Part 4

Hänen sisarensa, rouva Braulia Toro, erään muuliajurin leski, peri hänen omaisuutensa ja muutti asumaan hänen taloonsa, joka, niinkuin tiedämme, oli kolmiyhteinen kuin kolminaisuus. Erinomainen maalaus jäi kunniapaikalleen, ja mallin kuoleman jälkeen olivat sen varjot käyneet entistä synkemmiksi. Pater Nolasco ei koskaan siihen katsahtanut lausumatta siitä joitakin ylistäviä sanoja ja sitten lukematta kuolleen puolesta isämeidän rukousta. Rosa oli sen huomannut, ja kun hyvä pater kävi perhettä tervehtimässä, ei hän koskaan jättänyt johtamatta paterin huomiota kuvaan siinä varmassa toivossa, että hän silloin huudahtaisi: »Sellainen kaunis kuva!»

Äiti, jolta ei ollut jäänyt huomaamatta tämä pikku häijyys, oli kovasti moittinut tytärtään ja kieltänyt milloinkaan kiinnittämästä korkea-arvoisen herran huomiota tuohon kuvaan. Mutta Rosa, tapansa mukaan tottelematon, ei huolinut kiellosta, ja aina kun tyttö mainitsi enovainajansa nimen, lausui hyvä pater säännöllisesti sanansa: »Sellainen kaunis kuva!»

Päivää myöhemmin, kuin pater Nolasco oli puhellut Doloresin kanssa, hän tuli leskeä tapaamaan ja sanoi:

»Rouva Braulia, minä olen hankkinut teille erinomaisen palvelustytön.»

»Sitä parempi», vastasi rouva, »se ilahuttaa minua suuresti. Onko hän järkevä? Onko hän hyvä kristitty? Osaako hän pestä? Onko hän siisti? Ja ennen kaikkea: eikö hän ole liiaksi talonpoikamainen käytökseltään?»

»Rouva, sanonpa teille, hän on oikea aarre.»

»Pater Nolasco», sekaantui Rosa puheeseen, »eikö teidänkin mielestänne enoni kuva riipu vinosti?»

»Mitä, vinostiko? Ei ollenkaan! Se on aivan niin suora kuin enosikin oli. Sellainen kaunis kuva! Se Juan Almazarron osasi ammattinsa.»

»Se, mitä nyt teet», sanoi rouva Braulia tyttärelleen varmana siitä, ettei pater sitä kuullut, »on karkeaa ja sopimatonta; hyvin kasvatettu tyttö ei saa käyttäytyä tuolla tapaa. Jos vain kerrankin vielä puhut noin, niin annan sinulle korvapuustin, niin että sinulta menee korvat lukkoon! Sinun täytyy käyttäytyä hienosti!»

»Voi, äiti, jätä hienoutesi! Anna minulle mieluummin viinirypäle. Sinä kätket ne aivan kuin ne olisivat jalokiviä.»

»Hienot ja hyvin kasvatetut ihmiset eivät syö myötäänsä viinimarjoja», vastasi säästäväinen äiti.

»Pater Nolasco», huudahti nuori tyttö, »äiti ei tahdo antaa minulle viinirypäleitä; hän sanoo, ettei se olisi hienoa. Eikö ole totta, että eno Marcelino, joka kuitenkin oli niin hieno ja ylhäinen, söi viinimarjoja niin paljon kuin häntä halutti?»

»Se on totta», vastasi pater Nolasco hymyillen. »Hän tuotti niitä korittain viinitarhasta.»

»Ja lisäksi ne ovat niin ravitseviakin», sanoi Rosa huoaten... »Katsokaa, katsokaa», huusi Rosa äkkiä paterin korvaan, »eikö enon nenällä ole suuri kärpänen?»

»Ei», vastasi pater katsellen maalausta; »se on niin näköinen, ja käsikin on aivan hänen kätensä; se on niin monta ihmistä auttanut, jotka eivät nyt ollenkaan hänestä välitä. Minulle hän on antanut tämän oivallisen puvun, ja hän lisäsi vielä: toivon terveytenne kestävän kauemmin kuin tämä puku, pater Nolasco. Ja myöskin teidän elämänne, vastasin minä. Mutta minun toivotukseni ei saanut toteutua — sellainen kaunis kuva», lisäsi hän huoaten.

