Part 3

Ja totta tosiaankin, kenenkään ei tarvitsisi kadehtia sellaista anoppia. -- Paroonitar Kimmersperg oli erään wieniläisen lukkosepän tytär. Hän oli myöjättärenä tupakkakaupassa, kun eräs nuori, hyvään perheeseen kuuluva upseeri typeryydessään nai tämän aivan sivistymättömän tytön. Sen johdosta mies riitaantui perheensä kanssa, ja rykmentissäkin kävi hänen olonsa varsin tukalaksi, sillä muut upseerinrouvat kohtelivat kovin loukkaavalla tavalla uutta paroonitarta. Hän erosi virastaan ja vetäytyi maalle rouvansa kanssa. Hän koetti kaikella tavalla sivistää häntä, mutta turhaan; sillä kaiken sivistymättömyyden ja epähienouden alkulähteenä oli suuri vika, jota oli mahdoton parantaa: typeryys. Kahdeksan vuoden avioliiton jälkeen kuoli parooni Kimmersperg. Ei kukaan tiennyt, mikä oli syynä hänen niin varhaiseen kuolemaansa, mutta ei olisi ollut ihme, jos hänen rouvansa typeryys olisi kiusannut hänet hengiltä.

Jouduttuaan leskeksi yritti paroonitar jälleen lähennellä miehensä perhettä aikoen tunkeutua heidän piiriinsä; mutta hänen auttamattoman taitamaton käytöstapansa tuotti hänelle mitä hirveimpiä nöyryytyksiä, jotka hän pani kaikki "itserakkaan aatelisperheen inhottavan ylpeyden" laskuun. Hänessä heräsi kiihkeä kunnianhimo antaa tyttärellensä täysin ylhäinen kasvatus ja hän hankki hänelle niin paljon opettajia ja kasvattajattaria kuin hän vain saattoi. Pikku Julia oli hyväpäinen ja oppi helposti. Järkensä hän oli perinyt isältään, mutta äidiltään hän oli saanut -- joko perintönä tai kasvatuksen tuloksena -- pintapuolisuuden, ja nyt, aikaihmiseksi tultuaan ei hän ajatellut muuta kuin "edullista naimiskauppaa" -- sen ohella kuitenkin myös pukuja, turhamaisuutta ja huveja. Giulietta oli kaunis ja hän oli antanut nimellensä italialaisen muodon siksi, että hänen peilikuvansa esitti etelämaalaista kaunotarta: hänellä oli sysimusta tukka, tuuheat, melkein yhteenkasvaneet kulmakarvat, jotka varjostivat säkenöiviä, mustia silmiä; sen lisäksi tuore iho, hohtavan valkeat hampaat ja punoittavat huulet; vartalo oli kookas ja täyteläinen -- sanalla sanoen, huomiota herättävä olento, jota monet miestenkatseet seurasivat, saaden usein osakseen yllytystä.

Yksi tuska oli Giulietalla elämässään: hän häpesi äitiänsä. Tämä oli usein ollut läsnä tyttärensä tunneilla ja siten oli häneen tarttunut vieraskielisiä sanoja sekä historiallisista ja kirjallisista esitelmistä kokonaisia lauseita, joita hän kovin mielellään käytti, joskin useimmiten aivan takaperoisesti. Siten hän vähä väliä tuotti tyttärellensä kiusallisia hetkiä.

Giuliettan oli mahdoton olla korjaamatta suoranaisia virheitä ja kompastuksia, mitä parooniter muuten ei lainkaan pannut pahakseen.

Hän kunnioitti suuresti nuoren tytön viisautta ja kaikkia muitakin ominaisuuksia. Usein hän kesken puhettaan, kun häneltä uupui joku sana, katsoi kysyvästi tyttäreensä, jolloin tämä täydensi lauseen; vieläpä lausuttuaan jonkun vieraskielisen sanan hän suuntasi kysyvän katseensa Giuliettaan ja yskäsi, ikäänkuin hän olisi epähuomiossa erehtynyt; ja jos tytär oikaisi häntä, toisti hän sanan, lisäten: "Aioin minä sanoa."

