.

Niinpä hän edelleen toimitti tehtäviään päivästä toiseen iloisena, uutterana ja hilpeänä ja tajusi Sol-enon ja kapteeni Cuttlen herkkäuskoiset suunnitelmat. Samalla täyttivät kuitenkin hänen mielensä tuhannet epäselvät ja haaveelliset mielikuvat, joihin verrattuina toisten haaveet olivat arkipäiväistä todennäköisyyttä. Sellainen oli hänen asemansa niihin aikoihin, jolloin Dombeyn lapset olivat hoidettavina rouva Pipchinin luona ja jolloin hän itse näytti vähän, mutta ei paljon vanhemmalta kuin ennen. Hän oli sama nopeajalkainen, suruton ja vilkasälyinen nuorukainen kuin silloinkin, jolloin hän syöksyi takahuoneeseen Sol-enon ja kuviteltujen täysihoitolaisten etunenässä ja näytti valoa ukolle, joka toi kellarista madeirapullon.

"Kuules, eno", virkkoi Walter, "en luule sinun voivan hyvin. Et ole ensinkään syönyt aamiaista. Minä noudan lääkärin katsomaan sinua, jos tällaista jatkuu."

"Hän ei voi antaa minulle, mitä tarvitsen, poikani", vastasi Sol-eno. "Ainakin pitäisi hänellä silloin olla paljon potilaita, jos hän voisi — ja silloin hän ei tahtoisi."

"Mitä tarkoitat, eno? Ostajiako?"

"Niin", vastasi Sol huoahtaen. "Ostajat voisivat auttaa."

"Hitto heidät periköön, eno!" huudahti Walter laskien kuppinsa kalisten pöydälle ja lyöden kädellään pöytää. "Kun näen ihmisten marssivan kadulla kaiken päivää joukoittain edestakaisin ja sivuuttavan loppumattomana laumana meidän myymälämme, silloin tunnen kiusausta rynnätä ulos, tarttua jonkun kaulukseen, laahata hänet sisään ja panna hänet ostamaan viidelläkymmenellä punnalla laivakojeita käteismaksulla. Mitä te siellä kurkistelette sisään?" jatkoi Walter puhutellen erästä vanhaa herraa (luonnollisestikin niin, ettei tämä kuullut), joka tuijotti myymälän ikkunassa olevaa laivan kaukoputkea. "Siitä ei ole mitään hyötyä, minäkin voisin niin tehdä. Tulkaa sisään ja ostakaa se!"

Mutta kun vanha herra oli tyydyttänyt uteliaisuutensa, poistui hän rauhallisesti.

"Tuolla hän nyt menee!" sanoi Walter. "Niin ne kaikki tekevät. Mutta, eno — kuules, eno", toisti hän, sillä ukko oli vaipunut omiin mietteisiinsä eikä ollut vastannut ensimmäiseen puhutteluun. "Älä ole alakuloinen. Älä menetä rohkeuttasi. Kun kerran saat tilauksia, tulee niitä sellainen joukko, ettet voi niitä suorittuakaan."

"Minun suoritusaikani on silloin jo loppunut, kun niitä tulee, poikaseni", vastasi Solomon Gills. "Niitä ei tule tähän myymälään kertaakaan, ennenkuin minä olen poissa täältä."

"Mutta, eno! Kuule, sinä et saa puhua noin!" pyysi Walter. "Et saa!"

Ukko koetti näyttää iloiselta ja hymyili pienen pöydän yli Walterille niin hilpeästi kuin osasi.

"Ei suinkaan ole sattunut mitään erikoista, eno?" kysyi Walter nojaten kyynärpäitään teetarjottimeen ja kumartuen eteenpäin puhuakseen tuttavallisemmin ja läheisemmin. "Ole avomielinen minulle, eno, jos jotakin on sattunut, ja kerro minulle kaikki."

"Ei, ei, ei", vastasi vanha Sol. "Ettäkö jotakin erikoista? Ei, ei. Mitä erikoista nyt olisi sattunut?"

Vastaukseksi Walter pudisti epäuskoisesti päätään. "Sitähän minä tahtoisin tietää", virkkoi hän, "ja sinä kysyt minulta! Kuuleppas, eno, kun näen sinut tuollaisena, olen oikein pahoillani siitä, että asun sinun luonasi."

Ukon silmät levisivät hänen tahtomattaankin.

"Niin. Vaikka ei kukaan ole ollut onnellisempi kuin minä ja aina olen ollut sinun luonasi, olen hyvin pahoillani siitä, että asun sinun luonasi, kun näen jonkin rasittavan mieltäsi."

"Olenhan minä tosin silloin tällöin vähän ikävä seuratoveri", huomautti Solomon hieroen sävyisästi käsiään.