»Au, au, au!» huusi Rosa, juosten pois, sillä hän oli saanut tuntuvan ojennuksen äitinsä kädestä.

Seuraavana päivänä tuli Dolores taloon. Hän oli surullinen ja arka, mutta toi mukanaan hyvää tahtoa tehdä kaikille oikein ja täyttää omat velvollisuutensa.

Lyhyessä ajassa hän oli voittanut Rosan puolelleen, ja myöskin rouva Braulia sanoi olevansa täysin tyytyväinen häneen. Hän oli hiljainen, ahkera ja siisti, ja erityisesti oli hänellä, kaksi suurta etua, joita säästäväinen ja hieno nainen ei osannut mielestään kylliksi kiittää: tyttö söi vähän eikä ollut moukkamainen olennoltaan.

»Dolores on hyvin viehättävä tyttö», sanoi hän eräänä päivänä tyttärelleen, »vain hiukkasen vakava ja jäykkä, niinkuin kohmettunut kärpänen».

»Hyvä!» huusi Rosa äänekkäästi nauraen. »Sinun vertauksesi miellyttävät minua, äiti; kun puhut vertauksilla, niin edes ymmärrän.»

»Tarkoitan, että hän on hiukan hidas», vastasi rouva Braulia vähän häpeissään. »Muuten olen sinulle jo usein huomauttanut, sinä hanhi, ettei sanota 'äiti', vaan 'mamma'.»

»Jätetään jo Jumalan tähden pappa ja mamma ja tatta ja nanna! Ne sanat lienevät kylläkin hyvät lapsille ja sellaisille, joilla on liian kankea kieli puhuakseen selvästi, mutta minä puhun sen mukaan kuin leukani myöten antaa...»

Tässä talossa vietti Dolores rauhallisen vuoden, voisimmepa sitä sanoa onnelliseksikin, ellei muisto äidistä, Lorenzosta ja Thomaasta olisi ainaisella huolella ja levottomuudella täyttänyt hänen sydäntään.

Eräänä päivänä kysyi Rosa häneltä äkkiä:

»Dolores, onko sinulla sulhasta?»

Espanjassa pitää maalainen rakkautta aivan välttämättömänä avioliiton edeltäjänä, niin luonnollisena, yleisesti tunnustettuna ja itsestään selvänä, ettei asianomaisten nuorten ihmisten mieleen, niinkuin monessa muussa maassa, koskaan johdu julkisesti kieltää suhdettaan. Ja niin vastasi Dolores aivan yksinkertaisesti:

»On, kyllä minulla on.»

»Voi sinua onnellista!» sanoi Rosa. »Mutta missä hän on sitten? En ole häntä vielä ollenkaan nähnyt.»

»Hän on poissa.»

»Poissako?! Voi!... Mutta mistä tiedät, että hän tosiaankin on sinun lemmittysi?»

»Aivan samoin kuin hän tietää, että minä olen hänen kultansa — koska rakastamme toisiamme.»

»Poissa oleva lemmitty on kuin laululintu, joka on kadottanut äänensä. Mitä sillä tekee? Sellaisesta lemmitystä minä sanoisin vain kauniit kiitokset. Jos minulla olisi sulhanen, täytyisi hänen käydä meillä joka päivä minulle soittamassa ja laulamassa; ja myöskin menisimme naimisiin heti paikalla!»

»Miksi sinulla on niin kiire naimisiin?»

»Hyvistä syistä. Päästäkseni eroon äidistä, joka minua vaivaa ja kiusaa enemmän kuin kärpänen päivällisunessa... Mutta kuulehan, milloin sinun kultasi palaa? Mikä on oikeastaan hänen nimensä?»

»Lorenzo.»