Paroonitar Rimmersperg ei ollut rikas, mutta kylliksi varakas voidakseen huolettomasti elää. Sittenkin olivat äiti ja tytär aina rahapulassa, usein he joutuivat hyvinkin kiusalliseen asemaan, kun kumpikaan ei kyennyt hoitamaan varojaan -- toinen typeryydestä, toinen kevytmielisyydestä. Puvut maksoivat vuosittain kaksinverroin enemmän, kuin mihin heillä olisi ollut varaa; toisaalla täytyi sen sijaan supistaa, ja sattuipa ettei talossa kahteen viikkoon ollut liharuokaa, jos uusi hieno hattu juuri oli tullut ostetuksi. Mutta tämä pukuhulluus tarkoitti vain tytärtä. Äiti oli hyvinkin yksinkertaisesti, usein köyhästikin puettu. Hän ei ymmärtänyt sitä sopivaisuudenvaatimusta, että vanhemman naisen tuli esiintyä kallisarvoisemmassa puvussa kuin nuoremman; ja kun hän ei itse enää ollut kiemaileva ja koko hänen turhamaisuutensa ja kaikki toiveensa kohdistuivat vain tyttären kauneuteen ja hänen naimiseensa, niin kului kaikki raha Giuliettan koruihin, jota vastoin hänellä itsellään usein ei ollut mitä yllensä panna. Hän ei käsittänyt sitäkään, että nuori tyttö yksinkertaisimmissa puvuissa ja hatuissa -- kunhan ne vain ovat siistit ja puhtaat -- näyttää aina viehättävältä, vaan hän arveli, että puvun täytyi olla kotoisin parhaan ompelijattaren -- jos mahdollista ranskalaisen -- työpajasta, jotta vaikutus olisi "comme il faut".

Giulietta oli nyt yhdenkolmatta-vuotias ja jo neljättä kesäkautta hän vietti Badenissa. Talvisin molemmat naiset asuivat Wienissä. Siellä he elivät kaikessa hiljaisuudessa; ensiksikin, koska heidän varansa eivät olisi riittäneet tanssiaispukuihin ja sen semmoisiin, ja toiseksi, koska heidän asemansa seuraelämässä oli kovin kiero. Porvarillisissa piireissä he eivät tahtoneet seurustella, eivätkä heidän sukulaisensa tunnustaneet heitä omikseen. Badenissa on asian laita toinen. Siellä seuraelämä ei ole yhtä suljettua, pakostakin kaikki tapaavat toisensa puistossa, kävelyteillä, tanssiaisissa, ja siellä Giuliettan nimi, hänen kauniit pukunsa ja ennenkaikkea hänen harvinainen suloutensa kelpasivat kyllä tekemään hänestä kylpykauden kuningattaren. Äiti sai kaupantekiäisinä seurata mukana. Baden oli siis oikea luvattu maa edullisen naimakaupan tekemiseen; mutta tähän asti ei sellaista vielä ollut ilmaantunut. Kaikki kiihkeät hakkailut olivat päättyneet muodolliseen jäähyväisvisiittiin. Äiti ja tytär olivatkin päättäneet, jos tämäkin kesä jäisi tuloksettomaksi, tehdä seuraavana vuonna hyökkäyksensä Saksan kylpylaitoksiin.

Danielan mielestä seurustelu näiden naapurien kanssa ei ollut erittäin miellyttävä. Kuitenkin Giuliettan kauneus viehätti häntä. Nainen, joka itse on kaunis, eikä kadehdi toista, tuntee aina jonkinmoista, vaikkapa ei muuta kuin esteettistä mielenkiintoa kaunista tyttöä kohtaan, ja tällainen mielenkiinto korvaa miltei sympatiaa. -- Äiti sitä vastoin oli nuorelle rouvalle suorastaan vastenmielinen; heillä oli vain yksi ainoa yhteinen toive: se että Giulietta pääsisi hyviin naimisiin. Se lankesi jo aivan itsestänsä; sillä se, joka katsoo nuoren tytön parasta, ei voi samalla olla toivomatta, että hän niinpiankuin suinkin joutuisi hyviin naimisiin.

