Part 4

"Pyöriviin pöytiinkö te tarkoitatte? Sellaisesta minä en koskaan ole välittänyt... vaikka, mitä magnetismiin tulee, niin siinä piilee jotain todellista, salaperäistä... Kerronpa teille joskus eräästä mielenkiintoisesta tapauksesta. On olemassa ihmeellisiä salaisia asioita, joita en uskalla tyhjäksi väittää, niinkuin materialistit tekevät... Minä, Jumalan kiitos, kuulun spiritualistiseen kouluun ja ylpeilen siitä. Tietysti tekin, armollinen rouva?"

"Me olemme onnellisesti sivuuttaneet poliittisen keskustelumme; emmehän me suinkaan aio vajota nyt filosoofisiin syvyyksiin?"

"Te olette tuhat kertaa oikeassa, armollinen rouva; älkää syöksykö minkäänlaisiin syvyyksiin, vaikka onhan niitä kauniitakin kuiluja olemassa -- kukkien reunustamia, niinkuin tiedätte..."

"Kuilun partaalla on kammottavaa poimia kukkia, minä tyydyn kernaammin puutarhapenkereihin. Ei minun tee mieleni kurotella edes köynnösruusujakaan; en halua repiä rikki pitsihihojani!"

"Miten järkevää! Mutta jos teidän kerran tekee mielenne saada köynnösruusuja, niin taitatte te niitä sittenkin pitseistänne huolimatta."

"Meidän olisi sittenkin ollut viisaampi pysytellä politiikan tai filosofian alalla, kuin jutella tällaista lorun larua. Sanokaahan minulle, oletteko tyytyväinen puutarha-asuntoonne?"

"Jos välttämättä tahdotte näin äkkiä keskeyttää puheemme, armollinen rouva, niin kääntäkäämme se mielemmin johonkin mieluisempaan miten teidän tyttärenne jaksaa?"

"Daliako? Ah, katsokaahan, siinä paha missä puhutaan; tuossa pienokaiseni tulee!"

Puutarhapenkereeltä, ruokahuoneen kautta kiiruhti Dalia sisään ja hyökkäsi hengästyneenä äitinsä luo kietoen käsivarret hänen kaulaansa ja huomaamatta vierasta hän huudahti:

"Äiti, saanko mennä puutarhaan?... Englannin tuntini on lopussa ja tahtoisin leikitellä korpin kanssa."

"Vähän hiljempaa, Dalia", ja Daniela työnsi lempeästi pienokaisen luotaan.

Nyt vasta lapsi huomasi kreivin, joka ojensi hänelle kätensä.

"Bonjour, mademoiselle. -- Me olemme näet jo vanhoja tuttuja, tästä aamusta saakka, neiti ja minä", sanoi kreivi kääntyen Danielan puoleen.

Pikku Dalia punastui ja laski kätensä kreivin käteen.

"Bonjour, monsieur!" Samalla hän piilotti kasvonsa äitinsä olan taakse.

Rouva Dormes kohotti päätä, joka yritti kätkeytyä piiloon ja käänsi sen kreivin puoleen. "Pitää katsoa ihmisiä silmiin kun puhuu heidän kanssaan, Dalia."

Oli kaunis näky, tuo nuori äiti ja hänen ihastuttava lapsensa, joka oli aivan hänen näköisensä. Kreivi katseli kumpaistakin hymyllä, joka ilmaisi syvää iloa ja ihastusta.

"Mikä pettävä yhdennäköisyys", sanoi hän; "varmaankin te Dalian ikäisenä olitte aivan tyttärenne näköinen, ja hän -- mikä erinomainen onni -- tulee vuorossaan teidän ikäisenään olemaan aivan teidän näköisenne. Vaaleat kutrit tummenevat, nenä pitenee, hymy muuttuu henkisemmäksi. -- Miten vanha pikku neiti on?"

"Yhdeksän vuotta, monsieur."

Trélazure nousi.

"Minun on jo aika mennä", sanoi hän, "muuten ensimäinen käyntini venyy aivan liian pitkäksi."

