Part 5

»Näen kyllä. Entä sitten?»

»Hyvä, käskekää siis niitä pysymään hiljaa paikallaan — silloin saatte nähdä, tottelevatko ne.»

»Mokoma vertaus! Ne ovat niin hyvän johdon alaisia, etteivät pysähdy.»

»Sepä se, pater. Samoin on minun laitani.»

»Onko koskaan nähty tuollaista tuulihattua! Sinuun vaikuttaa meri kuin tulenliekki hyttyseen: et sinä ennen rauhaa saa kuin meri on ahmaissut sinut suureen kitaansa...»

»Hyvää yötä, Dolores», virkkoi Thomas, kun ilta oli kulunut pitemmälle.

»Joko sinä menet?» kysyi Dolores surullisena.

»Minulla on vielä vähän asioita», vastasi veli kuin tärkeissä mietteissä.

»Hänen on ihan mahdoton pysyä edes viittä minuuttia paikallaan», mutisi pater Nolasco.

»Thomas, rakas Thomas», sanoi Dolores, joka tiesi, minne hän pyrki, »etkö siis ollenkaan välitä neuvoistani?»

»No no», vastasi Thomas hilpeästi, »aiotko sinäkin yhtyä pater Nolascon valitusvirteen? Kuuleppa, minäkin voin kerran antaa sinulle hyvän neuvon.»

Ja Thomas alkoi laulaa:

»Vanhat saakoot murheissaan synkkää naamaa näyttää; nuoren mielen ainiaan lemmen riemu täyttää.»

»Jos olisin kuningatar ja minulla olisi prinsessatytär, ei hänkään olisi liian hyvä veljelleni», virkkoi Dolores seuraten katseillaan hänen menoaan.

»Onpa hänestä todellakin tullut kelpo nuori mies!» vahvisti täti Melchiora. »Minä en osaa oikein kyllikseni häntä katsella.»

»Hänessä on säilynyt vanha luonteensa», lisäsi Catalina, »sama iloinen mieliala, sama herttainen esiintyminen».

»Se on totta», myönsi pater Nolasco. »Hänessä ei olisi mitään muistuttamisen syytä, ellei hän olisi niin itsepäinen...»

Juuri silloin, kun Dolores oli lähdössä takaisin emäntänsä luo, levisi koko kylässä säikähdyttävä huuto: »Erästä miestä on puukotettu!»

Kun tämä kaamea viesti kajahtelee pienellä paikkakunnalla, on sen vaikutus kerrassaan huumaava. Leikit, laulut, pilapuheet taukoavat heti, ja sijalle tulee synkkä äänettömyys, jonka keskeyttävät vain tuskan ja kauhun parkaisut. Kaikista taloista tulee esille kalpeita ja pelästyneitä naisia kiirehtiäkseen tapahtumapaikalle, mutisten matkalla hätäisiä sanoja: »Minunko mieheni?... Minunko poikani? ... Onkohan se minun veljeni?» Jos on syttynyt tappelu, näkee heidän todellisten sankarittarien tavoin syöksevän uljaasti tappelupukarien sekaan — ei kunnianhimosta, vaan rakkaudesta, pelkäämättä miesten sokeata raivoa tai tuimia nyrkkejä.

»Se on Thomas, Tomasa rukan poika», selittävät muutamat ohikulkevat naiset.

»Mitä he sanovat?» kysyi Dolores kuullessaan veljensä ja äitinsä nimen. »Mitä he hokevat?»

Ja samassa hän vaipui tuolille kynnyksen viereen.

Catalina riensi hätääntyneenä naisten jälkeen, jotka juuri olivat menneet siitä ohitse.

»Minä en oikein käsittänyt», vastasi Doloresin kysymyksiin Melchiora, joka myös oli kuullut nuo molemmat nimet.

Pater Nolasco ei ollut kuullut mitään, ja eno Mateo sattui olemaan takapihalla.

