Part 13

Brogley itse oli tihrusilmäinen, punanaamainen ja kiharatukkainen mies, jolla oli pyylevä ruumis ja tyytyväinen mielenlaatu — sillä tuollainen laji Cajus Mariuksia, joka istuu toisten ihmisten Karthagon raunioilla, voi varsin hyvin säilyttää mielenrauhansa. Hän oli joskus poikennut Solomonin myymälään kysyäkseen jotakin vanhan laivakojekauppiaan alaan kuuluvaa esinettä. Walter tunsi hänet sen verran, että tervehti häntä kadulla, jos sattui tulemaan vastaan. Mutta koska Solomon Gillskään ei ollut sen tutumpi tämän välittäjän kanssa, hämmästyi Walter aika lailla, kun hän pistäytyessään lupauksensa mukaan eräällä käynnillään kotiin näki Brogleyn istuvan takahuoneessa kädet taskuissa ja hänen hattunsa riippuvan oven takana.

"No niin, Sol-eno!" huudahti Walter. Ukko istui surkean näköisenä pöydän toisella puolella, silmälasit — harvinaista kyllä — silmien kohdalla eikä otsalla. "Mitä sinulle nyt kuuluu?"

Solomon pudisti päätään ja viittasi kädellään välittäjään kuin esitellen hänet.

"Onko jotakin tapahtunut?" kysyi Walter samalla kun hänen henkensä melkein salpautui.

"Ei, ei. Ei mitään ole tapahtunut", vastasi Brogley. "Älkää antako sen tehdä itseänne rauhattomaksi."

Walter katsahti välittäjästä enoonsa, ääneti ihmetellen.

"Asia on niin", virkkoi Brogley, "että maksettavaksi on langennut pieni velkakirja — arvoltaan kolmesataaseitsemänkymmentä ja vähän päälle — ja se on minun hallussani".

"Teidän hallussanne!" huudahti Walter katsellen ympärilleen myymälässä.

"Niin!" myönsi Brogley tuttavallisesti ja nyökäytti päätään kuin olisi vaatinut toisiakin taipumaan siihen uskoon, että heidän oli kaikkien parasta olla tyytyväisiä yhdessä. "Nyt on puhe ulosmittauksesta, ei muusta. Älkää antako sen masentaa mieltänne. Minä tulin itse toimittaakseni kaikki rauhallisesti ja ystävällisesti. Tehän tunnette minut. Asia pysyy meidän kesken."

"Sol-eno!" änkytti Walter.

"Wally, poikani", vastasi hänen enonsa. "Tämä on ensimmäinen kerta. Sellaista suurta onnettomuutta ei ole minulle koskaan ennen tapahtunut. Vanhoilla päivilläni täytyy minun siis vielä kokea tällaista." Työntäen taas silmälasinsa ylös (sillä ne olivat nyt jo tarpeettomat salaamaan hänen liikutustaan) hän peitti kasvonsa kädellään ja nyyhkytti ääneensä kyynelten vieriessä alas hänen kahvinruskeille liiveilleen.

"Sol-eno! Et saa, eno!" huudahti Walter, joka tunsi suorastaan kauhunväreiden kulkevan pitkin selkäänsä nähdessään ukon itkevän. "Älä taivaan tähden itke enää. Herra Brogley, mitä minun pitää tehdä?"

"Minä kehoittaisin teitä noutamaan jonkin ystävän", virkkoi Brogley, "ja neuvottelemaan hänen kanssaan asiasta".

"Tosiaankin!" sanoi Walter, tarttuen mihin ehdotukseen tahansa. "Juuri niin! Kiitoksia! Kapteeni Cuttle on oikea mies, eno. Odota siksi, että luokseen hänen juoksen. Pitäkää enoani silmällä, herra Brogley, olkaa niin hyvä, ja lohduttakaa häntä parhaimpanne mukaan minun lähdettyäni. Älä ole epätoivoissasi, eno. Koeta pysyä reippaalla mielellä!"

