Part 6

Niin houkuttelevaa kuin olisikin esittää muutamia näytteitä pakinasta, jota Diderot ja hänen kummallinen puhekumppaninsa pitävät keskenään, niin ei tila kuitenkaan salli minun ryhtyä laveampiin selostuksiin. En kuitenkaan malta olla kiinnittämättä huomiota niihin vuorokeskustelun kohtiin, joiden tähden olen puhunut siitä naturalistisen siveysopin yhteydessä. _Rameau'n veljenpojan_ monilukuiset ihailijat ovat usein huomauttaneet, että tämä kirjoitus tekee kaikesta vauhdistaan ja muodollisesta loistostaan huolimatta luettaessa paikoittain tuskastuttavan vaikutuksen. Goethe esim., joka jollakin, toistaiseksi selittämättömällä tavalla oli Schillerin kautta saanut siitä haltuunsa käsinkirjoitetun kappaleen ja joka vuonna 1805 julkaisi sen saksaksi käännettynä, tunnustaa suoraan joskus mieltänsä ahdistaneen työn kestäessä, vaikka hän suorittikin kääntämisen "koko sielullaan". Sellaisen sekalaisen vaikutelman ovat luultavasti saaneet enimmät, jotka ovat syventyneet tähän kummalliseen kirjaan. Meitä hurmaa havaintojen terävyys, mutta meitä myös melkein pelästyttää niiden iskevyys, suunnilleen samalla tavalla kuin meitä sekä huvittavat että kiusaavat Jonathan Swift'in satiirit.

Rameau'n kuvaukset siitä yhteiskunnasta, jonka näyttämökoristeiden takana hän on liikkunut kiertolaiselämänsä varrella, muodostuvat nimittäin kaikkein katkerimpiin kuuluvaksi satiiriksi, mitä on milloinkaan kirjoitettu. Hän on nähnyt omanvoitonpyynnön, vallanhimon ja kateuden pöyhkeilevän kaikissa niissä taloissa, joihin hän on poikennut vaelluksillaan. Hän on luullut havainneensa, että hyveet tekevät vain ihmisen onnettomaksi, kun sitävastoin paheet, petos ja mahtavain kumartelu vievät hänet menestykseen ja onneen. Ja kun hän on johdonmukainen ajattelussaan, on hän, Jean Rameau, laatinut itseään varten oman filosofian, joka hänen nähdäkseen on ansiokkaampi kaikkia siihen asti vallinneita järjestelmiä. Kaiken inhimillisen pyrkimyksen pohjana, sanoo hän, on ensinnäkin saada jotakin syödäkseen ja sitten päästä tyydyttämään niin monia muita himoja kuin mahdollista. Ainoa siveellinen vaatimus on sentähden syödä ja pitää hauskaa niin hyvin kuin suinkin. Ken n.s. siveellisistä syistä pidättyy tarttumasta etuun, joka tarjoutuu hänelle, rikkoo Jean Rameau'n siveysoppia vastaan, sillä hänelle on hyötymistaito muuttunut omaksitunnoksi. Tämän mukaisesti on hän myöskin kehitellyt sen järjestelmän, jota hän noudattaa lapsiansa kasvattaessaan. Hän ei suinkaan tahdo ajaa poikansa päähän jaloja siveellisiä toimintaohjeita, jotka hänen kuitenkin olisi ehdottomasti pakko unohtaa, ellei haluaisi päättää elämäänsä kerjäläisenä. Mutta hän harjoittaa häntä sensijaan omaksumaan "taivutetun selän ihailevan asennon", jonka avulla hän voi saavuttaa mahtavain suosion; ja hän opettaa häntä ohjaamaan pyrkimyksensä hänen nähdäkseen ainoaan oikeaan suuntaan näyttämällä niin usein kuin hän suinkin saa kultarahan käsiinsä sitä lapselle hurmaantunein katsein, suutelemalla sitä, kertomalla kaikesta, mitä rahalla voidaan saada ja käymällä kopein askelin yli lattian antaakseen kasvavan ihmisen jo hyvissä ajoin ymmärtää, kuinka mahtavasti sopii liikkua miehen, jolla on rahoja taskussaan.