"Naapurien kesken näin maalla ei tarvitse pitää niin tarkasti säännöistä kiinni", vastasi Daniela ystävällisesti. "Toivon oikein usein näkeväni teitä. Tahdotteko ylihuomenna syödä päivällistä luonani? -- Kello seitsemältä!"

Kreivi kiitti kutsusta ja poistui.

Kreivin mentyä kutsui Daniela Ernestinen sisään ja käski hänen mennä pienokaisen kanssa puutarhaan; hän tahtoi olla yksin.

Hän nojasi päätään taakse, sulki silmänsä ja vaipui äskeisten vaikuttimien valtaan.

Todellisuus eroaa aina mielikuvittelusta. Kreivi Trélazure, johon hän juuri oli tutustunut, oli aivan toinen kuin se kreivi Trélazure, joka Wienissä oli herättänyt hänen huomiotaan ja jonka käyntiä hän näinä päivinä oli ikävöiden ja vavisten odottanut. Niin -- ikävöiden ja vavisten, se hänen täytyi tunnustaa itselleen; tuntematon mies oli hänen haaveilunsa -- vai miksi hän sitä nimittäisi? heräävän rakkauden esineenä -- entäs tämä, johon hän nyt oli tutustunut? -- Hän oli kerrassaan toinen. Hänen ilmeensä, äänensä, koko hänen esiintymistapansa oli hävittänyt monet niistä piirteistä, jotka olivat ominaisia hänen haavekuvalleen. Daniela tunsi ikäänkuin irtautuneensa jostakin kahleesta -- hänen sydämensä oli jälleen vapaa. Heidän keskustelunsa kajahti yhä hänen korvissaan. Sen sävy oli osaltaan vaikuttanut tuohon vapautukseen; tuo joutava sanaleikki, tuo ajattelematon ja tunteeton pila... ei, tuo mies ei voisi tyydyttää häntä. Hänen henkinen piirinsä ei varmaankaan ollut laaja -- sääty-, kansallisuus- ja monet muut ennakkoluulot sitä rajoittivat. -- "Mutta toisaalta", tuumi hän itsekseen -- "enkö minäkin yhtynyt samaan sävyyn? Ikävä kyllä olen jo siksi epäitsenäinen, että seuraan aina sitä puhetapaa, jota toinen käyttää; en voi koskaan pakottaa toista _omaan_ sävyyni, vaan seuraan aina toisen mukana. Mutta kreivi Trélazure piti kiinni omasta tavastaan; minä mukauduin hänen mukaansa ja sama suhde tulee edelleen jatkumaankin; me tulemme aina pelaamaan sanapeliä keskenämme -- tuskinpa silloin ainoakaan sana pääsee sydämestä tunkeutumaan suoraan sydämeen. -- Rakastaneekohan hän minua? Onko hän kosiva minua -- suostunenkohan minä hänelle? -- Enpä usko! -- Sittenkään en olisi pahoillani, jos hän rakastuisi minuun... Rakastuisi? Miten toista olisikaan, jos rakkauden tuli sulattaisi tuon ulkonaisen kimmellyksen, sielun jään! Mitenkähän silloin kävisi -- enköhän jälleen joutuisi hänen pauloihinsa?" -- Taaskin Trélazuren kuva, joka hetkeksi oli kadonnut, nousi hänen mielikuvituksensa eteen ja siihen yhtyi todellisen Trélazuren persoonallinen viehätys, hänen äänensä sävy, hänen hymyilynsä, ritarillinen käytöstapansa, hänen lämmin ja kirkas katseensa; kaikki tämä suli Danielan mielikuvituksessa yhteen yhdeksi kuvaksi, ja aivan uusi tunne kahlehti hetkeksi hänen hengitystänsä. Vain lyhyen hetken -- yhtä lyhyen kuin salaman leimauksen... mutta se oli sittenkin aistimia huumaava salama... "Olenko sittenkin rakastunut?" kysyi hän tänä lyhyenä hetkenä itseltään. Syvä huokaus -- ja mielikuva katosi. -- "Ei, ei, päin vastoin," lopetti hän yksinpuhelunsa, "olen vapautunut; kreivi Trélazure ei miellytä minua!"

VIII

'Rakas Armand!' siten alotti Raoul de Trélazure seuraavana päivänä kirjeensä veljelleen.

