Part 4

Aikaisemmin on jo mainittu, että Voltaire oli d'Alembert'in välityksellä joutunut ottamaan osaa sanakirjayritykseen. Hänen nähdäkseen edusti juuri d'Alembert tätä yritystä, ja hän vaati sentähden käsikirjoituksiaan takaisin vähän senjälkeen kun hänen ystävänsä oli eronnut toimituksesta. Hän asettui nyt samalle kannalle kuin aikaisemminkin vaihtaessaan tietokirjan ensimäisen niteen liiallista varovaisuutta. Ilman vapautta, sanoi hän, ei työtä voitu suorittaa loppuun, ja Diderot'n pitäisi sentähden olla yhtä viisas kuin hänen virkaveljensäkin, s.o. luopua työstä, jonka sorto teki melkein mahdottomaksi. Tai jos hän itsepäisesti halusi jatkaa, niin tulisi hänen ainakin julkaista sitä muualla kuin Pariisissa. Voltaire itse ehdotti Lausanne'ia, Fredrik Suuri kutsui tietokirjaa Berliiniin ja Katariina tarjosi pietarilaiset kirjapainonsa sen käytettäväksi.

Mutta Diderot ei huolinut enempää varoituksista kuin houkutuksistakaan. Hän tahtoi päättää työnsä ja hän tahtoi päättää sen juuri Pariisissa. Häntä sitoi tunne, jota eivät hänen aikalaisensa vielä voineet täysin käsittää: se velvollisuudentunto, joka on perusaineksena nykyaikaisen kirjallisen ammattimiehen siveysopissa ja jonka sisimpänä olemuksena on sopimuksen pyhyyden kunnioittaminen. Kustantaja ja työmiehet olivat riippuvaisia hänestä; sentähden ei hänellä ollut oikeutta väsyä kesken. Ja sentähden ei hän masentunut, vaan jätti viranomaisille lakkaamatta valituskirjoituksia ja vaati oikeuttaan. Kun vihdoin uusi hallituksen antama käsky koetti pakottaa kustantajaa suorittamaan takaisin tilausmaksut, sai Diderot hänet olemaan tottelematta. Hän alkoi salaa valmistella kymmentä jälelläolevaa tekstinidettä, voidakseen sitten sopivalla hetkellä lähettää ne tilaajille yht'aikaa yhdentoista kuvia ja piirroksia sisältävän niteen mukana. Hän teki uuden sopimuksen, joka antoi kaikki edut kustantajalle ja kaikki vaivat toimittajalle. Ja niin oli hän kesällä 1759 taas täydessä työssä, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut. Samaan aikaan kuin paavi julisti hänen yrityksensä pannaan, alkoivat kirjanpainajani koneet työskennellä. Se oli rohkeata, mutta Diderot tunsi hallituksensa ja tiesi, ettei ollut niin hirveätä olla hiukan tottelematon.

Todellisuudessa ei asia ollutkaan niin toivoton kuin Diderot'n aputoimittajat olivat luulleet, 18. v. s:n Ranskassa saattoi tapahtua, että kirjailijat, joita sensuuri ahdisti, voivat saada apua itseltään ylipainoasiamieheltä. Hallituspiireissä vallitseva kurittomuus teki hallituksen heikoksi. Silloin tällöin oli pakko antaa perään jesuiitoille ja kieltää eräitä kirjoja, mutta kiellot annettiin useinkin vain silmän lumeiksi, ja jesuiittoja vihattiin liiaksi, jotta olisi kauvankaan pidetty voimassa tällaisia väkinäisiä toimenpiteitä. Tässä keskinäisen kilpailun ja kateuden pelissä saattoi kestävä mies, joka osasi odottaa, toivoa joskus tapahtuvan suotuisiakin käänteitä. Eikä Diderot väsynytkään, vaan taisteli ja neuvotteli samalla kertaa, siinä sivussa lisäten kahdenkertaiseksi työnsä vauhdin. Hän ei ollut nyt yksinomaan ainoa julkaisija ja toimittaja, vaan tarkasti hän myös itse kaikki käsikirjoitukset, lukipa korjausvedoksetkin. Samalla sepitti hän hyvän osan parhaita kirjoituksiaan filosofian, sielutieteen, historian ja valtiotieteen alalta. Se oli voimannäyte, joka pakotti Voltaire'inkin sitä ihailemaan. Diderot oli, kirjoitti Voltaire, samalla kertaa sekä Herakles että Atlas, joka yksinään kantoi tuota suurta yritystä väkevillä hartioillaan.