»Lorenzo Lopez? Hyvä jumala! Ihmiset sanovat, että hän on niin lyhytnenäinen ja äkkipikainen kuin turkkilainen. Kuinka sinua säälin! Dolores parka!... No, hyvä, kun hän palaa kotiin, sinun Lorenzosi, ja tulee sinua tänne tervehtimään, voit olla varma siitä, että äitini saa suuttumuksesta halvauksen, sillä hän pitää kaikkia rakastajia murhaajina.»

»Hänen ei tarvitse ollenkaan tulla tähän taloon», vastasi Dolores hymyillen.

»Etkä sinä saa puhua hänen kanssaan edes akkunan kautta.»

»En edes akkunan kautta, neiti», sanoi Dolores.

»Älä sano minua neidiksi muuten kuin äidin läsnäollessa — olenhan sen sinulle sanonut tuhat kertaa! Äiti parka! Lujasti pingoitetuissa vaatteissaan ja uudenaikaisissa vaipoissaan hän on kuin huonosti köytetty paketti, ja 'sennora' ja 'donna' sopivat hänelle yhtä vähän kuin prinsessan laahustin minulle... Mutta kuulehan, Dolores, kun sinulla on kulta, pitäisi sinun myös olla iloinen ja onnellinen eikä noin murheellinen kasvoiltasi aivan kuin tuskainen Jumalan äiti — koko pitkään, suloiseen päivään ei sinun koskaan kuule laulavan eikä nauravan!»

»Olen minäkin aikanani nauranut ja laulanut», vastasi Dolores, »mutta isäparkani sai hautansa meressä ja äitini kuoli avuttomana ja hyljättynä autiolla rannalla; rakas veljeni meni merille ja on hävinnyt maailman ääriin, kenties en saa koskaan enää häntä nähdä. Lorenzon täytyi ruveta sotilaaksi, ja hänkin on mennyt pois — kuinka sinä voit vaatia, Rosa, että minun vielä pitäisi laulaa ja nauraa ja olla iloinen?»

»Olet oikeassa», vastasi Rosa, jonka silmissä kyyneleet kimalsivat. »Dolores parka! Mutta älä ole lohduton, hyvä, rakas ystäväni, kuolleet ovat taivaassa ja elävät tulevat takaisin kotiin.»

»Aamen!» sanoi Dolores huoaten.

IX.

Eräänä iltana puuhasi Dolores puutarhassa. Hänen tarkka emäntänsä, jonka luontaisiin ominaisuuksiin kuului hyödyn vaaliminen, mitä meidän päivinämme niin suuresti kiitetään, oli muuttanut puutarhansa vihannesmaaksi. Kömpelöt, muodottomat kaalinpäät olivat karkoittaneet myrttipuut; matalat sipulit myrkyttivät nyt ilmaa siellä, missä orvokit ennen olivat tuoksuneet, ja paksumahaiset nauriit olivat anastaneet ylpeiden daalioiden kukkalavat.

Ymmärrettävästi oli Rosa tästä aivan epätoivoissaan, ja maasta revittyjä kukkia nähdessään hän oli vuodattanut ensimmäiset kyyneleensä.

»Katsoppa», sanoi hän äidilleen surkealla äänellä, »sinä olet karkoittanut kaikki minun kukkani, eikä puutarhassa piankaan ole yhtään muuta ruusua kuin minä. Jumala suokoon, että kaalinpääsi kuihtuisivat, salaattisi kuivuisi ja nauriisi mätänisivät...!»

Ilta oli pilvinen ja synkkä; tuuli, joka huokaillen puhalsi puissa, tiesi jo talven pikaista tuloa. Dolores katseli pilviä, jotka taisteluun kiiruhtavien sotajoukkojen lailla kiitivät taivaalla; etäältä kuului hänen korvaansa heleästi ja selvästi meren aaltojen pauhu niiden lyödessä rantaa vasten rajusti, samalla kun ilma yhä synkkeni. Pitkä musta siekale nousi näköpiirin reunalle peittäen koko eteläisen taivaan.

»Ah», ajatteli hän, »missähän tämä lähenevä myrsky kohdannee veljeni? Onko hän aavalla merellä, kovalla mantereella vai haudassa? Kenties en koskaan saa enää häntä nähdä!»