Kehitellessään yhä yltyvällä kaunopuheliaisuudella siveellistä ja pedagogista ohjelmaansa kohoaa Rameau hahmoltaan yhä korkeammaksi, kunnes tämä ateriailveilijä, tämä parittaja ja imartelija vihdoin menettää yksilöllisyytensä ja nousee eteemme kyynillis-materialistisen elämänkatsomuksen hirvittäväksi tyypiksi. Hän ottaa sanat Diderot'n suusta, jolla ei tunnu olevan mitään muistuttamista hänen kummallista, mutta ajatuksen puolesta johdonmukaista todisteluaan vastaan, kuinka paljon se sitten eronneekin tuon epäitsekkään filosofin omista mielipiteistä. Ja jos katsahtaa Rameau'n väitteiden pohjalle, ymmärtää varsin hyvin, miksi Diderot jää sanattomaksi hänen hirveän siveyspilkkansa edessä. Sillä tämä Rameauhan, joka teeskentelemättä tunnustaa seuraavansa yksinomaan omia viettejään, on jonkunlainen kammottava irvikuva siitä luonnonihmisestä, siitä yksinkertaisesta, vilpittömästä, ennakkoluuloilta säilyneestä olennosta, johon Diderot ja Rousseau ja niin monet muut heidän aikalaisensa olivat turvautuneet siveysfilosofisissa aateskeluissaan. Kun Rameau selittää, ettei hänen tarvitse päästää muita näkökohtia kuin oman edun tavoittelu vaikuttamaan toimintatapaansa, niin ilmaisee hän vain siten liiankin karkeasti samoja ajatuksia, jotka vallitsivat valistusfilosofien piiriin kuuluneiden yltiömaterialistien keskuudessa. Diderot ei tosin itse ollut tehnyt itseään syypääksi näihin suorastaan siveydenvastaisiin korskeiluihin, mutta hän oli ulvonut susien mukana parooni Holbach'in seurapiirissä ja hän oli useissa lausunnoissaan käyttänyt sanantapoja, joita voitiin verrata Rameau'n ihmeväitteisiin. Olisi ehkä liian rohkeata jyrkästi väittää, että Diderot olisi _tietoisesti_ tahtonut arvostella ja moittia käsitystapaa, johon hän itsekin oli näyttänyt taipuvan. Jos ivallinen tuntu on tullut kirjaan hänen tietämättään ja tahtomattaan, niin ei _Le Neveu de Rameau_ olisi suinkaan ainoa maailmankirjallisuuden suurteos, jossa myöhempien aikojen lukijat näkevät paljoa syvemmän merkityksen kuin tekijä itse osasi aavistaakaan. Voitaisiinhan ajatella sellaistakin tulkintaa — ja muutamat etevät kirjallisuudenhistorioitsijat ovatkin siihen päätyneet — että Diderot ei olisi itse täydellisesti käsittänyt, minkä peloittavan kummituksen hän oli loihtinut esiin niillä puheilla, jotka hän oli pannut rappiolle joutuneen Rameau'n suuhun. Sellaista tulkintaa voidaan kyllä ajatella, mutta eipä ole useatakaan syytä, joka puoltaa sen pätevyyttä. Ja minusta näyttää sitäkin todenmukaisemmalta, että Diderot on ollut selvillä kuvaamansa elämänkatsomuksen kamaluudesta, kun hän on myöskin eräissä toisissa kirjoituksissaan osoittanut kylläkin huomattavaa kykyä vapautua toisissa tilaisuuksissa puoltamistaan näkökannoista. Hänhän oli, jos kukaan, sen esteettisen käsitystavan edustaja, joka antaa pääarvon tunteen merkitykselle taidetuotannossa. Hän oli itse tuokiosepittäjä, joka loi parhaat teoksensa hetken innoituksen vallassa. Mutta kun hän 1770-luvun lopulla kirjoitti sen vuorokeskustelun näyttelijän taiteesta, joka on tullut kuuluisaksi nimellä _Paradoxe sur le comédien_, vastusti hän siinä terävästi kaikkia niitä, joiden mielestä innoitus, tunne tai välitön hurmaantuminen saattoi yksinään taata näyttelijälle menestyksen. Hän väitti siinä vain kylmän, harkitsevan järjen, "_le manque de sensibilitén_" tekevän näyttelijästä suuren, kun sitävastoin tunteellisuus sitoi hänet keskinkertaisuuteen. Esteettisten samoinkuin