Käyttämällä kaiken mahtavan tarmonsa onnistui Diderot'n saattaa työnsä loppuun, apulaisenaan muuan vaatimaton, mutta ahkera ja sitkeä mies, joka oli liittynyt häneen viimeisinä vuosina. V. 1764 voi hän, niinkuin hän itse sanoi, huutaa maan olevan näkyvissä, ja v. 1765 ilmestyivät kaikki viimeiset tekstiniteet, salaa jaettaviksi niille tilaajille, jotka poliisi oli hyväksynyt. Julkaisija oli varmaankin hyvin tyytyväinen nähdessään jättiläistyönsä nyt vihdoinkin kaikista vastuksista huolimatta suoritettuna. Mutta voittoriemuun valoi katkeruuden pisaran se viime hetkessä tehty havainto, että hänen kustantajansa oli toiminut salaa sensorina ja poistanut pelkän varovaisuuden nimessä pitkiä pätkiä Diderot'n tekstin viimeisistä korjausvedoksista. Pettyneenä jätti hän työnsä, ja surumielin valitti hän tuhlanneensa niin suuren osan elämästään ensyklopedistain pesässä.

IV.

Diderot'in valitus ei ollut kuitenkaan kaikin puolin oikeutettu. Merkitsi tosin menetystä hänen tilissään, että hän oli ollut niin pitkän ajan uponneena epäitsenäiseen julkaisutyöhön. Mutta hän oli kuitenkin saanut tällä ajalla useita voittojakin, eikä ainoastaan tietämisessä ja kokemuksessa, vaan myös ulkonaisissa eduissa. Vaikkeikaan työ ollut taloudellisesti tuottanut hänelle suuria rikkauksia, niin oli hänen yhteiskunnallinen asemansa sen johdosta toki muuttunut aivan toiseksi kuin mitä se oli ollut. Astuessaan tuon suuren yrityksen johtoon oli hän aivan tuntematon kynäniekka, jolla ei ollut minkäänlaisia vaikuttavampia suhteita. Mutta sanakirjan kautta tuli hän tunnetuksi koko kirjallisessa maailmassa. Hän pääsi sen seurapiirin jäseneksi, joka määräsi sävyn elämälle Pariisissa ja koko Europassa. Siten muodostuukin nyt hyvä osa hänen historiaansa niiden seurapiirien historiaksi, joissa hän liikkui. Ja huomattavaa on tällöin, että juuri Diderot'in kirjoituksista saadaan mitä mainiointa ainehistoa näiden kuuluisain keskuksien tuntemiseksi, joissa uuden ajan elämänkatsomusta kehiteltiin ja kypsyteltiin.

Diderot'n _Lettres à M:lle Volland_ tekevät nimittäin paremmin kuin mikään muu säilynyt lähdeteos nykyaikaiselle lukijalle mahdolliseksi muodostaa havaannollisen käsityksen siitä elämästä, jota 18. v. s:lla elettiin ranskalaisissa kodeissa ja ranskalaisissa salongeissa. Ja näiden kirjeiden avulla tutustuu hän myös paraiten siihen mieheen, joka liikkui näissä kodeissa ja salongeissa ja joka harvinaisen suorasukaisesti merkitsi muistiin kaikki, mitä hän niissä näki ja kuuli.

Diderot'n runsaassa tuotannossa ei minun nähdäkseni ole toista teosta, joka voisi mielenkiinnon puolesta kilpailla niiden 139 kirjeen kanssa, mitkä hän vv. 1759-1774 lähetti neiti Volland'ille ja mitkä vasta vuonna 1830 tarjottiin yleisön käsiin painattamalla Pietarin Keisarillisessa Kirjastossa säilytetyt alkuperäiset kappaleet. Vain niiden avulla pääsemme täydellisesti ymmärtämään, miksi hänen aikalaisensa puhuivat niin suurella ihastuksella hänen kaunopuheisuudestaan ja hänen viehättävästä olemuksestaan. Tuttavallisesti, usein liiankin tuttavallisesti kirjoitellessaan vuosien mittaan lukijattareile, joka oli samalla kertaa hänen rakastajattarensa ja hänen ystävänsä, on Diderot tietämättään jättänyt olemuksestaan jälkimaailmalle kuvan, joka elävyydessään ja näköisyydessään on voittamaton. Maailmankirjallisuudessa ei luultavasti ole useatakaan kirjaa, jota kävisi kirjailijan personallisuutta paljastavan luonteensa puolesta vertaaminen neiti Volland'ille lähetettyihin kirjeisiin. Minä tunnen ainakin vain yhden teoksen, jonka haluaisin asettaa niiden rinnalle: James Boswell'in Samuel Johnson-elämäkerran.