Sanottuaan sen täynnä hehkuvaa intoa ja kiinnittämättä ollenkaan huomiota ukon heikkoihin vastaväitteisiin Walter syöksyi taas ulos myymälästä niin kiireesti kuin pääsi. Käväistyään ensin pikimmältään Dombey ja Pojan konttorissa pyytämässä vähän lomaa, vedoten enonsa äkilliseen sairastumiseen, hän lähti täyttä vauhtia kapteeni Cuttlen asunnolle.

Kaikki näytti muuttuneen hänen juostessaan pitkin katuja. Hän näki ja kuuli ympärillään samoin kuin ennenkin kaikenlaisten ajoneuvojen, työrattaiden, matkavaunujen, kääsien ja kärryjen ja jalankulkijain tungosta ja hälinää, mutta puista merikadettia kohdannut onnettomuus vaikutti, että se tuntui oudolta ja uudelta. Talot ja myymälät näyttivät toisenlaisilta kuin ennen, ja niiden julkisivuilla oli suurin kirjaimin painettuna Brogleyn velkomus. Ja tuo mies tuntui saaneen valtaansa kirkotkin, sillä niiden tornit kohosivat taivasta kohti oudon näköisinä. Taivaanlakikin oli muuttunut, ja siinä saattoi selvästi lukea ulosmittauksen.

Kapteeni Cuttle asui pienen kanavan varrella lähellä Intian telakkaa, jonka nostosilta avautui silloin tällöin päästääkseen jonkin liikkuvan laivahirviön ryömimään ylöspäin kuin rantaan ajautuneen lohikäärmeen. Maan vähitellen tapahtuva muuttuminen vedeksi kapteeni Cuttlen asuntoa lähestyessä oli kummallista. Ensin tuli näkyviin ravintoloiden lipputankoja, sitten valmiiden vaatteiden kauppoja, joissa oli juovikkaita paitoja, merimieshattuja ja hurstihousuja sekä lujia että ohuita, riippumassa myymälän ulkopuolella. Niiden jälkeen seurasi ankkuri- ja ketjupajoja, joissa moukarit takoivat rautaa kaiken päivää. Siten tuli talorivejä, joissa nousi helakanpunaisten papujen keskeltä pieniä tuuliviirillä varustettuja salkoja. Sitten ojia. Sitten leikattuja pajuja. Sitten taas ojia. Sitten pieniä läikkiä likaista vettä, jota tuskin saattoi erottaa niitä peittävien laivojen takia. Sitten täytti ilman lastujen haju, ja kaikki muut ammatit hävisivät huomaamattomiin maston-, airon- ja väkipyöränvalmistajien ja veneenrakentajien tieltä. Senjälkeen maanlaatu muuttui rämeiseksi ja epävakaiseksi. Sitten ei tuntenut minkään muun kuin rommin ja sokerin hajua. Ja lopulta huomasi olevansa kapteeni Cuttlen asunnon vieressä — samalla ensimmäisessä ja ylimmässä kerroksessa.

Kapteeni oli niitä puisevan näköisiä miehiä, joita vilkkaimmankaan mielikuvituksen on melkein mahdoton kuvitella toisenlaisissa vaatteissa kuin missä heidät on tottunut näkemään. Kun siis Walter koputti ovelle ja kapteeni heti työnsi päänsä ulos eräästä pikku ikkunastaan ja tervehti häntä kova vahakangashattu jo päässään, paidankaulus koholla kuin purje ja väljä sininen puku yllään, oli Walter yhtä varma siitä, että kapteeni aina esiintyi tuollaisessa asussa, kuin jos hän olisi ollut lintu, jolla oli tuollaiset höyhenet.

"Walter, poikaseni!" huudahti kapteeni Cuttle. "Koputa uudelleen. Kovasti! Tänään on pesupäivä."

Kärsimättömyydessään Walter jyskytti ovea hurjasti.