"Te ette siis millään ehdolla tahdo tulla meidän mukanamme, rakas rouva von Dormes?" Vaikka Daniela alussa oli koettanut vastustaa tuota pientä "von" sanaa, joka ei kuulunut hänen nimeensä, ei paroonitar Rimmersperg jättänyt sitä käyttämättä, ja siten rouva Dormesin oli ollut pakko alistua siihen.

"Ei, en millään ehdolla, paroonitar. Minä päivänä teidän huviretkenne on?"

"Päivää ei ole vielä määrätty", vastasi Giulietta; "me koetamme ensin saada kylliksi osaanottajia kokoon."

"Ehkäpä koko juttu menee vielä myttyyn", arveli Daniela. "Minulla on se kokemus, että vain pieni prosentti meidän aikeistamme todellakin täyttyy. Enkö ole oikeassa, paroonitar?"

"Miten te sanoitte? Prosentti? Oi, minä en ymmärrä mitään raha-asioista."

Palvelija toi käymäkortin sisään. Nuori rouva silmäsi sitä ja punastui.

"Käskekää sisään", sanoi hän palvelijalle, ja kääntyen vieraittensa puoleen hän lisäsi: "Naapurimme, monsieur de Trélazure, on päättänyt tulla luokseni käymään."

Paroonitar nousi paikaltaan.

"Tule, Giulietta, meidän on parasta..."

"Jääkäähän toki!" pyysi rouva Dormes.

Samassa astui vieras sisään. Hän kumarsi talon emännälle ja lausui pari kohteliasta sanaa, joihin rouva Dormes vastasi yhtä kohteliaasti, mutta kalveten aina huuliaan myöten.

VI

Syynä tähän vuorottaiseen punastumiseen ja kalpenemiseen oli kiihkeä mielenkiinto, joka lähenteli melkein rakastumista. Tämän miehen kuva seurasi alituisesti vaikutuksille herkkää nuorta rouvaa, yksin hänen uneksiessaan yölläkin.

Ensi kertaa oli hänen huomionsa kiintynyt häneen Wienissä kaksi kuukautta sitten. Ajellessaan joka päivä Praterissa oli hän kaksi tai kolme kertaa kohdannut hänet ratsastuskujanteella. Niin usein kuin hän oli oopperassa -- joka maanantai -- sekä joka torstai Burgteatterissa näki hän hänet ensimäisessä nojatuolirivissä permannolla ja tunsi hänen kiikarinsa kohdistuvan alituisesti hänen aitioonsa. Vasta päivää ennen lähtöään Badeniin oli hän sattumalta kuullut hänen nimensä. Kreivitär Barthen, joka sinä iltapäivänä ajeli Danielan kanssa Praterissa, huudahti, kun odotettu ihailija kiiti heidän ohitseen:

"Ah, kreivi de Trélazure!"

"Te tunnette tuon herran?"

"Tunnen kyllä, hän kuuluu Ranskan lähetystöön -- seuraelämässä tavattoman suosittu -- erittäin hienoa bretagnelaista sukua, oikea vanhan ajan ritari."

Mitenkä rouva Dormes hämmästyikään, kun hän Badeniin saapuessaan sai kuulla, että huvilan puutarhapaviljongin oli vuokrannut eräs nuori ranskalainen, jota kamaripalvelijoineen, tallirenkeineen ja hevosineen joka päivä odotettiin.

"Minkä niminen tuo herra on?" kysyi Daniela.

"Nimeä oli minun mahdoton muistaa", vastasi portinvahdin vaimo. "Kreivi hän on, kaunis, vaaleaviiksinen herra."