Samassa kolkutettiin talon ovea, ja Dolores riensi avaamaan. Siellä seisoi hoikka, pitkäkasvuinen nuorukainen hienossa merimiespuvussa. Reippaasti hän piti katalonialaista lakkiaan vaaleassa koreasti käherretyssä päässään, mutta auringon paahtamilla poskilla näkyi pari kyyneltä omituisena vastakohtana huulten hymyilylle ja sydämelliselle ilolle, jota koko kasvot ilmaisivat.

»Etkö tunne minua enää?» kysyi vieras Doloresilta, joka katseli häntä ääneti ja odotti, että hän selittäisi tulonsa syyn.

Hänen äänensä soinnun kuullessaan Dolores päästi kovan huudon: »Veljeni!» ja syöksyi merimiehen syliin.

Mutta tätä sydämellistä riemua kesti vain hetkisen. Tyttö parka, tottuneena alituiseen huoleen ja ainaisesta työstä heikenneenä, ei voinut kestää näin äkillistä onnea, vaan kaatui tiedottomana maahan.

Doloresin kovan huudon kuultuaan olivat rouva Braulia ja hänen tyttärensä rientäneet katsomaan.

»Mitä tämä on? Mitä täällä tapahtuu? Kuka sinä olet, mies?» kysyi rouva.

»Minä olen hänen veljensä», vastasi Thomas.

»Jos olisit veli, et olisi häntä noin säikäyttänyt.»

»Mutta, rakas rouva —»

»Pois, pois, sinä! Ei sinulla ole kastetodistusta mukanasi, ja jumala tietäköön, mitä aikeita sinulla on!»

»Äiti», sanoi Rosa päättävästi. »Thomashan se on, Doloresimme veli; ei tarvitse muuta kuin katsoa häntä ollakseen asiasta heti varma. He ovat toistensa näköiset kuin punainen ja valkoinen ruusu.»

»Pidä suusi, tyhmä kapine», tiuskaisi äiti. »Hae kernaammin etikkaa pärskyttääkseni sitä Doloresiin... Ja sinä», lisäsi hän merimieheen päin kääntyneenä, »laita hyvällä itsesi pois talosta; sinä olet täällä tarpeeton. Mitä tapoja se on, että tyhjänpäiten hiipii vieraisiin taloihin!»

Olisi melkein voinut sanoa, että leskellä oli eräänlainen ennustava vaisto ajaa pulska nuori mies niin karkealla tavalla ovesta ulos. Sillä vaikkeivat hänen rahansa taikka muut samanlaiset kalleudet joutuneetkaan hänen läsnäollessaan vaaraan, niin oli hyvinkin pelättävä, että paljoa suurempiarvoinen aarre voisi nuoren miehen kautta mennä hukkaan.

Ken ei katselisi osanottoa tuntien ja sisäisesti tyydytettynä noita valkeita hattaroita, noita ruusuisia pilviä, jotka taivaalla leijailevat sinne tänne? Kenen mieleen juolahtaisi tiedustella, mistä haihtumisista ne ovat syntyneet, ja mitkä tuulenpuuskat ovat ne kohottaneet ja niille suunnan antaneet?

Niin on tässäkin, perusteita tutkimatta, asianhaaroja kuvailematta, niiden kulkua seuraamatta, verrattava pilviin ja ilmaviin hattaroihin nuoren merimiehen ja kauniin Rosan utuista, ruusuista rakkautta.

Dolores oli tehnyt kaikkensa sitä estääkseen. Hän ymmärsi rouva Braulian siitä kovasti vihastuvan; mutta siitä eivät huolineet veli eikä Rosa. Onnettomuudeksi ovat hyvät neuvot, joita heräävään rakkauteen tuhlataan, vain kuin öljyä palavaan tuleen: sen sijaan, että sen sammuttaisivat, ne sitä vain kiihoittavat kirkkaaseen liekkiin.