"Kovaltapa se tuntuukin!" virkkoi kapteeni Cuttle ja veti oitis päänsä sisään kuin odottaisi tuulenpuuskaa.

Hän ei erehtynytkään, sillä kolkutuksen jälkeen ilmestyi näkyviin hämmästyttävän nopeasti nainen, leskirouva, jonka hihat oli kääritty ylös olkapäihin asti ja jonka saippuavaahdon peittämät käsivarret tuoksuivat kuumalta vedeltä. Ennenkuin hän katsoi Walteriin, tarkasti hän ovenkolkutinta ja mitellen häntä silmillään kiireestä kantapäähän asti sanoi ihmettelevänsä, että hän oli jättänyt siitä mitään jäljelle.

"Tiedän, että kapteeni Cuttle on kotona", virkkoi Walter hymyillen sovinnollisesti.

"Onko hän?" vastasi leski. "Tosiaanko?"

"Hän on juuri puhunut kanssani", selitti Walter hengästyneenä.

"Vai niin", vastasi rouva. "Sitten te ehkä viette hänelle rouva MacStingerin terveiset ja sanotte, että kun hän ensi kerran alentaa itsensä puhelemaan ikkunasta, hän saa olla hyvä ja tulla itse alas avaamaan ovenkin." Rouva MacStinger puhui kovalla äänellä ja kuunteli, tehtäisiinkö hänelle mitään huomautuksia ensimmäisestä kerroksesta.

"Toimitan asianne perille", sanoi Walter, "jos olette niin hyvät ja päästätte minut sisään".

Sillä häntä pidätti ulkopuolella puinen varustus, joka ulottui oviaukon poikki ja oli asetettu siihen estämään pikku MacStingereitä putoamasta portaita alas leikkiessään.

"Luulisinpä sellaisen pojan pääsevän oveni yli sisään, joka osaa hakata sen kappaleiksikin", sanoi rouva MacStinger halveksivasti.

Mutta kun Walter käsitti, että hänelle nyt oli annettu lupa astua sisään ja hypähti oven yli, kysyi rouva MacStinger paikalla, oliko englantilaisella naisella kotirauhaa vai ei ja täytyikö hänen sallia "roskaväen" murtautua sisään. Hänen halunsa päästä näistä asioista selville oli yhä vielä hyvin kiihkeä, kun Walter jo oli tunkeutunut pieniä portaita ylös pesuvaatteiden höyrystä tihenneen keinotekoisen sumun läpi, joka peitti koko asunnon kostealla hiellä, astunut kapteeni Cuttlen huoneeseen ja tavannut tämän herrasmiehen väijyksissä oven takana.

"En ole koskaan ollut tuolle naiselle penninkään velassa, Walter", virkkoi kapteeni Cuttle hiljaisella äänellä, pelon kuvastuessa selvästi hänen kasvoillaan. "Olen tehnyt hänelle tuhansia hyviä palveluksia ja lapsille myöskin. Mutta välistä hän kuitenkin on oikea äkäpussi. Huh!"

"Minä lähtisin pois, kapteeni Cuttle", sanoi Walter.

"En uskalla", vastasi kapteeni. "Hän löytäisi minut kaikkialta, minne menisin. Istuppas. Mitä Gillsille kuuluu?"

Kapteeni söi paraikaa päivällistä (hattu päässään). Ruokana oli kylmää lampaanreittä, portteria ja joitakin höyryävän kuumia perunoita, jotka hän oli itse keittänyt ja joita hän otti tulen viereisestä kattilasta sitä mukaa kuin tarvitsi. Päivällisen ajaksi hän oli irroittanut koukun oikeasta kädestään ja ruuvannut tilalle puiseen kuoppaan veitsen, jolla jo oli alkanut kuoria perunaa Walterille. Hänen huoneensa olivat hyvin pienet ja täynnä tupakansavua, mutta oikein siistit. Kaikki oli niin huolellisesti sijoitettu paikalleen kuin siellä tapahtuisi maanjäristys aina puolen tunnin kuluttua.