siveellistenkin oppien alalla korjaili hän siis myöhemmin itse niitä mielipiteitä, joita hän oli aikaisemmin kannattanut. Hänen eri vuosiin kuuluvat lausuntonsa ovatkin sentähden usein keskenään ristiriitaisia, ja eräissä tapauksissa saattaa olla vaikeatakin päästä selville hänen kannastaan. Mutta ristiriitaisuudet todistavat ainoastaan, että hänen kirjoituksensa ovat taistelevan elämän ilmauksia, elämän, joka on kamppaillut eteenpäin läpi vastakkaisten mielipiteiden. Hän ei milloinkaan vanhanakaan miehenä kokonaan kieltänyt sitä, mitä hän oli nuorena tunnustanut, mutta hän oppi käsittämään erehtyneensä useissa varhaisemmissa lausunnoissaan, ja tämähän vain tekee hänen kehityksensä kiinnittävämmäksi sen mielestä, joka hänen kirjailijatoiminnassaan näkee hänen miehuusikänsä historian tärkeimmän osan.

VIII.

Diderot’n ulkonaisista elämänvaiheista tällä kaudella ei ole paljon sanottavaa yli sen, mitä on aikaisemmin kerrottu. Tietosanakirjallaan oli hän hankkinut itselleen taloudellisesti murheettoman aseman ja hän olisi voinut tyynenä katsahtaa kohti vanhuuttansa, ellei häntä olisi painanut tuo ranskalaisen perheenisän alituinen huoli tyttärensä myötäjäisistä. Kun hänen Angélique'insa oli päässyt naimaikään, valmistautui hän uhraamaan kirjastonsa, jotta ei tyttären olisi tarvinnut odottaa miestä. Tarjottuaan muutamia vuosia turhaan kirjakokoelmaansa kaupaksi, sai hän sen v. 1765 myydyksi keisarinna Katariinalle suuremmasta summasta kuin hän olisi koskaan osannut pyytääkään, ja hän sai lisäksi oikeuden pitää kaikki kirjansa luonaan niin kauvan kuin hän eli. Tällä anteliaalla tarjouksellaan oli Venäjän hallitsijatar tehnyt Diderot'n järkähtämättömän uskolliseksi palvelijakseen. Diderot osti Pariisista taideteoksia keisarinnan laskuun, hoiti hänen kirjallisia liikeasioitaan, oli hänen kanssaan kirjevaihdossa ja imarteli häntä mauttoman jumaloivin ylistyksin. Kaikella tällä alamaisuudellaan ei hän kuitenkaan, niin hartaasti kuin hän olisi sitä halunnutkin, voinut päästä käymästä mieskohtaisesti Pietarissa kiittämässä keisarillisesta avuliaisuudesta. Niin oli hänen pakko kuudenkymmenen vanhana tehdä suuri Venäjänmatkansa, josta tuli hänen elämänsä merkillisin ulkonainen tapahtuma. Mutta hänen sisäiselle kehitykselleen ei tämä retki merkinnyt mitään. Hän palasi kotiin niin väsyneenä matkan vaivoista, että hänen ystävänsä pitivät häntä murtuneena miehenä. Ja vaikka hän elikin vielä kymmenen vuotta ja kirjoitti viime hetkeensä asti samalla innolla kuin aikaisemminkin, ei hänen vanhuudentuotantonsa kuitenkaan jaksa isostikaan kiinnittää mieltämme. On kuin olisi tuo vanha päivätyöläinen heikontunut henkisesti siinä huolettomassa olossa, mikä tuli hänen osakseen hänen vanhuutensa päivinä. Hänen kotinsa oli mukava, hänellä oli varaa pukeutua hienosti ja häntä ympäröi ylellisyys ja rikkaus — mutta hän ei ollut yhtä onnellinen kuin kamppailuvuosinaan. Suureksi surukseen menetti hän ystävättärensä, neiti Volland'in, hänen nuoruudenystävänsä olivat poistuneet ennen häntä, hänen suurinta vihamiestään Rousseau'ta ei ollut enää elävien joukossa, ja kun mies on menettänyt rakastettunsa ja tuimimman vihollisensa, niin on myöskin hänen elämänsä ponnin katkennut. Vain vaimo ja tytär kiinnittivät häntä enää elämään, ja heidän hoivaamanaan poti hän viimeisen sairautensa. Hän kuoli tuskattomasti päivällispöytänsä ääreen, vain muutamia silmänräpäyksiä sitä ennen vielä keskusteltuaan vaimonsa kanssa.

