Part 5

"Kun joku osoittaa hyväksymistään puheelle, joka puolustaa sellaista mielipidettä, jota hän ei itse pidä oikeana, niin on tämän puheen kaunopuheinen loisto vain hurmannut hänet, mutta siinä käsitelty ajatus ei ole tehnyt häneen minkäänlaista vaikutusta; sillä jos hän kaikesta huolimatta väittäisi puhujan -- tai kirjoittajan -- olevan väärässä, niin hän unohtaisi loistavan muodon arvostellessaan esitettyä aatetta. Kirjallinen teos ei ole mikään taituruudennäyte -- olkoon se miten taitavasti hyvänsä sommiteltu, niin on tekijän tarkoitus ensi sijassa sittenkin saavuttaa tunnustusta aatteilleen. Se joka tuo esiin jonkun väitelmän, tahtoo saada yleisönsä vakuutetuksi sen oikeudesta, eikä niinkuin silmänkääntäjä kuulla kättentaputuksia. Miten suuri kyky! -- miten joustava esitys ja täyteläinen ääni! -- itse sävellys oli tosin keskinkertainen, mutta esitys kerrassaan suurenmoinen! Sellaiseen arvosteluun voinee konsertinantaja tyytyä, -- mutta jos jostakin kirjallisesta teoksesta sanotaan: 'Mikä suuri kyky -- mikä erinomainen tyyli -- mikä voima -- esitetyt aatteet tosin ovat hölyn pölyä -- mutta kirjoitustapa todellakin mestarillinen', niin ei sellainen arvostelu voi tyydyttää kirjoittajaa -- olkoon, että hän on yhtä turhamainen kuin hänen yleisönsäkin -- sillä ei mitään muuta kuin turhamielisyyttä ole tuollainen hyvä-huuto, jota kevytmielinen yleisö alentuvasti tuhlaa jokaiselle kyvylle, tapa osoittaa vapaamielisyyttään -- olla arvostelussaan muka suvaitsevainen. Ja tällainen käytös on perusteeton myös sen vuoksi, koska useimmat ottavat huomioon ainoastaan taideteoksen muodon, koska sisällys yhtä vähän pitää yhtä heidän oman mielipiteensä kanssa kuin on sitä vastaankaan -- siitä yksinkertaisesta syystä, ettei heillä ole mitään varmaa mielipidettä. Yleensä hyvin harvat ihmiset -- ei ainoastaan ranskalaisten parissa, vaan koko maailmassakin -- tietävät, mitä he ajattelevat."

"Ajatteleminen vaatii varsin suurta ponnistusta, hyvä herra professori, ja kuinka monella meidän aikanamme on siihen aikaa! Kulukoon naisten aika seuraelämään, pukujen huolehtimiseen tai taloudenhoitoon -- miesten urheiluun tai liikeasioihin -- melkein kaikkien aika on niin täpärällä, ettei heillä ole tilaisuutta ajatella. Tietenkin turvaudutaan silloin, jos tekee mieli lausua ilmi mielipiteensä -- valmiisiin mielipiteihin ja --"

"Valmiisiin mielipiteihin? -- Mutta, armollinen rouva, sehän on ennakkoluulojen määritelmä."

"Eivätkö sitten ennakkoluulot ole kaikkein mukavimpia ja nopeimmin saavutettuja mielipiteitä?"

Vielä puolen tuntia he siten juttelivat yhdessä, tuntien tällä kertaa, samoinkuin edelliselläkin, että heidän mielipiteensä ja harrastuksensa kävivät ilahduttavassa määrässä yhteen.

Äkkiä professori nousi tuoliltaan.

"Totta tosiaan, armollinen rouva", sanoi hän, "olenpa kovin rohkea. Te olette siksi hyvä, ettette näytä minua ovelle, mutta varmaankin on seurani jo tuntunut teistä rasittavalta. Suokaa minulle anteeksi..."