Tämä englantilaisen kirjallisuuden kuuluisin kirjailijaelämäkerta muistuu mieleen Diderot'n kirjeitä lukiessa. Johnson ei ole tosin Diderot'n tavoin lahjoittanut meille suoranaista omatekoista muotokuvaa, sillä hänen apulaisensahan on merkinnyt muistiin jokaisen sanan, minkä hän päästi leveästä suustaan. Mutta Boswell'in tunnontarkkuus on antanut hänen merkinnöilleen suorastaan alkuperäisen soinnun, ja meistä on kuin kuuntelisimme vielä nyt omin korvin niitä keskusteluja, joissa tri Johnson johti puhetta mahdikkaalla varmuudellaan. Välitön, puhtaasti impressionistinen menettelytapa, joka ei pelännyt vuorosanojen piirtämistä tuoreeltaan lyhennyskirjoituksella vaikkapa kalvosimiin, on puhaltanut Boswell'in teokseen sen kuolemattoman elinvoiman. Ja suuresti ottaen on Diderot'kin käyttänyt samanlaista menettelytapaa kertoessaan heti päivällisen tai illanvieton jälkeen ystävättärelleen kaikki, mitä oli tapahtunut ja mistä oli puhuttu. Hän on istuutunut kirjoituspöytänsä ääreen, pää täynnä kirjavia vaikutelmia, päästääkseen poissaolijan ajatuksissaan ottamaan osaa kaikkiin hänen elämyksiinsä. Niin on hän sukaissut maalaavin sanoin kepeitä hahmopiirroksia illan seurueesta ja antanut kunkin tuoda lisänsä keskusteluun. Mutta enimmiten ja mieluiten on hän kirjoittanut itsestään, sillä kunnon Diderot'kaan ei ole vailla turhamaisuuttansa, ja jos hän on sattunut keksimään jonkun onnellisen ajatuksen, pitää hänen Sophie'nsa saada tietää siitä ennen kaikkia muita. Sentähden pitää paikkansa hänestäkin se, mitä on sanottu tri Johnsonista, että "hän on tullut luoksemme läpi vuosisatojen puhellen".

Diderot'n keskustelun sanottiin olleen viehättävämpää kuin hänen kirjoituksensa; hän oli tuokiosepittäjä, joka oli paraiten itseään silloin kun hän oli välittömimmillään, ja sentähden on hänen kirjeistään tullut hänen etevin kirjallinen teoksensa. Niitä lukiessa on kuin saisi aavistuksen hänen kaunopuheliaisuutensa purkautuvasta luonteesta, tuosta tulivuorenvoimasta, joka Taine'in sanaa käyttääksemme kuljetti katkeamattomana virtana mukanaan kaikkea, mitä mahtui Diderofn päähän, "tulta ja hehkuvaa laavaa ja maan uumenista nousevaa jaloa malmia ja kuonaa ja liejua ja lokaa kirjavassa mylläkässä". Neiti Volland ei ollut turhan kaino eikä Diderot'kaan ollut arka — sentähden onkin kirjekokoelmassa pitkiä pätkiä, joita ei käy kääntäminen eikä selostaminenkaan. Mutta kaikesta siitä, mikä on näissä kirjeissä mautonta ainakin meidän aikamme käsitystavan mukaan, nousee sitä täydellisempänä sen miehen kuva, jonka virheitä en minä ole suinkaan tahtonut salata enkä lieventää. Ja kaiken sen ohella, mikä vaikuttaa arkipäiväiseltä tai suorastaan loukkaavalta, on niiden kirjavalla sisällöllä tarjottavanaan mitä yllättävimpiä sattuvan havainnon tai väräjävän tunteellisuuden aatteita. Siinä on sekaisin arveluttavia kaskuja ja filosofisia mietteitä; siinä on opiskeluajatuksia ja matkamuistelmia, jotka väliin paisuvat kaihomielisen runollisiksi romanttisen maisemaluonnon kuvauksiksi; siinä on pieniä uutelonkatkelmia siveysopillis-sielutieteellisiä omantunnonkysymyksiä harkitsevien tuumiskelujen rinnalla; siinä on musiikkia ja runoutta ja rakkautta; siinä on lakkaamatta uudistuvia kärsimättömän odotuksen ilmaisuja rakastetun kirjeiden viipyessä; ja sen pahempi on siinä myös melkein yhtä usein palaavia valituksia niistä vatsan häiriöistä, joita parooni Holbach'in suurilla päivällisillä nautittu liian hyvä ja houkutteleva ruoka on aiheuttanut. Mutta ennenkaikkea on siinä joukko meille arvaamattoman tärkeitä kuvauksia Diderot'n pariisilaisesta perheestä, hänen langreslaisesta lapsuudenkodistaan ja niistä kaupunki- ja maalaistaloista, joissa hän oleskeli ystäviensä vieraana.