Sitten läheni ääneti joukko vakavannäköisiä miehiä, jotka kantoivat puukotettua paareilla. Hän oli tajutonna — lepäsi siinä niin valkeana kuin oksastaan irtautunut jasmiininkukka. Hän näytti nukkuvan, rauhallisesti ja tuskitta.

»Minun veljeni!» parkaisi Dolores puoleksi tukehtuneella äänellä ja painoi käsiään suonenvetoisesti rintaansa vasten.

»Thomas! Laupias Luoja!» huusi eno Mateo syvän murheen vallassa. »Kuka kunnoton on murhannut tämän viattoman nuorukaisen?»

»Sitä ei kukaan tiedä», vastasivat miehet, jotka olivat hänet tuoneet.

»Thomas! Poikaseni, etkö kuule minua?» puhui pater Nolasco tarttuen vahankalpean nuorukaispoloisen käsiin. »Onko hän jo kuollut?» lisäsi hän ja kosketti haavoitetun otsaa. »Ei, ei vielä! Rientäkää, noutakaa lääkäri kiireimmiten!»

»Hän on jo tulossa», vastattiin hänelle.

Thomas pantiin siihen vuoteeseen, jossa Lorenzo oli ennen maannut.

Lääkäri tuli, tutki haavaa, sitoi sen ja sanoi pois lähtiessään pater Nolascolle:

»Kun hän jälleen tulee tajuihinsa, antakaa hänen nauttia herranehtoollista — hän ei elä huomisaamuun asti.»

Pater Nolasco istuutui vuoteen ääreen. Hetken kuluttua Thomas aukaisi silmänsä ja kysyi heikolla äänellä:

»Missä minä olen?»

»Minun luonani, meillä», vastasi hyvä vanha rouva, »Lorenzon vuoteessa».

»Nostakaa minut pois, pois tästä vuoteesta», pyysi nuorukaisparka kuumeisen tuskallisesti.

»Miksi niin, poikaseni?»

»Siksi, että jos... jos kuolen... Lorenzo ei enää koskaan saisi siinä rauhaa.»

»Mutta sinähän paranet tässä vuoteessa», vastasi täti Melchiora.

»Ei, ei», väitti Thomas, »minä kuolen, sen tunnen varmasti». Ja kääntäen katseensa pater Nolascoon hän lisäsi lempeästi hymyillen: »Tässä nyt näette, pater, ei minua sittenkään kuolema yllättänyt merellä.»

»Parempi sinun on täällä siirtyä ijäisyyteen omaistesi ympäröimänä, kun minä vielä ehdin tarjota sinulle pyhät sakramentit», sanoi pater.

Silloin saapui tutkintotuomari kuulustelemaan puukotettua, ennenkuin olisi liian myöhäistä. Thomas vastaili hänen kysymyksiinsä selittäen, että häntä oli ihan erehdyksestä isketty, mikäli saattoi päättää sen tuntemattoman miehen sanoista, joka oli hänen kimppuunsa käynyt. Mutta kuka tahansa tuo puukottaja oli, vakuutti hän antavansa hänelle anteeksi.

Läsnäolijat poistuivat nyt jättääkseen hänet kahden kesken pater Nolascon kanssa, jotta tämä saisi häntä ripittää. Kun se oli päättynyt ja pater tiedusti häneltä, oliko hänellä vielä jotakin omallatunnollaan, vastasi Thomas:

»On kyllä, pater... äsken päästin suustani pikku valheen.»

»Kuinka niin, poikaseni? Valheen... juuri äsken?»

»Niin... minä sanoin tuomarille, etten tuntenut murhaajaa.»

»Ja kuitenkin tunsit?»

»Rippisalaisuuden turvissa voin sen teille sanoa, pater... niin, minä tunsin hänet...»

»Kuka se on?»

»Sitä en sanokaan teille, pater... sillä se ei rasita omaatuntoani, vaikka salaankin hänen nimensä.»