Ei epäilystäkään, ettei hän ollut monsieur de Trélazure. Sattumaltako hän oli vuokrannut itselleen asunnon tässä huvilassa, vai olisiko?... Mielenkiinto, joka jo Wienissä oli herännyt, kiihtyi yhä suuremmaksi; siitähän oli vähällä sukeutua kokonainen romaani. Ja miksikä ei? Olihan Daniela vapaa, hän ikävöi uutta kotia, ja jos tämä nuori aatelismies rakasti häntä ja jos hän ansaitsi hänen rakkauttansa -- niin miksikä ei? Tuo ajatus sai hänen sydämensä kiihkeämmin sykkimään. Siitä saakka aina, kun Praterratsastajan kuva oli kohonnut hänen sielunsa silmän eteen, tunsi hän samaa sydämentykytystä, samaa punastumista... eikö se merkinnyt rakkautta?... Mutta Daniela oli liian ylpeä vastatakseen tähän kysymykseen: rakkauttaan hän ei voinut antaa tuntemattomalle, se oli ansaittava; hänen täytyi saada silmätä syvälle miehen sydämeen ja sieluun, ennenkuin hän hänen mielestään ansaitsisi hänen rakkautensa suurta, koko elämää ratkaisevaa lahjaa... Siten hän nuhteli itseänsä; mutta sittenkin -- olkoon hänen tunteensa kiihkeää rakkautta tai mielenkiintoa -- iloista odotusta, autuasta vavistusta -- hän ei voinut, eikä koettanutkaan sitä karkoittaa, sillä se valoi uutta rikkautta hänen elämäänsä.

Daniela Dormes oli nyt kahdeksankolmatta vuoden vanha, eikä hän ollut koskaan vielä rakastanut. Hänen elämänsä oli muodostunut täten: Hän oli itävaltalaisen tilanomistajan tytär, ja hänen isänsä, joka varhain oli jäänyt leskeksi, oli yksin ohjannut ainoan lapsensa kasvatusta. He asuivat yhdessä vuoden umpeensa maalla täydellisesti erotettuina muista. Isä, joka ei ollut vain maanviljelijä, mutta myöskin tiedemies, ennätti siten maaelämän rauhassa harjoittaa tiedettänsä ja tutustuttaa siihen tyttärensäkin. Daniela tuli seitsemäntoista vuoden vanhaksi saamatta koskaan lapsena leikkiä toisten lasten kanssa tai nuorena tyttönä jutella ja kuiskutella ystävättärien kera unelmiensa ihanteista uusimmista hattumuodeista, tanssiaisista, paraadeista tai muista tyttöikään kuuluvista asioista. Sattuipa silloin, että hänen isänsä hyvä ystävä, Harald Dormes, Tanskan konsuli, joka iältään oli jo neljänkymmenenviiden vuoden vanha, kosi häntä. Isä kehotti vakavasti häntä uskomaan tulevaisuutensa tämän jalon, hienotunteisen miehen huostaan, ja tottelevaisena jalo, ylevä tyttö antoi hänelle myöntävän vastauksensa. Hänen tunteensa Dormesia kohtaan oli lämpimintä ystävyyttä ja vilpitöntä kunnioitusta, mikä tunne avioliiton aikana yhä lisääntyi ja kesti aina viimeiseen hetkeen saakka. Avioliitto oli onnellinen. Harald, tietorikas ja syväaatteinen mies, kasvatti jo aikaisin ajattelemaan opetetusta nuoresta vaimostaan itselleen todellisen henkisen ystävän, joka kykeni ottamaan osaa kaikkiin hänen töihinsä ja pyrintöihinsä. Mutta myös maailmallisessa suhteessa hän täydensi Danielan kasvatuksen, se puoli hänessä kun oli jäänyt vaillinaiseksi. Suuren omaisuuden omistajana ja konsulin asemassaan oli Harald Dormesin koti aina ollut vieraille avoinna. Hänen talossaan vieraili koko sen kaupungin hienousto, missä hän kulloinkin oli virantoimituksessa. Hänen nuori vaimonsa herätti älyllään ja kauneudellaan kaikkialla huomiota ja omisti hyvinkin pian itselleen moitteettoman hienon käytöstavan. Kahdeksanvuotisen avioliittonsa aikana oli pariskunta asunut ensiksikin Ateenassa, sitten Firenzessä ja lopulta Parisissa. Siellä Dormes oli kuollutkin. Daniela suri häntä vilpittömästi. Hautajaisten jälkeen hän läksi Parisista pienen tyttärensä kera ja kiiruhti isänsä turviin. Hänen luonaan hän vietti kaksi vuotta täydellisessä erossa koko muusta maailmasta. Mutta nyt suru mies-vainajan jälkeen oli lieventynyt ja hänen täydessä kukoistuksessaan oleva nuoruutensa, ja intohimoton sydämensä alkoi ikävöidä elämäniloja, ja niinpä hän isänsä suostumuksella läksi hänen luotaan ja asettui Wieniin solmiakseen uuden liiton. Mieheltään hän oli perinyt kahdeksansadantuhannen markan omaisuuden; sen lisäksi hänellä oli kauneutensa, miellyttävä suloutensa: kosijoista ei tarvinnut olla puutetta.

