Part 10

Synkkä talo, jossa neiti Tox asui, oli hänen omansa. Hän oli saanut sen testamentin nojalla perinnöksi medaljonkiin kuuluvan kalansilmän manalle menneeltä omistajalta. Tästä samasta henkilöstä oli vierashuoneen uuninreunalla kattilanjalustan vastakappaleena pienoiskuva, joka esitti häntä pää puuteroituna ja palmikko niskassa. Huonekalut olivat enimmäkseen peräisin siltä ajalta, jolloin käytettiin puuteroitua tukkaa ja niskapalmikkoa. Niihin kuului myöskin lautastenlämmittäjä, joka kaiken aikaa kaihoisasti ojenteli neljää suippenevaa laihaa säärtänsä jokaisen lähelle tulevan tielle. Vielä on mainittava vanhanaikainen klaveeri, johon oli valmistajan nimen ympärille maalattu herneenkukista punottu seppele.

Majuri Bagstock oli ehtinyt siihen ikään, jota kohteliaalla kielellä sanotaan elämän suureksi puolipäiväpiiriksi, ja jo aloittanut matkansa kukkulalta alaspäin. Vaikka häneltä lisäksi melkein puuttui kurkku ja leukaluut olivat kovin jäykät, korvat niin pitkänipukkaiset kuin norsulla ja silmät ja iho keinotekoisen kiihoituksen tilassa, kuten jo on mainittu, oli hän hyvin ylpeä siitä, että oli herättänyt neiti Toxin mielenkiintoa. Samalla hän mairitteli turhamaisuuttaan kuvittelemalla, että se nainen, joka oli iskenyt silmänsä häneen, oli kerrassaan erinomainen. Hän oli viitannutkin tähän asiaan muutamia kertoja klubissaan ja liittänyt siihen joitakin pikku sutkauksia, joiden yksinomaisena aiheena oli vanha Joe Bagstock, vanha Joey Bagstock, vanha J. Bagstock, vanha Josh Bagstock ja niin edespäin, sillä majurin kevyen huumorin pääydin oli siinä, että hän oli mitä tuttavallisimmissa väleissä oman nimensä kanssa.

"Joey B., hyvä herra", oli hänellä tapana sanoa heilutellen keppiään, "on hyvinkin tusinan teidän kaltaisenne arvoinen. Jos teillä olisi joukossanne vähän enemmän Bagstockin sukuun kuuluvia ihmisiä, ei se haittaisi ollenkaan. Vanhan Joen ei tarvitsisi nytkään kaukaa etsiä itselleen vaimoa, jos häntä muuten haluttaisi, mutta hän on kovasydäminen, tuo Joe, itsepintainen ja hiton — hiton ovela!" Tuollaisen selityksen jälkeen tavallisesti alkoi kuulua vihelteleviä ääniä, ja majurin kasvojen siniväri muuttui tummanpunaiseksi hänen silmiensä pullistuessa ja välkähdellessä veitikkamaisesti.

Mutta huolimatta ennakkoluulottomasta itsensä ylistämisestä oli majuri itsekäs. Epäiltävää on, onko koskaan elänyt perinpohjin itsekkäämpää olentoa sydämensä puolesta, tai ehkä on parempi sanoa: vatsansa puolesta, koska hän oli saanut luonnolta jälkimäistä paljon enemmän kuin edellistä. Hänen mieleensä ei juolahtanutkaan, että kukaan olisi voinut millään lailla häntä vähäksyä tai laiminlyödä. Kaikkein vähimmin hän olisi saattanut uskoa, että neiti Tox olisi sitä voinut.

Ja kuitenkin unohti hänet neiti Tox vähitellen, niinkuin pian kävi ilmi. Hän alkoi unohtaa pian senjälkeen kun oli keksinyt Toodlen perheen. Tätä unohtamista jatkui ristiäisiin asti. Senjälkeen unohtaminen kasvoi yhä korkoa korolle. Jokin tai joku oli tunkenut majurin pois neiti Toxin mielestä.