Tällä hetkellä tulvahti onnettoman nuorukaisen suusta paksu verivirta. Sen kiihtymyksen aikana, joka nyt valtasi koko väen, onnistui Doloresin välttää naisten valppautta, jotka kokivat pidättää häntä loitolla kuolevan veljensä luota. Mielettömin katsein ja kalpeana kuin marmoripatsas hän syöksi huoneeseen.

»Dolores parka!» lausui kuoleva heikolla, tuskin enää kuuluvalla äänellä, samalla kun pari kyyneltä vierähti hänen jo kuolonvarjojen samentamista, mutta yhä lempeistä ja elämän puolesta kamppailevista silmistään.

»Hän tarvitsee lepoa», sanoi pater Nolasco; »mene, tyttäreni, mene täältä pois!»

Ja näin puhuen hän jätti Doloresin, joka tuskasta ja epätoivosta oli käynyt aivan voimattomaksi, jäljestä tulleiden naisten huoataan.

»Mene, lapsukaiseni, älä vaikeuta hänelle katkeraa kuolemanhetkeä!» Ja kääntyen taas kuolevan puoleen pater jatkoi: »Älä muuta nyt ajattele kuin Jumalaa, joka on oikea isäsi ja kutsuu sinua luokseen ijäisyyteen!»

»Minä ajattelen... enää vain... Jumalaa!» kuiskasi Thomas, kyyneleiset silmät kääntyneinä korkeutta kohti.

»Ja nyt, poikaseni, kun olet täysin valmistunut, korota sydämesi Kaikkilaupiaan puoleen... mene hänen luokseen ja kuole rauhassa... hänen huomaansa jätän sielusi kuin olisit oma lapseni.»

Thomas puristi vienosti hyvän paterin kättä, hymyili vielä ja sulki silmänsä... niitä enää avaamatta.

Silloin kuultiin — ensin hiljaa, sitten kovempaa ja lopulta rajujen nyyhkytysten ohella — suusta suuhun kulkeva kolkko sana: »kuollut!»

»Tämä on niin kauheata, että sydän pakahtuu!» vaikeroitsivat naiset, »Niin kunnoton teko — murhata tuo viaton olento, joka ei ajatuksissakaan ollut kellekään tehnyt pahaa!»

»Ja sittenkin hän antoi anteeksi!» sanoivat toiset itkien. »Hän oli suorastaan enkeli; hän kuoli niinkuin elikin, ilman koston ajatusta... se oli Abelin kuolema!»

Dolores oli kuin kiveksi jäykistynyt. Hänen silmänsä eivät itkeneet; huulilta ei tullut valitusta, ei voihkausta, vain joskus ilmaisi hermostunut vavahdus, että hän vielä oli elossa. Hyvät naiset olivat panneet hänen sydämensä ympärille kääreen ja pirskoittivat hänen kasvoilleen vettä, mutta mikään ei voinut vapauttaa häntä jähmettymisestään.

Mutta sitten hän äkkiä nousi, astui kaapille, joka oli hänen omansa ja jonka täti Melchiora oli jättänyt huoneeseensa, otti sieltä kaikki rahat, jotka oli niin työläästi ansainnut ja huolellisesti säästänyt ostaakseen niillä kapioitaan, ja sanoi tuskin kuuluvalla äänellä, samalla kun ojensi pikku säästösummansa vanhalle rouvalle:

»Ruumisarkkua varten, täti Melchiora, ja sielumessuun!»

Ja sitten hän vaipui kuolinvuoteen ääreen sydäntäsärkevästi itkien.

XII.

Esteban oli viety Sevillaan, jossa hänet jätettiin sotaoikeuden tuomittavaksi.

Alustavassa kuulustelussa hän oli tyynesti ja lujasti vakuuttanut olevansa viaton siihen rikokseen, josta häntä syytettiin. Hän ei kieltänyt olleensa tapahtumapaikalla eikä se olisikaan käynyt päinsä, koska hänet heti oli tuntenut rouva Braulian puutarhuri, joka oli ensimäisenä rientänyt saapuville; mutta hän väitti kivenkovaan, ettei hän ollut puukottanut Thomasta.