"Kuinka Gills jakselee?" kysyi kapteeni.

Walter, joka oli nyt jo vähän päässyt hengästyksestään ja käynyt alakuloiseksi — nopea kävely oli näet hetkeksi saanut hänet reippaammalle mielelle —, katseli vähän aikaa kysyjään, huudahti: "kapteeni Cuttle!" ja puhkesi kyyneliin.

Mitkään sanat eivät voi kuvailla sitä hämmennystä, johon kapteeni tästä näystä joutui. Rouva MacStinger haihtui sen rinnalla olemattomiin. Kapteeni pudotti perunansa ja haarukkansa — ja olisi pudottanut veitsenkin, jos olisi osannut, ja istui tuijottaen poikaan kuin odottaisi seuraavalla hetkellä kuulevansa keskellä kaupunkia auenneen kuilun, joka oli nielaissut hänen vanhan ystävänsä kahvinruskeine pukuineen, nappeineen, ajanmittareineen, silmälaseineen, kaikkineen.

Mutta kun Walter kertoi hänelle, mitä oikeastaan oli tapahtunut, ryhtyi kapteeni Cuttle hetkisen mietittyään täyteen touhuun. Hän otti astiakaapin ylähyllyllä olevasta pikku tinarasiasta kaikki käteiset rahansa (niitä oli kolmetoista puntaa ja puoli kruunua) ja pisti ne avaran sinisen takkinsa taskuun. Tätä aarretta hän vielä lisäsi hopealaatikkonsa sisällyksellä, nimittäin kahdella kuluneella pikku teelusikalla ja vanhanaikaisilla vääräsäärisillä sokeripihdeillä, veti esiin suuren kaksikoteloisen hopeakellon syvältä taskunpohjasta nähdäkseen varmuuden vuoksi, että se vielä oli hyvässä kunnossa ja eheä, kiinnitti koukun taas oikeaan käteensä, tarttui kuhmuraiseen keppiinsä ja kehoitti Walteria seuraamaan itseään.

Mutta muistaessaan keskellä ylevää puuhaansa, että rouva MacStinger saattoi olla väijyksissä alhaalla, kapteeni Cuttle epäröi ja katsahti ikkunaan kuin olisi suunnitellut karkaamista tämän harvinaisen tien kautta mieluummin kuin astunut hirveää vihollistaan vastaan. Sitten hän valitsi sotajuonen.

"Walter", virkkoi kapteeni, iskien silmää, "menehän edellä poikani. Huuda: 'hyvästi, kapteeni Cuttle', päästyäsi käytävään, ja sulje ovi. Odota sitten kadunkulmassa, kunnes näet minut."

Nämä ohjeet oli annettu tarkoin tuntien vihollisen menettelytavat, sillä kun Walter pääsi alas, ilmestyi rouva MacStinger pienestä keittiöstä kuin kostonenkeli. Mutta kun hän ei kohdannutkaan kapteenia niinkuin oli odottanut, viittasi hän vain muutamin sanoin ovenkolkuttimeen ja vetäytyi taas tyyssijaansa.

Kului viitisen minuuttia, ennenkuin kapteeni Cuttle uskalsi yrittää karkaamista, sillä niin kauan Walter sai odottaa kadunkulmassa katsellen taakseen pikku taloon päin. Silloin vasta näkyi ensimmäinen vilahdus kovasta hatusta. Kapteeni ryntäsi ulos ovesta äkkiä kuin räjähdys, tuli häntä kohti pitkin askelin katsahtamatta kertaakaan olkapäänsä yli ja oli viheltelevinään jotakin säveltä niin pian kuin he olivat yhdessä liikkeellä.

"Onko enosi kovin masentunut, Walter?" kysyi kapteeni heidän astellessaan rinnakkain.

"Pelkäänpä niin olevan. Jos olisitte nähnyt hänet tänä aamuna, ette olisi koskaan sitä unohtanut."