Mutta hän ei ollut vielä avannut kotiaan vieraille. Maaliskuussa hän oli muuttanut isänsä maatilalta Wieniin, ja vasta seuraavana talvena, saatuaan kotinsa täyteen kuntoon, hän oli aikonut ottaa osaa Wienin seuraelämään. Nyt hänen aikansa kului kokonaan huonekalujen ostoon ja kaikenlaisiin muihin järjestyshommiin; uusia tuttavuuksia hän ei vielä tehnyt, hänen ainoat huvinsa olivat teatterikäynnit ja jokapäiväiset ajelut Praterissa. Ja nyt jo hän oli miltei kadottanut sydämensä. -- "Se ei käy laatuun", nuhteli hän itseään, kun Praterratsastajan kuva liian usein kohosi hänen sielunsa silmän eteen -- "niin helposti en saa tulevaisuuttani toiselle antaa -- minun tulee valita, punnita, verrata..." Hän lohdutti itseään sillä, että hän pian matkustaisi pois Wienistä -- hän oli vuokrannut itselleen kesäasunnon Badenissa -- kesän kuluessa tuo liiankin itsepäinen kuva kalpenisi ja tulevana talvena, kun hän avaisi salonkinsa, voisi hän sitten vapaasti valita; jos ranskalainen lähettiläs olisi kosijoiden parissa, niin sitä parempi. Mutta kun Daniela saapui kesähuvilaansa ja kuuli, että hänen pienen ihastuksensa -- muullaista nimeä hän ei tahtonut tunteelleen antaa -- esine tulisi hänen naapuriksensa, alkoi hän pelätä valinnanvapautensa puolesta.

Kaksi viikkoa kului, eikä puutarhamajan asukas ollut vielä saapunut. Sillä välin oli rouva Dormes tutustunut niihin perheisiin, jotka ensiksi olivat tulleet Badeniin, ja siinä suhteessa avusti häntä hänen ystävättärensä, kreivitär Barthen, jolla joka vuosi oli tapana viettää täällä kuusi viikkoa ja joka tunsi koko Badenin. Tietysti oli ilmestynyt pieni kosijaparvikin, joka ympäröi rikasta, nuorta leskeä. Mutta heidän parissaan ei ollut ainoatakaan, joka olisi voinut vetää vertoja odotetulle naapurille.