Rakas Armand. Älä erehdy paikasta: nämät rivit ovat kirjoitetut 'Badenissa'; mutta kysymyksessä ei ole meidän rakas Badenimme Schwarzwaldissa, joka onnettoman sodan jälkeen on muuttunut meille kielletyksi ja halveksituksi maaksi, vaan Wienin lähistöllä oleva kylpypaikka, jonne olen asettunut seuratakseni kauniin lesken jäljessä, josta sinulle jo edellisessä kirjeessäni mainitsin. Muistathan 'Praterin naisen'. Eilen tein hänen tuttavuutensa. Suloinen nainen -- henkevä kuin parisitar -- joskin hän otti tämän kehumiseni epäarmollisesti vastaan enkä luule, että hän on mikään vaikeasti valloitettava linnoitus. Me emme yleensäkään -- eikö totta, Armand, ole kohdanneet kovinkaan monta vaikeasti valloitettavaa linnoitusta? Ikäväksemme meidän täytyi kuitenkin nähdä Metzin antautuvan! -- Oi, miten suurta tuskaa se yhä uudelleen tuottaa minulle, yksinpä silloinkin kun tahdon puhua iloisista asioista, niinkuin kauniista naisista yleensä ja nuorista leskistä erikoisesti. En tiedä voinkohan koskaan tointua tästä surusta! Minusta tuntuu, kuin koko maailma olisi joutunut uraltansa, sillä pitääkö sananparsi: 'Jumala suojelkoon Ranskaa' enää paikkaansa? No, kukapa tietää, mitä tulevaisuus vielä helmassaan kantaa! Puhukaamme sillä välin toisista asioista ja etenkin sinun naima-aikeestasi. Ettäs sinä, nuorempana, ensiksi antaudut sen ikeen alle, ei oikeastaan ole niinkuin pitäisi olla, mutta minä en tunne vähintäkään halua vielä lopettaa nuorenmiehen päiviäni; olet siis tehnyt aivan oikein kun et jäänyt minua odottamaan, sitä suuremmalla syyllä kun sinulle tarjoutui niin erinomainen naimiskauppa kuin mademoiselle de Cheslayn kanssa. Puolen miljoonan frangin myötäjäiset, lukuunottamatta 'toiveita', sen lisäksi kaunis vanha nimi ja hiukan kauneutta -- lähettämäsi valokuva miellytti minua suuresti --; vain ikä -- kolmekolmatta vuotta -- tuntuu minusta hiukan sopimattomalta; koska et itse ole vielä kolmeakymmentäkään vuotta, pitäisi sinun naida nuorempi. Minä en koskaan huolisi kahdeksaa- tai yhdeksäätoista vuotta vanhemmasta tytöstä; muutamassa vuodessa, oltuaan mukana maailmassa, kadottavat meidän tyttömme jo liiaksi sitä perhospölyä, jota luostareissa sirotetaan heidän sieluihinsa. Nuoruus on mielestäni morsiamen tärkein ominaisuus -- ominaisuus on itsestään selvä ehto -- sen lisäksi pitää olla vielä sulavuutta, hurskautta, impeyttä, iloisuutta, ja minä oletan, että tuleva kälyni omistaa kaikki nuo avut. Tosin on meillä kovin vähän tilaisuutta oppia tuntemaan tulevaa vaimoamme, kun avioliitot solmitaan kolmannen välityksellä ja hakkailu -- se on jokapäiväiset kukkalähetykset ja sovinnaiset vieraskäynnit -- alkavat vasta itse kihlauksen jälkeen. Tätä viimeistä tilannetta, jossa sinä tällä hetkellä olet, minä suuresti kadehdin. Voinko saapua häihisi, sitä en vielä voi varmaan sanoa; joka tapauksessa koetan saada lomaa. Sitä paitsi tekisi minulle kovin hyvää saada jälleen vahvistua hiukan Parisin ilmassa, sillä vaikka Wien, niinkuin usein olen kertonut sinulle, onkin varsin hauska paikka ja seuraelämä hyvin vilkasta, niin en sittenkään voi irtaantua siitä tunteesta, että kaikki, mikä ei kuulu meidän maahamme, on enemmän tai vähemmän moukkamaista, ja kuitenkin wieniläiset ovat vähinten villit kaikista maapallon asukkaista. Mutta kieli, hyvä ystävä! Olet kai yhtä mieltä minun kanssani siitä, että on olemassa vain yksi _kieli_ ja että nuo pureskelevat piikivet, joiden välissä suhuäänet sähättelevät ja jotka muodostavat sellaisiakin sanoja kuin _chtriquechtroumff_ (sukankudin), eivät kelpaa muuhun kuin pyytämään hapankaalia ja olutta tai esittämään pitkiä, ikäviä esitelmiä _moi_- (minä) tai _non-moi_ (en minä) käsitteestä. Olen yrittänyt opetella tuota sotkua, mutta kärsivällisyyteni loppui varsin pian; niinpiankuin pääsin niin pitkälle, että kykenin lausumaan sanan _chtriquechtroumff_ jätin opiskelun sikseen. Onneksi Wienin hienosto puhuu paremmin tai huonommin ranskaa, ja monet naiset, joihin tässä maassa olen tutustunut, ovat osoittaneet kykenevänsä varsin somasti lausumaan: _je t'aime_ (rakastan sinua).