"Hyvää huomenta, neiti Tox", virkkoi majuri kohdatessaan neiti Toxin Prinsessan aukiolla muutamia viikkoja edellisessä luvussa kerrottujen tapausten jälkeen.

"Hyvää huomenta, majuri", vastasi neiti Tox hyvin kylmästi..

"Joe Bagstockilla ei ole ollut melko pitkään aikaan onnea kumartaa teille ikkunassa", huomautti majuri ritarilliseen tapaansa. "Joea on kohdeltu pahoin, arvoisa neiti. Hänen aurinkonsa on ollut pilven takana."

Neiti Tox kumarsi päätään, mutta hyvin kylmästi.

"Joen tähti on ollut ehkä poissa kaupungista?" kysyi majuri.

"Minäkö? Poissa täältä? En minä ole ollut matkalla", virkkoi neiti Tox. "Minulla on ollut paljon puuhaa viime aikoina. Aikani uhraan melkein kokonaan muutamille hyvin läheisille ystäville. Pelkäänpä, ettei minulla nytkään ole aikaa enempään. Hyvästi, herra majuri!"

Kun neiti Tox katosi Prinsessan aukiolta kaikkein viehättävimmällä tavallaan, jäi majuri seisomaan ja katseli hänen jälkeensä entistäkin sinisempänä. Samalla hän mutisi ja hymisi joitakin huomautuksia, jotka eivät olleet laisinkaan kohteliaita.

"Lempo vieköön", tuumi majuri pyöritellen hummerinsilmiään ja katsellen ympärilleen Prinsessan aukiolla ja nuuski sen tuoksuvaa ilmaa, "kuusi kuukautta sitten tuo nainen rakasti sitä maata, jolla Joe Bagstock käveli. Mitä tämä merkitsee?"

Majuri päätteli jonkin aikaa mietittyään, että se merkitsi avioliitto-ansaa, salajuonta ja petosta, että neiti Tox kaivoi hänelle salakuoppaa. "Mutta te ette saa Joea kiinni, hyvä neiti", jatkoi majuri. "Hän on itsepintainen, kerrassaan itsepintainen, tuo J.B. Itsepintainen ja hiton ovela!" Sitten hän nauraa hihitti koko lopun päivää.

Mutta sittenkään vielä, kun tämä päivä ja monta muuta oli kulunut, ei neiti Tox näyttänyt vähintäkään välittävän majurista eikä edes ajattelevan häntä. Neiti Toxilla oli ollut tapana entiseen aikaan katsella kuin sattumalta ulos eräästä pienestä synkästä akkunastaan ja punastuen vastata majurin tervehdykseen, mutta nyt hän ei antanut majurille minkäänlaista tervehtimisen tilaisuutta eikä välittänyt ollenkaan siitä, katsahtiko majuri hänen akkunaansa vai ei. Muitakin muutoksia oli tapahtunut. Majuri saattoi huomata oman huoneensa varjosta, että neiti Toxin talo oli viime aikoina käynyt hienomman näköiseksi, että uusi kullattu häkki oli hankittu vanhalle pikku kanarialinnulle, että erilaiset värillisestä pahvista ja paperista leikatut koristukset näyttivät kaunistavan uuninreunaa ja pöytiä, että pari kukkaa oli äkkiä ilmestynyt akkunoihin, että neiti Tox toisinaan harjoitteli klaveerillaan, hernekukkaseppeleen yhä upeillessa kerskailevasti neiti Toxin itse jäljentämän nuottikirjan alla, joka sisälsi kööpenhaminalaisen ja lintuvalssin.

Kaiken tämän lisäksi oli neiti Tox kauan pitänyt tavattoman huolellisesti ja aistikkaasti valmistettua puolisurupukua. Mutta se auttoikin majurin pulmasta, ja hän päätteli itsekseen, että neiti Tox oli saanut pienen perinnön ja tullut ylpeäksi.

