Part 5

Ei sovi kuitenkaan jättää mainitsematta, että niinä yli 20 vuotena, joiden kestäessä Diderot harrasti taidearvostelua, hänen kirjoituksiinsa tunkeutui vähitellen yhä enemmän ja enemmän moralisoivia aineksia. Entisestä seikkailijasta, joka oli nuoruudessaan joutunut vikapääksi erääseen ranskalaisen kirjallisuuden säädyttömimpään romaaniin, oli nyt tullut vanha mies, jolla oli oma tytär kasvatettavanaan. Sikäli kuin tämä nuori tyttö varttui vuosiltaan, kasvoi myöskin hänen isänsä taipumus tuomita kaikkea epäsiveellistä taidetuotantoa. Sellaisesta hyveintoilusta ei luonnollisesti olisi itsessään mitään sanomista, sitäkin vähemmän, kun hyvä joukko 1700-luvun naiskammiomaalareita ansaitsi kylläkin ripitystä irstaista sepitelmistään. Mutta siitä huolimatta ei ole kuitenkaan järjetön se väite, että Diderot joutuu huonompaan valoon siveellisyyskiivailussaan kuin jos hän olisi jättänyt sellaiset asiat syrjään taidearvostelussaan. Hän eli kevytmielisenä aikana, ja hänen mielikuvituselämänsä oli, niinkuin olen jo usein huomauttanut, saanut tartunnan yleisestä tapainturmeluksesta. Sentähden saattaakin hän keksiä irstaisuutta sellaisissakin taideteoksissa, jotka tavallisesta katsojasta näyttävät siveellisessä suhteessa täysin moitteettomilta. Puhtaasti tarkastelevaa, intohimotonta kuvaamataiteen näkemystä, joka saa sekoittumattoman ilonsa viivojen, muotojen, värien ja valon yhteissoinnusta, ei hän kyennyt omaksumaan. Hänen olemuksensa oli liian rauhaton salliakseen hänen syventyä pelkästään esteettiseen nauttimiseen.

Huolimatta kaikista hänen innostuneista ja kaunosanaisista taulujen ja veistosten ylistyksistään olisinkin sentähden sitä mieltä, ettei hänen suhteensa kuvaamataiteisiin ollut aivan välitön eikä luonnollinen. Maalaus ja kuvanveisto olivat, niin ajattelisin, liian hiljaisia ja kaukaisia ilmaisumuodoiltaan voidakseen kokonaan vallata hänen mielensä. Hän haaveili kernaasti kauniiden kuvien edessä, häntä veti niihin, niinkuin kaikkeen, mikä oli aistillista kauneutta ja havaannollista, kouriintuntuvaa todellisuutta, mutta hän ei ollut kuitenkaan oikealla alallaan niiden vaiteliaassa ja liikkumattomassa maailmassa. On nimittäin muistettava, ettei hän ollut ainoastaan mies, jonka esineellisyystajunta oli erikoisen voimakas, vaan vielä suuremmassa määrässä yhteisöluonne, joka aina sekä tieteessä että runoudessa etsi tietä elämään. Sentähden palvoi hän ennenkaikkea teatteria, puhtainta yhteisötaidemuotoa, joka liittää ihmiset yhteiseen nautintoon, joka antaa runoilijoille ja näyttelijöille tilaisuuden puhua suoraan suurille joukoille ja joka tarjoaa heille mahdollisuuden — jätän ratkaisematta, onko tämä mahdollisuus vain kuviteltu tai todellinen — välittömästi vaikuttaa näiden joukkojen siveelliseen käsityskantaan ja siveelliseen toimintaan.

VI.

