Part 2

»Enkö aina ole sitä sanonut!» huusi hyvä pater. »Intiaan, Montevideoon! Häneltä ei saa rauhaa ennenkuin on siellä saakka, se hirtehinen. Ajatelkaas vain, hän ei tahtonut ruveta rikkaan Gil Pinnonesin sikopaimeneksi; mieluummin hän menee kalojen ruuaksi.»

»Jättää hyvän maa-äidin pahan meri-äitipuolen tähden!» jatkoi täti Melchiora.

»Ei sillä mitään ansaitse, jos täällä kotona karhunnahalla makaa. Ja minä tahdon ansaita paljon rahaa ja aivan pian, jotta äitiparkani saisi suruttomat vanhuudenpäivät», vastasi quarteroni.

»Tomasillo», sanoi eno Mateo, »ken yhdessä vuodessa pyrkii rikkaaksi, joutuu jo puolessa vuodessa hirteen».

»Hyvä jumala», huudahti Dolores itkien, »rakas veli, älä mene sinne kaukaisille merille, sinne monien kristittyjen hautoihin».

»Ole huoleti, siskoseni, minä palaan kyllä kotiin ja varmasti, niinkuin herra Marcelino, paljon kultaa mukanani. Äidille minä tuon tuliaisiksi sokerikeon makeudeksi hänen teehensä; sinulle papukaijan ja pater Nolascolle neekeripojan auttamaan häntä messussa.»

»Jätä sinä minut rauhaan neekeripojiltasi», vastasi pater, »äläkä unohda: ken vaaraa hakee, se vaaraan hukkuu.

Mutta eihän näihin tuulihattuihin pysty Jumala eikä mikään.»

»Pater Nolasco, maine ja raha kuuluvat sille, joka osaa niitä hankkia.»

»Ja jos siinä puuhassa menetät henkesi tai terveytesi? Entä jollet ollenkaan palaisi kotiin?»

»Minä palaan, herra, minä palaan terveydestä ja kultamöhkäleistä paksuna, ja se se vasta on oikeata terveyttä», vastasi poika veikeästi mennessään sisälle äidin luokse.

IV.

Mikään ei voinut vieroittaa toimintakuluista ja päättäväistä poikaa yrityksestään, ei ystävien varoittelut enempää kuin äidin ja sisaren pyynnöt ja kyyneleet.

»Rohkea rokan syö», vastasi hän...

Ja Thomas meni laivaan ja purjehti pois.

Eikä mikään sivellin voi värittää äitiparan surua, ei mitkään sanat sitä kuvailla. Entisyyden surun ja nykyisyyden ja tulevaisuuden alituisen huolen vaiheilla kuihtui hänen elämänsä vähitellen aivan kuin tammi, johon salama on iskenyt ja jonka juuria mato jäytää.

Niin vierähti vuosi.

Silloin astui köyhän lesken asuntoon eräänä päivänä vanha merimies, joka oli ollut hänen miesvainajansa ystävä. Hän toi kirjeen. Se oli Thomaan sanelema ja useinmainitussa Montevideossa päivätty.

Kirje uhkui hyvää mielialaa. Poika kertoi matkustaneensa ihanasti kuin kuningas, olevansa niin terve ja hyvinvoipa kuin kala vedessä ja kasvaneensa puoli kyynärää, luvaten palata samalla laivalla, jolla kotoa oli lähtenyt, saman kapteenin mukana, joka piti paljon hänestä.

Tästä hetkestä saakka ei leski yhtään päivää ollut menemättä alas meren rannalle silmäilemään mittaamatonta, taivaansinistä merenlakeutta, eikö siellä keksisi laivaa kuin helmirenkaan ympäröimää timanttia, joka toisi kotiin hänen poikansa. Toiset koettivat häntä estellä näistä käynneistä, jotka olivat vaarallisia hänen heikolle terveydelleen; mutta turhaan. Jos todellisuus riistää kaiken onnen, takertuu sydän johonkin kuvitteluun, siitä enää luopumatta, eläen enää vain siinä, häipyen siihen kokonaan...