Huvittavimmat näistä kuvauksista ovat ne, jotka koskevat parooni Holbach'in ja rouva d'Epinay'n kodeissa liikkuvaa seuraelämää. Näiden ystävien maatiloilla oleskeli hän vuosittain useampia viikkoja peräperää, ja kumpaisessakin paikassa joutui hän kosketuksiin samoinajattelevien kanssa, joiden piirissä hän viihtyi kuin kotonaan. — Grandval, Holbach'in asunto, oli suuri ja rikas linna, missä äärimmäiseen uskontunnustukseen lukeutuvat filosofit tiesivät aina saavansa vieraanvaraisen vastaanoton. Isäntä esiintyi itsekin kirjailijana, vaikkei hänen tuotteitaan nykyään enään monikaan lukene. Mutta hänen mieskohtainen vaikutuksensa merkitsi paljon enemmän kuin hänen kynäilynsä, ja häntä muistellaan hänen hyvien päivällistensä takia paljon enemmän kuin hänen kirjojensa. Hän on ruokkinut "die Besten seiner Zeit", ja sentähden tulee hän elämään kautta kaikkien aikojen. Hänen pöydässään oli keskustelusävy vapaampi kuin missään muussa salongissa. Pauhattiin "taika-uskoa" vastaan ja vainottiin melkein vihaten sitä jumalaa, johon ei enää sanottu uskottavan. Holbach'ista oli jumalankieltäminen pyhä asia, ja hän ilmaisi materialistista maailmankäsitystään tahallisen kyynillisesti. Mutta huolimatta kaikesta hänen pakanuutensa epämiellyttävästä asentelusta oli hän kuitenkin nuhteeton ja sävyisä mies, jonka hyväntahtoisuutta hänen ystävänsä pitivät suuressa arvossa. Diderot ei väsykään neiti Volland'ille ylistämästä Grandvarin miellyttävää elämää, siellä kun työ ja seurahuvitus teki päivät rikkaiksi ja vaihteleviksi. Hänen kirjeitään lukiessa saa viehättävän käsityksen siitä voimakkaasta älyllisestä elämästä, mitä elettiin näiden tiedonjanoisten ja keskusteluhaluisten ihmisten parissa, jotka aamupäivisin istuivat kukin häiriintymättömässä ja innokkaassa työssään — söivät sitten runsaan aterian — kävelivät ja haastelivat — kuuntelivat soitantoa illalliseen asti — ja alkoivat sitten loppumattoman iltapakinansa — jota jatkettiin vielä kauvan senjälkeen, kun oli lähdetty salongista — käytävissä matkalla ylempien kerrosten makuuhuoneisiin — ja lopuksi vielä portaissa, missä seisottiin kynttilät kädessä kykenemättä eroamaan ennenkuin oli päästy asian päähän. Ja yö kuluu — ja vaha palaa loppuun kynttilänjaloista, mutta puhetta, puhetta sitä riittää.