"Tarkoitan sitä", jatkoi Walter kumartuen vielä enemmän eteenpäin taputtaakseen enoaan olkapäälle, "että minusta tuntuu kuin sinulla pitäisi olla täällä minun sijallani ja teen kaatajana hauska pikku vaimo — kodikas, oivallinen, miellyttävä vanha rouva, joka sopisi sinulle ja osaisi kohdella sinua oikein ja pitää sinua reippaalla mielellä. Tässä minä olen, niin hellä sisarenpoika kuin suinkin (ainakin pitäisi olla), mutta minä olen vain sukulainen enkä voi olla sinulle sellainen seuratoveri kuin hän voisi olla sinun ollessasi alakuloisella tuulella ja masentuneena, vaikka totisesti antaisin mitä hyvänsä ilahduttaakseni sinua. Ja siksi sanonkin nähdessäni sinut surullisena olevani oikein pahoillani siitä, ettei sinulla ole toverinasi ketään parempaa kuin tyhmä nuori huimapää, jolla on kyllä suuri halu lohduttaa sinua, eno, mutta joka ei tiedä keinoa siihen — ei tiedä keinoa", toisti Walter kurottautuen puristamaan enonsa kättä.

"Wally, rakas poikani", virkkoi Solomon, "jos miellyttävä pieni vanha rouva olisi ottanut paikkansa tässä huoneessa neljäkymmentäviisi vuotta sitten, en olisi voinut mieltyä häneen enemmän kuin sinuun".

"Sen kyllä tiedän", vastasi Walter. "Mutta sinun ei olisi tarvinnut yksin kantaa kiusallisten salaisuuksien taakkaa, jos hän olisi ollut sinun kanssasi, sillä hän olisi osannut keventää niiden painoa, mutta minä en osaa."

"Kyllä, kyllä sinä osaat", vastasi Solomon.

"No niin, mikä sinua siis huolettaa, Sol-eno?" kysyi Walter hyväilevällä äänellä. "Sanoppas nyt, mikä?"

Solomon Gills väitti yhä, ettei ollut mitään syytä olla huolissaan, ja pysyi sanoissaan niin päättävästi, että hänen sisarenpojallaan ei ollut muuta neuvoa kuin olla huolettoman näköisenä uskovinaan.

"Muuta en siis voi sanoa, Sol-eno, kuin että jos on —"

"Mutta ei ole", keskeytti Solomon.

"Hyvä on", virkkoi Walter. "Minulla ei ole siis mitään muuta sanottavaa, ja se on onni, sillä minun pitää nyt lähteä toimeeni. Käväisen asioilla liikkuessani silloin tällöin kotona nähdäkseni mitä sinulle kuuluu, eno. Ja muista, etten enää koskaan usko sinua enkä kerro sinulle mitään herra Carker nuoremmasta, jos huomaan sinun pettäneen minua!"

Solomon Gills väitti nauraen, ettei mitään petosta tulisi ilmi. Walter, jonka mielessä pyöri kaikenlaisia epäkäytännöllisiä keinoja rikastua ja kohottaa puinen merikadetti riippumattomaan asemaan, lähti Dombey ja Pojan liiketaloon huolestuneemman näköisenä kuin tavallisesti.

Niihin aikoihin asui kadunkulman toisella puolella — ulomman Bishopsgate-kadun varrella — Brogley-niminen valantehnyt välittäjä ja arviomies. Hän omisti myymälän, missä oli näytteillä kaikenlaisia käytettyjä huonekaluja, mitä ikävimmän näköisiä ja niin asetettuja ja järjestettyjä, että se ei ollenkaan vastannut niiden tarkoitusta. Tusinoittain tuoleja oli ahdettu pesutelineiden päälle, jotka vaivoin pysyttelivät tasapainossa tarjoilupöydillä, ja nämä vuorostaan seisoivat ruokapöytien nurjalla puolella, jotka oli jalat ylöspäin nostettu toisille ruokapöydille. Se oli kuitenkin vielä verrattain järkevä järjestely. Eräälle nelipatsaiselle kattovuoteelle oli asetettu ruokamaljojen kansia, viinilaseja ja karahveja sellaisen miellyttävän seurueen kuin puolen tusinan hiilihangon ja kattolampun kestitsemiseksi. Joukko akkunaverhoja ilman niihin kuuluvia ikkunoita koristi suloisesti lipastoröykkiötä, jonka päälle oli ladottu pieniä apteekin purtilolta. Koditon takkamatto, joka oli erotettu luonnollisesta toveristaan tulisijasta, uhmasi kirpeää itätuulta onnettomuudessaan ja värisi alakuloisessa sopusoinnussa kimeästi valittelevan pianon kanssa, joka kului loppuun kieli kerrallaan ja toisti heikkona kaikuna kadun ääniä kitisevissä ja sekavissa aivoissaan. Brogleyn myymälässä oli aina suuri varasto käymättömiä kelloja, jotka eivät koskaan liikauttaneet osoitinta ja näyttivät yhtä mahdottomilta rupeamaan käyntiin kuin niiden entisten omistajain liikekin. Niinikään näkyi siellä erilaisia kuvastimia, jotka oli ilman nimenomaista tarkoitusta sovitettu niin, että ne heijastivat monin kerroin vararikon ja perikadon loppumatonta kuvaa.