Part 3

Mutta tämä, luonteeltaan jyrkkä ja karkea, vastasi kaikkiin houkutteluihin epäystävällisellä vieroksumisella, vaikka leski oli nuori ja sievä, vieläpä rikaskin.

Tämä vastahakoisuus ei kuitenkaan opettanut leskeä luopumaan aikomuksistaan; se päinvastoin kiihdytti hänen tavoitteluaan.

Arvannostopäivänä piti Lorenzon viedä hänelle vasu melooneja. Toimitettuaan asiansa omalla jyrkän jöröllä tavallaan hän aikoi heti poistua, kun nuori leski huusi häntä takaisin:

»No, nyt kai sinun on ruvettava sotilaaksi?»

»Muuta en osannut odottaakaan», vastasi Lorenzo; »onni on minulle jo aikoja sitten kääntänyt selkänsä».

»Kuulehan», jatkoi leski, »jos joku antaisi sinulle rahaa, millä ostaisit itsesi vapaaksi...?»

Nuoren miehen sydän pamppaili rinnassa, aivan kuin sähkövirta häntä värisyttäisi.

»Tunnetteko ehkä jonkun, joka olisi valmis lainaamaan minulle niin paljon rahaa?» kysyi hän.

»Varmasti», vastasi leski, »tunnen kyllä, vieläpä erään, joka ne sinulle lahjoittaa».

Näistä sanoista huomasi Lorenzo, jolle nuoren lesken aikomukset eivät enää olleet salaisuutta, mitä hän oikeastaan tarkoitti. Se ilo, jota hän oli hetkisen tuntenut, sammui samassa kuin kynttilä, jota puhalletaan, ja hänen kasvoilleen tuli jälleen niiden tavallinen ilme.

»No mitä sanot siihen, Lorenzo?... Onko minun ehdotukseni niin vastenmielinen, että sinun kasvojesi täytyy muuttua joulukuun taivaan kaltaiseksi?... No, sano nyt edes jotakin!»

»Rouva, tottahan tunnette vanhan sananlaskuvärssyn:

Jos ken sulle lahjan antaa, saat myös siitä taakkaa kantaa, kiitollisna olla aina, eikä mikään muu niin paina.»

»Olehan nyt puhumatta joutavia, Lorenzo! Älä toki ole niin itsepäinen ja arkaileva. Et suinkaan tahdo olla sellainen kuin Mikko-setä, joka oli niin ujo, että ujosteli olla kunniallinen ihminenkin? Kaikkea muuta pahaa paitsi kuolemaa vastaan on maailmassa aina joku yrtti kasvanut. Ellet olisi niin ujo, niin — niin jo tässä ymmärtäisi toisensa!... Tiedäthän sinä, että Juan mieheni kuollessaan jätti minulle perinnöksi talon, leivinuunin ja leipomon. Ja nyt tarvitsen miehen kaikkea tätä hoitamaan —; hän on minulle yhtä välttämätön kuin elämälle ruoka ja juoma. Hänellä olisi vähän työtä ja paljon tuloa. Etkö sinä voisi?»

»En ymmärrä mitään leipomisesta, arvoisa rouva!»

»Kaiketi myös tiedät hänen jättäneen minulle suuren meijerinkin, josta tulee paljon teuraskarjaa: kuukauden vanhoja vasikoita ja yksi-, kaksi- ja kolmivuotisia mullikoita.»

»Rouva, en ymmärrä mitään karjanhoidostakaan!»

»Sitäpaitsi hän on jättänyt minulle aika sievoisen summan puhdasta rahaa!»

»Mitä se minuun kuuluu?»

»Sinä voisit sitä hoitaa.»

»Ei, rouva, en ole tottunut raha-asioitakaan hoitamaan», sanoi Lorenzo ja näkyi aikovan poistua. »Sellaista edesvastuuta en voi niskoilleni ottaa. Mitä vähemmän velvollisuuksia, sitä helpompi tilitys.»

