Part 11

Siunaillen hänen viattomuuttaan rouva Wickam poistui, ja kohta ilmestyi Florence hänen tilalleen. Lapsi hypähti heti ylös äkkiä innostuneena ja sanoessaan isälleen hyvää yötä käänsi häneen päin kasvonsa, jotka olivat niin paljon iloisemmat, nuoremmat ja lapsellisemmat, että Dombey hämmästyi tuosta muutoksesta samalla kun hänen mielensä suuresti keveni.

Kun lapset olivat yhdessä poistuneet, luuli Dombey kuulevansa hiljaista laulua, ja kun hän muisti Paulin sanoneen, että Florence lauloi hänelle, avasi hän uteliaana oven kuunnellakseen ja katsellakseen heidän puuhiaan. Florence kapusi työläästi suuria, leveitä, tyhjiä portaita ylös Paul sylissään. Poika nojasi päätänsä sisaren olkapäähän, toinen käsivarsi huolettomasti kierrettynä hänen kaulansa ympärille. Sillä lailla he ponnistelivat ylöspäin, Florence kaiken aikaa laulaen ja Paul välillä hyräillen hiljaa säestykseksi. Dombey katseli heidän jälkeensä, kunnes he saapuivat portaiden yläpäähän — levättyään kuitenkin vähän matkalla — ja katosivat hänen näkyvistään. Sittenkin hän vielä seisoi ja katseli sinne, kunnes kuun kalpeat säteet, jotka kimmelsivät surumielisinä hämärässä, valaisivat hänen tiensä takaisin omaan huoneeseen.

Rouva Chick ja neiti Tox kutsuttiin seuraavana päivänä neuvotteluun. Kun päivällispöytä oli tyhjennetty, aloitti Dombey keskustelun kehoittamalla naisia sanomaan hänelle kaunistelematta ja peittelemättä, vaivasiko Paulia jokin ja mitä tohtori Pilkins hänestä sanoi.

"Sillä lapsi on tuskin niin vahva kuin toivoisin", lisäsi Dombey.

"Luontaisella terävänäköisyydelläsi, rakas Paul", vastasi rouva Chick, "olet paikalla osunut oikeaan. Kultasemme ei ole juuri niin vahva kuin toivoisimme. Asian laita on niin, että hänen järkensä on liian voimakas hänen ruumiiseensa verrattuna. Hänen sielunsa on tuntuvasti liian suuri sellaiseen ulkokuoreen. Ajateltakoon vain, millä lailla tuo lapsikulta puhelee!" jatkoi hän pudistaen päätään. "Kukaan ei sitä uskoisi. Muistakaapa vain, Lucretia, mitä hän eilen sanoi hautajaisista!"

"Minä pelkään", keskeytti hänet Dombey ärtyisästi, "että joku noista yläkerran ihmisistä puhuu sopimattomia asioita lapselle. Hän puhui minulle eilen illalla — luistaan", lisäsi Dombey, lausuen viimeisen sanan vihaisella äänenpainolla. "Mitä ihmettä keneenkään kuuluvat minun poikani — luut? Hän ei luullakseni ole elävä luuranko."

"Ei suinkaan", sanoi rouva Chick kasvoillaan selittämätön ilme.

"Sitä minäkin toivon", vastasi hänen veljensä. "Nyt taas hautajaisista! Kuka puhuu lapselle hautajaisista? Emmehän me ole hautajaistoimitsijoita tai ruumiin vartijoita tai haudankaivajia."

"Emme suinkaan", vahvisti rouva Chick yhtä merkitsevän näköisenä kuin aikaisemminkin.

"Kukahan sitten panee hänen päähänsä sellaista?" kysyi Dombey. "Eilisiltana tosiaankin ihan kauhistuin ja pahastuin. Kuka panee hänen päähänsä sellaista, Louisa?"