"Kävele nopeasti, Walter poikani", virkkoi kapteeni parantaen vauhtiaan, "ja kävele niin koko ikäsi. Etsi katkismuksesta se neuvo ja säilytä se!"

Kapteeni ajatteli niin yksinomaisesti Solomon Gillsiä ja ehkä osaksi myös äsken suorittamaansa onnellista karkaamista rouva MacStingerin luota, ettei tullut enää lausuneeksi uusia mietelmiä Walterin siveelliseksi parannukseksi. He eivät vaihtaneet sanaakaan keskenään, ennenkuin saapuivat vanhan Solin ovelle. Siellä näytti onneton puinen merikadetti kiikari silmillään tarkastavan koko taivaanrantaa keksiäkseen jonkin ystävän, joka voisi auttaa hänet pulasta.

"Gills!" huudahti kapteeni kiiruhtaen takahuoneeseen ja tarttuen hellästi ukon käteen. "Puske pääsi suoraan tuulta vasten, me kyllä ponnistelemme läpi. Sinun ei tarvitse tehdä muuta kuin puskea pääsi tuulta vasten, niin ponnistelemme läpi", vahvisti hän juhlallisesti kuin lausuisi kallisarvoisimman käytännöllisen ohjeen, minkä ihmisviisaus koskaan on keksinyt.

Vanha Sol puristi vastaukseksi hänen kättään ja kiitti häntä.

Sitten kapteeni Cuttle pani niin vakavasti kuin tilanne vaati pöydälle molemmat teelusikat, sokeripihdit, hopeakellon ja käteiset rahat ja kysyi välittäjältä, herra Brogleyltä, paljonko hän niistä maksaisi.

"Mitä ihmettä te tarkoitatte!" huudahti välittäjä. "Ette suinkaan luule noiden esineiden tässä auttavan?"

"Miksi ei?" kysyi kapteeni.

"Miksikö? Velkakirjan summa on kolmesataaseitsemänkymmentä ja vähän päälle", vastasi välittäjä.

"Mitä siitä", sanoi kapteeni, vaikka nähtävästi kauhistui näitä numeroita, "luulisinpä kaiken olevan kalaa, mikä tulee teidän verkkoonne".

"Tietysti", vastasi Brogley, "mutta kilohailit eivät ole valaita".

Tähän huomautukseen sisältyvä viisaus näytti yllättävästi tehoavan kapteeniin. Hän mietti asiaa jonkin aikaa ja tuijotti samalla välittäjään kuin suureen neroon. Sitten hän kutsui Solomon Gillsin syrjään.

"Gills", virkkoi kapteeni Cuttle, "mitä tämä juttu oikein merkitsee? Kuka sinun velkojasi on?"

"Hst", vastasi ukko. "Tule kauemmas. Älä puhu Wallyn kuullen. Se on takuu Wallyn isän puolesta — vanha velka. Olen maksanut siitä melkoisen osan, Ned, mutta liikkeeni tuottaa nyt niin huonosti, etten juuri tällä haavaa voi mitään. Olen tätä aavistanut, mutta en voinut välttää. Millään ehdolla ei sanaakaan Wallyn läsnäollessa."

"Onhan sinulla sentään jonkin verran rahaa, eikö niin?" kuiskasi kapteeni.

"Kyllä, kyllä — niin — on minulla jonkin verran", vastasi vanha Sol, pistäen kätensä ensin tyhjiin taskuihinsa ja sitten puristellen tekotukkaansa kuin luulisi voivansa pusertaa siitä kultaa, "mutta minä — sitä vähäistä, mitä minulla on, ei voi niin helposti muuttaa rahaksi, Ned. Siihen ei pääse käsiksi. Olen koettanut saada siitä jotakin irti Wallyn vuoksi, ja minä olen vanhanaikuinen ja jäänyt jälkeen muista. Rahani ovat täällä ja tuolla ja — ja, lyhyesti sanoen, niitä ei ole missään", virkkoi ukko katsellen ihan sekaantuneena ympärilleen.