Diderot'n teatteriharrastus oli ilmennyt jo varhain. Seikkailevassa nuoruudessaan oli hän uneksinut rupeavansa näyttelijäksi, ja jo hänen ensimäisissä kirjoituksissaan tavataan, kuten ennen on mainittu, monta todistusta siitä, että näyttämön maailma oli hänen sydäntään lähellä. On kuitenkin huomattava, ettei näissä kirjoituksissa vielä suorastaan vaadittu vanhojen huvinäytelmä- ja murhenäytelmätyyppien korvaamista uusilla näytelmärunouden muodoilla. Vasta melkoista myöhemmin, siihen aikaan, jolloin hän julkaisi tietosanakirjaansa, puuttui hän vakavasti niihin teatterin uudistamispyrintöihin, joita oli 1700-luvun keskivaiheilla ollut huomattavissa Englannissa, Saksassa ja Ranskassa. Käyttäen mallinaan Lillo'n ja Moore'in porvarillista näytelmää, jota jo v. 1755 Lessing oli jäljitellyt _Miss Sarah Sampson'issaan_, kirjoitti hän v. 1756 tunteistelevan ja opettavan näytelmän _Le Fils naturel_ (Lehtolapsi). Ja tätä ensimäistä yritystä seurasi v. 1758 toinen, vielä tunteistelevampi ja opettavampi kappale _Le Père de famille_ (Perheenisä), jolla hän saavutti niin täydellisen itkumenestyksen, että sitä esitettäessä nähtiin yhtä monta kyynelkasteista nenäliinaa kuin oli katsojiakin.

Näitä kahta näytelmää en aijo tässä ryhtyä laajemmin arvioimaan. Riittää, kun sanon, että Perheenisä sisältää muutamia hyvin sattuvia kuvauksia porvarillisesta elämänpiiristä, ja että Diderot, joka taidearvostelussaan ennenkaikkea suosi elävästi sommiteltuja tauluja, osasi itse teatterikappaleissaan luoda kuvaelmantapaisia näyttämökuvia, Aikalaisille oli uutta se, että katsomosta saatiin nähdä todellisuutta uskollisesti noudattava sisäkuva, missä ajan pukuihin pukeutuneet ihmiset liikkuivat ja muodostivat ryhmiä samalla tavoin kuin suosituissa laatumaalauksissa. Kappaleessa oli varsinkin muuan shakkipelikohtaus ja toinen kohtaus, joka esitti perheenisää ottamassa aamusella vastaan talon liiketuttavia, mitkä silmälle tarkoiteltuine vaikutuskeinoineen tehosivat yleisöön, joka ei ollut tähän asti saanut teatterissa nauttia pienimmästäkään todellisuuskuvittelun haameesta. Kun lisäksi juonessa oli runsaasti sitä tunteellisuutta ja hyveintoilua, jotka harvoin olivat vaikuttamatta 1700-luvun teatterissakävijöihin, niin voikin helposti ymmärtää, että _Le Père de famille_ sai monet täydet huoneet. Mutta nykyaikaisen teatterinjohtajan ei olisi suinkaan viisasta ottaa tätä kappaletta ohjelmistoonsa, sillä mikä oli uutta Diderot'n vuosisadalla, on jo liian nukkavieruksi kulunutta esitettäväksi meidän päivinämme näyttämövalossa. Ja se välitön, näytelmää tukeva elämä, joka tekee vanhanaikaisetkin kappaleet esityskelpoisiksi, on sen pahempi pysytellyt poissa Diderot'n tuotteesta. Sentähden tarjoavatkin vain muutamat yksityiset _Perheenisän_ kohtaukset jonkunlaista historiallista mielenkiintoa, kun sitävastoin _Lehtolapsi_ on alusta loppuun niin toivottoman ikävä, ettei sitä soisi ajanvietelukemiseksi edes vihamiehelleen.

Aikaansa kuvastelevina tuotteina voi kuitenkin Diderot'n näytelmillä olla paljon opetettavaa meille, huolimatta kaikesta niiden puhistuneesta sanamahtailusta ja kaikesta niiden tunteilusta. Niissä ei ole tosin itsenäistä runollista elämää, mutta ne ansaitsevat huomiotamme sellaisen kirjailijan kokeina, joka on näytelmän alalla ensi sijassa teoretikko ja vasta toisessa sijassa runoilija. Mitä Diderot tosiaankin sai aikaan, merkitsee tässä suhteessa paljon vähemmän kuin mitä hän aikoi, s.o. kuin ne periaatteet, joita hän tahtoi valaista, ja se menettelytapa, josta hän tahtoi antaa näytteen. Ohjelma huvitti häntä enemmän kuin itse työ — se käy kylläkin selvästi ilmi siitä, että tarkoitus lakkaamatta paistaa näytelmien vuoropuhelusta. Ja tätä seikkaa todistaa vielä paremmin kirjailijan into itse selitellä teostaan. Diderot oli ennenkaikkea arvostelija, ja sentähden oli hän tuskin saanut teatterikappaleensa valmiiksi, kun hän jo kävi niitä tulkitsemaan. Kenellä on oikean arvostelijan vaistot veressään, hänhän ei voi jättää edes oman mielikuvituksensa tuotteita uhraamatta arvostelun erittelyhalulle. Niin varustettiinkin _Le Fils naturel_ ja _Le Père de famille_ selittävillä jälkikirjoituksilla, pitemmällä kuin itse näytelmät. Eikä minun tarvitse sanoa, että nämä jälkikirjoitukset ovat paljon huvittavampia, paljon omintakeisempia ja paljon välittömämpiä kuin nuo epäonnistuneet näytelmät. Siitä, mitä hän on kirjoittanut omista teatterikappaleistaan, voi paljon paremmin kuin kappaleesta itsestään muodostaa käsityksen niistä näytelmäihanteista, jotka pyrkivät näkyville ajan virrasta ja joita Diderot, rientäessään aina eteenpäin joutuisimpien joukossa, oli kerkeämpi huomaamaan ja kiihkeämpi toteuttamaan kuin kukaan muu.