"Rakas Paul", virkkoi rouva Chick lyhyen hiljaisuuden jälkeen. "Sitä ei kannata kysellä. Sanonpa sinulle suoraan, etten luule Wickamia kovinkaan iloluontoiseksi ihmiseksi. Tuskinpa häntä voisi nimittää —"

"Momuksen tyttäreksi", virkkoi neiti Tox hiljaa.

"Juuri niin", sanoi rouva Chick, "mutta hän on erittäin huolellinen ja kykenevä eikä ollenkaan tunkeileva. En ole tosiaankaan koskaan nähnyt naista, joka olisi niin käsittänyt asemansa kuin hän. Joskin rakas pienokainen", jatkoi rouva Chick samanlaisella äänenpainolla kuin vain toistaisi äsken sovitun asian, vaikka esittikin tämän ajatuksen vasta ensimmäistä kertaa, "on vähän heikontunut viime kohtauksesta eikä ole täysin niin terve ja voimakas kuin saattaisimme toivoa ja vaikka hänen ruumiinrakenteensa sattumalta on vähän heikko ja hän välillä näyttää hetkiseksi menettävän kyvyn hallita —"

Rouva Chick pelkäsi sanoa "raajojaan", koska Dombey oli juuri pannut vastalauseen luu-sanan käyttöä vastaan. Senvuoksi hän odotti, että ajatuksen täydentäisi neiti Tox, joka uskollisena tehtävälleen virkkoikin "jäseniään".

"Jäseniään!" toisti Dombey.

"Luulen lääkärin tänä aamuna sanoneen sääriään, Louisa rakas, vai kuinka?" kysyi neiti Tox.

"Aivan niin, kultaseni", sanoi rouva Chick lempeän moittivalla äänellä. "Kuinka voitte kysyä minulta? Kuulittehan itse. Ja sitäpaitsi, jos Paul poikasemme menettäisi hetkiseksi kyvyn käyttää sääriään, sattuuhan sitä usein hänen ikäisilleen lapsille, eikä sitä voi estää minkäänlaisella huolenpidolla tai varovaisuudella. Mitä pikemmin ymmärrät ja myönnät sen, Paul, sitä parempi."

"Varmaankin täytyy sinun, Louisa, olla selvillä siitä, etten epäile luonnollista rakkauttasi ja kunnioitustasi perheeni tulevaa päämiestä kohtaan", huomautti Dombey. "Kaiketi herra Pilkins näki Paulin tänä aamuna?"

"Kyllä hän näki", vastasi rouva Chick. "Neiti Tox ja minä olimme saapuvilla. Neiti Tox ja minä olemme aina saapuvilla. Se on oikein meidän periaatteemme. Muutaman päivän on herra Pilkins säännöllisesti käynyt häntä katsomassa. Luulen häntä hyvin taitavaksi mieheksi. Hän sanoo, ettei asia ole puhumisen arvoinen, kuten minäkin voin vahvistaa, jos se on miksikään lohdutukseksi. Mutta tänään hän suositteli meri-ilmaa. Olen varma siitä, Paul, että se on hyvin viisasta."

"Meri-ilmaa", toisti Dombey katsahtaen sisareensa.

"Eihän siinä ole mitään levottomuuden aihetta", virkkoi rouva Chick. "Minun Georgelleni ja Frederickilleni määrättiin kummallekin meri-ilmaa, kun he olivat hänen ikäisiään, ja minulle itselleni on sitä määrätty oikein monta kertaa. Olen kanssasi täydellisesti yhtä mieltä siitä, Paul, että yläkerrassa ehkä varomattomasti mainitaan hänen läsnäollessaan asioista, joita pikku olennon ei ollenkaan tarvitsisi kuulla. Mutta en tosiaankaan ymmärrä, kuinka sitä voisi estää, kun hän on niin nopeaälyinen lapsi. Jos hän olisi tavallinen lapsi, ei siinä olisi mitään vaikeutta. Minun täytyy tunnustaa olevani neiti Toxin kanssa samaa mieltä siitä, että lyhyt poissaolo tästä talosta, Brightonin ilma ja niin ymmärtäväisen ihmisen kuin esimerkiksi rouva Pipchinin ruumiillinen ja henkinen hoito..."