Tätä vastaan huomautettiin, että kun hän oli juuri silloin ollut paikalla, kun rikos tapahtui, hänen oli täytynyt nähdä murhaaja, mutta kun hän ei myöntänyt ketään vierasta nähneensä, pidettiin tätä seikkaa uutena todisteena hänen syyllisyydestään.

Hänen poistumisensa tai pakonsa Rotasta heti murhan jälkeen — vaikka hän oli tunnustanut olleensa juuri Rotaan menossa; se kiihtymys ja hätäily, joka hänessä oli seuraavana päivänä ilmennyt, kun hän San Lucarin majataloissa oli tiedustellut, mitä rikoksesta puhuttiin ja oliko haavan saanut mies kuollut; levottomuus ja epävarmuus hänen vastauksissaan — kaikki tämä todisti niin arveluttavasti häntä vastaan ja rikos oli niin hirveä, että oikeus tuomitsi hänet yksimielisesti kuolemaan.

Esteban otti tuomion vastaan levollisesti. Väkivaltaisen kuoleman täytyykin tuntua vähemmän kammottavalta — esiintyessään uhrauksena toisen puolesta kuin oman rikoksen rangaistuksena.

Juuri silloin, kun tuomittu piti vietämän ulos oikeussalista, astui läsnäolevan yleisön joukosta esille nuori mies ja lähestyi tuomareita varmoin askelin. Hänen tarmokkaita kasvojaan peittävä kuolonkalpeus ei näkynyt johtuvan hetkellisestä kiihtymyksestä, vaan tuntui olevan näiden kasvojen luonnollinen väri, sillä kaikki elämä oli niissä kuin jähmettynyt, ellei otettu lukuun synkästi hehkuvien silmien kaameata tulta.

»Tuo mies on viaton!» sanoi hän kääntyen tuomioistuimen puoleen, varmalla ja kuivalla äänellä.

»Mistä sen tiedätte ja kuinka voitte sen todistaa?» »Minä toimitan oikean syyllisen teidän eteenne.» »Milloin?»

»Nyt heti.»

»No tuokaa hänet tänne.»

»Hän seisoo jo edessänne.»

»Kuka hän siis on?»

»Minä.»

»Tekö?»

»Minä itse; minä tunnustan rikokseni.»

Tätä tunnustusta seurasi hetkeksi sanaton, jäykistynyt kummastus.

»Veljeni!» huudahti vihdoin Esteban, »mitä sinä nyt olet tehnyt?»

»Luulitko siis», vastasi toinen nuhtelevalla äänellä, »että minä olisin sallinut sinun kuolla? Oletko todellakin pitänyt minua sellaisena, että voisin menetellä niin kehnosti? Tiedän kyllä, etten ole koskaan ollut hyvä; aina minussa riehui paha henki, pyrkien viemään minut perikatoon. Mutta viheliäinen pelkuri, joka antaa syyttömän sovittaa, mitä itse on rikkonut, sellainen en ainakaan vielä ole. Koetin vapauttaa sinua vankilasta — mutta ei onnistunut, ja kuinka tällaisella Jumalan hylkäämällä olisikaan onnea missään hyvässä hankkeessa! Saakoon laki siis tarttua syylliseen, ja minussa toteutukoon sananlasku: 'Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu'. Jää hyvästi, koeta lohduttaa vanhempiamme ja — antakoot kaikki minulle anteeksi!»

Tämän odottamattoman käänteen vuoksi lykkäytyi oikeudenkäynti. Lorenzo vietiin vankeuteen, ja Esteban pääsi vapaaksi. Mutta jälkimäinen oli kuin halvauksen kohtaama; seisoi sanatonna, liikkumatta, ilman omaa tahtoa. Silloin tarttui hänen käsivarteensa luja koura, joka laahasi hänet pois tästä kovakohtaloisesta paikasta. Vastarintaa tekemättä hän salli taluttaa itseänsä erääseen taloon, jonka ovi suljettiin heti, kun hän oli kynnyksen poikki astunut.