»Kuulehan, Lorenzo, kaikki mitä nyt sanot, on silkkaa lapsellisuutta; enkö sano sinulle kylliksi selvästi: sinun tarvitsee vain tahtoa, ja kaikki kuuluu sinulle?»

»Mutta minäpä en tahdo omaisuutta sillä ehdolla, että pistän jalkani satimeen», vastasi Lorenzo.

Ja sitten hän meni nopeasti tiehensä.

»Onko koskaan nähty mokomaa paksupäistä tyhjätaskua», mutisi leipurirouva hampaittensa välitse katsellessaan hänen jälkeensä.

Leski oli varmasti uskonut Lorenzon ottavan häneltä vastaan sotilaslunnaat; ja silloinhan hän olisi voiton puolella. Ja sitä suurempi oli nyt hänen pettymyksensä.

Ja koska kylissä niinkuin kaupungeissakin kaikki huhut tavallisilla lisäyksillä ja korjauksilla varustettuina nopeasti kiertävät perheestä perheeseen, pääsi tämä Lorenzon ja leipurirouvan välinen keskustelu hyvin pian myöskin Lopezin taloon — luonnollisesti tuntuvasti lisättynä painoksena.

Eno Mateo ei ollenkaan tahtonut asiaa uskoa, rouva Melchiora joutui ymmälle, ja Dolores oli vallan hämmästynyt.

»Lorenzo», huusi äiti-parka nähdessään poikansa tulevan kotiin, »onko totta, että se leski tahtoo hankkia sinulle rahaa lunnaiksi?»

»Mitä te nyt puhutte, äiti?»

»Sanotaan, että hän antaisi sinulle tarpeelliset rahat.»

»Antaisi, antaisi...! Korkeintaan annetaan toisilleen kättä», vastasi Lorenzo nyreästi.

»No, hän siis ei anna, vaan lainaa ne sinulle.»

»Lainaa, lainaa — se, joka lainaa, tahtoo korkoja...»

»Etkö sinä huoli hänen tarjouksestaan, Lorenzo?»

»En!»

»Oikein tehty, ettei hän tahdo joutua velkaan», sanoi isä. »Hän on tosiaan hyvä työmies, ja kaikki häntä suosivat, mutta Jumala ties, milloin hän voisi velan suorittaa takaisin. Velaksi ostettu sika röhkii koko vuoden.»

»Lorenzo, poikani», otti äiti jälleen puheeksi, »ihmiset sanovat myöskin, että hän tahtoisi kanssasi naimisiin. Ja heitätkö sinä senkin onnen hukkaan?»

»Kutka ihmiset niin sanovat?... Tiedättehän, äiti, ettei miehen asiana ole sanoa: ei. 'Ei' on loukkaava sana ja sopii vain naisten sanottavaksi. Miksi tahdotaan leipurirouvalta riistää hyvä maine?»

»Ei hänen hyvää mainettaan riistetä, kukaan ei ole hänestä pahaa puhunut.»

»Vai ei ole, äiti, vai niin!... Kateutta, ei muuta kuin kateutta! Koska hän on rikas ja sievä, muuttuvat toiset kiukusta narrimaisiksi!»

Lorenzo oli istunut syrjään penkille, sillä aikaa kun muut perheenjäsenet istuen piirissä oven edessä suruissaan ja alakuloisina valittelivat molempien veljesten kohtaloa.

Lorenzolta ei ollut jäänyt huomaamatta, kuinka tuskallisen vaikutuksen rikkaan lesken tarjous oli tehnyt Doloresiin, ja pää seinää vasten nojattuna ja silmät taivasta kohti hän lauloi hiljaa, mutta selvästi erittäin taipuisalla äänellä erästä niitä hempeitä, suloisia kansanlauluja, joissa yksinkertainen, usein kuitenkin omituisen vaihteleva sävellaji tekee jokaiseen espanjalaiseen syvän vaikutuksen.