"Kuka on rouva Pipchin, Louisa?" kysyi Dombey pelästyneenä kuullessaan tuttavallisesti mainittavan nimen, josta ei ollut koskaan ennen ollut puhe heidän perheessään.

"Rouva Pipchin, rakas Paul", vastasi hänen sisarensa, "on vanhahko nainen — neiti Tox tuntee hänen koko elämäntarinansa. Hän on jonkin aikaa omistanut koko tarmonsa mitä suurimmalla menestyksellä lasten tutkimiseen ja käsittelyyn, ja muuten hän on oikein hyvästä perheestä. Hänen miehensä sydän murtui — kuinka hänen miehensä sydän taas murtuikaan, rakas ystävä? Minä olen unohtanut yksityiskohdat."

"Hänen pumputessaan vettä kaivoksista Perussa", vastasi neiti Tox.

"Hän ei tietenkään itse ollut pumppumies", selitti rouva Chick katsahtaen veljeensä, ja tosiaankin näytti välttämättömältä lausua tämä selitys, sillä neiti Tox oli puhunut herra Pipchinistä kuin hän olisi tosiaankin kuollut pumpunkahvan ääreen, "vaan oli sijoittanut rahaa yritykseen, joka epäonnistui. Minä uskon, että rouva Pipchinin tapa käsitellä lapsia on ihan hämmästyttävä. Olen kuullut sitä suositeltavan yksityisissä piireissä siitä alkaen kun olin vasta — kuinka pitkä sanoisinkaan?" Rouva Chickin silmät harhailivat kirjakaapin ohi lähelle herra Pittin muotokuvaa, joka oli noin kymmenen jalan korkeudella maasta.

"Koska minuun on nimenomaan vedottu", huomautti neiti Tox punastuen, "saan ehkä mainita rouva Pipchinistä, arvoisa herra, että se kiitos, jonka suloinen sisarenne on lausunut hänestä, on hyvin ansaittu. Monet herrat ja naiset, jotka nyt ovat huomattavia yhteiskunnan jäseniä, ovat hänelle kiitollisuudenvelassa hoidostaan. Sekin vaatimaton henkilö, joka nyt puhuu teille, oli kerran hänen huollettavanaan. Luulenpa, etteivät aateliston kasvavat lapsetkaan ole vieraita hänen laitokselleen."

"Onko tuolla kunnioitettavalla rouvalla siis jonkinlainen laitos, neiti Tox?" kysyi Dombey alentuvasti.

"En tosiaankaan oikein tiedä, voiko sitä niin nimittää", vastasi neiti Tox. "Se ei suinkaan ole valmistava koulu. Jos uskallan ilmaista ajatukseni", lisäsi hän erittäin suloisesti, "sanoisin sitä lasten valiohoitolaksi".

"Se on erittäin rajoitettu ja erikoislaatuinen", huomautti rouva Chick katsahtaen veljeensä.

"Niin, kerrassaan eristetty muista!" huudahti neiti Tox.

Se oli jo jotakin. Se, että rouva Pipchinin mies oli kuollut perulaisten kaivosten vuoksi, oli hyvä. Se kuului niin komealta. Sitäpaitsi oli Dombey melkein suunniltaan ajatellessaan, että Paul jäisi kotiin tunniksikaan sen jälkeen kun lääkäri oli suositellut hänelle toista olinpaikkaa. Se merkitsi pysähdystä ja viipymistä sillä tiellä, joka lapsen oli kuljettava — parhaimmassa tapauksessa hitaasti — päämääräänsä kohti. Kun molemmat naiset suosittelivat rouva Pipchiniä, merkitsi se hänestä paljon, sillä hän tiesi heidän olevan hyvin mustasukkaisia, jos joku sekaantuisi heidän tehtäväänsä, eikä hän hetkeksikään ottanut lukuun, että he saattoivat kiihkeästi haluta jakaa tasan vastuunalaisuutta, josta hänellä oli, niinkuin juuri on osoitettu, oma varma mielipiteensä. Kuollut perulaisten kaivosten vuoksi, ajatteli Dombey. Kerrassaan kunnioitettava tapa kuolla.