Päivät, aallot ja pilvet kiitivät ohitse — Thomasta ei vain kuulunut kotiin...

Oli ilta päiväntasauksen aikaan. Kuuma, säteilevä kesä oli jo loppumaisillaan jättäen maan kuivaksi ja uupuneeksi. Kaukaa läheni jo ankara, kylmä talvi elävöittääkseen sen myrskyillään ja hedelmöittääkseen sadekuuroillaan. Se ilmoitti tulostaan rajulla ukonilmalla, joka pani kaikki kuohuksiin ja pelkäämään.

Onnellinen se perhe, joka sellaisina myrskyiltoina on täysilukuisena koolla kotilieden ympärillä ja Jumalaa kiitettyään tästä hyvästä työstä ja kädet ristiinliitettyään rukoilee niitäkin ajatellen, jotka avuttomina ovat vaaralle ja hädälle alttiina.

Köyhälle leskelle ei ollut sellaista onnea suotu. Se, joka oli hänelle kaikki kaikessa täällä maan päällä, oli kaukana merillä. Jokainen mereltä tuleva tuulenpuuska puristi häneltä viimeisetkin kyynelet silmistä niinkuin puista viimeiset lehdet ja nosti hänen sydämessään tuskan aallot, aivan kuin se meren syvyyksistä kohotti aallot korkeiksi vuoriksi.

Tässä hirmuisessa levottomuuden tilassa hän oli viettänyt koko yön. Seuraa vana aamuna hänen oli mahdoton nousta vuoteeltaan. Tytär oli tuonut hänelle lautasellisen keittoa, jonka pater Nolasco joka päivä hänelle säästi niukasta ateriastaan, ja lähti sitten erään rikkaan leipurinrouvan vehnää korjaamaan.

Köyhä vaimo ehti tuskin havaita olevansa yksin, kun ei enää jaksanut hillitä levottomuuttaan; hän nousi vuoteesta ja meni alas meren rannalle.

Ken ei ole vavahdellen ihastuksesta katsellut valtameren suurenmoista näytelmää, kun myrsky ja vuoksi samalla kertaa vyöryvät rantaa kohti, kun valtavat aallot murtuvat toisiaan vasten ja väreillen kohottavat jättiläispäitään? Ken ei silloin ole luullut näkevänsä paisuvain nousuvesijoukkojen vapisevan vimmasta ja ken ei ole ollut kuulevinaan niiden syvyyksistä ärtyneen pedon ulvontaa? Ken ei ole vavissut katsellessaan tämän hirmuisen voiman vaikutuksia, joita ei maan päällä mikään voi vastustaa? Ken ei ole aallon rannalla pirstaantuessa ja toisen vielä uhkaavamman sitä seuratessa ajatellut satumaista Hydraa, jonka poikkihakatut päät virkosivat uudestaan eloon yhä lukuisampina?... Taivaanranta oli kuin sademuurin tukkima, ja tämä sade, joka yhä taisteli tuulen kanssa, muodosti poikkijuovia, joiden taakse Cadiz ja sen valotorni hävisivät, ikäänkuin myrskyn voimakas käsi olisi tahtonut sammuttaa sen pois suurelta maailmankartalta. Pilvien keveä lento ja ilmava hahmo oli aikoja sitten vaihtunut; raskaasti ja nopeasti niinkuin kaikki putoava ne painuivat alemmaksi.

Vaimo-parka seisoi rannalla myrskyn edestakaisin riipomana, ja vaivainen puku liehui hurjasti hänen laihtuneen ruumiinsa ympärillä.

Hän katseli kauas merelle, mutta ei nähnyt muuta kuin luonnon jättiläismäistä, villiä riehumista, johon kaikki elollinen näytti hävinneen kuin rajumyrskyn pois pyyhkäisemänä. Ja kuitenkin raihnainen nainen kesti! Ikäänkuin äidinrakkaus olisi viimeisiäkin voimiaan jännittänyt! Liikkumatta kuin maahan juurtuneena hän seisoi paikallaan, katse yhä kiintyneenä äärettömiin vesiulappoihin, luullen jokaista kuohuvaa harjaa aallon huipulla satamaan pyrkivän laivan valkoiseksi purjeeksi...