Laulu tuntui olevan kohdistettu tähdille, mutta oli tarkoitettu Doloresille; eikä tytöltä jäänyt ainoakaan tavu tajuamatta sen sanoista, ei yksikään värähdys sen sävelestä, ja molemmat osuivat samalla korvaan ja sydämeen...

Illan kuluessa kerääntyivät toiset rekryyteiksi joutuneet, jotka olivat keveämpiä mieleltään tai eivät voineet niin syvälti tuntea kuin Lorenzo, juominkeihin kapakkaan, upottaakseen murheensa vapautensa kadottamisesta viinilasiin, minkä jälkeen he kulkivat pitkin katuja laulaen:

Jos henttuja, tyttöset, kaivataan, niin seinällenne ne maalatkaa! Isabel kuningattaren armeijaan nyt Espanjan pojat marssia saa.

Katkeralla ja vapisevalla äänellä sanoi Lorenzo Doloresille:

»Tiesinhän, mikä kohtalo minua vaani... Nyt olet onnellinen!»

»Jumala suokoon sinulle anteeksi», vastasi Dolores itkien, »että koetat tehdä eroni sinusta vieläkin katkerammaksi minulle».

»Kuinka sen laita on — unohdatko minut, Dolores?»

»En, vaikka sinä unohtaisitkin minut!»

»Tiedät varsin hyvin, ettei niinpäin koskaan käy!»

»Mutta sinun voi olla helpompi unohtaa kuin minun.»

»Miksi niin?»

»Koska sinä et ole rakkaudellemme, niinkuin minä, pystyttänyt muistojen pyhittämää alttaria.»

»Siitäkö syystä minun pitäisi lujemmin luottaa sinun rakkauteesi?... Sehän en enemmän tyttären kuin morsiamen rakkautta.»

»Heitä nuo sanansaivarrukset! Äidin muistojen elähyttämä rakkaus ei voi olla huonoa laadultaan; se on pyhempää ja todellisempaa kuin kitaran kaikuessa syntynyt.»

»Niinpä vanno minulle, että pysyt uskollisena!»

»Minä vannon sen!»

»Minkä kautta?»

»Sieluni autuuden kautta.»

»Se ei ole kylliksi!»

»Henkeni kautta.»

»Ei sekään riitä.»

»Henkeni ja ikuisen autuuteni kautta.»

»Ei vieläkään riitä!»

»Äitini sielun kautta!... Mutta — voi, miksi sinä olet niin epäluuloinen, Lorenzo?»

»Koska sydämeni sanoo, että sinä unohdat minut.»

»Sydämesi on sinun vihollisesi, Lorenzo.»

»Koska sen tunto on oikea ja tosi. Sinun on vannottava minulle vielä muutakin.»

»Mitä sitten?»

»Ettet jätä äitiäni etkä tätä taloa, vaikka Pepakin menisi täältä pois.»

»Hyvä; sen vannon.»

»Vieläkin yksi seikka: jos hylkäisit minut jonkun toisen vuoksi, silloin se mies on syönyt viimeisen leipänsä, kun minä palaan, sillä hän kuolee minun käteni kautta!»

»Älä uhkaa, Lorenzo; se ei ole hyvä.»

»Minä en uhkaa, varoitan vain.»

»En tee koskaan pelosta, mitä en voisi tehdä rakkaudesta Lorenzo... Käytä rakkauttasi niinkuin mehiläinen hunajaansa, äläkä sitä revi kuin ensi saalistaan; ennen kaikkea, jätä minulle ennen lähtöäsi jokin muisto, joka sulostuttaisi eikä katkeroittaisi eroamme!»

VII.

Vierähti vuosi. Joka päivä kävi poikien poissaolo eno Mateon talossa yhä tuskallisemmin tuntuvaksi; sillä isä kävi vanhaksi ja jaksoi vain osittain hoitaa peltojansa.

Hänen uskollisen elämänkumppaninsa silmät, jotka ennen aina loistivat niin kirkkaina, olivat nyt melkein aina kyynelten himmentämät ja ikävöimisen tuskasta sumentuneet. Itse talokin näytti käyneen vakavammaksi ja surullisemmaksi ja kadottaneen hauskan ulkoasunsa.