Kun Englannissa ja Saksassa oli kerran alettu rikkoa sitä vanhaa perinnäistapaa, joka vaati, että vain kuninkaat ja ruhtinaat saivat esiintyä murhenäytelmissä, kun sitävastoin porvarillisten luokkien elämää voitiin käsitellä vain huvinäytelmissä ja ilveilyissä, niin oli luonnollista, että Diderot tulisi liittymään näihin uudistuspyrkimyksiin. Ken oli niin kaunopuheisesti asettunut puolustamaan käsityöläisten etuja ja ken oli niin innokkaasti toiminut käsityön merkityksen kohottamiseksi, hänhän ei aivan yksinkertaisesti voinut pysyä syrjässä silloin kun oli kysymys, niinkuin joskus on sanottu, "porvariston julistamisesta oikeutetuksi saamaan osakseen vakavan näytelmän kunnian". Diderot ei olisi ollut Diderot, ellei hän olisi tahtonut teatterikappaleissaan osoittaa, että traagillisia tapauksia voi sattua keskiluokan kodeissa yhtä hyvin kuin hoveissakin. Hän, joka oli niin innokkaasti tutkinut kaikkia erilaisia käsitöitä ja jota oli huvittanut eri ammattien elin- ja työolojen lakkaamaton vaihtelu, hän ei saattanut myöskään tyytyä klassillisen näytelmän yleistäviin, melkein kohteettomiin ihmistyyppeihin. Tarmokkaammin kuin kukaan ennen huomautti hän siitä, että se traagillinen ja koomillinen ihannoiminen, jota näytelmä oli tähän asti tavoitellut, oli saanut elämänkuvauksen menettämään rikkautta enemmän kuin voittamaan yleispätöisyyttä. Sen uuden näytelmän, jonka puolustajaksi Diderot ryhtyi, ei sentähden pitänyt esittää ihmistä itsessään, _l'homme en soi_, vaan ihmistä sellaisena, miksi hänet ovat muodostaneet ympäröivät olot, ammatti ja yhteiskunnallinen asema. Sen sankarien ei pitänyt olla joidenkin vanhojen tai kaukaisten valtakuntien kuninkaita, eikä myöskään arvoltaan ja asemaltaan tuntemattomia yleisten paheiden tai heikkouksien edustajia; vaan niiden piti olla perheenisiä, kirjailijoita, upseereja, kauppiaita, kansalaisia ja herrasmiehiä y.m. pikemmin kuin tyypillisiä ihmisiä. Heidän elämäänsä piti esittää kaikkine suurine ja pienine, tavallisen ihmisen oloa myllertävine ristiriitoineen. Ja tähän esitykseen oli mahdutettava tarpeellinen määrä tunteellisuutta ja siveellisesti kasvattavaa opetusta.