Nyt hän näytti niin löyhäpäiseltä, joka on kätkenyt ra- hansa eri paikkoihin muistamatta enää minne, että kapteeni seurasi hänen silmiään heikosti toivoen hänen muistavan kätkeneensä muutamia satoja puntia savutorveen tai kellariin. Mutta Solomon Gills tiesi asian laidan paremmin.

"Minä olen jäänyt kokonaan jäljelle ajastani, rakas Ned", jatkoi Sol alistuneen epätoivoisena. "Ei ole mitään hyötyä siitä, että koetan laahustella sen jäljessä. Parasta olisi, jos varasto myytäisiin — se on suuremman arvoinen kuin tuo velkakirja — ja minä lähtisin kuolemaan jonnekin sen jäännöksellä. Minulla ei ole tarmoa jäljellä. En ymmärrä asioita. Parasta on nyt lopettaa koko juttu. Myykööt varaston ja ottakoot tuon alas", virkkoi ukko osoittaen alakuloisesti puista merikadettia, "ja heittäkööt meidät molemmat yhdessä säpäleiksi". "No mitä suunnitelmia sinulla on Walterin hyväksi?" kysyi kapteeni. "Malta nyt, Gills, istu paikallesi ja anna minun ajatella asiaa. Jollei minun täytyisi elää pienellä vuosikorolla, joka on juuri riittänyt näihin asti, ei minun tarvitsisi sitä ajatella. Mutta puske sinä vain pääsi tuulta vasten", lisäsi hän, esittäen taas kumoamattoman lohdutuksensa, "niin kaikki käy hyvin!"

Sol-vanhus kiitti häntä sydämestään ja meni panemaan päänsä — ei tuulta vasten, vaan takahuoneen tulisijaa kohti.

Kapteeni Cuttle asteli jonkin aikaa edestakaisin myymälässä kovasti miettien ja vetäen tuuheat mustat kulmakarvansa välistä yhtä kiivaasti yhteen nenän yläpuolella kuin ukkosilmalla pilvet kokoontuvat vuoren kohdalle, niin että Walter pelkäsi vähimmässäkään määrässä häiritä hänen ajatustensa kulkua. Brogley, joka ei suinkaan halunnut olla vaivaksi toisille ja jolla oli suora ja ujostelematon mielenlaatu, liikuskeli hiljaa vihellellen tavaroiden seassa, koputteli ilmapuntareita ja ravisteli kompasseja kuin ne olisivat olleet lääkepulloja, nosteli avaimia magneetilla, katseli kaukoputkien läpi ja koetti perehtyä maapalloihin, sovitteli kaksoisviivoittimia haralleen nenänsä päälle ja huvitteli muillakin sentapaisilla luonnontieteellisillä kokeilla.

"Walter!" huudahti kapteeni vihdoin. "Minä olen keksinyt sen."

"Oletteko, kapteeni Cuttle?" kysyi Walter kovasti innoissaan.

"Kuuleppas nyt, poikani", sanoi kapteeni. "Myymälävarasto on toisena takaajana, minä toisena. Sinun isäntäsi luovuttaa rahat."

"Herra Dombey!" änkytti Walter.

Kapteeni nyökkäsi vakavasti. "Katsoppas häntä", virkkoi hän. "Katsoppas Gillsiä. Jos häneltä nyt myytäisiin nämä tavarat, kuolisi hän. Sinä tiedät, että niin kävisi. Me emme saa jättää mitään keinoa käyttämättä — ja yksi keino on sinulla tarjolla."

"Keino! — Herra Dombey!" änkytti Walter.

"Kaikkein ensimmäiseksi sinä juokset liikkeeseen katsomaan, onko hän siellä", virkkoi kapteeni taputtaen häntä selkään. "Nopeasti!"