"Te erehdytte, herra Stern; minulla ei ole teille mitään anteeksi annettavaa, päin vastoin on minulla syytä kiittää teitä hauskasta seurasta, ja mieleeni on juolahtanut eräs tuuma... Niinkuin huomaan, on meillä molemmilla iloa keskinäisestä ajatustenvaihdosta, ja jotta voisimme helpommin vapautua turhista muodollisuuksista ja jotta teidän ei tarvitsisi, keskusteltuamme puolisen tuntia, tuntea omantunnonvaivoja, tahtoisin tehdä teille seuraavan ehdoituksen: Tyttäreni opetustunnin jälkeen te joka kerta uhraatte myös minulle tunnin verran aikaa -- olette minunkin opettajani."

"Mitäpä minä voisin opettaa teille, armollinen rouva? Te tunnutte minusta joka suhteessa niin täysin oppineelta!"

"Oi, se on erehdys; minulla on hyvin vähän tietoja. Ja joskaan teidän ei tarvitse opettaa minulle aakkosia, niin voi minulla sittenkin olla teistä hyvin paljon hyötyä. Minun laitani on kuin diletantin, joka soittaa varsin siedettävästi pianoa ja pyytää taiteilijaa kanssansa soittamaan nelikätisesti; lukemaan yhdessä suoraan lehdestä. Te suosittelette minulle kirjoja luettavaksi, minä suosittelen teille omiani; me luemme niitä yhdessä ja keskustelemme luetun johdosta -- ja teemme sen pedanttisen tarkasti; tervehdyskäynnit tulevat laiminlyödyiksi, mutta sensijalle astuvat tunnit. Suostutteko siihen?"

"Suurella ilolla, armollinen rouva!"

"Siis Dalian tuntien jälkeen ja samoilla ehdoilla kuin nekin: tiistaisin, torstaisin ja lauvantaisin yhdestätoista kahteentoista?"

"Se on sovitettu!"

IX

Seuraavana sunnuntaina tarjosi puisto päivällisen aikana loistavan näyn. Badenin kylpylaitoksen soittokunta soittaa joka päivä kello kahdestatoista yhteen ja sitä paitsi kahdesti viikossa illalla. Eniten suosittu aika, jolloin kylpyvieraat keräytyvät puistoon, on sittenkin -- helteisimpänäkin aikana -- sunnuntai- ja pyhäpäivä-aamupuoli! Silloin koko Baden on miehissä koolla, sen lisäksi saapuu paljon vieraitakin Wienistä.

Prater pienessä koossa on Badenin puisto kolmine vierekkäin kulkevine lehtikujineen, joihin edestakaisin aaltoileva ihmisjoukko on keskittynyt; keskimäisin kujanteista on levein, molemmat sivukujat kapeammat. Harvoin joku kävelijä eksyy puiston kaukaisemmille käytäville. Lehtikujanteitten sivuilla on penkkejä, jotka sunnuntaisoiton aikana aina ovat täynnä väkeä. Ei kukaan istu kuitenkaan koko aikaa, vaan jokainen käy vuoron perään jalottelemassakin. Siten kaikki näyttelevät tässä näytelmässä sekä tarkastelijan että tarkastuksen alaisen osaa. Tämä sopii varsinkin naisiin, jotka tahtovat näyttää pukuja ja kauneutta. Puisto tekeekin tavallaan tanssisalin vaikutuksen. Samoinkuin tanssisalissa komeapukuiset naiset istuvat pitkin seiniä odottaen herroja, jotka vievät heidät tanssiin, niin istuvat täälläkin koreapukuiset naiset puitten alla odottaen tuttujen herrojen tuloa, jotka asettuvat penkkien eteen seisomaan ja keskusteltuaan hetken aikaa siirtyvät seuraavan penkin luo. Mitä taajempi herraryhmä kunkin naisen edessä on, sitä tyytyväisempi hän on, aivankuin tanssisalin suosituin tanssijatar. Mutta vieläkin mieluisempaa kuin tämä penkin piiritys on saada saattajan kävellessään lehtikujannetta edes ja takaisin; sillä ensiksikin kävelevät herrat vain mielitiettynsä rinnalla, jota vastoin he hetkeksi jäävät keskustelemaan kaikkien tuttaviensa kanssa penkkien ääressä, ja toiseksi saa kuljettaa mukanaan näitä voitto-orjiaan kaikkien vaanivien kilpailijoittensa penkkien ohitse. Kun siinä määrin ihailtu Badenin kaunotar kulkee edestakaisin keskikujannetta pitkin, liittyy hänen oikealle ja vasemmalle puolelleen niin paljon husaareja ja rakuunoita, ettei laaja ryhmä yritäkään kiertää sivukäytävän kautta, vaan jää kokonaan kävelemään keskitielle.