Nämä Diderot'n ohjelman kohdat toteutuivatkin ennenpitkää varsin yleisesti 18. v. s:n näytelmäkirjallisuudessa. Diderot saa hyvin suuressa määrässä kantaa edesvastuun kaikista niistä traagillista ylevyyttä puuttuvista murhenäytelmistä ja koomillista hilpeyttä kaipaavista huvinäytelmistä, jotka valtasivat eurooppalaiset teatterit 1700-luvun lopussa, siksi kunnes niiden vallan mursivat Goethen ja Schillerin uusantiikinen murhenäytelmätyyppi ja se uusi huvinäytelmä, jonka Englannissa loivat Goldsmith ja Sheridan ja Ranskassa Beaumarchais. Mutta jos "Perheenisän" ja "Lehtolapsen" antama esimerkki osoittautui siten turmiolliseksi kirjalliselle kehitykselle, niin ei tule unohtaa, että paras osa oman aikamme näytelmäkirjallisuutta kuuluu juuri sen todellisuustajuisen, vakavan porvarillisen näytelmän alaan, jonka olemusta Diderot koetti tutkielmissaan luonnehtia. Jos tämän lajin arvoa aikaisemmin alensivat monet matalat, tunteilevat kappaleet, niin on sen nostanut uudelleen kunniaan suuri nykyaikainen näytelmäkirjallisuus, joka on kauvan Diderot'n kuoleman jälkeen todistanut, että hän kuitenkin oli suuresti katsoen osunut oikeaan aavistellessaan teatterin uusia tehtäviä ja tulevaisuudenmahdollisuuksia.

Oikein arvostellaksemme Diderot'n näytelmäkirjailijatointa, tulee meidän lisäksi huomata, että hän vain kahtena ikävuotenaan työskenteli teatteria varten. Jos ensyklopediahuolet olisivat suoneet hänelle enemmän aikaa, olisi hän ehkä vähitellen kyennyt paremmin hallitsemaan näytelmän tekotaitoa. Siinä suhteessa onkin kuvaavaa, että "Perheenisä" osoittaa melkoista suurempaa kypsyyttä kuin kaksi vuotta aikaisemmin sepitetty "Lehtolapsi", ja että Diderot'n onnistunein näytelmäkoe on muuan pieni tuokiosepitelmä 1770-luvulta, joka hänen kuolemansa jälkeen tavattiin hänen käsikirjoitustensa joukosta. Huolimatta näistä tosiasioista ja huolimatta niistä mainioista näytelmää koskevista ajatuksista, joita Diderot esittää tutkielmissaan, en kuitenkaan usko maailman menettäneen hänessä suurta teatterirunoilijaa. Häneltä puuttui m.m. se keskitetyn, harkitsevan sommittelun kyky, joka on välttämätön, jos mieli näytelmän muutamien tuntien ajan kiinnittää katsojain tarkkaavaisuutta. Hänen lahjakkuutensa oli kaikesta rikkaudestaan huolimatta ylipäänsä liian katkelmallista, jotta hän olisi kyennyt luomaan eheitä ja lujia runoteoksia. Mutta _yksi_ näytelmäkirjailijan edellytys oli hänellä sentään kehittyneempikin kuin useilla muilla, sillä hän kykeni, milloin vain tahtoi, kirjoittamaan sujuvaa, luonnollista ja eloisaa vuoropuhelua. Teatterikappaleissaan ei hän sitä, sen pahempi, tahtonut, sillä niissä oli hänestä ennenkaikkea oltava tunteellinen, kaunopuheinen ja jalohyveinen. Mutta kun hän sai olla lainkaan ajattelematta yleisön arvostelua ja vain ystäviään varten kirjoitella mietteitään sellaisista filosofisista, uskonnollisista tai siveellisistä kysymyksistä, joita ei sensuuri olisi sallinut hänen käsitellä painetuissa teoksissa, osui hän aivan etsimättä siihen juttelusävyyn, joka oli hänen paras ilmaisukeinonsa. Ja tuloksena tästä oli joukko näytelmäntapaisia vuorokeskusteluja, jotka sisältönsä puolesta kuuluvat tieteen alaan, mutta jotka muodoltaan ovat n.s. kaunokirjallisuutta, vieläpä suuremmalla oikeudella kuin useimmat muut Diderot'n teokset.

VII.