Mutta aikomukseni oli myös puhua kanssasi vakavista asioista. Sanomalehdistä näen, että rakkaita isiämme uhataan karkoittaa Rue des Postes'in varrelta. Sinä joka liikut itse Parisissa ja piireissä, joissa ollaan selvillä kaikesta, voit sanoa minulle, onko tämä vain radikalisen puolueen turhaa touhua vai onko siinä todellakin jotakin perää. Olisihan se surkeaa, jos meidän onnettomat maamiehemme antautuisivat jälleen kaikkiin vallankumouksen kauhuihin; eivätkö he ole saaneet jo tuntea loukatun Jumalan kuritusta? Suo anteeksi, minä käytän tässä puhetapaa, joka soveltuu parhaiten vanhollisen sanomalehden johtokirjoituksen sävyyn -- sellaiseen toimeen on meillä Jumalan kiitos kyvykkäämpiäkin miehiä eivätkä he kaipaa kirjallisuuteen tottumattoman, rakastuneen maailmanmiehen apua. Sillä rakastunut minä olen jälleen -- sen olet kai jo minun kirjeistäni huomannut, eikö totta? Hänessä on jotakin aivan erikoisen viehättävää, tuossa Danielassa -- kaunis nimi -- hänen silmissään on jotain säkenöivää, hänen hymyssään jotain tenhoavaa, hänen vartalonsa ääriviivoissa jotain huumaavaa, mikä on kokonaan lumonnut minut. Hänen kuvastaan en voi irtaantua viideksi minuutiksikaan. Oikeastaan on se järjetöntä, että kolmenkymmenenkahden-vuotias mies, joka on rakastanut jos jonkinlaisia naisia, nyt aivan äkkiä on rakastunut kuin koulupoika, joka viettäessään kesälomaa setänsä luona kirjoittaa huokaavia kirjeitä itseään vanhemmalle serkulle. Onneksi en vielä ole niin pitkällä, että sepittäisin runoja, mutta joka hetki yllätän itseni huokaamasta. Ylihuomiseksi on hän kutsunut minut luokseen päivällisille -- toivottavasti kahden hänen kanssaan.

Hyvästi, rakas Armand, laske kunnioittavat terveiseni morsiamesi jalkojen juureen ja annahan jälleen kerta kuulla itsestäsi.

Oma veljesi Raoul.'

Sillä välin kuin Danielan ihailija purki täten veljelleen sydäntänsä, istui hän itse pienokaisensa koulupöydän ääressä ja kuunteli Franz Sternin ensimäistä opetustuntia.

Dalia pelkäsi hiukan uutta opettajaansa. Tähän asti oli äiti yksin opettanut häntä, ja mustapartainen professori teki häneen valtavan vaikutuksen. Kuitenkin hän vastasi Sternin kysymyksiin varsin järkevästi, joskin vapisevalla äänellä.