La Chevrette'issä, missä rouva d'Epinay piti pientä hoviansa syyskausina, ei Diderot koskaan päässyt niin läheiseksi kuin Holbach'in talossa. Pitkät ajat oli hän tahallaan karttanut joutumasta tekemisiin tuon kirjallisen naisen kanssa, joka silloin piti Rousseau'ta merkillisimpänä _eläimenä_ salongissaan. Mutta sitten kun sekä rouva d'Epinay'stä että Diderot'sta oli tullut Jean Jacques-raukan vihollisia, syntyi heidän välilleen vähitellen jonkunlainen ystävyys. Heidän yhdyssiteensä oli parooni Grimm, rouva d'Epinay'n rakastaja, joka koko elämänsä ajan pysyi Diderot'n läheisimpäna ja uskollisimpana ystävänä. Grimm'in seurassa vietti Diderot pitkiä aikoja rouva d'Epinay'n vieraana La Chevrette'issä. Ja niinpä tapahtui, että me olemme Diderot'n avulla päässeet tutustumaan kaikkiin muihinkin vieraisiin, jotka loivat loistetta rouva d'Epinay'n salonkiin.

Diderot'n neiti Volland'ille lähettäneissä kirjeissä ei meidän kuitenkaan tarvitse joutua kosketuksiin niiden sotkuisten juonittelujen kanssa, jotka synkensivät niin suuren osan rakastettavan emännän elämää. Me vain seuraamme näitä ihmisiä heidän jokapäiväisissä toimissaan tai oikeammin heidän jokapäiväisessä toimettomuudessaan, olkoon sitten kysymys vaelluksista puistossa ja kävelyretkistä tai ajelumatkoista ja lemmenleikistä ja pienistä kiistoista, jotka johtavat sovintoon seuraavan päivän auringon paistaessa tähän keveään elämään. Ketään ei unohdeta näissä kirjeissä, ei edes puistolammikon joutsenia eikä pientä Pouf-koiraa, jonka Diderot ikuistuttaa herkällä kuvauksellaan. Niin elävä ja niin täydellinen on Diderot'n impressionistinen yksityiskohtain maalailu, ettemme me enempää kuin aikanaan neiti Volland menetä juuri mitään kaikesta siitä, mitä tapahtui La Chevrette'issä 1750-luvun kesäkuukausina.

Seurustelu Grimm'in ja rouva d'Epinay'n kanssa johti Diderot'n uuteen hänen kirjailijatoimintansa vaiheeseen. Hänet houkuteltiin nimittäin avustamaan n.s. _Correspondance litteraire'iä_, sanomalehtiyritystä, jota hoiti ystävä Grimm ja johon myös rouva d'Epinay otti tehokkaasti osaa.

V.

Tämä n.s. kirjallinen kirjevaihto oli lyhyesti sanoen eräänlainen aikakauslehti, joka ilmestyi Pariisissa kahtena numerona kuussa ja jota jaettiin tilaajille eri maihin, Italiasta etelässä aina Ruotsiin ja Venäjälle pohjoisessa. Mutta se erosi meidän päiviemme aikakautisjulkaisuista jyrkästi ylimyksellisiin piireihin rajoittuvan levenemisensä puolesta. Sen tilaajat olivat melkein yksinomaan ruhtinaallisia henkilöitä, jotka maksoivat kukin osaltaan vaihtelevia summia, Puolan kuninkaan 400 frangista Venäjän Katariinan 1500 frangiin asti. Tehtävältään muistutti siis tämä aikakauslehti varsin läheltä niitä säännöllisiä yksityisselostuksia, joita monet ulkomaalaiset hallitsijat tilasivat 18. v.s:lla Pariisin kynäilijöiltä, pysyäkseen näiden kertomusten avulla maailman pääkaupungin muotien, teatteritapahtumien ja kirjallisten uutuuksien tasalla. Melchior Grimm olikin alottanut toimittajauransa ottamalla erään ystävänsä puolesta huolehtiakseen kirjeistä, joita tämä oli sitoutunut säännöllisesti lähettämään eräisiin saksalaisiin ruhtinashoveihin. Mutta kun Grimm oli käytännöllinen ja tarmokas mies, ei hän kauvaakaan tyytynyt palvelemaan vain muutamien hallitsijahuoneiden kirjallisena hovihankkijana, vaan laajensi tilaajiensa piirin kauvas yli Saksan valtakunnan rajojen. Siten lisäsi hän vuotuisia tulojaan ja siten saattoi hän myös parantaa sen tavaran laatua, jota hän tarjosi. Muuttamatta vähääkään lähettämiensä selostusten yksityistä luonnetta — huomattava nimittäin on, että hänen lehteänsä jaettiin vain _käsinkirjoitettuina_ kappaleina — kykeni hän näin kohottamaan kirjevaihtonsa ajan etevimmän kirjallisen aikakautisjulkaisun arvoon. Niillä lehdillä, jotka hänen suuresta kirjoitustoimistostaan lähtivät Europan hoveihin ja joita siellä lukivat sekä ruhtinaat että johtavat kirjailijat ja makutuomarit, työskenteli Grimm tehokkaammin ranskalaisen sävyn maailmanvallan hyväksi kuin kukaan julkisten sanomien toimittaja. Ja sitten kun nämä käsinkirjoitetut lehdet on 19. v. s:lla painettu — niistä onkin syntynyt pitkä rivi vankkoja niteitä — ovat ne myöhempien aikojen lukijoille paljastaneet Pariisin elämän 1700-luvulla niin perinpohjaisesti, että tuskin mikään muu samanaikainen julkaisusarja kykenee siinä suhteessa kilpailemaan niiden kanssa.