Tuona sunnuntaina siis -- oli helluntai -- näytti puisto tavattoman loistavalta. Kun Daniela kreivitär Barthenin seurassa ajoi paikalle, ei kello vielä ollut kahtatoistakaan, ja kaikkialta saapui kävelijöitä suurin joukoin. Mutta sittenkin löysivät molemmat naiset helposti tyhjän sijan eräällä penkillä. He olivat saapuneet paikalle suoraan messusta, joukosta puuttuivat siis vielä kaikki ne, jotka jalan tulivat kirkosta sekä ne, jotka vähää vailla kaksitoista saapuivat junalla Wienistä.

Oli kuuma kesäpäivä, mutta kukkivien, vanhojen puiden siimeksessä oli täysin suojattu auringonsäteiltä; ne tunkeutuivat vain vaarattomina valojuovina tiheiden lehvien lomitse ja kisailivat lehtien varjojen välissä tiellä, kohottaen siellä täällä upseerien univormujen ja naisten kirjavien pukujen kullan kiiltoa ja loistoa.

Nyt orkesteri alkoi soittaa iloista polkkaa. Pitkä jono ajoneuvoja pysähtyi puiston portille, joukossa oli hovivaunutkin, joista kaksi nuorta arkkiherttuaa kenraalinunivormuissa astui alas. Pian kaikki penkit täyttyivät, ja lehtikujissa alkoi liikehtiä. Vaistomaisesti jokaisen kirkkaissa silmissä tai ystävällisessä hymyssä kuvastuu juhlailoa. Puheen hälinä ja tervehdysten humina sekaantuu lintujen lauluun ja polkansäveliin; kaukaa loistavasta tungoksesta pistää esiin jonkun suositun naisen tai herran vartalo, ja äkkiä polkan sävelistä kajahtaa korviin ikäänkuin hivelevä rakkauslaine... se on, kaikkien niiden korviin, jotka ovat nuoria ja kauniita ja huolettomia, ja niitä vartenhan tällaiset juhlat ovatkin aiotut; toiset -- vanhat, rumat huolten painostamat, he pysyttelevät joko poissa tai muodostavat vain liikkumattoman taustan loistavalle kuvalle; tanssisalin, huviretken, badenilaisen puiston todellinen elämä sykkii vain niiden suonissa, jotka ovat tuoneet mukanaan nuoruutta, ilomieltä ja rakastumista ja joiden janoava turhamaisuus voi toivoa voittavansa yleistä ihailua.

"Miten kaunis te tänään olette, Daniela!" kreivitär Barthen ei malttanut olla sanomatta seurakumppanilleen.