»Rohkeutta vain!» sanottiin hänelle ja tarjottiin viiniä.

»Rohkeutta! Sen sanoo sinulle vanha viiksiniekka!»

Esteban kohotti silmänsä ja katseli ensi kertaa sitä henkilöä, joka oli tuonut hänet tänne.

»Tekö se olette?» huusi hän. »Ja te uskalsitte — »

»Hädässä ystävä tunnetaan», vastasi hänen saattajansa, joka ei ollut kukaan muu kuin entinen naapuri, carabinero.

»Ja sinä aioit jäädä mestattavaksi!» huudahti Pepa, joka oli rientänyt paikalle ja itkien sulkenut Estebanin syliinsä.

»Pitikö minun siis antaa ilmi oma veljeni?» kysyi Esteban.

»Nyt sinun pitää heti astua höyrylaivaan», sanoi carabinero, »ja matkustaa San Lucariin, jotta pääset kotiisi niin pian kuin suinkin. Sillä mitä silmä ei näe, se ei voi sydäntä repiä rikki.»

»Anteeksi», vastasi Esteban, jonka entinen tarmokkuus palasi, »minä menen takaisin veljeni luo».

Pepa ja hänen miehensä koettivat parhaansa mukaan saada Estebanin luopumaan aikeestaan, mutta turhaan.

Carabinero saattoi häntä vankilaan; mutta heidän päästyään sinne, tuli heitä vastaan se lakimies, joka oli Estebania puolustanut oikeudessa, ikäänkuin olisi odotettu heidän käyntiänsä täällä.

»Syytetty», sanoi asianajaja, »lähettää minut teitä tapaamaan, sillä hän ei halua teitä nähdä. Syynä ei ole rohkeuden puute, sillä hän on levollinen ja alistuu kohtaloonsa, ei myöskään rakkauden puute, vaan huolenpito teistä, koska ette voisi häntä nähdä joutumatta suuren tuskan valtaan, joka olisi sitä tuimempi, kun se ei vannaankaan olisi niin ohimenevää ja lyhytaikaista kuin hänen. Hän sanoi minulle, että jos pian kuolemansa kohtaavan tahtoa on pidettävä pyhänä, teidän pitäisi totella häntä ja suoda hänelle lohdutusta rientämällä suoraa päätä vanhempienne luo heidän suruaan lievittämään. Vasta sitten, kun olette kotona heidän luonaan, saatte avata tämän kirjeen, jonka olen hänen sanelunsa mukaan kirjoittanut. Se sisältää hänen viimeisen ilmoituksensa tälle maailmalle; hänen kaikki ajatuksensa ovat nyt suunnatut ijäisyyteen, joka kuolemanhetkellä esiintyy niin mahtavassa, pelottavassa muodossa. Muuten, älkää vielä heittäytykö epätoivoon; mitä tahansa hänen hyväkseen sopii tehdä, se myös toimitetaan.»

Kuullessaan näin puhuttavan, jäykistyi onneton Esteban jälleen synkkyyteensä. Kelpo carabinero, joka yhä vielä oli niukka sanoiltaan, mutta intoa tuhlaava, sai taas viedä hänet pois.

»Rohkeutta vain!» toisti vanha partaniekka. »Täytyy katsoa onnettomuutta suoraan silmiin. Matkusta kotiin. Mitä sinä täältä enää haet?»

Ja näin puhellen hän vei nuoren miehen mukanaan joelle, missä höyrylaiva, odotti ennen lähtöään San Lucariin. Esteban toimitettiin laivaan, ja carabinero maksoi hänen matkalippunsa, jätti hänet tutun merimiehen huostaan ja palasi maihin vasta sitten, kun laiva lähti liikkeelle.

Mikä kynä voisi kuvata niitä epätoivon kohtauksia, jotka toinen toistaan seurasivat Lopezien ennen niin onnellisessa kodissa, kun siellä saatiin perätysten kuulla kamalat viestit, jotka Esteban kertoi niin suorasukaisesti kuin maalaisten tapoihin kuuluu! Jokainen koe niiden esittämiseksi jäisi kauas takapajulle todellisuudesta, samoin kuin sivellin, jonka on määrä maalata vettä ja tulta, voimatta niille antaa lämpöä tai liikettä, ei läheskään pääse luonnon tasalle.