Saman päivän iltana astui herra Canuto hyvin kiireesti asuntoonsa. Huomattuaan vaimonsa menneen ulos, hän tuli hyvin tyytymättömän näköiseksi. Hän käveli useampia kertoja levottomana edestakaisin. Sitten hän pysähtyi, raapi korvallistaan ja murisi maltittomana.

»Mikä teitä vaivaa, herra Canuto?» kysyi täti Melchiora.

»Vaivaa... vaivaa! Se tässä vaivaa, että minulle on sattunut suuri ikävyys», vastasi carabinero.

»Hyvä Jumala, mikä? Ettehän te ole niitä, jotka joutuvat suunniltaan pikkuseikkojen vuoksi.»

»Hm... asian laita on niin, että olen rannalta tavannut kuolleen naisen.»

»Jesus, Maaria!... Murhattuko?»

»Ei, rouva naapuritar... ihan säällisesti ja laillisesti luonnollisen kuoleman korjaamana... mutta sehän ei pahinta olisikaan... Kiusallisinta tässä asiassa on se, että se nainen on naapurimme Tomasa.»

»Jumalan pyhä äiti! Mitä te puhutte, Canuto!?»

»Totta... suoraan sanoen, täti Melchiora. Mutta sekään ei vielä olisi kaikkein pahinta, ellei minun täytyisi lähettää asiasta ilmoitusta.»

»Eihän se mitään merkitse», vastasi hänen emäntänsä alkaen itkeä.

»Ja kuitenkin se merkitsee hyvin paljon! Te kai luulette, että sellainen kirjallinen ilmoitus on kuin mikäkin pannukakku, jonka voi laatia sen pitemmittä mutkitta? Eikä Pepa ole kotona!... No, sehän tässä vielä puuttui!» lisäsi carabinero nähdessään koko perheen ja naapurittarien kerääntyvän paikalle itkemään ja valittamaan. »Laatikoon joku ilmoituksen tällaisessa melussa korkealle esivallalle... Harvoin minä suuni avaan, ja kuitenkin saan heti aina katua sen tehtyäni!... Canuto, vanha lörpöttelijä, etkö voinut pitää kiinni suutasi? Etkö tiedä, että vaiteliaan suun on pidettävä salassa yleisestikin tunnettu asia?»

Onneksi tuli hänen vaimonsa samassa kotiin. Carabinero pyysi häneltä avainta, astui kamariinsa ja lukitsi oven sepittääkseen ilmoituksen korkealle esivallalle.

»Sille vaimo-paralle», sanoi täti Melchiora, »on tämä oikea onni, kun on päässyt kärsimyksistään. Ja kun hän eläissään oli pyhä ja marttyyri, on hän taivaassa varmaan saanut hyvän paikan. Onnellinen!»

»Niin, kuolema oli Tomasa-paralle hyvätyö», sanoi Catalina. »Ero pojasta oli hänen suurin tuskansa. Enimmin surkuteltava tässä tapauksessa on hänen tytärparkansa.»

»Rouva Pepa», virkkoi eräs naapurivaimoista, »kun te aina olette niin paljon pitänyt Doloresista eikä itsellänne ole lapsia — voisitte kai ottaa hänet omaksenne».

Tämä kaunis ja ihmisystävällinen aikomus oli hyvällä Pepalla jo ollutkin; mutta kun hän ei voinut päättää sitä omin päin eikä myöskään tahtonut ilmiantaa hyvää tahtoaan, jottei voitaisi syyttää hänen miestään, ellei siitä kuitenkaan mitään tulisi, vastasi hän:

»Minä kyllä autan häntä kaikessa, missä vain voin, mutta vierasten lasten omaksi ottaminen on oikeastaan rikkaitten ja ylhäisten velvollisuus, ja mitä vapaaehtoisemmin se tapahtuu, sitä suurempi on vastuu.»