»Rosa», sanoi Dolores, »ajattelehan, että rakkautesi on aivan harhaan mennyttä eikä voi päättyä hyvin; äitisi hyväksyisi vain rikkaan ja ylhäisen miehen vävykseen».

»Sitten hänen täytyy vielä kauan odottaa», vastasi Rosa. »Minä en voi sietää ylhäisiä miehiä; ylhäisestä äidistäni saan jo ihan kylliksi. Tiedätkös, äskettäin tuli tänne Cadizista koko joukko hienosti puettuja herraspoikia. Pyhä jumalan äiti, mikä joukkue! Toisilla oli aivan muodottomat ja tyylittömät hatut, joiden reunat olivat kuin räystäät; käsivarret eivät näyttäneet kuuluvan koko ruumiiseen, ja vaatteet — aivan kuin suoraan Turkista tuodut! Ja kuinka kömpelöiltä ja surkeilta he näyttivät kaikessa ylhäisyydessään! Eräs heistä tahtoi liehitellä minua puhuen minulle jotakin hassua, mutta minäpä annoin vastauksen: 'Ennen kaikkea, herraseni, pitää teidän hankkia itsellenne sellainen puku kuin kaikilla muillakin kunnon ihmisillä on. Tehän olette pelkkää raitaa ja nauhaa'. — Ei, ei, Dolores, ylhäiset ja herraskaiset miehet kelpaavat vain tytöille, joilla on koreat hatut ja kalliit vaipat.»

Molemmat nuoret pyrkivät lähenemään toisiaan kuin kaksi puroa; he tulivat alas samaa rinnettä, yhtyäkseen laaksossa ja jatkaakseen yhdessä iloista kulkuaan kukkain ja niittyjen keskellä. Thomas antautui kokonaan puhtaan sydämensä vietäväksi, ja Rosa koetti, kuten ennen sanoilla, nyt teossa näyttää äidilleen, kuinka väärät olivat tämän mielipiteet olleet hänen rakastettunsa vaarallisuudesta. Kaikkein ovelimman taitavasti ja suunnattomasti riemuiten hän osasi puijata tätä pelottavaa vartijaa ja hiipi akkunaristikolle juttelemaan Thomasin kanssa. Pitääksemme totuutta kunniassa, meidän täytyy lisätä, että näissä kohtauksissa, jotka eivät millään tavalla olleet vakavia, saatikka surunvoittoisia, hyvin harvoin puhuttiin rakkaudesta, sillä melkein koko aika meni nauramiseen, varsinkin leikinlaskuihin tähän tapaan:

»Mikä sinua tänään vaivaa?» kysyi poika tytöltä eräänä päivänä huomatessaan, ettei Rosa voinut hänelle tervetuliaisiksi sanaakaan lausua — ei liikutuksen, vielä vähemmän levottomuuden vuoksi, vaan siksi, että niin kovasti nauratti.

»Minkä sinä luulet minua oikeastaan vaivaavan, Thomas? Ajatteleppas, äiti sanoi tänään pater Nolascolle: 'Lapsi' (onko koskaan mokomaa kuultu? Pitää vielä lapsen nimeä, kun on jo takana viisitoista vuotta, kaksi kuukautta ja kaksikymmentäyksi päivää!) 'lapsi', sanoi arvoisa rouva, 'ei vielä lainkaan tiedä, mitä merkitsee sana rakkaus; lapsi ei saa katsoakaan mieheen ennen kahtakymmentäviittä ikävuottaan! Se on minun tarkoitukseni'. — 'Ja minun tarkoitukseni, arvoisa äiti rouva', ajattelin minä itsekseni, 'on se, etten ole vielä viettänyt seitsemättätoista syntymäpäivääni, kun jo esitän teidän armollenne vävypojan'. Eikö totta, Thomas, siihen mennessä olet kai edistynyt niin pitkälle, että voit mennä naimisiin?»