Kasvava polvi, joka kuuli Diderot'n kuolinsanoman, ei varmaankaan selvästi käsittänyt, minkä rikkaan ja merkillisen kirjailijapersonallisuuden ranskalainen kirjallisuus oli hänessä menettänyt. Niinkuin olen jo aikaisemmin huomauttanut, tunsivat vain hänen ystävänsä hänen tuotantonsa parhaat osat. Hänen maineensa onkin sentähden kasvanut hänen kuolemansa jälkeen sitä mukaa kuin hänen kätkössä olleita teoksiaan on saatettu julkisuuteen. Lähin jälkimaailma tunsi ainoastaan hänen aikaisemmat tutkielmansa, hänen teatterikappaleensa ja hänen ensyklopediakirjoituksensa, kun sitävastoin seuraavien sukupolvien käsitys hänestä avartumistaan avartui. Että hän oli nero, kävi selväksi, kun _Le rêve de d'Alembert_ julkaistiin; että hänellä oli runoilijan mielikuvitus ja suuren tyylitaiturin kaunopuheisuus, sen todistivat _Le Neveu de Rameau_ ja _Paradoxe sur le comédien_; että hän oli kiehtova, eloisa sanomalehtikirjailija, siitä oltiin yksimielisiä hänen taidenäyttelykronikoidensa ilmestyttyä painosta, ja miehen oma olemus vihdoin ja se voima, millä hän oli hurmannut ympäristöään, ilmenivät silloin kun hänen neiti Volland'ille lähettämänsä kirjeet vedettiin arkistojen kätköistä. Niin on tämä 1700-luvun kirjailija päässyt täysiin oikeuksiinsa vasta 1800-luvulla — niin, voidaanpa sanoa, että vasta meidän vuosisadallamme on keksitty uusia ratkaisevia todistuksia hänen tuotantonsa rikkaudesta ja monipuolisuudesta. Sillä ellei luonnollisestikaan ole tehty mitään huomattavia uusien Diderot'n käsikirjoitusten löytöjä, niin on sen sijaan todettu hänen tekemikseen kirjoja, jotka ovat ilmestyneet muiden nimissä. Niin tulviva oli nimittäin hänen tuotteliaisuutensa ja niin antelias hänen sydämensä, että hän sepitti pitkiä lukuja auttaakseen ystäviään ja ystävättäriään näiden kirjallisissa töissä. On voitu todistaa hänen kirjoittaneen parhaat kohdat Raynal'in _Histoire des Indes'iä_, Holbach'in _Système de la nature'iä_, Galiani'n tutkielmia ja — ennenkaikkea — rouva d'Epinay'n _Memoires'eja_. Tuntuupa kuin olisi hänellä ollut suoranainen halu laskea käenmuniaan muiden pesiin, ja uudemmalla tutkimuksella on ollut paljon vaivaa määrätessään näiden piiloteosten oikean alkuperän.