»Ja kenen on ilmoitettava Dolores raukalle hänen äitinsä kuolema?» kysyi Catalina.

»Se on pater Nolascon tehtävä, kun hän tulee kirkosta kotiin», sanoi hänen äitinsä. »Vaikeina hetkinä voi aina turvautua hyviin patereihin.»

Pepa oli mennyt tupaansa ja tapasi siellä miehensä juuri pistämässä kuoreen vaivaloisesti kyhäämäänsä kertomusta minkä jälkeen hän poistui toimittaakseen sen erikoisella lähetillä Puerto de Santa Marian tuomarille, jonka piiriin Rota kuului.

»Tiedättekö, mistä juuri puhuimme?» sanoi hyvä Melchiora Canutolle heti hänet tavattuaan; »puhuimme siitä, että Jumala antaisi apuaan tälle lapsiparalle, joka nyt jäi orvoksi ja turvattomaksi, ja että te tahtoisitte olla tämä tuki, sillä Pepa rakastaa Doloresia yli kaiken».

»Ja mitä Pepa siihen sanoo?» kysyi carabinero.

»Hänen mielestään on rikkaiden ja ylhäisten velvollisuus ottaa vieraiden lapsia hoitoonsa; mutta jos te tahtoisitte —»

»Minäkö tahtoisin!» huusi Canuto silmät suurina. »Olenko minä miljoonan omistaja taikka kreivi, että minä voisin niinkuin mikäkin kuningatar kasvattaa isättömiä ja äidittömiä orpoja? Tosiaankin, täti Melchiora, teillä on mielipiteitä — mielipiteitä —»

Ja näin sanoen carabinero astui perin julmistuneen näköisenä huoneeseensa.

»Voi, Canuto, eikö se vaimo-parka enää hengittänyt vähääkään, kun hänet löysit?» kysyi Pepa mieheltään itkien.

»Hän oli niin kuollut kuin olisi kolme kokonaista päivää rannalla maannut, ja nouseva vuoksi huuhteli jo hänen jalkojansa.»

»Voi raukkaa, voi raukkaa! Olisipa hän edes nähnyt sinut kerran vielä ennen kuolemaansa — sinut, joka aina olit hänelle niin ystävällinen!»

»Se on kyllä totta, eukko!»

»Jospa edes olisit saanut keventää hänen viimeisiä hetkiään ja sanoa hänelle: kuolkaa vain levollisena ja rauhassa; minä otan tyttärenne hoivaani ja sanon Pepalle, että hänen täytyy pitää huolta Doloresista kuin omasta tyttärestään!»

»Hyvin puhut, eukko!» vastasi carabinero, jonka kasvojen hurjat ilmeet olivat muuttuneet lempeiksi, kun hän näki vaimonsa itkevän.

»Kuinka surullista, rakas ukko, ettei sinulla enää ollut aikaa toteuttaa tuota hyvää työtä, joka on niin kokonaan sydämesi kaltaista.»

»Mutta, vaimo, etkö ole itse sanonut Melchioralle, että vain rikkaiden ja ylhäisten velvollisuuksiin kuuluu kasvattaa suuriksi muitten ihmisten lapsia?»

»Tietysti, ja niin sanon vieläkin. Mutta minä en ole sanonut, että sellaista tehtävää karttaisin; myöskin pidän silmäini edessä Jumalan käskyä, joka sanoo: 'Auttakaa toinen toistanne!'... Niin, vielä enemmänkin: minä voin vakuuttaa sinulle iloitsevani, jos niin tekisit; sillä tiedäthän aina toivoneeni tytärtä itselleni; eikä Jumala ole meille ainoatakaan lahjoittanut luultavasti sentähden, että hän on määrännyt meille tämän onnettoman lapsen.»

»No, olkoon. Onhan se minustakin hyvin tehty, Pepa; eikä vielä ole myöhäistäkään... Niinpä niin, se on mielestäni kaunis ajatus sinun puoleltasi; tyttö auttaa sinua taloudessa, niin että sinulle tulee hiukan helpompi olo.»