»Niin ainakin toivon, mutta kenties meidän täytyy odottaa hiukan kauemminkin, Rosa. Äitisi ja sinä olette minusta niin korkealla, että —»

»Typeryyksiä! Äitini! Niinkuin minä kysyisin paljoakaan, tahtooko —»

Samassa hän kuunteli levottomana jotakin sisältä päin »Voi, hyvä jumala, äiti tulee!» huusi hän pelästyneenä. »Mene, juokse, lennä! Jos hän näkee minut täällä, saan selkääni — vaikkei se vielä mitään; mutta sitten hän muurauttaisi kiinni akkunan, ja se olisi sentään kauheaa!»

Sitten hän juoksi pois, mutta palasi heti.

»Älä unohda, Thomas», kuiskasi hän kiireesti, »että sinun täytyy tuoda minulle merikrapuja tuliaisiksi, kun palaat ensi matkaltasi — älä unohda sitä!»

Ja hiljaa, ääneti hän katosi kuin varas samassa tuokiossa.

Kuinka monesta hairahduksesta tekee panetteluhalu kuolemansynnin, vaikka niitä, kuten tässä kerrottua, tuskin voisi miksikään synniksi sanoa!

X.

Rosan ja Thomasin iloitessa nuoresta rakkaudestaan tuli aika, jolloin osa armeijaa sai loman. Myöskin Lopezin veljekset pääsivät palaamaan kotiseudulleen. He eivät tahtoneet ennakolta ilmoittaa mitään vanhemmillensa, jotta hämmästyksen ilo olisi sitä suurempi. Lorenzon puolesta ei yllätys kuitenkaan ollut vain keino kohottaa jälleennäkemisen riemua; kenenkään ei pitänyt ehtiä millään tavalla salata, mitä kenties oli tapahtunut hänen poissa ollessaan.

Oli sunnuntai-ilta. Päivä painui alemmaksi yön edeltäjänä. Aurinko vaipui yöllistä leposijaansa kohti ikäänkuin kultaisen sädekruunun paino olisi sitä sinne vetänyt. Tuuli oli saanut yön kylmästä henkäyksestä uutta virikettä. Meripääskyt olivat lopettaneet nopean lentonsa ja yksitoikkoiset kirkaisunsa, ja ainoastaan valonarka korvapöllö valitteli yksinäisyydessään heimonsa karkoitusta. Aallot kurkottivat velttoina ja uneliaina rantaa kohti, niiden mahtavasta äänestä oli enää jäljellä kumea, yksitoikkoinen sävel, ja tähdet, jotka pilkistivät esille perätysten kuin ujon miehen epäröivät sanat, kokoontuivat taivaalle julistaakseen sieltä kehoitustaan mennä levolle.

Kaksi nuorta miestä vaelsi kevein, tarmokkain askelin pitkin autiota, puutonta tietä, joka vie San Lucarista Rotaan, yhä jouduttaen kulkuaan, ikäänkuin jokainen heidän sivuuttamansa esine olisi heidät tuntenut ja huudahtanut heille: »Tervetuloa, tervetuloa!»

»Minä olen niin pahoillani, todellakin pahoillani», virkkoi vanhempi, »ettemme ole ennakolta lähettäneet äidille sanaa tulostamme. Voisihan helposti sattua, että ilo tekee hänet sairaaksi.»

»Minä en kadu vähääkään», vastasi nuorempi. »Sillä ilo ei tapa, vaan virkistää ja vahvistaa, ja sitäpaitsi saan tällä keinoin paremmin selville, mitä Dolores puuhaa.»

»Vaiti, Lorenzo! Dolores on joka suhteessa mallikelpoinen tyttö, ja sinun epäluuloisuutesi on sellaista, ettet häntä ansaitse vaimoksesi.»

»Totta kai tiedät, mitä tarkoitetaan sananlaskulla: 'Epäile naista äläkä hyväänkään luota!' Dolores on vastoin minun tahtoani lähtenyt äitini luota ja ruvennut rouva Braulian palvelukseen. Minkätähden? Sitä en ole koskaan saanut selville. Mutta poissa hän vain on. Mitä varten hän lähti vieraiden ihmisten luo, vaikka olisi voinut pysyä äitimme luona? Kun otan lukuun kaikki asianhaarat, tulen siihen päätökseen, että jotakin on vinossa.»