"Niinkuin näen, armollinen rouva", sanoi Stern tunnin lopulla, "on oppilaani teidän johdollanne jo alkanut oppia ajattelemaan."

"Dalia on perinyt isältään paljon luonnollista ymmärrystä; myöskin hänen iso-isältään äidin puolelta on hän voinut samaa periä; isäni on viisaimpia miehiä mitä tunnen. Dalia, älä siis tuota häpeää esi-isillesi, heiltä sinä olet saanut helppoutesi oppia, sinun tulee nyt omasta puolestasi vain olla ahkera ja innokas."

"Tahdon tehdä parastani, äiti", vastasi pienokainen iloinen ilme silmissään.

"Oma kultani!" huudahti nuori äiti, eikä hän malttanut olla suutelematta Dalian poskea. "Suokaa anteeksi", hän kääntyi Sternin puoleen, "minä häiritsen opetusta, mutta me olemme kaksi kuhertajakyyhkystä, Dalia ja minä, ja kun hän sanoo tahtovansa tehdä parastaan ja opiskella oikein ahkerasti, niin pidän hänestä vielä kahta vertaa enemmän kuin ennen!"

"Miten hyvin minä sen ymmärrän, armollinen rouva! Minä kohtelen Affiani aivan samalla tavalla, milloin tahansa olen valmis häntä hyväilemään... Suurimman ilon tuottaa hän minulle myöskin ahkerasti opiskelemalla. Ei mikään ole vanhemman silmälle sen mieluisempaa kuin nähdä lapsen sielun heräävän ja varttuvan. Toivon ja uskonkin varmasti, että Affini saa vielä jotain erikoista aikaan!"

"Ja tekisikö se teidät onnelliseksi?"

"Täydellisesti. Minun kunnianhimoni kohdistuu vain poikaan. Mutta tunti on jo lopussa ja minä pidätän teitä --"

"Ette ensinkään -- jääkää vielä hetkeksi, jos ennätätte. -- Dalia, sinä voit mennä Ernestinen luo."

Pienokainen, hyvillään tästä lupauksesta, suuteli äitiään, sanoi jäähyväiset opettajalleen ja juoksi ulos huoneesta.

Daniela astui viereisen huoneen ovelle.

"Tulkaa tänne", sanoi hän Sternille, "täällä on hauskempi jutella."

Stern seurasi hänen järjissään saliin. Daniela kävi istumaan tavalliselle paikalleen, ja Franz emännän pyynnöstä samaan nojatuoliin kuin eilenkin.

"Me keskustelimme siis teidän kunnianhimoisista suunnitelmistanne poikanne suhteen", alkoi Daniela puhua ottaen käteensä viereiseltä pöydältä käsityön ja alkaen ommella; "minkä alan te olette hänelle valinnut?"

"Minä toivoisin, että hänestä tulisi kirjailija. Hänellä näyttää olevan suuret lahjat siihen suuntaan, hänen aineensa ovat useinkin oikeita tyylinäytteitä. Eikä hänen sitä varten tarvitse opiskella missään teknillisessä korkeakoulussa, konservatorissa eikä yliopistossa; ainoa välttämätön koulu kirjailijalle ovat kirjat ja maailma."

"Mistä se johtuu, ettette te itse..."

"Minulla ei ole siihen aikaa, armollinen rouva. Minun on ennen kaikkea pakko elättää meitä molempia ja sitä paitsi olen niin tottunut siirtämään kaikki kunnianhimoiset unelmani poikaani, että käytän kaikki tietoni ja ajatukseni vain hänen opetukseensa. Hän on niin sanoakseni se säästökassa, johon minä panen kaikki henkiset rahani ja kultaiset toiveeni. Tosin minä parastakin aikaa kirjoittelen pientä teosta, mutta se ei saata minua kirjailijoiden pariin; se käsittelee vain opetusalaa. Se asia on lähinnä sydäntäni. Opetustoimi on kylvämistyötä; seuraava sukupolvi kantaa hedelmän. Eikö kylvö oikeastaan olekin tärkeintä koko maanviljelyksessä?"