»Älä tee sitä sen vuoksi, Canuto, vaan tee se kristillisestä rakkaudesta. Se, joka tekee muille hyvää, tekee sillä myös itselleen hyvän työn... Jos nyt olisin sinun sijassasi, kultaseni, pitäisin huolta siitä, että vainaja viedään kirkkoon ja lasketaan siellä juhlallisesti paareille siunattujen kynttiläin ympäröimänä; sillä eihän vaimo-paralla ole ketään, joka sen kunnolleen tekisi.»

Carabinero painoi vahaliinalla päällystetyn virkalakin jälleen päähänsä, meni pihalle ja sanoi hyvin arvokkaasti täti Melchioralle:

»Täti Melchiora, minä otan tytön hoitooni, sillä Jumala on sanonut: 'Auttakaa toinen toistanne'. Ja sitten hän voi hiukan auttaa Pepaani taloudessa.»

»Ja minä kun luulin, ettei hän tahtonut!» vastasi hyvä rouva ihmeissään.

»Minä olen, rouva Melchiora, herra omassa talossani, eikä Pepallani ole muuta tahtoa paitsi minun — ymmärrätte kai?»

Ylväästi näin sanottuaan Canuto astui hitaasti ja kuninkaanmarssin tahdissa tiehensä.

Juuri silloin saapui pater Nolasco. Naiset kertoivat hänelle kiireesti, mitä oli tapahtunut.

Pater Nolascolla oli sellainen levollisuus ja tasapaino, joka on lääkärillä ihmisten ruumiillisia tuskia nähdessään ja papilla sielullisten kärsimysten todistajina niin arvaamattoman tärkeä. Henkisesti etevissä luonteissa johtuu tämä levollisuus suuresta tahdonlujuudesta ja harvinaisesta sielunjaloudesta, jotavastoin arki-ihmiset saavat sen tottumuksen kautta surullisessa toimessaan; mutta kummassakin tapauksessa sillä on erittäin suuri arvo ja hyväätekevä vaikutus.

»Jumalan tahto tapahtukoon!» sanoi hyvä pater saatuaan kaikki kuulla; »tänään sinä, huomenna minä. Sitä tietä on meidän kaikkien vaeltaminen. Se ei ollut onnettomuus, että kuolema hänet yllätti, vaan se, että hän kuoli ilman sakramenttia kuin maurilainen. Mutta vaimo-parka oli aina moitteeton vaelluksessaan eikä hänen tarvinnut pelätä Jumalan tuomiota.»

Nyt kuultiin Doloresin tulevan. Hän palasi leipojattaren luota, missä oli ollut vehnää korjaamassa. Iloisesti laulaen hän läheni taloa.

»Jumala suokoon hyvää iltaa! Antakaa kättä, pater Nolasco», puhui hän sisään astuen.

Samassa silmänräpäyksessä hän kohotti katseensa ja näki ullakkokamarin oven olevan lukitun.

»Entä äitini?» kysyi hän. »Lieneekö hän mennyt ulos?»

Tyttö katseli hiukan hämmästyneenä pihaan kerääntyneitä naisia: he vastasivat vain kyynelillä.

»Mutta — mutta mitä sitten on tapahtunut?» kysyi hän huohottavalla äänellä.

Kukaan ei vastannut.

Silloin kaikki veri syöksyi hänen sydämeensä, pidätti hengityksen ja uhkasi tukehuttaa.

»Äitini! Äitini! Missä on äitini?» huusi hän vihdoin.

»Äitisi on siellä, missä kaikki toivoisimme olevamme», puhui pater Nolasco. »Emme voi mitään muuta tehdä kuin jättää hänen sielunsa Jumalan haltuun; tee sinä samoin hyvän tyttären ja hurskaan kristityn tavoin. Kaikki muu loukkaisi pyhää esimerkkiä, jonka Vapahtaja meille antoi.»

Dolores päästi rajun huudon ja kiirehti ylös portaita.