Että Grimm'in kirjevaihto tuli sisällöltään niin runsaaksi ja vaihtelevaksi kuin se tuli, johtui kyllä jossain määrin toimittajan omista ansioista, sillä Grimm oli monipuolinen ja kyvykäs kynäilijä, vaikkei häntä voidakaan lukea ajattelijain tai runoilijain joukkoon. Mutta sittenkin onnistui hänen ennen kaikkea ihmeellisellä lahjakkaiden miesten keksimistaidollaan kohottaa aikakauslehtensä siihen korkeaan asemaan, mikä sillä oli. Hänellä oli synnynnäisen johtajan vainu kätkössä viruvien kykyjen etsimisessä ja vaistomainen varmuus oikean tehtävän löytämisessä jokaiselle yksityiselle avustajalleen. Lisäksi oli hän ponteva mies, joka osasi hyötyä ystäväinsä työkyvystä yhtä paljon kuin omastaan. Ja kun Diderot, jos kukaan, ei kitsastellut leiviskällään, niin saattoikin tapahtua, että Grimm heitti lehtensä pitkiksi ajoiksi rouva d'Epinay'n ja Diderot'n käsiin, viipyessään itse matkoilla. Hän sai Diderot'in suostutetuksi jäljennyttämään painamattomat romaaninsa _Jacques le Fataliste'in_ ja _La Religieuse'in_ kirjevaihtoon, voidakseen siten tarjota pienelle lukijapiirilleen kaksi tuotetta, joista ei suurella yleisöllä ollut minkäänlaista tietoa. Ja hän saavutti suuren, kaikiksi ajoiksi muistettavan toimittajamenestyksensä houkutellessaan v:sta 1759 alkaen Diderot'n sepittämään tuon käsinkirjoitetun aikakauslehden tilaajille säännöllisiä arvosteluja niistä suurista maalaus- ja kuvanveistonäyttelyistä, joita 18. v. s:lla joka toinen vuosi järjestettiin Pariisiin. Tehdäkseen ystävälleen palveluksen — ja osaksi ehkä myöskin omassa sielussaan elvyttääkseen niiden aikojen muistoja, jolloin hän nuorena kiertolaisena oli maleksinut maalarien ja kuvanveistäjäin työpajoissa — antautui Diderot taidekirjailuun, josta muodostui hänen tuotantonsa tunnetuimpia ja meidän päivinämmekin luetuimpia osia.

Kun nimittäin monien Diderot'n muiden teosten osaksi on tullut klassillisten suurteosten tavallinen kohtalo: niitä ylistävät monet, mutta lukevat harvat, on hänen kirjoitelmillaan maalauksesta ja kuvanveistosta aina ollut taattu yleisönsä taiteilijain ja arvostelijain piirissä. Tällä en tahdo kuitenkaan sanoa, että niitä olisi siellä yksinomaan ihailtu. Kaukana siitä. On kyllä kirjoittajia, jotka ovat kehuneet Diderot'ta uudemman kirjallisuuden ensimäiseksi varsinaiseksi taidearvostelijaksi, kun taas toiset ovat sanoneet hänen artikkeliensa olevan varoittavia esimerkkejä siitä, kuinka kuvaamataiteiden arvostelua ei tule kirjoittaa. Mutta hänen menettelytapansa kiittäjät ja laittajat ovat kuitenkin siinä suhteessa yksimielisiä, että he antavat tunnustuksensa sille suurenmoiselle kirjailijakyvylle, millä Diderot on hoitanut kirjeenvaihtajatointansa suurista näyttelyistä puhuessaan. Ja ken huvikseen lukee näitä pian 200 vuotta vanhoja taidekronikoita, hänen ei tarvitse niin vakavasti huolehtia siitä, missä määrin ne pitävät yhtä vallitsevien taideteoriojen kanssa, sillä kirja on yhätikin täynnä elämänlämpöä, ja se merkitsee lopultakin enemmän kuin lait ja profeetat.