"Mitä? Ei vain isänä, vaan myöskin ihmisenä te unohdatte niin kokonaan nykyhetken, että teidän mielestänne tulevan polven edistys on nykyhetken oloja tärkeämpi?"

"Totta tosiaan, armollinen rouva, minä olen suuri tulevaisuuden ystävä ja vieläkin herkkäuskoisempi tulevaisuudentoivoja!"

"Siis edistysperiaatteiden kannattaja? Miten tuo minua miellyttää, sillä se tuo mieleeni kaikkein kauneimmat periaatteet, joista miehelläni oli tapana puhua. Hänkin oli innokas edistyksen harrastaja ja puhui yhtä suurella innostuksella 'paremmasta maailmasta' kuin kiivastelevat papit, sillä erotuksella vain, ettei hän uskonut sen toteutuvan tulevassa elämässä haudan tuolla puolen, vaan täällä maan päällä joskus tulevaisuudessa. Ja saman periaatteen mukaisesti te tunnette siis suurempaa mielenkiintoa lapsuutta -- nimittäin tulevaa ihmispolvea -- kohtaan kuin nykyajan ihmisiä?"

"Aivan niin, armollinen rouva. Olen vakuutettu siitä, että meidän poikamme ja tyttäremme tulevat olemaan koko lailla paremmat ja viisaammat kuin me, huolimatta niistä tavattomista ponnistuksista, joilla nykyinen polvi -- kasvatuksen nimessä -- koettaa pidättää tulevaa polvea omalla tasollaan. Koko se tapa, jolla nykyään tahdotaan vakuuttaa, että vanhat tiedot sisältävät koko totuuden, on niin varma, että se jo alusta alkaen pystyttää piikkiaitauksen jokaisen uuden ajatuksen ympärille. Ajattelemisen ja tutkimisen -- meidän kehityksemme molempien tärkeimpien välineiden -- sijalle asetetaan väkipakolla kuuleminen ja uskominen, oppilaan henkinen tuotantovoima veltostuu sen kautta tai jää kokonaan kehittymättä, sokea jäljittely tappaa kaiken itsenäisen ajatuksen. Mitä tarunomaisempi oppi, sitä suurempi kunnioitus sitä kohtaan, sitä käskevämpi opetussävy. Opiskelun korkeimmaksi päämääräksi asetetaan aina vain kysymyksessä olevan aineen käsittely, eikä koetetakaan etsiä mitään uutta ainesta. Ihminen, joka tietäisi kaiken sen, mitä maailmassa opetetaan, olisi tosin etevä tiedemies, mutta hän ei olisi vähimmälläkään tavalla edistänyt ihmishengen yleistä kasvua. Tuleva elämä, josta te äsken puhuitte, armollinen rouva, se tuleva elämä, joka näyttelee niin suurta osaa uskonto-opetuksessa, on myöskin olemassa tieteen maailmassa; sen hyväksi on työskenneltävä, se olisi oikea opetusmoraali. 'Vähän me osaamme ja vähän me olemme kokeneet' -- niin pitäisi kunkin opettajan katederistaan julistaa -- tulevassa elämässä on pelastuksemme, nimittäin meidän nykyisen tietoisuutemme tuolla puolen; pyrkikäämme siihen; käyttäkäämme kokemuksiamme vain rohkean eteenpäinpyrkimisen lähtökohtana, teroittakaamme ajatustamme, kerätkäämme, mitä nykyelämä meille tarjoo, mutta alati vain tulevainen elämä silmiemme edessä!"

"Oletteko lukenut Victor Hugon L'Ane nimistä teosta", kysyi Daniela.

Stern vastasi kieltävästi.

"No, siinä te löydätte samaa halveksumista kaikkea pedanttista kirjainoppia kohtaan kuin mitä te itsekin näytätte tuntevan. Tahdotteko saada kirjan lainaksi, se puhuu aivan kuin teidän omasta sydämestänne? Hallitsetteko ranskaa siksi hyvin, että voitte nauttia Hugon runoista?"

"Kyllä. Nuoruudessani luin yhtä paljon ranskaa kuin saksaakin."

"Entäs nykyään?"