Catalina ja Pepa seurasivat häntä, tarttuivat hänen käsivarsiinsa ja sanoivat:

»Hän ei ole täällä, rakas Dolores, hän ei ole täällä!»

»Ei ole täällä!» huusi orpo-raukka aivan suunniltaan.

»Hän ei ole täällä!... Missä hän sitten on?»

»Kirkossa.»

Tyttö vapautti itsensä käsistä, jotka tahtoivat häntä pidättää, ja syöksyi alas kadulle.

Catalina ja Pepa riensivät hänen jälkeensä.

»Älkää minua pidättäkö! Älkää estäkö!» huusi tyttöparka, yrittäen vapautua. »Tahdon nähdä hänet, tahdon nähdä rakkaan äitini!»

»Älä mene pois! Minä, sinun rippi-isäsi, kiellän sinua poistumasta», sanoi pater Nolasco lähestyen häntä. »Tahdotko saada koko kylän kuohuksiin ja kirkossa herättää huomiota?... Mitä siitä on, että nyt menet hänen luokseen?... Tule, tyttöni, rauhoitu; kaikkein meidän on kuoltava, ja kuolema pelottaa vain pahoja.»

Dolores vaipui kovasti itkien ja nyyhkyttäen Pepan ja Catalinan syliin. Molemmat naiset veivät hänet pois ja panivat hänet jälkimäisen vuoteeseen. Pian palasi kedolta kotiin myös isä Mateo molempien poikiensa kanssa, joille Melchiora oli lähettänyt sanan. He olivat kuin kivettyneet. He lähenivät vuodetta, jossa Dolores makasi yhä vielä sydäntäsärkevästi itkien:

»Minä tahdon mennä äitini luokse! Antakaa minun mennä äidin luo! Tahdon nähdä hänet! Kun hän on haudattu, en häntä enää saa nähdä! Kellä on oikeutta pidättää minua poissa hänen luotaan?... Äitini on yksin, ihan yksin kirkossa... vain neljä kynttilää ympärillään; hän kuulee vain tuulen suhinaa, joka akkunoita helistää! Ketään muuta vartijaa ei hänen luonaan ole kuin huuhkain kirkontornissa! Äiti... äiti! Minä tahdon nähdä äitini!»

»Rauhoitu, Dolores; minä menen valvomaan äitisi luokse», sanoi Lorenzo.

»Ja minä myös», lisäsi Esteban.

»Jumala ja pyhä neitsyt palkitkoot teidän hyvän työnne», vastasi Dolores uudestaan kyyneliin puhjeten.

Sitten näytti levollisempi mieliala hänet vallanneen; epätoivon purkaukset eivät enää uusiintuneet, uupuneena ja liikkumatta hän vaipui päänaluselle.

Neljännestunnin kuluttua hän jälleen äkkiä kohosi istualle ja molempia käsiään sydäntään vasten painaen sanoi tuskallisesti huoaten:

»Mihin minä nyt joudun?»

»Sinä tulet nyt minun lapsekseni», sanoi Pepa sulkien hänet syliinsä. »Me kaksi tahdomme aina pysyä yhdessä. Vaikka oletkin kadottanut äitisi, olen minä hänen sijassaan, tyttäreni.»

Dolores kietoi käsivartensa Pepan kaulaan intohimoisen kiitollisena, voimatta tunnettaan kuitenkaan ilmaista muuten kuin kyynelissä.

V.

Oli keskiyö. Kylässä vallitsevaa syvää hiljaisuutta keskeytti vain tahdikas, selvästi kuuluva merenaaltojen loiske, kun nousuvesi paiskasi niitä kiviä ja kallioita vasten. Kuu valoi kylmää, kalpeaa hohdettaan, lauhana ja väräjävänä kaikkialla leviten kuin etäisen äänen kaiku; ja kylä olisi ollut kuin pysähtynyt kellonkoneisto, ellei kukko tavantakaa olisi äkkiä kajahuttanut kolmea räikeätä vahtihuutoaan.