Nuori rouva oli todellakin ihastuttavan näköinen. Hänellä oli yllään valkea musliinipuku, jonka pitsien alta pilkisti sinipunertava vuori. Vain hänen terve hipiänsä ja poskiensa hempeä pyöreys saattoi sietää täydessä päivänvalossa siksi vaarallisia värejä kuin valkeaa ja sinipunervaa. Vaalean olkihatun alta pilkistivät seljakukat esille, kaulaa ympäröi ametistiketju, samantapaiset käädyt olivat kierretyt ranteille, pitkien hansikoiden päälle, ja valkean päivänvarjonkin kahva oli ametistiä. Ilmassa väreilevä iloisuus kuvastui parhaiten hänen loistavissa silmissään ja iloisessa naurussaan; saattoi selvästi nähdä, että hän iloitsi elämästä. Jo muutamat ihailijat lähestyivät häntä, ja puiston portilta saakka hän tunsi Trélazuren kookkaan vartalon. Ilokseen hän huomasi, että hänen sydämensä alkoi sykkiä heti, kun hän oli nähnyt hänet.

"Minä rakastan häntä siis sittenkin!" iski ajatus hänen mieleensä, ja polkka-akordit kajahtelivat onnensävellajissa. Paroonitar Rimmersperg ja hänen tyttärensä lähenivät Danielan penkkiä ja pysähtyivät hänen luokseen. Giulietta oli erittäin edukseen. Vaaleanpunainen puku kohotti täyteläisen vartalon ja hienojen vyötäisten piirteitä; hänen suuret silmänsä säihkyivät mustien kulmakarvojen alla.

"Hyvää päivää, paroonitar, hyvää päivää, Giulietta", sanoi Daniela puristaen heidän käsiään, "ettekö tahdo käydä meidän luoksemme istumaan? Täällä on vielä sijaa."

Kreivitär veti suunsa viistoon, kun Danielan pyyntöä seurattiin, sillä hän ei pitänyt Rimmerspergeistä; tytär oli hänen mielestään liiaksi silmiinpistävä, ja äiti, niinkuin hän sanoi, "liian jokapäiväinen".

"No, Giulietta, tuleeko huviretkestä tosi?" kysyi Daniela.

"Tietysti tulee, ylihuomenna me lähdemme. Oletteko ehkä muuttanut mieltänne ja tulette mukaan? Rakas rouva Dormes, olisipa se hauskaa!"

"Oi, tulkaa mukaan, rouva von Dormes", toisti äiti; "kaikki osaanottajat ovat hyvin 'komilfo.' Kaksi kreiviä ja muut kaikki 'vonneja'... Walakkilainen ruhtinatar ei tosin ole luvannut tulla, mutta kaikki muut ovat vonneja'."

"Silloinhan minä heittäisin synkän varjon keskelle tätä aatelista valomerta, sillä enhän minä ole mikään 'von'", sanoi Daniela hymyillen.

Paroonitar Rimmersperg nolostui.

"Te laskette leikkiä, rakas rouva von Dormes, olettehan tekin hyvin komilfo. Muuten, mitä minuun tulee, niin en lainkaan ole aatelisvaakunasta ylpeä, koska olen syntyperältäni porvarillinen, josta, ikävä kyllä, kaikki korkealentoiset, ylpeät aateliset antavat minun kylläkin tuntea. En väitä sitä kreivitär Barthenista, joka aatelisnaisena voisi olla hyvinkin ylpeä ja kuitenkin on liittynyt teidän parhaaksi ystäväksenne ja kohtelee minuakin tuttavanaan."

"Mutta rakas paroonitar..." yritti kreivitär.

"Mutta kreivinna, joka asuu meidän naapurinamme", jatkoi paroonitar, "tiedättehän tuo vanha hovinainen, jolla on kolme koiraa -- hän ei ole vastannut lainkaan käyntiini."

"Olikin aivan turhaa, äiti", sanoi Giulietta, "käydä häntä tervehtimässä."

"Menimmehän me myös naapureina rouva von Dormesin luo, eikä se ollut turhaa. Ellei tee tuttavuuksia, niin ei ole helppo saada nuorta tyttöä naitetuksi!"