"Nykyään minulla ei ole siihen tilaisuutta. En voi ostaa paljon kirjoja ja vielä vähemmän voin tilata ulkomaalaisia lehtiä. Rahan puute on sittenkin varsin ikävä asia," lisäsi hän hymyillen, "ja on väärin pitää niitä ihmisiä, jotka valittavat tätä seikkaa, kehnoina luonteina, ikäänkuin eivät tuhannet jalot nautinnot, joille kehnot luonteet eivät ole lainkaan vastaanottavia: hyvät kirjat, kauniit kuvat, laajat matkat vaatisi myöskin rahoja... Mutta raha yksin ei tee ihmistä onnelliseksi, niinkuin berliniläiset sanovat -- täytyy myös omistaa rahaa!"

"No, rakas herra Stern, minun pieni kirjastoni on aina teidän käytettävänänne, siellä te löydätte muutamia ranskalaisia kirjoja, muun muassa pari vuosikertaa Revue des deux Mondesta, jotka varmaankin huvittavat teitä."

"Kiitän teitä sydämestäni, armollinen rouva. Iloitsen todellakin saadessani jälleen tehdä ranskalaisten kirjailijoiden tuttavuutta; olen aina kernaasti heitä tutkinut."

"Minäkin olen ahkerasti lukenut ranskalaista kirjallisuutta. Olen viettänyt useita vuosia Parisissa, ja mieheni keräsi salonkiimme etevimmät sekä kirjallisuuden että taiteen edustajat, niin että jouduin keskelle heidän rientojansa ja tutustuin kaikkiin päivän kysymyksiin. Meidän kodissamme kävivät sellaiset miehet kuin Dumas, Littré, Renan, Doré, Broglie, Gounod, Paul de Cassagnac, Sarcey..."

"Miten erilaisia -- luulisipa melkein vihamielisiä elementtejä!"

"Eikö totta? Mutta Ranskassa, omituista kyllä, eivät mitä erilaisimmat mielipiteet ja vastakkaisimmat uskonkäsitteet kirjailijoiden kesken rakenna minkäänlaisia rajoja. Yhdentekevää onko klerikaalinen vai romanttinen mielipiteiltään, vapaa-ajattelija vai realisti, _yksi_ side liittää kaikkien näiden aatteiden edustajat yhdeksi veljeskunnaksi, ja tämä side on kyvykkäisyys. Ja yleisökin kunnioittaa samalla tavalla kykyä; kaikkein hartainkin kristitty kunniottaa Renanin nerollisuutta, kaikkein vapaamielisinkin tasavaltalainen ihailee Louis Veuillot'n voimakasta tyyliä. Kauneimman kuvan tästä yhteensulautumisesta antaa meille Akatemia; en koskaan laiminlyönyt tilaisuutta olla uuden jäsenen vastaanottojuhlassa läsnä."

"Minä en ihaile yhtä suuressa määrässä kuin te tätä kaikkien kykyjen kunnioittamista, sillä en usko sen johtuvan puolueettomuudesta, vaan pikemmin pintapuolisuudesta ja turhamaisuudesta; kaksi vikaa, joita suurinkaan ranskalaisystävä ei voi kieltää gallialaisiksi luonteenominaisuuksiksi."

"Suokaa anteeksi, olen tuntenut useitakin ranskalaisia, jotka eivät ole olleet turhamaisia eivätkä pintapuolisia. On paljonkin perinpohjaisia ja vaatimattomia --"

"Tietenkin, armollinen rouva, varmaan on monia tuhansiakin sellaisia olemassa; minä puhuin vain kansallisluonteesta. Se on monien yksityisten luonteiden yhteistulos, ja siinä nuo molemmat viat pistävät eniten silmään. Ne ilmenevät juuri siinä ylemmyydessä, josta ranskalainen henkevyys kerskailee, siinä loistavassa keveydessä, josta se ylpeilee ja joka sen mielestä seisoo kaikkien muiden kansojen 'raskasta' ajatustapaa niin paljon korkeammalla."

"Te olette oikeassa -- se on itsetunnustettua itserakkautta ja omahyväistä kevytmielisyyttä. Mutta millä tavalla teidän mielestänne nämä molemmat viat tulevat esiin yleisessä kyvykkäisyyden ihailussa?"