Walter tunsi, ettei tätä käskyä saanut vastustaa — jos se halu olisi johtunut hänen mieleensä, olisi yksikin silmäys Sol-enoon kääntänyt hänet toisiin ajatuksiin — ja lähti siis asialle. Hän palasi pian hengästyneenä ja ilmoitti, ettei herra Dombey ollut konttorissa. Nyt oli lauantai, ja hän oli lähtenyt Brightoniin.

"Kuuleppas, Walter!" sanoi kapteeni, joka näytti Walterin poissaollessa valmistuneen tähänkin mahdollisuuteen. "Me lähdemme Brightoniin. Minä tulen seuraksesi, poikani. Minä tulen avuksesi, Walter. Lähdemme Brightoniin iltapäivän postivaunuissa."

Jos kerran oli käännyttävä itse Dombeyn puoleen, mikä oli kauhea ajatus, tuntui Walterista siltä, että hän olisi mieluummin mennyt sinne yksin ja ilman apua kuin kapteeni Cuttlen seurassa, johon hän ei luullut Dombeyn panevan suurtakaan painoa. Mutta koska kapteeni näytti olevan toista mieltä ja oli keksinyt tuon ajatuksen ja koska hänen ystävyytensä oli liian harras ja vakava, jotta sen olisi voinut hylätä niin nuori olento kuin Walter, ei poika tehnyt pienintäkään vastaväitettä. Cuttle siis lausui kiireesti jäähyväiset Solomon Gillsille, sulloi jälleen taskuunsa rahat, teelusikat, sokeripihdit ja hopeakellonsa — aikoen, niinkuin Walter kauhistuneena ajatteli, niillä tehdä komean vaikutuksen Dombeyhin — vei Walterin minuuttiakaan viivyttelemättä postivaunupysäkille ja vakuutti hänelle matkalla monta kertaa pysyvänsä hänen rinnallaan loppuun asti.

KYMMENES LUKU

Jatkoa merikadetin onnettomuuteen

Kun majuri Bagstock oli pitkän aikaa ja usein tarkastellut Paulia Prinsessan aukion yli kaksipiippuisen teatterikiikarinsa läpi ja saanut paljon tarkkoja päivä-, viikko- ja kuukausi- tiedonantoja hänestä alkuasukkaalta, joka seurusteli tässä tarkoituksessa vakinaisesti neiti Toxin palvelijattaren kanssa, tuli hän siihen johtopäätökseen; että Dombey oli tutustumisen arvoinen henkilö ja että J.B. oli sellainen poika, joka panisi tuttavuuden alulle.

Mutta neiti Tox käyttäytyi yhä pidättyvästi ja kylmästi eikä ollut ymmärtävinään majuria, kun tämä tuli vierailulle (niinkuin hän usein tuli) vähän urkkimaan aikeeseensa kuuluvia yksityisseikkoja. Niinpä majurin täytyi paremman puutteessa, synnynnäisestä itsepintaisuudestaan ja viekkaudestaan huolimatta, jättää toivonsa toteutuminen jossakin määrin sattuman varaan, "joka", kuten hänellä oli tapana huomauttaa klubissaan nauraa hihittäen, "oli ollut viidessäkymmenessä tapauksessa yhtä vastaan suosiollinen hänelle siitä lähtien, kun hänen vanhempi veljensä kuoli keltatautiin Länsi-Intiassa".

Kesti jonkun aikaa, ennenkuin se auttoi tässä asiassa, mutta lopulta se asettui hänen puolelleen. Kun neekeri saattoi yksityiskohdittain selittää neiti Toxin lähteneen Brightoniin, heräsivät majurissa paikalla hellät muistot bengalilaisesta ystävästään Bill Bitherstonesta, joka oli kirjeessä pyytänyt häntä käymään tervehtimässä hänen ainoaa poikaansa, jos hänen matkansa suinkin sopisi sinne. Mutta kun neekeri ilmoitti Paulin asuvan rouva Pipchinin luona ja majuri huomasi, muistellen pikku Bitherstonen mukana Englantiin saapunutta kirjettä (johon hän ei ollut koskaan ajatellutkaan panna huomiota), kuinka oivallinen tilaisuus hänelle nyt tarjoutui, hurjistui hän niin leinistään, joka par'aikaa vaivasi häntä, että heitti jakkaralla mustaa palvelijaansa palkinnoksi tiedonannosta ja vannoi, ettei saisi rauhaa, ennenkuin olisi tappanut koko lurjuksen, minkä neekeri melkein uskoikin.