"Minulla on kunnia, armollinen rouva" -- "Hyvää huomenta, hyvät naiset" -- "Sallitteko, rouva Dormes, minun esitellä teille toverini" -- "Tekin tänään _täällä_, armollinen rouva?"... ja hetken kuluttua seisoi viisi, kuusi herraa penkin ympärillä. Orkesteri soitti "Iltatähteä" Tannhäuseristä, pilvi pimensi auringon; paroonitar Rimmersperg sekaantui typerällä tavalla yleiseen keskusteluun, joka itsessäänkin jo oli typerää; viereiselle penkille oli käynyt eräs parhaissa pyhävaatteissaan prameileva perhekunta istumaan, kaikesta päättäen wieniläisiä ramukauppiaita; sanalla sanoen Danielan iloinen mieliala katosi. -- Mutta alakuloinen laulu, musta pilvi, typerä keskustelu ja ramukauppiasjoukko olivat ehkä sittenkin siihen aivan viattomia; luultavasti alakuloisuus johtui vain siitä, ettei eräs ollut vielä lähestynyt hänen penkkiään, vaan pysytteli rouva Lacherin, tuon tunnetun -- joskaan ei julmaksi tunnetun -- koketin luona.

Pilvi katosi pian. Kun rouva von Lacher seurueineen lähestyi Danielan penkkiä, erkani Trélazure toisista ja astui nopeasti Danielaa kohti.

"Tekin kerta täällä, rouva? En ole koskaan ennen nähnyt teitä puistossa!"

"Minun on tapana vain sunnuntaisin tulla tänne -- eikä aina silloinkaan. Sallikaa että esitän teidät naapureillemme, -- rouva ja neiti Rimmersperg ja ystävättäreni kreivitär Barthen -- kreivi Trélazure!"

Keskustelu oli yleistä, joskin hiukan hidasta; sillä ottamatta lukuun Danielaa itseään ei kukaan muista puhunut kylliksi hyvin ranskaa, jotta keskustelu olisi sujunut helposti. Varsinkin äiti Rimmersperg oli tuomittu vaitioloon, ja hän se myöskin ehdoitti:

"Emmekö voisi lähteä hiukan kävelemään?"

Daniela oli suostuvainen.

Trélazure astui hänen rinnallaan. Orkesteri soitti poutpourriaa Rigolettosta; aurinko paistoi jälleen kirkkaasti. Daniela oli taaskin iloinen mieleltään, hänen seurakumppaninsa katse ja ääni ympäröi häntä ikäänkuin hyväillen, ja joskin hän puhui aivan jokapäiväisistä asioista ja Daniela vastasi hänelle samaan sävyyn, niin ei hän voinut sittenkään, katsahtaessaan häneen tienkäänteessä, olla silmillään sanomatta hänelle: "Sinä ihastuttava, vaarallinen mies!" Mutta koska Trélazuren kasvoille samassa levisi rohkea ilon välkähdys, kääntyi Daniela nopeasti pois hänestä ja siirsi katseensa ja hymyilynsä hänen toisella puolellaan astuvaan herraan kreivi Ebensteiniin.