Eno Mateon talon pihalla nojasi muuan nuori mies akkunan ristikkoon. Sen takana näkyivät nuoren tytön kasvot. Kuuvalo, joka valaisi somia kasvoja, näytti selvästi niillä päilyvän surumielisen ilmeen. Katsellessaan näitä levollisia, lujia piirteitä olisi voinut sanoa näkevänsä kuvan mietiskelystä, joka muistellen tuskallista entisyyttä samalla syventyi surulliseen tulevaisuuteen.

Nuorukaisen kasvoilla oli sitävastoin sellainen hilpeä, tarmokas ilme, joka on ominainen toiminnan miehelle — luja, tulinen katse, jollaisen tapaa voimakkaiden intohimojen vallitsemilla ihmisillä, ja hänen korkea otsansa viittasi luonteeseen, joka ei koskaan taivu ja joka halveksii ja uhmaa kaikkia esteitä.

»Enkö ole sinulle aina sanonut?» puhui nuori mies, »enkö ole ennustanut, että sinusta kuitenkin tulisi minun lemmittyni? Mitä minä tahdon, se myös tapahtuu minun tahtoni voimasta! Ei se sinua ollenkaan auttanut, että nauroit ja suutuit!»

»Silloin olin vielä lapsi, Lorenzo», vastasi tyttö.

»Silloin!... Se kuulostaa siltä kuin siitä olisi kulunut kokonainen vuosisata, mutta siitähän on vain kolme vuotta.»

»En tiedä, kuinka pitkä aika siitä on; tiedän vain sen, että olen lakannut olemasta lapsi, ja että sinä olet tehnyt jotakin, jolla olet voittanut sydämeni, — jolla olisit voittanut sata sydäntä, jos minulla olisi niin monta.»

»Minä en kärsi, että rakastat minua kiitollisuudesta, Dolores, — sellainen rakkaus on kuin velanmaksua eikä lahja, joka annetaan.»

»Jos se vesi, jota juot, sammuttaa janosi, mitä sinä välität lähteestä, josta se virtaa?»

»Siitä välitän hyvinkin paljon: minun täytyy tietää, mitä se on laadultaan.»

»Se on laadultaan hyvää, Lorenzo!»

»Senkin pitää ensin ilmaantua; vielä ei minulla ole siitä mitään todistetta. En voi sille mitään, mutta vielä en usko, että sinä rakastat minua.»

»Miksi et, sinä häijy ihminen?»

»Siksi, että sinä olet aina suruissasi — sehän todistaa, ettei minun rakkauteni tuota sinulle riemua.»

»Kuulehan, Lorenzo: se rakkaus, joka karkoittaa kaikki muut tunteet, ei ole hyvää metallia; ja se sydän, joka helposti unohtaa, ei voi olla rakkaudessakaan luja.»

»Ei se todista metallin hyvyyttä, Dolores, jos unohtaa nykyisyyden ajatellakseen vain menneisyyttä. Sinä elät vain muistoissasi, ne ovat sinun ainoat ilosi — mutta niiden sijassa olisivat toiveesi, jos minua rakastaisit.»

»Suokoon Jumala, että voisin muistoistani hävittää sen kuvan, joka alituisesti nousee eteeni! Siinä kuvassa näen rakkaan äitini yksin ja hyljättynä kamppailemassa kuoleman kanssa kovalla ja kylmällä merenrannalla, kuulematta mitään muuta ääntä kuin aaltojen kohinaa, jotka joka hetki tulivat häntä yhä lähemmäksi... Oi, hän on varmaankin pelosta kuollut, eikä niin paljon ruumiillisten tuskien vuoksi!... Ja minä olin kaukana hänestä!... Ja sain hänet nähdä vasta hänen kuoltuaan!... Ne kaksi haavaa, Lorenzo, eivät vieläkään tahdo arpeutua... Kaikista omaisistani on minulla vain rakas veljeni jäljellä, ja vain Jumala tietää, onko meri, joka ei saanut anastaa äitiparkaani, kostanut ottamalla pojan saaliikseen niinkuin ennen isän! Kuinka siis voisin olla iloinen ja unohtaa?»