"Siinä tapauksessa, että päättäisimme huomispäivän kyselyjen perusteella lähettää Paulin Brightoniin tuon rouvan luo, kuka matkustaisi hänen kerallaan?" kysyi Dombey vähän mietittyään.

"Luullakseni et voi lähettää lasta nykyään minnekään ilman Florencea, rakas Paul", virkkoi hänen sisarensa epäröiden. "Hän on suorastaan hullaantunut tyttöön. Onhan Paul näet vielä niin pieni, että hänellä on omat oikkunsa."

Dombey käänsi päänsä pois, meni hitaasti kirjahyllyn luo, avasi sen ja käänsi kirjan luettavakseen.

"Kuka sitten vielä, Louisa?" kysyi hän hellittämättä katsettaan kirjasta ja selaillen sen lehtiä.

"Luonnollisesti Wickam. Wickam kai riittää hyvinkin", vastasi rouva Chick. "Kun Paul joutuu sellaisiin käsiin kuin rouva Pipchinin, saattaisi sinne tuskin lähettää ketään muuta, joka ei olisi haitaksi. Sinä tietysti matkustat sinne ainakin kerran viikossa."

"Tietysti", sanoi Dombey ja katseli senjälkeen samaa sivua tunnin verran lukematta sanaakaan.

Tämä kuuluisa rouva Pipchin oli hämmästyttävän ruma ja huonovointinen vanha rouva, kumaraselkäinen, näppyläpintainen kuin huono marmori ja kyömynenäinen. Sitäpaitsi hänellä oli kovat harmaat silmät, sennäköiset kuin niitä olisi saanut vasaroida alasimella lainkaan vahingoittamatta. Ainakin neljäkymmentä vuotta oli kulunut siitä, kun perulaiset kaivokset olivat tuottaneet kuoleman herra Pipchinille, mutta hänen leskensä piti yhä niin himmeän, syvän ja synkän mustaa puolisilkkipukua, ettei pimeän tultua kaasukaan voinut häntä valaista ja että hänen läsnäolonsa riitti pimentämään monen kynttilän valon. Hänestä puhuttiin tavallisesti lasten "suurena johtajana". Hänen hoitonsa salaisuus oli siinä, että hän antoi heille kaikkea, mistä he eivät pitäneet, eikä mitään, mistä he pitivät — mikä tietysti aika lailla sulostutti heidän taipumuksiaan. Hän oli sellainen katkera vanha nainen, että oikein teki mieli uskoa, että oli erehdytty perulaisten kaivosten koneita hoidettaessa ja pumputtu rouva Pipchinistä pois kaikki hilpeyden vesi ja ihmisystävällisyyden maito sensijaan että olisi pumputtu kaivoksista.