Diderot ei kaiketikaan ollut ensimäinen uudenaikainen kirjailija, joka on keksinyt esittää teoreettisia mietteitään keskustelun muodossa. Mutta hänellä ei ole useatakaan kilpailijaa siinä taidossa, millä hän on filosofisissa vuoropuheluissaan osannut elävöittää esitystään ja tehdä todisteensa oppimattomankin lukijan tajuttaviksi. Pintapuolisesti tarkastettaessa saattaisi ehkä tuntua liioittelulta se John Morley'n sana Diderot'n _Le Neveu de Rameau'sta_, että tämä vuoropuhelu on lajissaan mestarillisin ja vaikuttavin, mitä on kirjoitettu sitten Platonin aikojen. Mutta jos, niinkuin Morley on, varovaista kyllä, tehnyt, samalla huomautetaan Diderot'n todellisuustajunnan ja antiikin ajattelijan runollisen ihanteellisuuden vastakohtaisuudesta, niin on täysi oikeus verrata ei ainoastaan tämän, vaan kaikkien Diderot'n vuorokeskustelujen muotoa suureen kreikkalaiseen esikuvaan. Kaikista muista erilaisuuksistaan huolimatta on heillä molemmilla sama personallinen ajattelijainnostus, joka on tehnyt filosofian, uskonnon ja siveysopin teoreettisista kiistakysymyksistä dramallisia aiheita. Ja kuvaavaa on — mainitaksemme toisen, vaikkakin vähemmän oleellisen luonteenpiirteen — että sekä vanha kreikkalainen että 1700-luvun ranskalainen panevat mielellään todellisia, tunnettuja henkilöitä esiintymään pienissä aatenäytelmissään. Kuinka elävästi muistuukaan siten mieleen Platonin vuoropuhelujen tuttavallinen tapa kertoa Sokrateen ja hänen oppilaidensa pitopöydässä tapahtuneita keskusteluja, kun Diderot'n teosten joukossa tapaa erään pikkunäytelmän, nimeltä _Le rêve de d'Alembert_, missä ensinnä d'Alembert ja Diderot ja sitten d'Alembert, hänen ystävättärensä neiti de L'Espinasse ja hänen lääkärinsä, tri Bordeau vaihtavat ajatuksiaan eräistä uudenaikaisen luonnonfilosofian peruskysymyksistä.

Vuorokeskustelu _D'Alembert'in uni_ jakautuu kahteen lukuun tai, tekisi melkein mieli sanoa, kahteen näytökseen. Ensimäisessä näytöksessä johtaa Diderot itse puhetta, d'Alembert'in vain muutamilla epäilevillä lauseilla keskeyttäessä hänen kaunopuheliaisuutensa tulvaa. Käy selville, että Diderot'n huomio on eräiden fysiologisten ja lääketieteellisten teosten johdosta kohdistunut uusimpiin elimellisen elämän syntyä käsitteleviin teorioihin. Näistä teorioista katsoo hän saaneensa ratkaisevan todistuksen kartesiolaisen kaksinaisuusopin pätemättömyydestä, jota oppia hän oli jo aikaisemmissakin kirjoituksissaan vastustanut. Sillä vakuuttamisinnolla, joka on hänelle ominainen, koettaa hän nyt saada d'Alembert'in ymmärtämään, ettei ruumiin ja sielun, eli, niinkuin ajan filosofisen kielenkäytön mukaan sanottiin, ulottuvan aineen, substanssin, ja ajattelevan aineen välillä ollut mitään oleellista eroa. Eihän ollut mahdollista osoittaa, missä elämä alkoi ja missä se loppui, ja sentähden kävi hyvinkin ajatteleminen, että kaikella aineella, jopa kivelläkin, oli piilevä tuntemiskyky. Niin, Diderot tahtoi mennä vieläkin pitemmälle: hän tahtoi osoittaa, että niinkuin elimellisten olentojen nähdään kivettyvän, niin voitaisiin myös mielikuvituksessa nähdä kiven vuorostaan muuttuvan elimelliseksi elämäksi, s.o. jonkun patsaan marmori jäsenten muuttuvan elävän olennon lihaksiksi. Kun marmori oli jauhautunut soraksi ja sora muuttunut mullaksi ja multa imeytynyt kasvin mehuihin ja kasvi tullut eläinten ja ihmisen ravinnoksi, niin siinä yksi ainoa suuri kiertokulku sitoi näennäisesti kuolleen elävään. Tämän kokonaisuus- ja yhtenäisyysnäkemyksensä hurmaamana jatkaa sitten Diderot aateskeluaan niistä kehitysasteista, jotka johtavat yksinomaan tuntevista olennoista ajatteleviin olentoihin, elämäntoimintojen esiintymisestä munassa ja sikiössä, itsestäänsikiämisestä y.m., y.m., siksi kunnes hänen harvasanainen kuuntelijansa keskeyttää hänet lähteäkseen kotiin nukkumaan tuon väsyttävän pakinan vaivoista.