Mutta vieläkin oli talossa muuan uusi tappio — tappio, jolla sen rauhallisissa oloissa kuitenkin oli suuri merkityksensä, nousten kuin pilvi sen taivaalle. Herra Canuto oli siirretty Sevillaan; aivan pian hänen oli määrä muuttaa sinne.

Se oli kaikista jo sinänsä surullinen tapaus, mutta Doloresille se tuotti huolta ja tuskaa, koska hän ei tahtonut erota Pepasta, hyvästä rouvasta, joka oli osoittanut hänelle niin suurta rakkautta, ja toiselta puolen oli estetty kihlatulleen antamansa lupauksen vuoksi jättämästä synnyinseutuaan. Yhtä mahdotonta oli jäädä Lopezin perheeseen; sillä se oli poikien poissaolon vuoksi melkein tykkänään köyhtynyt. Pepa olisi mielellään ottanut Doloresin mukaansa Sevillaan, ja täti Melchiora halusi pitää hänet luonaan ahtaista oloistaan huolimatta; sillä hän tunsi hiljaista tyttöä kohtaan hellyyttä, niinkuin äitien on tapa tuntea heidän poikiaan rakastavia tyttöjä kohtaan. Mutta Dolores huomasi olevansa pakotettu hylkäämään _kummankin_ rouvan tarjouksen.

Pulassansa pyysi Dolores neuvoa pater Nolascolta, joka tosin oli vain vähän saanut kirjoista oppia, mutta tunsi sitä paremmin ihmissydämet ja ne olosuhteet, joissa maalaiset elävät.

Terveellä järjellään ja koko paikkakunnan suosion voittaneena hän osasi raivata vaikeudet tieltä paljoa taitavammin kuin kukaan muu. Kauan vaivaamatta päätään — mikä ei muuten ollutkaan hänen tapansa — teki Nolasco hyljätylle tytölle ehdotuksen, johon kaikki asianosaiset heti antoivat suostumuksensa.

»Kuulehan nyt», sanoi hän, »rouva Braulia on pyytänyt minua hankkimaan itselleen palvelustytön. Hänen tulee olla hyvä, työteliäs, siisti, siveä — sanalla sanoen sellainen kuin jokaisen tytön pitääkin olla. Ota se paikka; silloin joudut säällisten ihmisten pariin eikä sinun tarvitse jättää kyläämme, et ole kellekään ihmiselle taakaksi ja ansaitset kauniit kaksikymmentä reaaliasi kuussa — siitä tulee vuoden lopussa kaksisataa neljäkymmentä ja sillä sinä voit, kun Lorenzo tulee sotapalveluksesta takaisin, ostaa itsellesi kauniit kapiot.»

Dolores hyväksyi paterin ehdotuksen, vaikka ero äidillisestä ystävättärestä Pepasta kävi kovasti hänen sydämelleen, eikä tämäkään voinut mitään pätevää syytä esittää tätä järkevää ehdotusta vastaan.

Rouva Braulia Toro oli hyvä emäntä, hyvin sivistymätön, hyvin lihava ja hyvin iloinen. Tämä viimeinen hyvä ominaisuus oli valitettavasti häneltä kadonnut, sitten kun hän oli perinyt veljensä, herra Marcelino Toron — siitä saakka oli häntä vaivannut aivan sietämätön vimma esiintyä ylhäisenä ja sillä hän katkeroitti elämänsä ja luonnollisen hyväntuulisuutensa, samoin kuin ne uudenaikaiset vaatteet, joita hän tuotti Cadizista, tekivät hänen luonnolliset ruumiinmuotonsa naurettavan rumiksi.

Hänen suora vastakohtansa oli hänen ainoa tyttärensä Rosa, kolmentoista vanha tyttönen, oikea andalusialainen luonnonlapsi, vilkas, iloinen, hiukan veitikkamainen ja aina vilpitön.