Tämän peikon ja syöjättären luola oli erään jyrkän sivukadun varrella Brightonissa, missä maaperä oli tavallista kalkkisempaa, kivisempää ja hedelmättömämpää ja talot tavallista hauraampia ja ohuempia, missä pienillä etupuutarhoilla oli se selittämätön ominaisuus, että niissä ei kasvanut mitään muuta kuin kehäkukkia, vaikka niihin olisi mitä kylvänyt, ja missä näkyi kuppasarven lailla itsepintaisia simpukoita tarttuneina katuoveen ja muihin yleisiin paikkoihin, joiden koristuksiksi niitä ei suinkaan ollut tarkoitettu. Talvisinkaan ei ilmaa saanut liikkeelle tästä talosta eikä se taas kesällä sinne päässyt. Sisällä kävi alituinen tuulentapainen ilmanveto, niin että koko talo soi kuin suuri näkinkenkä, ja sitä täytyi asukkaiden kuunnella yötä päivää. Siellä ei tietystikään tuntunut raikkaalta. Etumaisen arkihuoneen ikkunalla, jota ei koskaan avattu, oli rouva Pipchinillä kokoelma ruukkukasveja, joista levisi koko huoneistoon niille ominainen mullanhaju. Niin valiokappaleita kuin nämä kasvit kukin olivatkin omassa lajissaan, olivat ne kuitenkin erikoisessa sopusoinnussa rouva Pipchinin muun ympäristön kanssa. Niiden joukossa oli puolisen tusinaa kaktusta, jotka kiertyivät kuin karvaiset käärmeet puukeppien ympäri. Toinen laji työnsi esiin leveät kyntensä kuin vihreä hummeri. Joukossa oli myöskin muutamia köynnöskasveja, joilla oli tahmeat lehdet, ja katosta riippui kiusallinen kukkaruukku, joka näytti kiehuneen yli ja kutittaessaan alapuolella olevia ihmisiä pitkillä vihreillä oksillaan muistutti hämähäkkiä. Näitä olikin rouva Pipchinin asunnossa tavattoman runsaasti, vaikka pihtihännät sopivana vuodenaikana kilpailivat niiden kanssa voitokkaasti.

Mutta kun rouva Pipchinin hinta-asteikko oli korkea kaikille, joilla oli varaa maksaa, ja kun hän kovin harvoin muutti luonteensa tyyntä happamuutta lempeämmäksi ketään kohtaan, pidettiin häntä erinomaisen lujana vanhana rouvana, joka suorastaan tieteellisesti tunsi lapsen luonteen. Tämän maineensa ja herra Pipchinin murtuneen sydämen vuoksi hänen oli onnistunut miehensä kuoleman jälkeen vuosikymmenet elää kitkutella hyvin siedettävästi. Kolme päivää senjälkeen kun rouva Chick oli ensiksi maininnut hänet, sai hän tyydytyksekseen lisätä päivittäisiin tuloihinsa sievoisen summan Dombeyn taskusta. Silloin hän näet otti vastaan kasvatuslaitokseensa Florencen ja hänen pikku veljensä Paulin.

Rouva Chick ja neiti Tox, jotka olivat tuoneet heidät edellisenä iltana (yön he kaikki olivat viettäneet majatalossa), olivat juuri lähteneet ajamaan kotiin päin. Rouva Pipchin seisoi selin tuleen ja tarkasti vastatulleita kuin vanha sotilas. Keski-ikäinen veljentytär, hänen hyväluontoinen ja altis orjansa, joka tosin näytti riutuneelta ja jäykistyneeltä ja jota kovin vaivasivat nenässä olevat känsät, riisui pikku herra Bitherstonelta puhdasta kaulusta, joka hänellä oli ollut paraatissa. Neiti Pankey, joka tällä hetkellä oli talon ainoa toinen pikku asukas, oli juuri viety vankityrmään (tyhjään takahuoneeseen, joka oli määrätty rangaistustarkoituksiin), koska hän oli vieraitten läsnäollessa nuuhkaissut kolme kertaa.

"Kas niin", sanoi rouva Pipchin Paulille, "luuletko sinä rupeavasi pitämään minusta?"

"En minä rupea ollenkaan pitämään teistä", vastasi Paul. "Minä tahdon lähteä pois. Tämä ei ole minun taloni."

"Ei, se onkin minun", vastasi rouva Pipchin.

"Se on kovin siivoton", huomautti Paul.

"Täällä on rumempikin paikka kuin tämä huone", sanoi rouva Pipchin. "Sinne me suljemme pahat pojat."

"Onko tuo koskaan ollut siellä?" kysyi Paul osoittaen nuorta Bitherstonea.

Rouva Pipchin nyökkäsi myöntävästi. Paul ei tehnyt koko loppupäivänä mitään muuta kuin tarkasteli Bitherstonea päästä jalkoihin ja piti silmällä hänen jokaista ilmettään niin hartaasti kuin ainakin katsellaan salaperäisiä ja kauheita kokemuksia kestänyttä ihmistä.