Keskellä tätä äärimmäistä surkeutta luki pater Nolasco Lorenzon kirjeen julki. Se sisälsi seuraavaa:

»Turhaan ei tarvitse anteeksi anoa taivaalliselta isältä eikä maalliseltakaan. Ja niinkuin olen Jumalalta rukoillut anteeksi, samoin pyydän teiltäkin, rakkaat vanhemmat, joiden rakkauden olen niin huonosti palkinnut! Älkää heittäytykö epätoivoon minun kohtaloni vuoksi; minähän saan kärsiä vain sen, mitä olen ansainnut, ja minä alistun, Jumalaan luottaen, siihen rangaistukseen, joka osalleni tulee rikoksen sovitukseksi. —

»Veljeni, sinulle palkitkoon Jumala sen suuren rakkauden, jota olet minua kohtaan osoittanut! Jos jäisin eloon, en koskaan kykenisi uljasta tekoasi korvaamaan...

»Mutta jotta voisin kuolla rauhassa, täytyy minun pyytää sinua tekemään puolestani vielä enemmän. Auta ja turvaa sitä onnetonta tyttöä, joka minun täytyy niin avuttomaksi jättää tehtyäni hänet niin kärsiväksi!... Nai hänet ja toimita hänelle suloinen ja hauska elämä sen sijaan, minkä olen niin katkeroittanut! Antakaa minulle kumpikin tämä lupaus, kun kirjeeni on teille luettu. Kun lupaus annetaan sille, joka on pian kuoleva, niin se myös pidetään, ja se ajatus, että pysytte lupauksellenne uskollisina, on ainoa lohdutus, jonka saan mukaani hautaan. —

»Antakaa minulle anteeksi ja rukoilkaa minun puolestani Jumalaa, joka on meidän kaikkien lohduttaja!»

Kun kirje oli kaikkien itkiessä luettu loppuun, astui Esteban sen vuoteen ääreen, jossa Dolores parka makasi kuoleman kuvan kaltaisena.

»Dolores», sanoi hän, »veljeni viimeinen tahto on pyhä; sinä et voi mennä kenenkään muun miehen vaimoksi kuin minun enkä minä saa tuoda kotiini ketään muuta vaimoa kuin sinut. Hän kuolee siinä varmassa uskossa, että me noudatamme hänen viimeistä tahtoaan, emmekä me saa häntä pettää.»

Dolores ei vastannut, vaan nyyhki edelleen.

»Ellet suostu hänen pyyntöönsä», jatkoi Esteban hartaammin, »todistaa se, ettet häntä rakasta etkä kunnioita minua tai omaisiani. Lupaa siis, Dolores.»

»Minä lupaan», vastasi Dolores huoaten, »tehdä kaikki, mitä hän vaatii ja sinä haluat».

XIII.

Kuusi päivää oli perhe viettänyt kuvaamattoman kuolemantuskan vallassa. Onnettomalla äidillä oli melkein yhtä mittaa hermokohtauksia; isä oli äkkiä käynyt vanhaksi ja valkohapsiseksi, ja hänen tähän asti terve ja tanakka ruumiinsa oli koukistunut kuin myrskyn murtama puu. Mitä tulee Doloresiin, niin pelättiin hänen kuolevan. Catalinalle soi voimia hänen rakkautensa vanhempiin: hän ymmärsi, että juuri hänen oli tehtävä kaikki voitavansa, jotteivät he sortuisi murheesta ja tuskasta, ja Esteban, vaikka suru häntä näännytti, koetti salata omaa kärsimystään, jottei sillä lisäisi vanhempiensa taakkaa.