Heti seuraavana päivänä senjälkeen, kun majuri oli keventänyt mieltään tällä johtopäätöksellä, huomasi hän aamiaispöydässä istuessaan neiti Toxin pienessä vierashuoneessa niin hirveän ja ihmeellisen näyn, että hän joksikin ajaksi jähmettyi tuolilleen. Hän syöksyi sitten viereiseen huoneeseen ja palasi mukanaan kaksipiippuinen teatterikiikari, jonka läpi hän katseli tuota näkyä jonkin aikaa tarkasti.

"Se on pikkuvauva", virkkoi majuri työntäen kiikarin taas kokoon, "lyön siitä vetoa vaikka viisikymmentä tuhatta puntaa!"

Majuri ei voinut sitä unohtaa. Hän ei osannut tehdä muuta kuin vihellellä ja tuijottaa sillä tavalla, että hänen silmänsä olivat ennen näyttäneet ontoilta ja painuneilta verrattuina siihen, millaiset ne nyt olivat. Yhä uudestaan, kaksi, kolme, neljäkin kertaa viikossa tuo pikkulapsi ilmestyi. Majuri yhä tuijotteli ja vihelteli. Muuten hän sai olla yksin Prinsessan aukiolla. Neiti Tox oli lakannut välittämästä siitä, mitä majuri teki. Majuri olisi voinut olla yhtä hyvin musta kuin sininenkin neiti Toxin kiinnittämättä siihen huomiota.

Tavattoman itsepintaisesti neiti Tox tosiaan lähti Prinsessan aukiolta noutamaan pikku vauvaa ja sen hoitajatarta, palasi heidän kanssaan, saattoi heidät taas takaisin ja vartioi heitä joka hetki, ja lisäksi hän itse hoiti lasta, ruokki sitä, leikki sen kanssa ja jähmetytti sen nuorta verta soittokoneensa sävelillä. Jokseenkin samoihin aikoihin hänet valtasi oikea intohimo tarkastella rannerengasta ja samoin halu katsella kuuta, johon hän usein tuijotti pitkän aikaa huoneensa akkunasta. Mutta mitä hän katselikin, aurinkoa, kuuta, tähtiä tai rannerengasta, ei hän enää katsellut majuria. Ja majuri vihelteli ja tuijotti ja ihmetteli ja piileskeli omassa huoneessaan eikä saanut mitään selville.

"Te suorastaan valloitatte Paul-veljeni sydämen, se on ihan totta, rakas ystävä", virkkoi rouva Chick eräänä päivänä.

Neiti Tox kalpeni.

"Lapsi käy päivä päivältä yhä enemmän Paulin näköiseksi", jatkoi rouva Chick.

Neiti Tox vastasi siihen vain ottamalla pikku Paulin syliinsä ja rutistamalla lapsen myssykoristuksen hyväilyillään.

"Eikö hän ollenkaan muistuta äitiään, johon minun piti tutustua teidän välityksellänne?" kysyi neiti Tox.

"Ei ollenkaan", vastasi Louisa.

"Hän kai oli — kaunis?" virkkoi neiti Tox epävarmalla äänellä.

"No niin, kiltti Fanny-parka oli mieltäkiinnittävä", vastasi rouva Chick mietittyään asiaa riittävästi. "Ehdottomasti mieltäkiinnittävä. Hänessä ei ollut sitä henkistä ylemmyyttä, jota olisi jotenkin odottanut kuin luonnollisena asiana veljeni vaimolta. Eikä hänellä myöskään ollut sitä voimaa ja mielenlujuutta, jota sellainen mies vaatii."

"Mutta hän oli miellyttävä", virkkoi rouva Chick, "erinomaisen miellyttävä. Ja hänen tahtonsa! Oi, kuinka hyvä tahto Fanny-paralla oli!"

"Sinä enkeli!" huudahti neiti Tox pikku Paulille. "Sinä isäsi pienoiskuva!"