Niin varovainen mies kuin se d'Alembert, jonka historiasta tunnemme, ei kaiketi voinut muuta kuin väsyä Diderot'n rohkeista ja hurjina kiitävistä päähänpistoista. Mutta toiselta puolen on käsitettävä hänet liian viisaaksi ja tietorikkaaksi, jott'eivät hänen ajatuksensa olisi askarrelleet edelleen kaikissa niissä väitteissä, mitä Diderot oli esittänyt. Tultuaan kotiin on hän sentähden heti vaipunut uneen ja unessa ovat hänen aivonsa jatkaneet niitä todisteluja, joita oli illan keskustelussa kosketeltu. Hän on unessa pitänyt elävistä kuiduista ja epäelimellisistä ainejoukoista niin hirvittäviä yksinpuheluja, että hänen rakastajattarensa on pelästyneenä lähettänyt hakemaan lääkäriä saadakseen selville, onko hän saanut kuumetaudin tai tullut suorastaan hulluksi. Sellainen on juoni vuorokeskustelun toisessa osassa. Siinä saamme kuunnella haastelevan keskenään neiti de L'Espinasse'in, joka lukee tri Bordeau'lle, mitä hän on yöllä ennättänyt kirjoittaa muistiin d'Alembert'in sekavista puheista, ja tri Bordeau'n, joka lohduttaa häntä vakuuttamalla, ettei suinkaan houraus, vaan syvä viisaus puhu uneksijan haaveista. Kun näin lääkärin tieteelliset selitykset törmäävät vilkkaassa sananvaihdossa tuon älykkään, mutta filosofisesti kouluttamattoman ystävättären yksinkertaista arkiymmärrystä vastaan, tapahtuu välistä, että nukkuja puuttuu puheluun muutamin uusin haavein, jotka näyttävät olevan peräisin korkeammasta maailmasta kuin siitä, missä valveilla olevat ihmiset pohtivat ajatuksiaan. On jotakin tutunomaista ja osittain jopa koomillistakin sen 1700-luvun makuuhuoneeseen sijoitetun laatukuvan sommittelussa, joka nousee silmiemme eteen lukiessamme tätä kummallista vuorokeskustelua. Mutta samalla on tässä kohtauksessa ihmeellinen, melkeinpä ylevä tunnelma, sillä d'Alembert'in kuviteltuun hourailuun on Diderot mahduttanut kaiken, mitä hänen oma ajatuksensa on osannut aavistaa niistä uusista suurista perusopeista — luonnossa vallitsevasta yhteydestä, siirtymisestä olotilasta toiseen, elimestä elimeen tai lajista lajiin tapahtuvasta kehityksestä — joita ovat paljoa myöhemmin tieteellisesti muodostelleet Goethe, Lamarck ja Darwin. Hän on antanut mielikuvitukselleen vapaat ohjat ja kirjoittanut sellaisella vauhdilla ja riemulla, että mekin saatamme huomata, kuinka onnelliseksi hän tunsi itsensä saadessaan elää aikana, jolloin aatteet uudistuivat ja maailmankuva muuttui uudeksi suurien luonnontieteellisten keksintöjen vaikutuksesta.