Kun majurin leinikohtaus lopulta oli hellittänyt, lähti hän eräänä lauantaina muristen Brightoniin neekerinsä kanssa. Koko matkan hän puhutteli itsekseen neiti Toxia ja nautti siitä toivosta, että hänen onnistuisi rynnäköllä valloittaa se ylhäinen ystävä, jonka neiti Tox salasi niin tarkoin ja jonka vuoksi hänet itse oli hylätty.

"Haluaisitteko, arvoisa neiti!" virkkoi majuri pakahtumaisillaan kostonhalusta ja saaden kaikki jo ennestäänkin paisuneet päänsä suonet vieläkin pullistumaan, "haluaisitteko antaa matkapassit Joey B:lle, arvoisa neiti? Ei vielä, arvoisa neiti, ei vielä. Hitto vieköön, ei vielä. Joe on varuillaan, neiti. Bagstock on elossa. J.B. tietää keinon ja toisenkin, arvoisa neiti. Joshin säänmuutoksia tarkkaava silmä on avoinna. Huomaatte hänet itsepintaiseksi, arvoisa neiti. Itsepintainen on Joseph. Itsepintainen ja hiton ovela!"

Ja hyvin itsepintaiseksi nuori Bitherstone hänet huomasikin heidän lähtiessään yhdessä kävelylle. Majuri, jonka iho paistoi kirkkaan punaiselta ja silmät pullottivat kuin äyriäisellä, kuljeskeli joka suuntaan välittämättä rahtustakaan nuoren Bitherstonen huvittamisesta ja laahasi häntä vain pitkin katuja, etsien joka suunnalta Dombeyta ja hänen lapsiaan.

Aikanaan hän keksikin rouva Pipchinin neuvomana Paulin ja Florencen ja lähestyi heitä heti. Heidän seurassaan oli komea herra, epäilemättä itse Dombey. Koska majuri astui rohkeasti keskelle tuota pikku joukkoa, rupesi nuori Bitherstone tietysti puhelemaan onnettomuustoveriensa kanssa. Silloin majuri pysähtyi ihailemaan ja katselemaan lapsia, muisti hämmästyksekseen nähneenä heidät ja puhelleensa heidän kanssaan hyvän tuttavan neiti Toxin luona Prinsessan aukion varrella, sanoi Paulia hiton hauskaksi pojaksi ja omaksi pikku ystäväkseen, kysyi, muistiko hän majuri Joey B:tä, ja tajuten äkkiä soveliaisuuden vaatimukset kääntyi ja pyysi anteeksi Dombeylta.

"Mutta tämä pikku ystäväni", virkkoi majuri, "tekee minut pojaksi jälleen. Vanha sotilas — majuri Bagstock, nöyrin palvelijanne — ei häpeä sitä tunnustaa." Tässä majuri nosti hattuaan. "Hitto vieköön, arvoisa herra!" huudahti hän äkkiä lämmeten, "kadehdin teitä". Sitten hän malttoi mielensä ja lisäsi: "Suokaa anteeksi, että puhun näin vapaasti."

Dombey pyysi häntä olemaan kursailematta.

"Vanha soturi, arvoisa herra", virkkoi majuri, "ruudin ja auringon polttama, kulunut vanha majurirähjä, ei pelännyt teidän kaltaisenne miehen tuomiota käytöksensä vuoksi. Minulla on kaiketi kunnia puhutella herra Dombeyta?"

"Minä olen sen nimen nykyinen mitätön edustaja, majuri", vastasi Dombey.