Jos majuri olisi tietänyt, kuinka paljon toiveita ja rohkeita ajatuksia, kuinka paljon suunnitelmia ja mietteitä nojautui pikku lapsen päähän, ja voinut nähdä niiden leijailevan kirjavassa sekamelskassaan ja epäjärjestyksessään mitään aavistamattoman pikku Paulin poimutetun myssyn ympärillä, silloin hänen silmänsä olisivat levinneet. Silloin hän olisi huomannut tuossa joukossa joitakin neiti Toxin kunnianhimoisia haaveita. Silloin hän ehkä olisi ymmärtänyt, minkälaatuinen tuon naisen harrastus Dombey ja Poikaa kohtaan oli.

Jos lapsi olisi voinut herätä yöllä ja nähdä kehtonsa uutimien ympärille kokoontuneina ne epämääräiset unikuvat, joita toiset näkivät hänestä, olisi hänellä ollut täysi syy pelästyä. Mutta se jatkoi rauhallisesti nukkumistaan aavistaen yhtä vähän neiti Toxin ystävällisistä tarkoituksista, majurin ihmettelemisestä, sisarensa varhaisista suruista ja isänsä suurista haaveista, täysin tietämättömänä siitä, että missään paikassa maapallolla oli Dombey ja Poika.

KAHDEKSAS LUKU

Paulin varttuminen ja luonne

Ajan tarkkaavien silmien valvoessa — ne siis jossakin määrin muistuttivat majurin silmiä — muuttuivat Paulin unet vähitellen toisenlaisiksi. Yhä enemmän valoa levisi niiden ylle, entistä selvemmät kuvat alkoivat niitä häiritä, yhä kasvava esineiden ja vaikutelmien parvi leijaili hänen leponsa ympärillä, ja niin hän siirtyi sylilapsen asteesta varsinaiseen lapsuusikään ja muuttui puhuvaksi, käveleväksi ja ihmetteleväksi Dombeyksi.

Richardsin erottamisen ja karkoituksen jälkeen uskottiin pikku lapsen hoito jonkinlaiselle toimikunnalle, samoin kuin joskus valtionvirka, kun ei löydetä ketään yksityistä Atlasta, joka saattaisi sälyttää sen hartioilleen. Tähän toimikuntaan luonnollisesti kuuluivat rouva Chick ja neiti Tox, jotka antautuivat velvollisuuksiensa suorittamiseen niin hämmästyttävän innokkaasti, että majuri Bagstock sai joka päivä uutta aihetta muistaa olevansa hyljätty, samalla kun herra Chick, joka oli vapautunut kotivalvonnasta, heittäytyi iloisen maailman elämään, söi päivällistä klubeissa ja kahviloissa, tuoksui tupakilta kolme eri kertaa, kävi yksin teatterissa ja lyhyesti sanoen katkaisi kaikki yhteiskunnalliset siteet ja rikkoi siveelliset velvollisuutensa, niinkuin rouva Chick kerran hänelle huomautti.

Mutta paljon lupaavista alkukuukausistaan huolimatta pikku Paul ei alkanut oikein kukoistaa, niin runsaasti kuin hän saikin hoitoa ja huolenpitoa. Hän oli ehkä jo alkujaankin heikko ja kuihtui ja riutui imettäjänsä menetettyään, näyttäen pitkän aikaa vain odottavan tilaisuutta liukua pois hoitajiensa käsistä ja lähteä etsimään, äitivainajaansa. Vieläpä sittenkin, kun tämä vaarallinen kohta hänen esteratsastuksessaan kypsyneempää ikää kohti oli sivuutettu, oli kulku hänelle yhä hankalaa, ja kaikki vastukset matkalla saattoivat hänet pahaan pulaan. Jokainen hammas oli kuin hengenvaarallinen aita, jokainen tuhkarokon näppylä kuin kivimuuri, ja jokainen hinkuyskä oli nujertaa hänet. Sitten vieri hänen ylitseen musertavalla voimalla kokonainen joukko pikku tauteja, jotka tulivat toinen toisensa kintereillä estääkseen häntä pääsemästä toipumisen alkuun.