Diderot oli joutunut hourauksen valtaan "filosofisen" elämänkatsomuksen tenhoamana. Kaksinaisuusoppiin liittyvät käsitystavat ja periaatteet ansaitsivat hänen mielestään tuomionsa. Luonto yksin, tuo ainoa ja yhtenäinen, saattoi olla uskonnon ja siveysopin pohjana, tai oikeammin: luonnon palvonnan piti korvata uskontoa ja siveysoppia. Sellaisia mietti Diderot niinä vuosina, jolloin hän liikkui parooni Holbach'in maatilalla vierailevain kyynillisten pilkkaajain piireissä. Myöhemmin asettui hän kyllä jonkun verran varovaisemmalle kannalle materialististen oppien liioittelujen suhteen, mutta näin ei käynyt ennen kuin hän oli itse ennättänyt ilmaista samaa elämänkäsitystä eräissä vuorokeskusteluissa. Niinpä julistavat puhdasta naturalistista siveysoppia esim. "Erään filosofin ja markisitar ————:n keskustelu" tai "Liite Bougainville'in matkaan". Tässä jälkimäisessä vuorokeskustelussa on Diderot sitäpaitsi — kuvaillessaan Tahitin alkuasukkaiden viettämää hänen nähdäkseen erinomaisen onnellista luonnonelämää — kehitellyt sitä teoriaa, että sukupuolielämä on kokonaan riippumaton kaikista siveellisistä arvostelmista, joka teoria osoittaa hänen omaa rakkauskäsitystään leimanneen suorasukaisuuden, mitä melkein tekisi mieli nimittää latteaksi. Ja "Erään isän ja hänen lastensa keskustelussa" on hän ilmoittanut, että hänen nähdäkseen on yksityisellä ihmisellä oikeus asettua vallitsevien siveyskäskyjen yläpuolelle silloin kun hänen käsityksensä yleisestä edusta sitä vaatii. Jos joku sentähden haluaisi väittää, että Diderot on ollut osaltaan valmistamassa sitä siveellistä kurittomuutta, joka liittyi suureen uudistusliikkeeseen, niin kävisi kylläkin vaikeaksi kokonaan vapauttaa häntä syytöksestä. Hän ei olisi ollut se aikansa tyyppi, mikä hän oli, ellei vapauspyrkimys esiintyisi myös vähemmän miellyttävine puolineen hänen tuotannossaan. Ken etsii syytösainehistoa 1700-luvun itsekästä onnimoraalia vastaan, tapaa kyllä Diderot'n kirjoituksista useita tarkoitustaan palvelevia lausuntoja. Tätähän sopi vain odottaakin. Mutta kummallisempaa on, että samaisen Diderot'n teoksissa esiintyy myöskin eräs tuon itsekkään onnimoraalin epäsuora arvostelu, joka terävyydessään vaikuttaa musertavammin kuin mikään syytös. Ainakin minusta näyttää siltä kuin ei taitavinkaan vastustaja olisi juuri paremmin osannut satuttaa naturalistisen siveysopin arkoihin kohtiin kuin Diderot kuuluisassa vuorokeskustelussaan _Rameau'n veljenpoika_.

Tässäkin vuorokeskustelussa johtaa yleisesti tunnettu henkilö pakinaa. Nimisankari oli näet todellinen rappiolle joutunut pariisilais-originaali, joka oli herättänyt huomiota sentähden, että hän oli kuuluisan säveltaiteilija Rameau'n sukua. Hänkin oli perinyt hyvän joukon sitä erikoislahjakkuutta, joka oli tehnyt hänen sedästään Ranskan etevimpiä säveltäjiä, ja hänellä oli sitäpaitsi terävä järki ja pureva kieli. Mutta häneltä puuttuivat kaikki ne luonteenominaisuudet, joita tarvitaan taiteilijauralla samoinkuin yleensä kaikilla elämänurilla menestymiseen. Hän oli laiska ja nautinnonhimoinen ja hän piti sentähden parempana elää loisena perheissä, missä hänelle tarjottiin aterioita hänen sukkeluuksiensa tuottaman huvin hinnasta. Muutoin maleksi hän kahviloissa ja kaduilla ja sai yhtä ja toista pientä apua niiltä, jotka halusivat kuunnella hänen lörpötystään. Sellaiseksi kuvataan häntä ajan muistelmissa, eikä sentähden olekaan vaikeata uskoa, että todellinen tapaus on ollut niiden tietojen pohjana, joita esitetään Diderot'n vuorokeskustelun johdannossa.

Tekijän kerrotaan nimittäin eräänä iltapäivänä joutuneen Café de la Régence'issa puheisiin Rameau'n kanssa. Kun ei hänellä sillä hetkellä ollut muutakaan tekemistä, on hän ryhtynyt kuuntelemaan miehen elämänkokemuksia ja periaatteita. Sitten on hän, niin vakuuttaa hän lukijalle, merkinnyt muistiin kaiken, mitä on Rameau'lta kuullut, säilyttämällä hänen omat sanansa. Ja niin ovat kaikki tuon rappiolle joutuneen katufilosofin puheet — tai ehkä paremmin: otaksutut puheet — saaneet sijansa eräässä maailmankirjallisuuden ihmeellisimpiin kuuluvassa vuorokeskustelussa, joka näennäisen oikullisesti hypähtelee alalta toiselle — taiteilijasielutieteen kysymyksistä aina kasvatuskysymyksiin — mutta joka kaikessa harhailevassa kulussaankin on niin täynnä sattuvia huomioita kosketelluista asioista, niin täynnä loistavan älykkäitä päähänpälkähtämiä ja niin täynnä hullunkurisen haaveellista hirtehishuumoria, että on kuin juhlaa lukea sitä uudelleen, kuinka monet kerrat sen ennen liekin lukenut.