Rosan pyöreät, punakat kasvot nauroivat myötäänsä, hänen kukoistavat huulensa olivat alituisessa liikkeessä näyttäen aina lumivalkeita helmihampaita, naurussa, laulussa, leikinlaskussa; hänen soma päänsä oli alati täynnä levottomia, hilpeitä ajatuksia ja kukilla seppelöity. Hänen persoonallisuudessaan yhtyi liehittely, huolettomuus, levottomuus, sydämen hyvyys ja luonnollinen suoruus muodostaen raittiiden kukkaiskasvojen keralla sellaisen ihastuttavan ja viehättävän kokonaisuuden, että hän ehdottomasti virkisti kaikkia läsnäolollaan aivan kuin merituulen raitis henkäys.

Rosan mielestä oli lakkaamaton iloisuus ihmisen luonnollinen tila ja kursailematon suoruus ainoa sallittu seurustelutapa. Murhetta hän ei ollenkaan ymmärtänyt, kyynelistä ja tuskasta hänellä ei ollut mitään käsitystä. Hän ei vielä koskaan ollut kahta minuuttia perättäin ajatellut samaa asiaa, ajatteleminen oli aivan liian raskas taakka hänen kukkakoristeiselle pääkköselleen.

Äitinsä kasvattamana ilman minkäänlaista kuria ja ohjausta hän ilmaisi nyt selvästi sellaisen kasvatuksen sekä edut että puutteet.

Yhtä vähän kuin jokin vakava ajatus voi saada tilaa hänen suruttomassa sielussaan, saattoi hän suoda millekään huonolle tuulelle pääsyä puhtaaseen sydämeensä. Hän kulki elämän tietä niin iloisena ja hilpeänä kuin puutarhan polkua; molemmilta hän vaati veroksi kukkia, ja kukkien vaalimista hän piti elämänsä ainoana tehtävänä.

Kahta suurta toivetta Rosa säilytti sydämessään: — toinen, jo hiukan vanhentunut, oli saada oikein iso nukke, jolla oli liikkuvat silmät, ja toinen, myöhempiaikainen, omistaa lemmitty, joka äidin tietämättä iltahämyssä tulisi, akkunan alle, niinkuin toistenkin tyttöjen mielitietyt tekivät. Jos nämä molemmat toiveet olisivat voineet toteutua, niin nukke liikkuvine silmineen olisi ollut lemmityn sangen vaarallinen kilpailija ja saattanut Rosan paljon paremmin kuin äidillinen vaikutusvoima laiminlyömään kohtaukset.

Kun äiti tahtoi toimittaa hänelle opettajia, oli se jo liian myöhäistä. Ei voitu enää päntätä häneen lukemisen ja kirjoittamisen taitoa.

»Mitä», sanoi hän äidilleen, »pitääkö minun piinata itseäni vielä aapisella kuin mikäkin koululapsi: — b-a ba; b-e be! Haha! Kiitoksia paljon! Ja minkä vuoksi? Jotta kaikki muut tytöt minulle nauraisivat vasten kasvoja?»

»Kuulisipa joku ihminen tuota nenäkästä lasta!» huusi äiti; »puhuu jo aivan kuin täyskasvanut ihminen!... Mutta etkö sitten tiedä, että on ylhäistä olla oppinut?»

»Oi, äiti», vastasi lapsi, »tiedäthän sinä, mitä sananlasku sanoo: suuri oppi hulluttaa».

Rouva Braulia turvautui lopulta pater Nolascoon, mutta hänkään ei tainnut tytölle mitään.

»Olkoon ikä mikä tahansa, oppiakseen on ihminen aina kyllin nuori», sanoi hyvä pater. »Sinun setäsi oli jo viidenkymmenen vanha oppiessaan maalaamaan — ja mikä suuri taiteilija hänestä sittenkin tuli!»

»Entä te, korkea-arvoisa pater, miksi ette ole opetellut maalaamaan?»