Vain pater Nolasco pysyi tyynenä, ja hänestä tuli nyt perheen kaitselmus, jollaisena toiset olivat tähän asti olleet hänelle. Hän piti huolta kaikista; rohkaisi heitä pätevillä perusteilla, neuvoen alistumaan kovaan kohtaloonsa, ja viittasi Jumalan tahtoon ja hänen pyhän äitinsä ylevään esikuvaan. Toisinaan hän korotti äänensä juhlalliseen rukoukseen; tutut ja kaikille niin tervetulleet sanat hivelivät äänettömyyden keskellä kuulijain korvia lohdutuksen, ilahuttavan muiston, suloisen toivon koko luonnonvoimalla, niinkuin side, joka toisiinsa liittää elävät ja kuolleet, tämän elämän ja vastaisen.

Naapurittaret, joiden oli tapana joka päivä käydä Lopezien luona ollakseen onnettoman perheen apuna, puhuttelivat eräänä aamuna lääkäriä ennen tämän poistumista talosta.

»Mitä te määräätte lääkkeiksi, siitä ei ole rouva Lopezille mitään apua», sanoivat he hänelle. »Nyt ei enää näy olevan mitään paranemisen toivoa.»

»Minua huolettaa herra Lopez enemmän», vastasi lääkäri, »vaikka hän ulkonaisesti on maltillisempi».

»Entä Dolores, herra tohtori, eikö hänelle pidä jo antaa sakramentteja?»

»Ei ole vielä kiirettä, hän on vielä nuori, eikä silloin tarvitse heittäytyä toivottomaksi. Jokin uusi käänne voi hänet pelastaa.»

Tällä hetkellä temmattiin ovi rajusti auki, ja taloon syöksyi carabinero hikisenä ja melkein läkähtyneenä huutaen:

»Rakkaat ystävät, kun kerran on Jumala, niin on laupeuttakin! Armahdettu, armahdettu!»

Enempää hän ei sanonut eikä olisi voinutkaan sanoa. Toisaalta ei tarvittukaan enempää, jotta koko perhe sai taas kuin uutta eloa.

Esteban hypähti innoissaan carabineron eteen.

»Mitä sanotte? Armahdettu, niinkö?»

»Armahdettu!»

»Poikaniko?» huusi äiti hypähtäen vuoteesta, jossa oli maannut.

»Lorenzo!»

»Oikeusko hänet armahti?» kysyi isä, joka oli noussut pystyyn niin reippaasti kuin nuori mies.

»Mitä vielä, oikeus! Ei, vaan kuningatar! Huudetaan kuningattaremme kunniaksi: eläköön!» huusi carabinero ja heilutti lakkiaan.

»Hänen ei siis tarvitse kuolla?» kuului Doloresin heikko ääni.

»Tietysti, mutta vasta sitten, kun Jumala tahtoo, ei ennen!» vastasi carabinero.

Nyt seurannutta kohtausta on vaikea kuvailla, kun siinä esiintyneillä henkilöillä ei itsellään ole säilynyt muistoa siitä, mitä oikeastaan tapahtui. Äiti vaipui tajutonna miehensä syliin, ja Esteban ja Catalina kiersivät käsivartensa sen pyhän ryhmän ympärille, joka heidän iäkkäistä vanhemmistaan muodostui. Dolores oli jaksanut nousta vuoteessa istualle, panna kätensä ristiin ja lähettää taivaaseen hartaan kiitosrukouksen; kelpo naapurittaret itkivät ilosta; carabinero siveli kämmenensä selkäpuolella kyynelten kostuttamia suunnattomia viiksiään, ja pater Nolasco lausui tapansa mukaan maltillisesti:

»Näettekö nyt, rakkaat lapset! Jumala tosin etsiskelee meitä, mutta ei tuhoa. Sanoinhan teille: alistukaa kohtaloonne. Toivo on viimeinen tavara, jonka voi hukata! Jos luottamus maallisiin asioihin jättää meidät pulaan, niin toivo taivaallisesta avusta ei koskaan pety. Juuri senvuoksi onkin Jumala tehnyt toivosta hyveen ja antanut luoduillensa käskyn pitää sitä aina sydämessä, jottemme kokonaan menehtyisi pettymysten tähden. —

»Oi, laupeus! Johdata aina niiden valtiaiden kättä, jotka voivat suoda armon. Ja vaikkei sitä suotaisi rikollisen itsensä vuoksi, riittäköön sen aiheeksi sääli perhettä kohtaan, joka on hänen rikokseensa syytön!»