Paulin ristiäispäivän kylmyys oli kai koskettanut johonkin hänen olemuksensa heikkoon kohtaan, joka ei päässyt voimistumaan hänen isänsä kylmässä varjossa; siitä päivästä alkaen hän ainakin oli onneton lapsi. Rouva Wickam sanoi usein, ettei hän ollut ikänään nähnyt niin säälittävää olentoa.

Rouva Wickam oli tarjoilijan vaimo — mikä näytti olevan samaa kuin jos hän olisi ollut jonkun toisen miehen leski. Hän oli hakenut tätä paikkaa Dombeyn palveluksessa ja saanutkin sen, koska ilmeisesti oli mahdotonta, että hänellä olisi ihailijoita tai ketään ihailtavaa. Hänet oli siis päivää paria Paulin äkillisen vieroittamisen jälkeen otettu hänen hoitajattarekseen. Rouva Wickam oli hiljainen vaaleaverinen nainen, jonka kulmakarvat olivat aina koholla ja pää painuksissa. Hän oli aina valmis säälimään itseään tai jotakin muuta tai joutumaan itse toisten säälittäväksi. Niinikään oli hänellä hämmästyttävä synnynnäinen kyky nähdä kaikki asiat äärimmäisen kurjassa ja surkeassa valossa ja soveltaa niihin kauheita tapauksia, ja se tuotti hänelle tavatonta lohdutusta.

Tuskin on välttämätöntä huomauttaa, että Dombey ei koskaan saanut pienintäkään aavistusta tästä ominaisuudesta. Olisi tosiaankin ollut ihmeellistä, jos niin olisi käynyt, sillä ei kukaan talonväestä, eivät edes rouva Chick tai neiti Tox, uskaltaneet vihjaista hänelle, että oli pienintäkään levottomuuden syytä Paulin takia. Dombey oli sitä mieltä, että lapsen täytyi välttämättä kestää määrätty joukko pienempiä tauteja ja että mitä pikemmin niin tapahtuisi, sitä parempi. Jos hän olisi voinut ostaa poikansa vapaaksi tai hankkia hänelle sijaisen niinkuin sellaiselle sotilaalle, jolle on sattunut onneton arpa, olisi hän mielihyvin sen tehnyt rahaa säästämättä. Mutta koska se ei käynyt päinsä, lausui hän vain silloin tällöin ylpeällä tavallaan ihmettelevänsä, mitä luonto oikein tarkoitti menettelyllään, ja rauhoitti mieltään sillä ajatuksella, että joka taudin keralla oli uusi tienviitta sivuutettu ja että matkan suuri päämäärä oli sitä lähempänä. Sillä se tunne, joka oli voimakkaimpana hänen mielessään ja Paulin varttuessa yhä lisääntyi, oli maltittomuus nähdä sen ajan koittavan, jolloin hänen unelmansa heidän yhteisestä tärkeydestään ja suuruudestaan toteutuisi voittoisasti.

Eräät filosofit väittävät, että itsekkyys on parhaimmankin rakkautemme pohjalla. Dombeyn pikku poika oli alusta asti isälleen niin tärkeä hänen oman tai (mikä oli samaa) Dombey ja Pojan suuruuden osana, että hänen isänrakkautensa jälkiä saattoi helposti seurata hyvinkin alhaisiin vaikuttimiin saakka, samoin kuin moni mainehikas rakennus on perustettu hyvin syvälle pohjalle. Mutta hän omisti pojalleen kaiken sen rakkauden, johon hänen luonteensa pystyi. Jos hänen jäisessä sydämessään oli mitään lämmintä paikkaa, kuului se hänen pojalleen. Jos sen kivikovaan pintaan saattoi piirtyä mikään kuva, oli hänen poikansa kuva siinä, vaikka ei niinkään suuressa määrin sylilapsena tai pikku poikana kuin mieheksi kasvaneena — toiminimen "Poikana". Senvuoksi hän odotti kärsimättömästi ajan kulumista ja koetti kiiruhtaa välillä olevien elämänvaiheiden ohi. Senvuoksi hän rakkaudestaan huolimatta tunsi vähän jos ollenkaan levottomuutta niiden vuoksi. Hänellä oli se käsitys, että hänen poikansa henki oli taikavoiman suojelema ja että lapsesta täytyi talla se mies, jonka kanssa hän alituisesti seurusteli ajatuksissaan ja jonka hyväksi hän teki joka päivä suunnitelmia, ikäänkuin sellainen olento olisi jo todellisesti olemassa.