»_Siihen_ taiteeseen voivat ryhtyä vain rikkaat, joiden ei ole pakko tavoitella rahatuloja; mutta kaikki voivat oppia lukemaan, ja joka osaa lukea, se osaa kaikki.»

»Tosiaanko?» huomautti Rosa veitikkamaisesti. »Lyön kuitenkin vetoa, että lukutaidostanne huolimatta ette tiedä erästä seikkaa.»

»Mitä muka?»

»Mitä yhtäläisyyttä on näivetystautisen ja pater-erakon välillä?»

»Sellaista hassutusta! Mitä yhtäläisyyttä heidän välillään voisi olla? Ei mitään!»

»Onpahan!»

»Älä viisastele, sinä huimapää!»

»Sanonpa teidän korkea-arvoisuudellenne: heidän välillään on yhtäläisyyttä; ja se teidän paremmin pitäisi tietää kuin minun, joka en edes osaa lukea enkä kirjoittaa!»

»Mitä hassutuksia sinä oikeastaan lörpötät?»

»Vaikka osaattekin lukea ja kirjoittaa, ette kuitenkaan vielä tiedä, kuinka näivetystautinen ja erakko ovat toistensa kaltaiset. Nähkääs, kummaltakin puuttuu _cura_ [Alkuteoksen sanaleikkiä ei tässä voida kääntää, sillä »cura» sanalla on kaksi merkitystä: »parannus» ja »papinvirka». Suom.], ja suotta he sitä odottavatkin. Tiedättekö nyt sen, pater Nolasco?»

Ja samassa hän hyppäsi pystyyn ja tiehensä ja oli seuraavassa tuokiossa hävinnyt ruusupensaiden väliin puutarhaan.

»Alappa tuon tettiäisen kanssa puhua vakavasti», sanoi hyvä pater hymyillen seuraten tyttöä katseellaan.

VIII.

Olemme velvolliset tekemään lukijalle selkoa, kuka oli herra Marcelino Toro, jonka nimi on tässä kertomuksessa jo esiintynyt pari kertaa.

Herra Marcelino, kauppiaan poika, niin pienen kaupan omistajan, etteivät isä ja poika yhtaikaa mahtuneet myymäpöydän taakse, joutui jo nuorena Amerikaan, jonne hänen isänsä, myös nimeltään Marcelino, oli hänet lähettänyt. Siellä hän seisoi toisen myymäpöydän takana, joka oli hiukan suurempi; ja ahkeruudella ja rehellisyydellä hän pääsi vuosien kuluessa niin pitkälle, että eräänä päivänä voi esiintyä miljoonan omistajana — niinkuin hänen maantiehensä uskoivat —, mutta todellisuudessa hänen pääomansa supistui kahteenkymmeneenviiteen tuhanteen piasteriin. [Toistasataa tuhatta markkaa. Suom.]

Rikkaudestaan riemuiten hän palasi kotikyläänsä takinliepeet koristettuina päältäpäin joillakin kultanyöreillä, joiden piti osoittaa, herra ties, mitä arvoa.

Samoin kuin on suuria tapaturmia, on myös useita onnensattumia, joita ei ollenkaan panna merkille. Oikeastaan ei ole helppo kuvitella, mikä erinomainen onni oli herra Marcelinolla ollut, hän kun oli lähtenyt Jobina matkalle ja sitten palannut Kroisoksena kotiseudulleen.

Ensi työkseen hän osti itselleen talon, kuten hänen tapaiselleen henkilölle olikin luonnollista. Hyvin kunnioitettava herra Marcelino rakasti mukavuutta ja loistoa; mutta hän rakasti myös meksikolaisia piastereitaan, kokonaisen elämäntyön makeata hedelmää. Toisen intohimon kiihoittamana ja toisen pidättämänä, huonon makunsa ja säästäväisyytensä ja toisaalta ulkonaista loistoa kaipaavan intohimonsa välillä horjuen hän järjesti olonsa seuraavalla tavalla.