On muutoin helppo ymmärtää, ettei Diderot olisi voinutkaan kirjoittaa taidearvosteluansa niiden periaatteiden mukaan, joita käytetään johonkin nykyaikaiseen näyttelysalonkiin tuotuja taide-esineitä käsiteltäessä. Diderot'n kirjoituksethan levisivät melkein yksinomaan sellaisen yleisön keskuuteen, jolla ei ollut tilaisuutta itse nähdä käsiteltyjä tauluja eikä veistoksia ja jolta ei siis voinut vaatia suurempaa kiintymystä taideteosten teknillisiin ominaisuuksiin. Niissä olosuhteissa menetteli hän kaiketikin vain oikein kun hän otti tehtäväkseen tarjota lukijoilleen niin tarkkoja ja havaannollisia kuvauksia kuin mahdollista ja elävöittää kuvauksia kertomalla kaikenlaisia juttuja taiteilijoista ja siroittamalla siihen väliin pieniä mietelmiä esitetyistä aiheista ja lyyrillisiä, usein hiukan elegisiä vuodatuksia villin luonnon kauneudesta eli romanttisen maiseman tenho voimasta. Hänen kirjoitelmansa olivatkin sentähden useissa tapauksissa näytteille asetettujen taideteosten johdosta pikemmin kuin niistä itsestään syntyneitä pakinoita, ja niinpä onkin käsitettävää, miksi hänen näyttelykronikoitaan on sanottu huonoiksi malleiksi nykyaikaisille taidearvostelijoille.

Ne, jotka ovat ankarimmin tuominneet Diderot'n kuvaamataidekirjoitelmia, eivät ole kuitenkaan ottaneet riittävästi huomioonsa, että se maalaustaide, josta hänen oli puhuttava, houkutteli tunteistelevine, huvittavine tai mahtipontisine aiheineen aivan harvinaisen voimakkaasti käyttämään puhtaastaan kirjallista tulkintaa. Jos hän sepitti pikku-uuteloita selittääkseen Greuze'in ja Chardin'in tai Boucher'n, Fragonard'in ja Baudoin'in tauluja, niin ei maalareilla itselläänkään ollut siinä mitään valittamisen syytä. Heille oli vain eduksi, että heidän puhtaasti kirjallisia kuvasepitelmiään tulkitsi arvostelija, joka ehkä suuremmalla oikeudella kuin moni meidän päiviemme taidekirjailija olisi saattanut itseensä sovittaa Théophile Gautier'n kuuluisan lauseen: "Je suis un homme pour qui le monde visible existe" (Minä olen mies, jolle näkyvä maailma on olemassa), Diderot'lla oli nimittäin enemmän kuin useimmilla hänen aikalaisillaan ominaisuuksia, jotka ovat välttämättömiä taidearvostelijan henkisessä varustuksessa. Hänellä oli silmän terävyys tavallista paljoa suurempi, ja silmänsä muistin oli hän kehittänyt suorastaan hämmästyttävän varmaksi. Huolimatta suuresta mieltymyksestään kertovaan taiteeseen kykeni hän sentään arvostamaan sellaistenkin taulujen puhtaasti maalauksellista tunnetta, joista puuttuivat niinkin tyystin kaikki kirjalliset tai kuvittavat ainekset kuin esim. Chardin'in hiljaiselotauluista. Mitä enemmän hän askarteli maalauksen ja kuvanveiston kanssa, sitä enemmän oppi hän myös — ehkei vähimmin sentähden, että hän oli niin halukas ottamaan vastaan vihjauksia taiteilijoilta itseltään — huomaamaan puhtaasti teknillisiä ansioita ja puutteita. Hänen myöhäisemmät näyttelykronikkansa ovatkin paljon ammattimaisempia kuin aikaisemmat, ja hän kasvatti siten yleisöään sitä mukaa kuin hän itse kehittyi.