Eräänä iltana -- siitä oli nyt viikon päivät -- kun Daniela palasi kotiin ajelulta Helenentalista, huomasi hän huvilan pihalla tallirengin, joka kuljetti suitsista hevosta edestakaisin. Kaukaa hän tunsi sen jo Trélazuren hevoseksi. Eipä hän koskaan olisi voinut luulla, että hiirakon näky saisi hänen sydämensä niin kiihkeästi sykkimään.

Ratsun omistaja saapui vasta kolme päivää myöhemmin. -- Daniela arveli, että hän heti tulonsa jälkeen esittäytyisi hänelle naapurina, mutta samoinkuin Wienissäkin hän tyytyi vain kohtaamaan häntä ajelulla; sillä eroituksella vain, että hän täällä tervehti häntä. Danielan "pieni ihastus" kiihtyi suuresti sen johdosta, että odotettu vieras ei tullut hänen luokseen. Joka kerta, kohdatessaan hänet ulkona, tunsi hän veren kohoavan poskiinsa, mikä oli hänelle sitä kiusallisempaa, koska hänen punastumisensa varmaankin herätti monsieur de Trélazuren huomiota; sillä hänellä oli tapana, tehdessään Danielalle kunniaa, tarkastaa häntä pitkään ja merkitsevästi.

Mutta nyt, kun naapuri, jonka tuloa Daniela oli alkanut epäillä odotettuaan häntä turhaan viisi päivää, todellakin saapui, tunsi nuori rouva niin kiihkeää liikutusta, ettei hän tällä kertaa punastunut, vaan kalpeni.

VII

Paroonitar Kimmersperg käytti hyväkseen uuden vieraan tuloa poistuakseen talosta. Huolimatta Danielan kehotuksesta hän nousi paikaltaan ja sanoi hyvästi. -- "En tahdo häiritä, rouva von Dormes." -- Giulietta olisi kernaasti vielä jäänyt, sillä puutarhamajan naapuri herätti suuresti hänen mielenkiintoaan; mutta hän ei voinut muuta kuin seurata äitiään. Poistuessaan hän katseli sivulta vielä uutta tulokasta, ja hänen katseensa, joskin siinä oli vain uteliaisuutta, teki kuitenkin kiemailevan vaikutuksen.

Molemmat naiset poistuivat huoneesta, ja Danielan kehotusta seuraten Trélazure kävi nojatuoliin, häntä vastapäätä istumaan.

"Oletteko te täällä kylpemässä?" alotti Daniela keskustelun. Hän puhui ranskaa, sillä sisäänastuessaan oli kreivi käyttänyt tätä kieltä.

Daniela sai hiukan ponnistaa voimiaan saadakseen äänensä puserretuksi tavalliseen keskustelusävyyn, eikä hän uskaltanut kiinnittää katsettaan vieraaseensa, joka jälleen itsepintaisesti ja ihaillen tarkasteli häntä.

"En, armollinen rouva", vastasi hän. "En ole tullut tänne lääkärin käskystä; syynä täällä olooni on aivan toinen vaikutin, vaikka en tahtoisi ilmaista sitä teille vielä ensi käynnilläni."

"En aio tiedustella sitä seuraavillakaan kerroilla, sillä en ole epähieno -- enkä edes utelias."

"Voiko Evantytär todellakin olla siitä viasta vapaa? En tarkoita yksin tässä tapauksessa; mitäpä se teitä voisi liikuttaa, miksi minä olen Badenissa. Mutta uteliaisuus kuulunee toki teidän viehättäviin heikkouksiinne."

Daniela kohotti silmänsä ja katsoi Trélazurea suoraan kasvoihin. Hänen hämmennyksensä alkoi kadota. Trélazuren äänen sävy oli aivan toinen kuin mitä hän oli odottanut, siinä ei tuntunut vähintäkään liikutusta. Joskin hänen sanansa viittasivat siihen, että hän Danielan tähden oli tullut Badeniin, niin oli siinä tavassa, millä hän ne lausui sekä siinä seikassa, että hän yleensä ensi hetkessä jo uskalsi viitata siihen, jotain niin hyökkäävää, että Danielan ylpeys heti heräsi tunkien syrjään edellisen tunteen.