Koska hän ei tahtonut rakentaa, hankki hän itselleen kauneimman ostettavana olevan talon; mutta havaittuaan sen piankin liian pieneksi, hän osti myös viereisen, yhdistäen sen edelliseen. Mutta silloin puuttui vielä puutarha, ja sen herra Marcelino välttämättä tahtoi saada, maksoi mitä maksoi — mutta ylimyksellisen puutarhan, joka olisi sopusoinnussa omistajansa kultanauhojen ja takinnyörien kanssa, sellaisen puutarhan, jossa olisi puksipuita, kuvapatsaita, näköaloja, kultakala-lampi, mutta ennen kaikkea sokkelo juuri sokkelo oli herra Marcelinon ihanne!

Niinpä hän osti kolmannen talon, jossa oli suuri takapiha, ulottuen hänen alueensa rajalle, revitti välimuurin maahan ja pani puutarhansa kuntoon. Siihen hän sovitti kaikki nuo edellämainitut laitokset, — tosin ilman näköaloja, näitä kun valitettavasti ei voitu tekemällä tehdä; mutta hän maalautti ne ainakin seinille.

Sitä varten hän tuotti Cadizista erään sutimestarin, jonka kanssa rupesi, niinkuin myöhemmin saamme nähdä, hyvin läheisiin väleihin. Tästä puutarhasta, jossa oli jasmiineja, kuusamia, viiniköynnöksiä, ruusupensaita, myrttipuita ja tuhansia muita Floran hoviin kuuluvia keijukaisia, tuli lyhyessä ajassa todellakin pikku paratiisi huolimatta kaikesta sen alkuperäisten suunnitelmien naurettavuudesta. Se sokkelo, jossa ei myyräkään voinut eksyä, oli suorastaan lumoava myrttilehto, ja köynnöskasvit muodostivat muureille ja seinille taivaallisia pikku temppeleitä, jotka punaisten ja keltaisten ruusujen kaunistamina lähentelivät näöltään kreikkalaisia muotoja. Viinilehväpuitteilla ympäröity kultakala-lampi oli ihastuttava pikku olinpaikka, varjoisa ja raitisilmainen; ruusupensaat ja muut kasvit peittivät soveliaalla tavalla eräitä puisia kuvapatsaita, kuten Dianan, jota näytti vaivaavan risatauti, ja kääpiömäisen Venuksen, niin ettei heistä ollut paljon muuta näkymässä kuin heidän kaikkea muuta kuin kreikkalaiset nenänsä.

Kun tuli kysymys talon kalustamisesta ja kaunistamisesta, oli herra Marcelinon ensimmäisenä ajatuksena tilata sutimestariltaan oma muotokuvansa ikuistuttaakseen kultaiset nauhakkeensa. Ja tosiaankin taiteilija sai syntymään suurelle liinavaatteelle don Marcelinon surkean hahmon, jonka ilme kävi vieläkin surkeammaksi sen vuoksi, että kuvassa kaksi tummaa varjoa lähti kuin viiksenpuolikkaat suupielistä ja kuvastui ohimoilla kuin kaksi laastaria päänkipua vastustamassa ja nenällä suurena ja vaarallisena ihorakkona.

Sen korvaukseksi oli maalari kuvan varsinaisessa osassa sitä enemmän näyttänyt taitoaan: rinnalla lepäävä vasen käsi pisti kolme sormea liivien sisään — niin kankeina ja suorina kuin puikot, ja käsivarressa loistivat mainiot kultanyörit. Toisessa kädessä herra Marcelino piti avonaista kirjettä, joka oli näöltään sellainen kuin härkätaisteluihin kutsuva julistus, ja siinä oli luettavana sanat:

»Juan Almazarron fecit».

Tämä taideteos sijoitettiin saliin kaikkein huomattavimpaan paikkaan ja verhottiin harsopeitteellä, jotta se säästyisi kärpästen epäkunnioittavilta hyökkäyksiltä. Herra Marcelino oli tämän mestariteoksen johdosta niin innostunut Apellesin taiteeseen, että päätti itsekin joutohetkinään sitä harrastaa.