Omituinen kohtaus, joka oli sattunut oikeussalissa, oli herättänyt yleistä huomiota ja vaikuttanut varsinkin niihin virkamiehiin, jotka olivat läsnä sellaisen veljenrakkauden näkijöinä. Heitä oli syvästi liikuttanut molempien nuorten miesten ylevä yksinkertaisuus ryhdin ja sanojen puolesta, kun täytyi ottaa lukuun, että nämä olivat pelkkiä maalaisia.

Moni ylhäinen henkilö oli yhtynyt tähän osaaottavaan käsitykseen, ja sen nojalla oli Madridiin toimitettu armonanomus, joka myös hyväksyttiin.

»Ja hän on siis vapaa? Voi tulla tänne meidän luoksemme?» kysyi äiti, kun jälleen oli hieman tyynnytty.

»Jos se vain riippuisi kuningattaresta — rakkaat ystävät, eläköön kuningatar!» huusi carabinero.

»Jumala siunatkoon kuningatarta!» huusivat kaikki ihastuneen kiitollisina.

»Jos asia riippuisi kuningattaresta», toisti carabinero, »olisi Lorenzo pian täällä. Mutta hänen majesteettinsa voi pelastaa hänet vain kuolemanrangaistuksesta. Sitten seuraa vankeus ja maastakarkoitus.»

»Karkoitus!» huusi onneton äiti.

»Niin, hyvä rouva, eikä toisin sovi!» sanoi carabinero. »Paha työ ei jää palkitsematta, täti Melchiora.»

»Mutta kun Thomas antoi hänelle anteeksi...» »Se seikka on hänen edukseen, mutta ei riitä.» Äiti alkoi katkerasti itkeä.

»Melchiora, älä loukkaa Jumalaa!» varoitti vanha isä, jonka vartalo oli taas koukistunut ja pää vaipunut rintaa vasten.

»Minä luulin, että hän on vapaa!» vastasi äiti nyyhkien.

»Miksi antaudut sellaisiin toiveisiin, vaimo? Mitä hän on tehnyt, se on suurimpia rikoksia, ja hänen täytyy kestää rangaistuksensa», lausui arvokas vanhus.

»Ja minne hänet viedään, herra Canuto?» kysyi äitiparka.

»Marianien saarille.»

»Kuinka pitkäksi ajaksi?»

»Ei tiedetä», vastasi carabinero, joka hyvinkin tiesi, että karkoitus oli eliniäksi.

Mutta isä Mateo oli heti oikein tajunnut hänen sanojensa merkityksen.

Tällä välin oli Dolores kutsunut Estebanin vuoteensa ääreen ja sanoi nyt hänelle:

»Esteban, kun Lorenzo jää henkiin, mistä kiitän Jumalaa, niin olemme vapaat lupauksesta, jonka olimme antaneet kuolemaantuomitulle: niin kauan kuin Lorenzo elää en suostu kenenkään muun vaimoksi.»

»Niin minäkin asian käsitän, Dolores», vastasi Esteban, »Pidän sinusta paljon, yhtä paljon kuin sisarestani Catalinasta, mutta aina sinä olet ollut mielessäni Lorenzon tulevana vaimona. Jos hänen eläessään menisimme naimisiin, tuntuisi se minusta melkein rikokselta. Sinä jäät kuitenkin meille asumaan. Minulla on lujat kädet ja jaksan elättää ainakin yhden sisaren — olenhan nyt kaksin verroin veljesi: en ainoastaan Lorenzon, vaan myös Thomaan sijainen.»

Dolores alkoi jälleen itkeä.