Niin Paul kasvoi lähes viisivuotiaaksi. Hän oli hauskan näköinen poika, vaikka hänen pienissä kasvoissaan oli jotakin sairaloista ja miettiväistä, mikä sai rouva Wickamin monta kertaa pudistamaan merkitsevästi päätään ja kohotti monta syvää huokausta hänen rinnastaan. Paulin luonne antoi kyllin aihetta toivoa, että siitä myöhemmin tulisi hyvinkin käskevä, ja hän osoitti niin täydellisesti käsittävänsä oman tärkeytensä ja toisten velvollisuuden palvella häntä, että siinä suhteessa ei ollut mitään toivomisen varaa. Silloin tällöin hän saattoi olla hyvinkin lapsekas ja leikillinen eikä ollenkaan nyrpeä, mutta toisinaan taas näytti niin kummalliselta, vanhalta ja miettivältä istuessaan ajatuksiinsa vaipuneena pienessä nojatuolissaan, että häntä olisi voinut luulla kauheaksi keijukaistarinan olennoksi edustamassa sadanviidenkymmenen tai kahdensadan vuoden ikäisenä sitä lasta, johon hänet oli aikoinaan vaihdettu. Usein hän joutui tuollaisen varhaiskypsän mielialan valtaan lastenhuoneessa yläkerrassa. Toisinaan hän vaipui siihen äkkiä ja huudahti olevansa väsynyt kesken leikkiään Florencen kanssa tai ajaessaan neiti Toxia hevosena edellään. Mutta kaikkein varmimmin hän joutui tälle päälle silloin, kun hänen pikku nojatuolinsa oli kannettu alas isän huoneeseen ja he istuivat päivällisen jälkeen kahden kesken tulen ääressä. Koskaan ei ole tulen loimu valaissut sen kummallisempaa paria: Dombey suorana ja juhlallisena tuijottamassa liekkeihin ja hänen pienoiskuvansa, kasvot kuin vanhalla ihmisellä, katselemassa viisaan vakavasti ja miettivän tarkkaavasti punaiseen hehkuun. Dombey laati silloin monimutkaisia maailmallisia suunnitelmia; hänen pienoiskuvansa pää oli täynnä taivas tietää millaisia hurjia mielikuvia ja puolivalmiita ajatuksia ja harhailevia mietteitä. Dombeyn teki jäykäksi hänen kankea kauluksensa ja ylpeytensä, hänen pienoiskuvansa taas perinnöllisyys ja vaistomainen jäljittely. Molemmat olivat kovasti toistensa näköiset ja kuitenkin tavattomasti erilaiset.

Eräänä tuollaisena hetkenä, jolloin he olivat molemmat istuneet hiljaa pitkän aikaa ja Dombey vain silloin tiesi lapsensa olevan valveilla, kun sattumalta vilkaisi hänen avoimiin silmiinsä, joissa kirkas tuli säkenöi jalokiven tavoin, keskeytti pikku Paul äänettömyyden kysymällä:

"Isä, mitä raha on?"

Tämä odottamaton kysymys oli niin välittömässä yhteydessä Dombeyn omien ajatusten kanssa, että hän joutui ymmälleen.

"Mitäkö raha on, Paul?" vastasi hän. "Raha?"

"Niin", virkkoi lapsi, laskien kätensä pikku tuolinsa kaiteelle ja kääntäen vanhannäköiset kasvonsa Dombeyhin päin, "mitä raha on?"