Hän pudisti hiljaa päätään.

"Näyttääpä siltä", sanoi Daniela hymyillen, "että tekin olette samaa mieltä kuin kaikki muut, jotka syyttävät meitä naisia viasta, joka on yhtä yleinen miesten parissa. Yleensä -- suokaa anteeksi huomautukseni -- on hiukan järjetöntä, että kokonaista sukupuolta syytetään jostakin viasta. Kaikki inhimilliset paheet ja hyveet ovat tasan jaetut meidän kaikkien kesken; on enemmän tai vähemmän uteliaita miehiä samoinkuin naisiakin, ja näiden joukkoon -- se on, vähemmän uteliaiden -- toivon minäkin tulevani luetuksi!"

"Sepä olisi ikävä, armollinen rouva. Minun mielestäni ovat naiselliset pienet heikkoudet niin viehättäviä, että nainen, kadottamatta silti naisellisuuttaan, voi kernaasti myöntää niiden olemassa-olon; sillä minä pysyn mielipiteessäni: naisten tulee olla uteliaita ja hiukan turhamaisia ja..."

"Jatkakaa vaan! Luetelkaa kaikki ne synnit, jotka tekevät teidän naisihanteenne täydelliseksi!"

"Ja kiemailevia -- epäloogillisia -- vaihtelevia -- oikullisia -- kiihottavia..."

"Riittää jo, näen selvästi tuon kuvan edessäni: hermostunut nukke, jolla on linnun aivot -- herkkusuu, kevytmielinen ja heikko."

"Eikö se ole ihastuttava kuva? Varsinkin kun herttaisten vikojen rinnalla suloiset avut tulevat mainituksi: ylhäisyys ja viehkeys, pehmeys ja hurskaus, ujous ja vaatimattomuus, lempeys, sääliväisyys, sulous, iloisuus, tunteellisuus --"

"Nyt te eksytte aivan toiseen lajiin, rakas kreivi. Teidän vikojen raskauttama ihanteenne esittää uuden ajan hermostunutta naista, jota vastoin teidän hyveellinen 'kaunosielunne' kuuluu viime vuosisadan loppupuolelle. Jos tahdotte nähdä nämä molemmat tyypit yhdistyneinä, niin miksikä ette samalla sepitä siihen hiukan Ranskan vanhaa hallitusmuotoa ja korista madame Neckerin salongissa leijailevaa naikkostanne kiemailevalla Pompadourlaastarilla?"

"Meidän aikanamme on vielä jäljellä joitakuita vanhan hallitusmuodon aikuisia naisia, jotka ovat vapaat kaikesta pompadourmaisuudesta. Ne ovat sen maailman arvokkaita edustajia, joka on jo häviämässä: vanhan ranskalaisen kohteliaisuuden ja vanhan ranskalaisen hengen vartijoita. Sellainen nainen on minun äitini sekä isäni täti, seitsemänkymmenenviiden vuoden vanha herttuatar Chauleuse."

"Kuulutteko te Faubourg-Saint-Germainin aatelistoon?"

"Aivan niin, armollinen rouva. Minun esi-isäni olivat mukana Vendéessa taistelemassa, ja yhä vieläkin on meidän sukumme laillisen kuningashuoneen uskollisia puolustajia."

"Ja te palvelette tasavaltaa?"

"Minä palvelen Ranskaa!"

"Tuollaista viisastelua en minä ymmärrä. Te palvelette määrättyä hallitusta, mutta ette halua mitään sen kiihkeämmin, kuin että sen sijalle tulisi toinen. Jos te asetatte 'isänmaan' käsitteen hallitusmuodon yläpuolelle, niin miten on mahdollista, ettei tuo tunne teissä ole niin voimakas, ettette kiinnittäisi huomiota muotoon?"