Jos siis hänen tuotantonsa laajuus on kasvanut meidän silmissämme samassa määrässä kuin 1700-luvun kirjallisuuden tutkimus on syventynyt, niin on myöskin tämän tutkimuksen valossa opittu arvioimaan yhä suuremmaksi hänen teostensa itsenäisyyttä. On ollut usein syytä huomauttaa hänen aavistaneen aatteita, joita uudemmat tiedemiehet ovat paljoa myöhemmin kehitelleet, ja ennustaneen kirjallisia ja taiteellisia virtauksia, joita seuraavina vuosisatoina on tullut näkyviin eurooppalaisessa sivistyselämässä. Veisi liian pitkälle, jos tässä kävisin selostamaan kaikkia Diderot'n teoksissa tavattavia puhtaasti uudenaikaisia piirteitä. Riittää, kunhan lyhyesti luettelen, että hän on ylistänyt luontoa ja luonnontilaa ennen Rousseau'ta; että hän on kirjoittanut eräitä pätkiä raunioiden alakuloisesta suuruudesta ja eräitä kaunopuheisia kuvauksia katolisten kirkonmenojen komeudesta, jotka ovat kuin Chateaubriand'in kaihomielen ja hänen kirkkohaaveilunsa enteitä; että hän on sepittänyt suorasanaisella pienen valitusrunon rakkauden ja elämän katoovaisuudesta, joka sanasta sanaan muistuttaa erästä Alfred de Musset'n liikuttavan _Souvenir_-runon kohtaa; että hän on vaatinut tunnustusta runoudelle, joka olisi "suhdatonta, raakalaismaista ja hurjaa" ja esittänyt tämän vaatimuksensa sanankääntein, jotka johtavat ajatuksen romantikkojen Shakespeare-ylistelyyn; että hän on ymmärtänyt huomauttaa vanhan kreikkalaisen sivistyksen alkeellisista piirteistä aikana, jolloin yleisesti puhuttiin vain klassillisen elämän huolettoman tyynestä luonteesta; että hän on kirjoittanut uuteloita ja romaaneja, joita on niiden todellisuusotteen johdosta syystä verrattu Balzachn naturalistisiin romaaneihin; että hän on esittänyt teatterikappaleiden näyttämölleasetteluohjelman, joka muistuttaa sitä ohjelmaa, minkä Strindberg on julkaissut Neiti Julian esipuheessa, j.n.e., j.n.e. Hän oli romantikko ennen romantikkoja ja todellisuudenkuvailija ennen varsinaisia realisteja, hän edusti omaa aikaansa ja hän ennusti tulevia aikoja, hän oli sanalla sanoen rikaslahjaisin, laajakatseisin ja liikkuvin suuren vuosisatansa suurista kirjailijoista.

Ettei Diderot kaikesta tästä ainutlaatuisesta lahjakkuudestaan huolimatta päässyt runoilijana etevinten joukkoon ja että hän vain harvoin loi eheitä mestariteoksia, johtui kaiketi siitä, ettei korkeinta saavuteta kirjallisuudessa milloinkaan yksin lahjakkuuden avulla. Hänen personailisuudeltaan puuttui uskoakseni se syvyys ja se vakavuus, jotka saattavat paljon lahjattomammistakin miehistä tehdä suuria runoilijoita tai mahtavia ajattelijoita. Hänen vehmas ja kirjava tuotantonsa tarjoaa nähtäväksemme enemmän katkelmia kuin kokonaisuuksia — disjecta membra poetae — ja hän valitti itsekin vanhoilla päivillään ikänsä kaiken tuhlanneensa leiviskäänsä. Mutta jos hänen kannaltaan olikin syytä sellaiseen valitukseen, niin on meidän asiamme olla kiitollisia noista katkelmistakin. Ja jos, mitä en olekaan tahtonut salata, hänen luonteessaan voidaan havaita heikkoja puolia, niin on meillä toki enemmän kuin riittävästi syytä ihailla hänen suuria ominaisuuksiaan: hänen mielensä aulista rikkautta ja hänen urhean, epäitsekkään tahtonsa sitkeyttä, jotka olivat hänen valtavan kirjailijatyönsä pohjana.