Trélazure, kostaakseen, alkoi nyt liehakoida Giuliettaa. Sillä älköön luultako, että kiemailu kuuluu yksin naisten ominaisuuksiin, yhtä vähän kuin muutkaan naisille ominaisiksi väitetyt viat. -- Miehetkin voivat hetkittäin olla uteliaita, juoruavia ja kiemailevia. Tosin on myönnettävä, että naiset ovat sitä useammin; se ei kuitenkaan riipu luonteitten erilaisuudesta, vaan olosuhteista. Suuret harrastukset, jotka tavallisesti täyttävät miesten elämän heidän julkisissa töissään ja toimissaan, syrjäyttävät pienet uteliaisuuden ja juoruamisen paheet; ja valinnanvapaus, hyökkäävä, vieläpä joskus taisteluunvaativa osa, jota he rakkaussuhteissa näyttelevät, kohottaa heidät enimmäkseen verkkojaan laskevan kiemailun yläpuolelle. -- Giulietta ihastui suuresti ranskalaisen äkillisestä ystävällisyydestä. Hän miellytti häntä, ja naimisen kannalta -- kanta, jolta hän tarkasteli kaikkia miehiä -- oli hän epävarma, mutta sitä arvokkaampi objekti: diplomaatti, vanhaa ranskalaista aatelia, kaikesta päättäen rikas, sanalla sanoen, ensiluokkainen maalitaulu, johon saattoi ampua katsenuolensa. Giulietta luotti suuresti silmäpeliinsä; muutamia uhreja hän oli jo siten kerännyt, tosin vain köyhiä luutnantteja ja eläkettä nauttivia vanhempia valtionvirkailijoita. Hän tiesi, että silmien mustissa säkenissä, kun niihin yhtyi hymyn valkeat säkenet, oli oma voimansa.

Myöskin hän tiesi, että naimamarkkinoilla kaikki vapaus, kaikki kiihotus naiselta oli kiellettyä; mutta katse on vapaa, katse saa kiihottaa, sillä sitä on mahdoton todistaa; se on yksinkertaisesti vain silmän ilmiö, johon viaton omistaja on aivan syytön; hän ei tiedä lainkaan, mitä tulipaloja hänen silmänsä on saanut aikaan, siksi hän ei myöskään maksa siitä minkäänlaista vahingonkorvausta.

"Me lähdemme ylihuomenna huviretkelle", sanoi Guilietta; "tahdotteko te ehkä tulla mukaan?"

Kreivi ei epäillytkään, ettei tuohon "me" sanaan sisältynyt myöskin rouva Dormes, ja hän suostui heti ehdotukseen.

Daniela puri huultaan, hänelle ei ollut lainkaan mieleen, että Trélazure olisi kokonaisen päivän rouva von Lacherin seurassa.

"Mihin aikaan lähdetään matkaan ja mistä?" kysyi Trélazure, tällä kertaa kääntyen rouva Dormesin puoleen.

"En tiedä", vastasi hän, "minä en lähde mukaan."

"Ettekö?" Ja sitten hän sanoi hiljaa, niin että Daniela sen vain kuuli: "Sitten en minäkään millään ehdolla yhdy seuraan."

Miten ihastuttavalta "Yölepakkovalssi" kuului ja miten ihana oli koko tämä sunnuntainen puisto...

Yllämainittu valssi oli ohjelman viimeinen numero. Yleisö tulvi yhtä suurin joukoin pois kuin se oli tullutkin. Trélazure auttoi Danielan vaunuihin.

"Ettekö tahdo ajaa meidän kanssamme kotiin?" ehdotti Daniela. "Tehän asutte meidän talossamme."

"Kiitän, armollinen rouva, olen luvannut käydä kohtaamassa erästä tuttavaani Schimmerillä. Mutta tänä iltana kello seitsemältä on minulla kunnia tulla luoksenne, jollette ole unohtanut ystävällisesti kutsuneenne minut päivällisille?"

"Sitä _en ole_ unohtanut; olkaa täsmällinen."

Vaunut läksivät liikkeelle. Hyvillä mielin Daniela loi katseensa ihailijaansa, joka paljain päin ja kumartaen seisoi tien vieressä. Tervehtiminen soveltuu erinomaisesti ritarilliselle miehelle; ja mitä rohkeampia edelläkäyneet katseet ja sanat ovat olleet, sitä kunnioittavamman vaikutuksen tekee arvokas tervehdys.

X

Trélazure oli pettynyt toiveissaan luullessaan saavansa syödä päivällistä kahden rouva Dormesin kanssa. Daniela oli kutsunut kaksi muutakin vierasta: kreivitär Barthenin, tuon vähäpätöisen naisen, ja erään parooni Zollernin, -- hyvinkin merkitsevän henkilön.