Dombey oli pulassa. Hän olisi mielellään tahtonut antaa pienokaiselle selityksen, johon olisi sisältynyt sellaisia määritelmiä kuin kiertokulkuväline, rahakanta, kultaharkko, seteli, kova raha, vaihtokurssi, metalliraha j.n.e. Mutta katsahtaessaan pikku tuoliin ja nähdessään, kuinka kovin alhaalla se vielä oli, hän vastasi: "Kultaa ja hopeaa ja kuparia. Kultarahoja, shillingejä ja pennyjä. Tiedäthän, mitä ne ovat?"

"Tiedän kyllä, mitä ne ovat", sanoi Paul, "mutta en tarkoita sitä, isä. Tahtoisin tietää, mitä raha oikeastaan on."

Hyväinen aika, kuinka vanhoilta nuo kasvot näyttivät, kun lapsi käänsi ne isäänsä kohden!

"Mitä raha oikeastaan on?" toisti Dombey työntäen tuolinsa vähän taaksepäin, jotta voisi ihmeissään paremmin katsella itsetietoista pikku olentoa, joka esitti sellaisen kysymyksen.

"Tarkoitan sitä, isä, mitä sillä voi saada", vastasi Paul pannen ristiin käsivartensa (ne tuskin ulottuivat sellaiseen asentoon) ja katsellen tuleen, isäänsä, tuleen ja taas isäänsä.

Dombey veti tuolinsa entiselle paikalleen ja taputti lapsen päätä. "Vähitellen opit sen ymmärtämään, poikaseni", sanoi hän. "Rahalla saa mitä tahansa." Hän tarttui pikku käteen ja taputti sillä hiljaa omaa kättään.

Mutta Paul irroitti kätensä niin pian kuin saattoi ja hieroi sillä tuolinsa käsinojaa kuin hänen älynsä olisi kämmenessä ja hän teroittaisi sitä. Sitten hän taas katseli tuleen kuin se olisi hänen neuvonantajansa ja kuiskaajansa ja toisti lyhyen vaitiolon jälkeen:

"Mitä tahansa, isä?"

"Niin. Melkein mitä tahansa", sanoi Dombey.

"Mitä tahansa on sama kuin kaikkea, eikö niin, isä?" kysyi poika huomaamatta tai mahdollisesti ymmärtämättä niiden välistä pientä eroa.

"Niin, samaa se on", myönsi Dombey.

"Miksi raha sitten ei pelastanut äitiä?" sanoi lapsi. "Eikö raha ole julma?"

"Julma!" kertasi Dombey korjaten kaulaliinaansa ja näyttäen pahastuvan tästä ajatuksesta. "Ei. Hyvä ei voi olla julma."

"Jos se on hyvä ja voi tehdä mitä tahansa", huomautti lapsi miettivästi katsellen taas valkeaan, "niin miksi se ei pelastanut minulle äitiä?"

Tällä kertaa hän ei esittänyt kysymystä isälleen. Ehkä hän jo oli lapsen nopealla vaistolla huomannut pahastuttaneensa isänsä mieltä. Mutta hän toisti ajatuksen ääneen ikäänkuin se olisi ollut hänelle hyvin tuttu ja vaivannut häntä paljon. Sitten hän istui nojaten leukaansa käteen, miettien ja katsellen tuleen kuin selitystä etsien.