Kello yksi syötiin päivällistä, johon kuului pääasiassa jauho- ja kasvisruokia. Pikku neiti Pankeyn (lempeän, sinisilmäisen lapsen, jota täytyi joka aamu pestessä hangata niin, että hän näytti olevan vaarassa hieroutua olemattomiin) talutti ulos vankeudesta syöjätär itse, joka samalla muistutti hänelle, ettei kukaan vierasten läsnäollessa nuuhkiva päässyt taivaaseen. Kun tämä suuri totuus oli perinpohjaisesti painettu hänen mieleensä, kestittiin häntä riisiannoksella. Sitten hän sai toistaa tyrmässä oppimansa pöytärukouksen, joka päättyi erikoisella kiitoslausunnolla rouva Pipchinin hyvästä päivällisestä. Rouva Pipchinin veljentytär Berinthia söi kylmää sianpaistia. Rouva Pipchin, jonka ruumiinrakenne vaati lämmintä ravintoa, nautti vartavasten valmistettuja lampaankyljyksiä, jotka tuotiin sisälle kuumina kahden lautasen välissä ja jotka tuoksuivat hyvin herkullisilta.

Koska päivällisen jälkeen satoi eikä voitu lähteä kävelemään rannalle ja koska rouva Pipchinin ruumiinrakenne vaati lepoa kyljyksien päälle, menivät kaikki muut Berryn (jota muuten sanottiin Berinthiaksi) kanssa tyrmään. Se oli tyhjä huone, jonka ikkunasta näkyi kalkittu seinä ja vesitynnyri ja jonka teki kammottavaksi kolkko avonainen tulisija. Mutta kun koolla oleva seurue loi sinne vilkkautta, oli se kuitenkin paras paikka, sillä Berry leikki siellä heidän kanssaan ja näytti nauttivan yhtä paljon kuin hekin telmimisestä, kunnes rouva Pipchin koputti vihaisesti seinään kuin henkiin herännyt kummitus. Silloin he lakkasivat meluamasta, ja Berry kertoi heille kuiskaten satuja hämärään asti.

Teenjuonnin aikana tarjottiin runsaasti maitoa ja vettä ja leipää ja voita, samalla kun rouva Pipchin ja Berry saivat teetä pienestä mustasta teekannusta ja rouva Pipchin voin kera yllin kyllin paahtoleipää, joka tuotiin sisään kuumana samoin kuin kyljyksetkin. Vaikka rouva Pipchin tästä ruokalajista kävi hyvin rasvaiseksi ulkonäöltään, ei se tuntunut tehneen häntä sisällisesti taipuisammaksi, sillä hän oli yhtä ärtyisä kuin ennenkin, eikä hänen kovissa harmaissa silmissään voinut huomata minkäänlaista pehmenemistä.

Sitten Berry nouti pienen ompelurasian, jonka kannessa oli kuninkaallinen vaakuna, ja ryhtyi ahkerasti työhön. Rouva Pipchin pani silmälasit nenälleen, avasi suuren vihreisiin kangaskansiin sidotun kirjan ja alkoi nuokkua. Ja joka kerta, kun hän heräsi painuttuaan eteenpäin tulta kohti, hän näpäytti Bitherstonea nenälle, koska tämäkin oli nuokkunut.

Vihdoin oli lasten mentävä nukkumaan, ja iltarukouksen jälkeen he lähtivät pois huoneesta. Koska pikku neiti Pankey pelkäsi nukkua yksin pimeässä, piti rouva Pipchin oikein periaatteena ajaa hänet yläkertaan kuin lampaan. Sitten saatiin kuulla neiti Pankeyn valittavan kauan aikaa jälkeenpäin tuossa ikävässä huoneessa, jossa rouva Pipchin tuon tuostakin kävi häntä ravistamassa. Noin puoli kymmenen aikaan teki vasikankaularasvan lämmin haju (rouva Pipchinin ruumiinrakenne oli näet sellainen, ettei hän saanut unta ilman tätä herkkua) vaihtelevaksi talon varsinaisen tuoksun, jota rouva Wickam sanoi "rakennuksen hajuksi". Pian senjälkeen olivat kaikki unen vallassa.