Niinkuin Molièren aateluusvimmainen porvari neljänkymmenen ikäisenä äkkiä keksi olevansa runoilija, samoin heräsi herra Marcelino viisikymmenvuotiaana eräänä aamuna odottamatta taiteilijana. Sutimestari rohkaisi häntä tässä puuhassa ja kannusti jaloon kilpailuun, herättäen hehkuvan halun päästä niin kuuluisaksi kuin Murillo.

Jätämme lukijan kuviteltavaksi, mitä kauheuksia nämä molemmat taiteilijat, mestari kuten oppilaskin, saivat aikaan. Siitä huolimatta he saivat paljon ihailijoita, ja näistä oli uskollisin pater Nolasco, herra Marcelinon ystävä. Ja tämän, seikan ansiota oli muun mukana se, että kelpo munkki oli saanut loppuunkulumattoman pukunsa.

Ensimmäiset yritykset, joita taidekokelaamme teki luonnon mukaan, olivat keittiökuvia. Sutimestari sai toimekseen valikoida ja maalauksellisesti järjestää kuvassa esitettävät esineet, meni siis keittiöön, toi sieltä pannun, kynttilänjalan ja neljä pesuriepua, otti sitten vähän vihanneksia kaapista ja nouti lisäksi, osoittaakseen kunnioitusta Rotan kylälle, yhden sen kuuluisista kurpitsoista, jonka piti saada pääpaikka kuvassa. Kurpitsi sijoitettiin pesurievuille, muutamat nauriit olivat sen vartijana, ja etumaisiksi istutettiin sinne tänne joitakuita parsanvarsia. Vihreäksi kiilloitettu kynttilä oli sijoitettu taulun taka-alalle, josta se heitti punaista valoaan pesurievuille ja nauriille, niin että kurpitsi tuli hieman samannäköiseksi kuin suuren merirosvon Barbarossan kasvot.

Saatuaan valmiiksi tämän keittiökuvan, joka oli määrätty ruokasalin pääkaunistukseksi, ryhtyi täten rohkaistu taiteenharjoittaja herra Marcelino maalaamaan pyhimysten kuvia.

Taulujen mittasuhteet paisuivat taiteilijan innostuksen mukaan, kunnes saavuttivat Pyhän Kristoferin suunnattoman korkeuden ja leveyden, ja sitä kuvaa tahtoi koko seutu nähdä, se kun herätti todellisen mieltenkuohun Rotan asukkaiden kesken.

Muuten herra Marcelino nautti häiriintymätöntä onnea. Varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan saakka hän kulki jonkinlaisen hurmauksen valtaamana talossa ja puutarhassa, ja ainoa valittamisen aihe oli hänellä se, ettei vuorokaudessa ollut enemmän kuin kaksikymmentäneljä tuntia ja vuodessa vain kolmesataa kuusikymmentäviisi päivää.

Kymmenen vuotta kesti herra Marcelinolla tätä onnellista olotilaa, eikä hänellä ollut muuta puuhaa kuin käytellä rakkaita meksikolaisia rahojansa elämän iloksi. Mutta tämän ajan kuluttua, ja kun hän sitä kaikkein vähimmän osasi odottaa, käytti kohtalotar keuhkotulehdusta sirppinään ja tuskin kahdeksan päivää sairastettuaan siirtyi herra Marcelino parempaan elämään, niin vähän kuin hänellä siihen lieneekin ollut halua.

Hän sai kauniin kuoleman; vihollisilleen hän ei antanut anteeksi, koska hänellä ei niitä ollut; testamentissaan hän sääti lukuisia lahjoituksia, uskoi sielunsa Jumalan haltuun ja määräsi, aivan kuin viimeisenä näytteenä inhimillisestä heikkoudesta, että hänet oli haudattava juhlapuvussaan.