Vapaaherra Richard von Zollern, entinen itävaltalainen lähettiläs Espanjan, Englannin ja Venäjän hoveissa, oli ylhäisen maailmanmiehen tyyppi. Päätettyään virka-uransa oli hän ostanut kauniin huvilan Badenissa ja vetäytynyt sinne asumaan. Hän oli nyt seitsemänkymmenenkuuden-vuotias mies, vartalo oli solakka ja suora, pää henkevä ja hieno. Ohuet huulet vetäytyivät usein pilkalliselta näyttävään hymyyn, mutta se puki häntä, sillä hänen ivaansa hillitsi suuri arkatuntoisuus; hän saattoi usein nauraa, sillä hän näki syvälle asioiden ytimeen, mutta hän oli niitä, jotka antavat anteeksi sen minkä he ymmärtävät. Seuramiehenä hän oli verraton. Hänen elämänsä runsaat muistot muodostivat ehtymättömän hauskojen kaskujen ja historiallisesti arvokkaiden muistelmien lähteen. Mutta hän ei mitenkään kuulunut noihin sietämättömiin kertojiin, jotka kuljettavat mukanaan kaskuvarastoansa, ja jotka alituisesti jankuttavat niitä samoin sanoin yhtä säännöllisesti kuin jokin kellopeli. Kun sellaisia ihmisiä tapaa ensi kerran, tuntuvat he hauskoilta ja henkeviltä ja kadehtii heidän kykyään, kun he vähäpätöisimmänkin sanan johdosta osaavat kertoa jonkun hauskan jutun tai esittää sopivan teoriian. Mutta kun pitemmän seurustelun jälkeen huomaa, että määrätyissä tilaisuuksissa tuodaan esille aina samat jutut ja samat väitteet, niin ihailu katoaa; pakostakin koettaa välttää sellaisia pistosanoja, joissa piilee koneiston avain, ja jos pahaa aavistamaton läsnäoleva kolmas henkilö sattumalta saa sen käyntiin, niin kohoaa huokaus rinnasta ja lyyhistyy kokoon aivan kuin rankkasateessa; tietää jo edeltäpäin mitä seuraa. Pian on oppinut ulkoa koko ohjelmiston ja sitä alkaa vapista niinpiankuin jotain sellaista tulee sanotuksi, joka pienimmänkin ajatusyhtymän kautta voi tuoda mieleen sen sanan, joka panee koneiston liikkeelle, sillä täyteen sullottu kaskukone ei tarvitse suurtakaan sysäystä joutuakseen käyntiin.

Tähän luokkaan, niinkuin sanottu, ei parooni von Zollern kuulunut. Hänen erinomainen muistinsa, joka oli säilyttänyt tuhansia hauskoja kokemuksia, auttoi häntä myös muistamaan oliko hän kertonut määrätyn jutun määrätyille henkilöille vai ei, eikä hän kertonut mitään koskaan kahdesti. Vaikka suuressa seurassa olisi ollut yksi ainoakin henkilö, joka ennestään tunsi sen jutun, joka äkkiä juolahti hänen mieleensä, niin hän hillitsi kertomishaluaan. Eikä hän ollut huvitettu, niinkuin vanhemmat ihmiset yleensä, ainoastaan entisajan muistoista ja kokemuksista, vaan hänen harrastuksensa elävää elämääkin kohtaan oli suuri. Alati alttiina sulattamaan uusia ajatuksia hän kallisti korvaansa maailman näyttämön joka kulmalle; tosin hän ei tuntenut enää olevansa yksi sen monista näyttelijöistä niinkuin nuoruudessansa, mutta katselijoista ja arvostelijoista hän oli kaikkein tarkkaavaisimpia ja terävimpiä. Hän ihaili intohimoisesti, melkeinpä jumaloi kauneutta. Kaikki mikä oli kaunista, niin hyvin taiteessa kuin luonnossa, naisten kuvissa ja runoteoksissa, tuotti hänelle suurta iloa. Tässä nautinnossaan hän veti miltei vertoja vanhoille kreikkalaisille. Muuten hän oli uudenaikaisten ihmisten parissa kaikkein uudenaikaisimpia -- kosmopoliittinen valikoitsija, joka kaikista kansoista, joiden parissa hän oli elänyt, oli omistanut itselleen mielyttävimmät piirteet. Hän puhui ranskaa kuin bulevardisankari ja englanninkieltä kuin lordi. Englantilaista käytöstapaa oli häneen muuten eniten tarttunut. Saman perinpohjaisen aristokraattisen leiman, joka on ominainen Englannin ylemmille kymmentuhansille, oli Zollern omistanut käytöksessään, puheessaan ja koko elintavassaan. Englanti oli se maa, missä hän oli viettänyt onnellisimman elämänjaksonsa, siellä hän oli kiihkeimmin rakastanut ja saanut hellintä rakkautta osakseen. Muotokuvakokoelmassaan, joka koristi hänen työhuonettaan, oli erään kuninkaallisen kaunottaren -- erään herttuatar -shiren muotokuva. Hänkö se mahtoi olla, joka oli ojentanut vanhalle aatelismiehelle kerran hänen elämänsä liekehtivimmän autuudenpikarin?