"Älkäämme mistään hinnasta maailmassa keskustelko politiikasta, armollinen rouva! Sellaisten aineitten ei pitäisi koskaan naisten huulia kosketella. Tosin monet sisaristanne ovat ohjanneet maansa politiikkaa, mutta he ovat tehneet sen silmiensä ja sydämiensä voimalla eikä valtiollisten keskusteluitten kautta. Sitä paitsi pitää teidän kaikkien -- lukuunottamatta Louise Micheliä -- olla aito-kuningasvaltaisia, koska te syntymästä saakka olette meidän kuningattariamme..."

"Siten kohteliaalla tavalla meiltä kielletään oikeus ottaa osaa järkevään keskusteluun ja lausua ilmi mielipiteemme, ja sillä tavalla te väitätte kohtelevanne meitä kuningattarinanne. Siitä en kuitenkaan tahdo teidän kanssanne kiistellä, herra de Trélazure, sillä minua ei laisinkaan haluta keskustella valtiollisista kysymyksistä eikä tuoda esiin omia mielipiteitäni. Minä rakastan teidän isänmaatanne, yhdentekevä mikä hallitusvalta siellä on voimassa. Olen viettänyt Parisissa elämäni kolme ihaninta vuotta."

"Kas siitä käy selville teidän parisilainen ääntämisenne, mikä kaiken aikaa on ihmetyttänyt minua, yleensä koko olentonne parisilainen sulous."

"Nyt te taaskin vetoatte ennakkoluuloihinne, kreivi. Ikäänkuin vain teidän kotikaupungissanne olisi kauniita ja komeita naisia... Te luulette, ettette voi vieraalle sanoa sen suurempaa kohteliaisuutta kuin että hän muistuttaa parisitarta, ja kuitenkin tämä kohteliaisuus samalla sisältää loukkauksen. Kaikkialla on olemassa enemmän tai vähemmän sellaisia naisia -- villejä heimoja lukuunottamatta -- joita te nimitätte parisilaisiksi."

"Wieniläinen on joka tapauksessa parisittaren lähin heimolainen. Milloinka te olitte Parisissa, armollinen rouva?"

"Tulin sinne viisi vuotta sitten."

"Silloin olin minäkin siellä. Omituista, ettemme koskaan tavanneet toisiamme!"

"Me seurustelimme aivan eri maailmassa: Faubourg-Saint-Germain ei ollut meille avoinna."

"Oi, suoraan sanoen, minäkin olen varsin vähän liikkunut noissa juhlallisissa salongeissa Seinen tuolla puolen, minunkin maailmani oli aivan toinen... Siihen aikaan parhaillaan hävitin eräältä tädiltäni saamaani perintöä, ja liikuin piireissä, joissa yhtä vähän saatoin tavata omaisiani kuin teitäkään. Mutta teattereissa, kävelypaikoilla, kilpa-ajoissa olisi minun toki pitänyt tavata teitä!"

"Pienemmissä teattereissa me kävimme ani harvoin, kilpa-ajot eivät huvittaneet meitä lainkaan ja kävelypaikoilla... no, jos teidän olisi pitänyt muistaa kaikkien vastaantulijoiden kasvot --"

"On kasvoja, jotka ensi näkemältä tuntuvat jo tutuilta. Vaikkei niitä koskaan ennen ole nähnyt, ei edes unissaan, niin sittenkin tuntuu siltä, kuin näkisi taas jotain, jota ei pitkään aikaan ole nähnyt."

"Sehän kuuluu salaperäiseltä!"

"Mitenkä? Ettekö tekin olisi tuntenut sellaista, ikäänkuin muistaisitte jotain, jota ette koskaan ole nähnyt, ikäänkuin tuntisitte jotain, jota ette koskaan ole tuntenut?"

"Luultavasti kuitenkin jotain, jota kerran olette kokenut tai tuntenut -- mutta unohtanut!"

"Mahdollisesti, mutta toisessa -- henkimaailmassa!"

"Uskotteko te spiritismiin?"