Seuraavan päivän aamiainen oli samanlainen kuin edellisen iltapuolen tee, paitsi että rouva Pipchin nautti paahtoleivän asemasta vehnäleipää ja näytti vähän entistä ärtyisämmältä, kun ateria oli loppunut. Nuori Bitherstone luki toisille ääneen Mooseksen ensimmäisen kirjan sukutaulun (jonka rouva Pipchin oli viisaasti valinnut) ja sivuutti nimet niin helposti ja taitavasti kuin henkilö, joka kompastuu polkurattaan yli. Kun se oli tehty, kannettiin neiti Pankey pois hangattavaksi ja nuori herra Bitherstone pestäväksi suolavedellä, josta hän aina palasi hyvin sinisenä ja alakuloisena. Paul ja Florence menivät sillä välin kävelemään rannalle Wickamin kanssa, jolla oli alituisesti kyyneleet silmissä. Puolen päivän tienoissa rouva Pipchin valvoi lasten lukuja. Koska hänen järjestelmäänsä kuului myös estää lapsen mieltä kehittymästä ja avautumasta kukan tavoin ja sensijaan aukaista se väkivoimalla kuin osteri, oli näiden oppituntien sisällys tavallisesti kauheaa ja järkyttävää laatua. Kertomuksen sankari — paha poika — päätti parhaimmissa tapauksissa elämänsä jalopeuran tai karhun repimänä.

Sellaista oli elämä rouva Pipchinin luona. Lauantaisin saapui Dombey Brightoniin, jolloin Florence ja Paul menivät hänen hotelliinsa tervehtimään häntä ja saivat teetä. He viettivät koko sunnuntain hänen luonaan ja pääsivät tavallisesti ennen päivällistä ajelulle. Silloin Dombey näytti kasvavan kuin Falstaffin ahdistajat, niin ettei hän enää ollut yksi kankeapukuinen mies, vaan vastasi tusinaa. Sunnuntai-ilta oli viikon apein, sillä rouva Pipchinillä oli periaatteena olla tuona iltana erittäin ärtyisällä tuulella. Neiti Pankey tuotiin tavallisesti tätinsä luota Rottingdeanista kovin surullisena, ja nuori herra Bitherstone, jonka kaikki sukulaiset olivat Intiassa ja jonka täytyi istua hartaushetkien välilläkin jäykkänä ja hiljaa seinän vieressä liikuttamatta kättä tai jalkaa, kärsi siitä niin kovin nuoressa sydämessään, että kysyi Florencelta eräänä sunnuntai-iltana, osaisiko tämä neuvoa hänelle tietä Bengaliin.

Mutta ylimalkaan väittivät ihmiset, että rouva Pipchin oli järjestelmällinen nainen lasten kohtelussa, ja epäilemättä hän olikin. Pienet hurjapäät palasivat tosiaankin kotiinsa hyvin kesyinä, vietettyään muutamia kuukausia hänen vierasvaraisen kattonsa alla. Niinikään luettiin rouva Pipchinille suureksi ansioksi se, että hän oli antautunut tällaiseen elämäntyöhön ja näin uhrannut tunteensa, asettuen niin päättävästi onnettomuuttaan vastaan, kun herra Pipchinin sydän murtui perulaisilla kaivoksilla.