»Mutta tällä tavallahan ei kukaan — koska meillä kaikilla on surtavia vainajia — voisi lakata suremasta!»

»Se on totta», sanoi Dolores huoaten.

»No, sanoppas minulle, tyttöseni, ketä varten Jumala on värit luonut?»

»Lapsia, lintuja ja kukkia varten, Lorenzo», vastasi nuori tyttö nojaten otsaansa ristikkoon.

»Dolores» sanoi Lorenzo katkerana, »ken niin paljon rakastaa kuolleita ja poissa olevia, sillä voi olla vain hiukkasen tunteita eläviä kohtaan».

»Siinä sinä erehdyt, Lorenzo. Sama aurinko, joka suo elämän kypressille, antaa sen myöskin ruusulle. Mutta usko minua, sinun epäilysi tulee vielä olemaan sappena myrkyttämässä sinun ja minun elämäni.»

»Epäilyjä pelkää vain se, jolla on itsessään jotakin moittimista.»

»Minä en sitä pelkää, vaan häpeän sellaista — niinkuin kunniallinen mies häpeää, jos häntä pidetään salakuljettajana.»

»Tiedätkö, minkä vuoksi? Sen vuoksi, että monet, olematta itse salakuljettajia, ovat hartaasti heidän kanssaan yhteisissä puuhissa.»

»Ja kuulunko minä heihin?» kysyi Dolores lempeästi nuhdellen.

»No, naiset!» vastasi Lorenzo vältellen. »Tunnetko sananpartta: kitkerä suola saadaan merestä ja suuri tuska naisista? Tänään he ovat uskollisia, huomenna kavalia kuin kissat.»

»Suokoon Jumala, että kaikki kestäisivät katkerat sanasi yhtä kärsivällisesti kuin minä.»

Liioitellun kiitollisuutensa kahlitsemana omavaltaiseen Lorenzoon oli hyvä, lempeä Dolores joutumassa samanlaiseen elämään, johon monet hurskaat äidit ja vaimot kansan kesken ovat pakotetut...

Muutamia päiviä tämän puhelun jälkeen luettiin kylässä julki eräs kuulutus. Tämä kohtasi kaikkia asukkaita kuin salama taivaalta; monen onni turmeltiin, moni hento side katkaistiin ja monen äidin sydän täyttyi murheella — tämä tiedonanto koski rekryyttien ottoa.

Espanjalainen maamies ei pidä työtä onnettomuutena, pikemmin, hän sitä hakee; eikä hän pelkää puutteitakaan, sillä niistä hän ei suuresti kärsi, eikä häntä suuri lapsilaumakaan huolestuta, sillä heitä hän rakastaa, — suuri murhenäytelmä maamiehen elämässä on sotaväen otto, jota aivan oikein sanotaan »veriveroksi».

Jos ministeri tietäisi, mitkä katkerat kyynelvirrat hänen määräämänsä sotaväen värväys nostattaa, kuinka monet sydämet se erottaa, kuinka monen toimeentulon se hävittää ainaiseksi — vapisisi hänen kätensä määräystä kirjoittaessaan.

Rouva Melchiora joutui lohduttoman epätoivon valtaan ja syvimpään suruun; sillä hänen molemmat poikansa olivat joutuneet asevelvollisiksi.

Esteban oli eräässä aikaisemmassa tarkastuksessa päässyt vapaaksi, jonka vuoksi hän ei tällä kertaa voinut odottaa samaa onnea. Ja Lorenzo tunsi jo edeltäpäin, että hänen kätensä, jolla arpa oli nostettava, tuottaisi hänelle vain tuhoa.

Eivätkä he erehtyneetkään: molemmat veljet joutuivat sotaväkeen.

VI.

Se leipurivaimo, jonka vehnää Dolores tavallisesti kävi korjaamassa, oli nuori leski, joka oli rakastunut Lorcnzoon. Hän haki alati tekosyitä päästäkseen täti Melchioran kotiin taikka houkutellakseen Lorenzoa omaansa.