Keskustelu oli varsin vilkasta. Kreivi Trélazure tunsi olevansa rakastuneempi kuin koskaan ennen -- emännän virka soveltui erinomaisesti talon rouvalle. Pieni päivällisateria oli hänen mielestään ollut oivallinen -- ei kukaan ole sen suurempi herkkusuu kuin ranskalainen -- ja tarjoilu niin mallikelpoinen, ettei se olisi tuottanut häpeää jossain ruokasalissa Foubourg St. Germainissakaan.

Keskustelu sujui iloisesti ja vilkkaasti pöytätoverien, s.o. kolmen läsnäolijan kesken, sillä vähäpätöinen nainen ei sanonut montakaan sanaa; mutta hänen läsnäolonsa vaikutti sittenkin sopusointuisesti, sillä se ylläpiti säädyllisyyttä. Nuori rouva, herrojen ympäröimänä, vaikuttaa aina hiukan emansipeeratulta, ja Danielalle oli erittäin edullista, kun hänen kauneuttaan kohotti kunniotusta herättävä, keski-ikäinen naishenkilö; se muodosti hiukan hillityn, rauhoittavan taustan hänen säihkyvälle ja ihastuttavalla kuvalleen. Parooni Zollern, huvittava niinkuin ainakin, oli suuresti miellyttänyt kreiviä, varsinkin kun vanha diplomaatti keskustelussa ei koettanut itse loistaa sukkeluudellaan, vaan jätti sen seurakumppaniensa huoleksi. Yhdellä ainoalla silmäyksellä hän oli päässyt selville tilanteesta: hän oli kahden rakastuneen seurassa. Hänen ivallinen hymyilynsä, joka tavallisesti ympäröi hänen huuliaan, oli, hänen tehtyään tämän huomion, teroittunut vieläkin hienommaksi, mutta samalla siinä ilmeni huvitettua hyväksymistä. Rakastumista parooni Zollern soi kaikille sydämensä pohjasta. "Se on todellisinta koko maailmassa", arveli hän; "paljon voi sanoin tinkiä, melkein mitä hyvänsä voi filosofisin epäilyin kieltää, mutta tuska ja ilo, kuolema ja rakkaus, siinä on neljä todellista ilmiötä."

Päivällisen jälkeen astuttiin avonaisesta puutarha-ovesta penkereelle. Siellä tarjottiin kahvia ja likööriä. Herroille ojennettiin sikarit ja Danielakin otti käteensä savukkeen. Innostuneena Trélazure tarjosi hänelle tulta:

"Te poltatte? Sepä ihastuttavaa!"