Paul saattoi istua pienessä nojatuolissaan tulen ääressä syventyneenä tarkastelemaan tätä esimerkillistä vanhaa rouvaa kuinka kauan tahansa. Hän ei koskaan näyttänyt tietävän väsymyksestä saadessaan tuijottaa rouva Pipchiniin. Paul ei pitänyt hänestä eikä pelännyt häntä, mutta ollessaan tuollaisella aikaihmisen tuulella hän näytti tuntevan kummallista vetovoimaa vanhan rouvan puoleen. Silloin poika istui paikallaan lämmitellen käsiään ja katsellen häntä, kunnes sai rouva Pipchinin ihan hämilleen, niin syöjätär kuin tämä olikin. Kerran, kun he olivat kahden kesken, kysyi rouva Pipchin Paulilta, mitä hän ajatteli.

"Teitä", vastasi lapsi vähääkään ujostelematta.

"Ja mitä sinä ajattelet minusta?"

"Ajattelen sitä, kuinka vanha teidän täytyy olla", sanoi Paul.

"Sinä et saa puhua noin, nuori herra. Se ei ole soveliasta."

"Miksi ei?" kysyi Paul.

"Koska se ei ole kohteliasta", tiuskasi rouva Pipchin.

"Ei ole kohteliasta?" toisti Paul.

"Ei."

"Ei ole kohteliasta syödä kaikkia lampaankyljyksiä ja paahtoleipää, sanoo Wickam", huomautti Paul viattomasti.

"Wickam on ilkeä, häpeämätön ja röyhkeä olento", tokaisi rouva Pipchin punaisena.

"Mitä se on?" kysyi Paul.

"Se ei kuulu sinuun, nuori herra", vastasi rouva Pipchin. "Muista kertomusta pikku pojasta, jonka hullu härkä puski kuoliaaksi, koska hän kyseli niin paljon."

"Jos härkä oli hullu", sanoi Paul, "niin kuinka se tiesi, että poika oli kysynyt niin paljon? Ei kukaan voi kuiskailla salaisuuksia hullulle härälle. Minä en usko sitä kertomusta."

"Et usko sitä, poika?" toisti rouva Pipchin hämmästyneenä.

"En", vastasi Paul.

"Etkö sittenkään, jos se olisi sattunut olemaan kesy härkä, sinä pieni epäilijä?" kysyi rouva Pipchin.

Koska Paul ei ollut miettinyt asiaa siinä valossa, vaan oli perustanut johtopäätöksensä siihen olettamukseen, että härkä oli hullu, salli hän tukkia suunsa sillä kertaa. Mutta hän istui yhä paikallaan pohtien asiaa ja oli silminnähtävästi päättänyt panna rouva Pipchinin pulaan. Niinpä peloton vanha rouva piti viisaana peräytyä, kunnes Paul olisi unohtanut tämän puheenaiheen.

Siitä lähtien näytti rouva Pipchin tuntevan Paulia kohtaan samanlaista omituista vetovoimaa kuin Paul häntä kohtaan. Hän antoi lapsen vetää tuolinsa oman tuolinsa viereen tulen ääreen, sen sijaan että he olisivat istuneet vastakkain, ja siinä sai Paul istua loukossa rouva Pipchinin ja tuliristikon välissä, jolloin hän tutki jokaista juovaa ja ryppyä eukon kasvoissa ja tuijotti hänen kovaan harmaaseen silmäänsä, kunnes rouva Pipchiniä toisinaan halutti sulkea se muka torkkuakseen. Rouva Pipchinillä oli vanha musta kissa, joka tavallisesti makasi kokoon kiertyneenä tuliristikon edessä, kehräsi itserakkaasti ja vilkuili tuleen, kunnes sen kutistuneet silmäterät näyttivät kahdelta huutomerkiltä. Kelpo vanha rouva olisi voinut olla — kaikessa kunnioituksessa sanottuna — noita ja Paul ja kissa hänen kaksi tonttuaan heidän kaikkien istuessa yhdessä tulen ääressä. Sopusoinnussa koko seurueen ulkomuodon kanssa olisi ollut, jos he olisivat kaikki jonakin myrskyisenä yönä lentäneet ylös savupiipusta, niin ettei heistä olisi sen koommin mitään kuultu.