»Sinä olet samanlainen kuin profeetta Jeremias, joka julisti tuhoa, ennenkuin mitään oli tapahtunut. Eipä hän todellakaan saa ruusuilla tanssia, jos kerran joutuu sinun vaimoksesi. Nyt jo alan pelätä, että Dolores parka tulee olemaan hyvin onneton sinun kanssasi. Hän on tosin mennyt vieraille ihmisille palvelukseen — mutta kenen luo, veikkoseni? Hänen emäntänsä on rouva Braulia, leski, jolla on vain yksi tytär ja joka on kunniallisempi ja ankarampi kuin pyhä Monika.»

»Siitä leskirouvasta ei minulla ole mitään pahaa sanottavana, mutta äitini ei saa tietää kaikkea, mitä siinä talossa hommataan.»

»No, kuulehan nyt», sanoi Esteban, »jollet osaa mitään hyvää puhua, niin ole mieluummin vaiti. Sillä nyt sinä viittailet jo semmoisiin asioihin, jotka ovat kerrassaan mahdottomia. Rangaistukseksi rumista ajatuksistasi ansaitsisit todellakin, että Dolores olisi ollut sinulle uskoton.»

»Esteban, siihen suuntaan et saa leikilläkään puhua, kuuletko? Sellaiset sutkaukset ennustavat onnettomuutta.»

Heidän ehtiessään kylään oli jo tullut pimeä.

»Mennään sitä tietä, joka kulkee leskirouvan talon ohitse», ehdotti Lorenzo.

»Sinne voimme mennä myöhemminkin — ensin täytyy rientää tervehtimään vanhempia», vastasi Esteban. »Vai onko joku muu tärkeämpi kuin oma isä ja äiti?»

»Mutta eihän siitä tule kuin aivan pieni kiertotie», väitti Lorenzo ja kääntyi vasemmalle päin.

Esteban oli kahden vaiheella; mutta jottei tarvitsisi yksin astua kotitaloon, seurasi hän veljeään jonkun matkan päässä.

Lorenzo oli tällä välin jo lähestynyt rouva Braulian taloa. Äärimmäisen akkunan kohdalla hän näki jonkun miehen seisovan kuin odottamassa.

Nyt oli jo tullut yö, ja kun mies seisoi selkä häneen päin, ei Lorenzo voinut muuta erottaa, kuin että hän oli nuori ja solakka.

Tämä näky oli vähällä pullistaa silmät hänen päästään; hänestä tuntui kuin synkkä pilvi laskeutuisi hänen kasvoilleen. Koko ruumis värisi ja tutisi kuin maankamara, ennenkuin se aukeaa syöksemään laavaa sisästään.

Lorenzo hiipi likemmäksi, eikä hänen askeltansa kahina näkynyt mitenkään häiritsevän akkunaristikon edessä odottelevaa miestä.

»Esteban tiesi siis jotakin!» mutisi Lorenzo hammasta purren.

»Hyvä on», lausui nuori mies akkunan juurella sellaisella äänellä, joka ei lainkaan tuntunut pelkäävän, että joku sattuisi kuulemaan, »sinä siis lupaat aina minua rakastaa?»

»Niin kauan kuin elän!» kuiskasi vastaukseksi suloinen, hilpeä tytönääni.

»Ja vaimokseni tahdot myös tulla?»

»Sepä kysymys! Itsestäänhän se seuraa.»

»Vaikka joku panisi vastaan?»

»Vaikka itse kuningas kaikkine armeijoineen pater Nolascon johdolla panisi vastaan!»

»Jesus, auta minua!... Minä kuolen!» huusi onneton nuori mies ja lysähti äkkiä maahan.

»Ja juuri minun käteni kautta!» karjui Lorenzo kammottavalla, vihasta puuskuvalla äänellä. »Katsotaanpa ensin menettekö niinkään naimisiin, kun minä panen vastaan, jolla on siihen oikeus!»

»Lorenzo, ystäväni, sinäkö se olet?» huokasi heikolla äänellä puukotettu, joka nyt tunsi ahdistajansa.