Kun Dombey oli toipunut hämmästyksestään, melkeinpä voisi sanoa kauhustaan (sillä tämä oli ensimmäinen kerta, jolloin lapsi oli maininnut hänelle äidistään, vaikka he olivatkin näin istuneet tulen ääressä monen monena iltana), selitti hän pojalleen, kuinka raha, vaikka se oli hyvin mahtava tekijä, jota ei koskaan saisi millään ehdolla halveksia, ei sentään voinut pitää elossa ihmisiä, joiden aika oli kuolla, ja kuinka meidän valitettavasti täytyi kaikkien kuolla, vieläpä Cityssäkin, vaikka olisimme kuinkakin rikkaita, mutta kuinka raha teki meidät arvossapidetyiksi, pelätyiksi, kunnioitetuiksi, ihailluiksi, jopa mahtaviksi ja mainehikkaiksi kaikkien ihmisten silmissä ja kuinka se saattoi hyvin usein pitää kuolemaakin loitolla pitkän aikaa. Kuinka sillä esimerkiksi oli hankittu kotiin hänen äidilleen herra Pilkinsin apua, joka oli usein ollut hyödyksi Paulille itselleenkin, samoin noudettu tänne suuri tohtori Parker Peps, jota Paul ei ollut koskaan tuntenut. Ja kuinka se saattoi tehdä kaikki, mikä suinkin oli mahdollista. Tämän ja paljon muuta samantapaista Dombey teroitti poikansa mieleen, joka kuunteli tarkkaavasti ja näytti ymmärtävän suurimman osan siitä, mitä hänelle sanottiin.

"Eihän se voi tehdä minuakaan vahvaksi ja oikein terveeksi, isä, vai mitä?" kysyi Paul lyhyen vaitiolon jälkeen, hieroen vastakkain hentoja käsiään.

"Mutta sinähän olet vahva ja ihan terve", vastasi Dombey. "Etkö olekin?"

Kuinka vanhoilta näyttivätkään pikku kasvot, jotka kääntyivät häneen päin samalla kun niiden ilme oli puolittain surumielinen, puolittain veitikkamainen!

"Sinähän olet yhtä vahva ja terve kuin muutkin pikku pojat tavallisesti ovat? Eikö niin?" kysyi Dombey.

"Florence on vanhempi kuin minä, mutta minä en ole yhtä vahva ja terve kuin hän", vastasi lapsi. "Minä luulen, että Florence jaksoi minun kokoisenani leikkiä kerrallaan paljon kauemmin väsymättä. Minä olen välillä niin väsynyt", lisäsi pikku Paul lämmittäen käsiään ja katsellen uunin ristikon läpi tuleen ikäänkuin siellä esitettäisiin jonkinlaista aaveitten nukkenäytäntöä, "ja minun luitani särkee niin (Wickam sanoo niiden olevan minun luitani), etten tiedä, mitä siitä tulee".

"Niin, mutta se tapahtuu iltaisin", sanoi Dombey, vetäen oman nojatuolinsa lähemmäksi poikansa tuolia ja painaen kätensä hiljaa lapsen selkään. "Pikku lasten täytyykin olla väsyneitä iltaisin, sillä silloin he nukkuvat hyvin."

"Voi, ei se tule iltaisin, isä", vastasi lapsi, "vaan jo päivisin, ja silloin panen pitkäkseni Florencen syliin, ja hän laulaa minulle. Öisin näen niin ih-meel-lisiä unia!"

Ja hän alkoi taas lämmitellä käsiään ja ajatteli uniaan kuin vanha mies tai nuori peikko.

Dombey oli niin hämmästynyt ja levoton ja niin täydelleen kykenemätön jatkamaan keskustelua, että vain istui katsellen poikaansa tulen valaistuksessa ja pitäen kättään lapsen selkää vasten kuin sitä vetäisi siihen magneettinen voima. Kerran hän ojensi toisen kätensä ja käänsi miettivät pikku kasvot hetkiseksi itseensä päin. Mutta niin pian kuin hän hellitti otteensa, alkoivat ne taas tuijottaa tuleen ja pysyivät lepattaviin liekkeihin suunnattuina siihen asti, kunnes lapsenhoitajatar ilmestyi viedäkseen hänet vuoteeseen.

"Florencen pitää tulla hakemaan minua", sanoi Paul.

"Ettekö tahdo tulla hoitajatar-parkanne Wickamin kanssa, herra Paul?" kysyi hoitajatar painokkaasti.

"Ei, en tahdo", vastasi Paul sovittautuen taas nojatuoliinsa kuin talon herra.