»Laupias jumala! Kuka siinä mainitsee minun nimeni?» huusi Lorenzo kauhistuneena ja vavisten.

»Minä... minä, Thomas... etkö minua enää tunne?»

»Sinäkö... sinä!» sammalsi Lorenzo, ja hänen hampaansa kalisivat.

Ja heittäytyen uhriansa syleilemään hän tunsi Doloresin veljen kauniit nuorekkaat piirteet. Sitten hän nousi jälleen ja huusi mitä kauheimmassa epätoivossa käsiään väännellen:

»Jumala minut kirotkoon!»

»Ei, ei», puhui verta vuotava mies yhä heikkenevällä äänellä. »Suokoon jumala sinulle anteeksi... niinkuin minäkin annan anteeksi tekosi!»

Ja sen sanottuaan mies parka meni tainnoksiin.

»Pakene, veljeni, pakene!» sanoi Esteban, joka tällä kauhunkin hetkellä oli malttanut mielensä, sillä hän huomasi, että Rosan kova hätähuuto oli jo saanut ihmisiä rientämään tänne päin.

»Pian pois!» kehoitti veli. »Minä jään tänne onnettoman luokse. Ehkä hyvä Jumala suo hänen jäädä henkiin. Mene, pakene, pelasta itsesi!... Vai tahdotko, että isä ja äiti kuolevat surusta?»

Ja samalla kun Lorenzo yhtä mittaa epätoivoissaan löi nyrkillä otsaansa, laahasi Esteban hänet syrjään eräälle sivutielle...

Lorenzo hävisi yön pimeyteen...

Tällä välin oli rikospaikalle saapunut useita henkilöitä. Esteban arveli, että jos hän yksinään ilmestyisi kotiin, herättäisi se varmaankin epäluuloja veljeä vastaan. Siksi hän päätti mennä jälleen tapaamaan Lorenzoa rohkaistakseen tätä ja antaakseen neuvoja.

Hän pujahti siis pois paikalle rientäneiden ihmisten ryhmästä. Mutta tällöin kiintyi huomio häneen ja häntä katseltiin, vaikkei tosin kukaan häntä varmasti tuntenut.

Turhaan Esteban harhaili pitkin ympäristöä — Lorenzosta ei enää ollut jälkeäkään. Sitten hän meni San Lucariin, missä jatkoi tiedustelujaan seuraavana päivänä, panematta kiihkoissaan merkille, että hänen liikkeitään pidettiin silmällä. Illalla, juuri kun hän astui ulos eräästä ravintolasta, jonne oli mennyt urkkimaan, puhuttiinko siellä hänen veljestään tai puukotetusta miehestä, hänet vangittiin.

XI.

Doloresin tapana oli sunnuntai-iltoina aina käydä Lopezien perheessä, ja Thomaan palattua hän ikävöitsi entistä hartaammin näitä lomahetkiä, jotka nyt sai viettää veljensä kanssa heidän vanhassa asunnossaan. Thomas oli heti kotiseudulle palattuaan käynyt tervehtimässä Lopezeja, jotka pitivät häntä kuin omana lapsenaan eivätkä olisi sallineet hänen asua vieraiden luona.

Sisarukset olivat, kuten tavallisesti, viettäneet iltansa yhdessä. Dolores oli puhellut heidän äitiparastaan, ja Thomas oli koettanut huvittaa häntä kertomalla vilkkaasti matkoistaan, onnellisista ja toisinaan kiusallisista sattumista.

»Tuo kaikki on perin hauskaa ja kaunista», virkkoi pater Nolasco. »Mutta eikö sentään olisi parempi, että olisit jo ajoissa karttanut kaikkia noita vaaroja? Eikö sinun olisi ollut paljoa helpompi ja mukavampi elää, jos olisit joutunut paimentamaan rikkaan serkkuni Gil Pinnonesin sikoja?»

»Pater Nolasco», vastasi Thomas, »näettekö noita pilviä tuolla?»

Pater Nolasco katsahti taivasta kohti ja sanoi: