Part 2
Toinen leikittelevistä pikku tyttösistä juoksi rouva Dormesia vastaan.
"Äiti", huusi hän, "pääsenkö mukaan ajelemaan?"
"Et tänään, Dalia kulta, sinulla on pieni ystäväsi vieraisilla... ja katsohan, teille tuodaan juuri kahviakin. Missä on Ernestine?"
"Täällä, armollinen rouva", sanoi paikalle saapuva, kelvolliselta näyttävä vanhempi nainen, arvattavasti Dalian hoitaja.
"Hyvästi siis, kultaseni. Syökää mansikoita hyvällä halulla. Ja kun alkaa tulla viileä, Ernestine, niin vie lapset sisään. Tahdotteko olla hyvä ja nousta vaunuihin, kreivitär?"
Siten puhuteltu noudatti kehotusta. Sen jälkeen nousi Danielakin vaunuihin, jolloin alushameen pitsien alta pilkisti siro jalka esille. Olento, jonka tuo jalka oli, oli muutenkin siro. Keskikokoinen, tyttömäisen solakka ja koko olennoltaan viehättävä. Profiili oli hieno, iho ruusunpunainen, hiukset ruskeat. Kaikkea tätä ympäröivät mustat pitsit. Pienen pyöreän hatun alta ja pitsihuivin poimujen välistä kurkistivat tuoreet ruusut esille.
Nainen, joka istui Danielan rinnalla, ei ollut ulkomuodoltaan yhtä viehättävä. Olematta nuori tai vanha, kaunis tai ruma, sekä niinhyvin ryhdiltään kuin puvultaan varsin vähäpätöinen, ei kreivitär Olga Barthen tehnyt minkäänlaista vaikutusta komean Daniela Dormesin rinnalla.
Ennenkuin vaunut läksivät liikkeelle, käänsi Daniela päänsä siihen suuntaan, missä Franz Stern istui, ja ennenkuin tämä oli ennättänyt nousta tervehtiäkseen häntä, oli hän ystävällisesti hymyillen nyökännyt hänelle.
"Huomasitko, isä, että hän hymyili?" sanoi Alfred katsoen vaunujen jälkeen.
"Kyllä", vastasi Stern; "hän vastaa tervehdykseeni aina ystävällisesti, mutta tällä kertaa hän tervehti vielä lisäksi ensiksi. Mutta, Affi, nyt kun kaunis rouva on kadonnut näkyvistämme, ala sinä jälleen lukea; olet luvannut minulle, että osaisit vielä tänään koko luvun ulkoa."
"Mutta en sanasta sanaan; ainoastaan sisällön, eikö niin?"
"Tietysti!"
Lehtimajassa, pöydän ääressä istuivat nyt molemmat tytöt Ernestinen kanssa. Tämä laski täydet kupit kummankin eteen.
"Istu suorassa, Dalia, ja mitä sinä ajattelet? Tahdot juoda vettä, vaikka olet juoksusta aivan hiestynyt?... Kas, tässä on kakkua teille, Emmy... Teidän poskennekin aivan punoittavat; ettekö huoli kahvia? Ainoastaan mansikoita? No niin, antakaahan lautasenne tänne."
Ja Ernestine pisti lusikan keskelle mansikkavuorta. Pienokainen seurasi hänen liikkeitään loistavin silmin. Miten hauskalta näyttikään, kun lusikka vajosi punaisten marjojen keskelle ja sitten tyhjensi koko saaliinsa lautaselle, jossa marjat vierivät toistensa yli.
"Kiitos, ei enää!"
"Nyt sokeria."
Pikku tyttö sirotti itse sokeria. Miten hauskaa sirottaa valkeata hiekkaa lautaselle ja katsella miten marjat katoavat yhä enemmän, kunnes vain yksityisiä punaisia läikkiä näkyy; sitten sekoitetaan kaikki yhteen, jolloin lusikan tielle sattuu tuollaisia hauskoja pyöreitä palloja; jotkut musertuvat rikki ja tummanpunaista sokerin tiivistämää mehua kerääntyy reunalle. Nyt vielä hiukan vaahtokermaa ja "kaikki kaiho on tyydytetty".
Vaunut, joissa Daniela Dormes ja kreivitär Barthen ajoivat, vierivät Bergstrassea pitkin, poikkesivat sitten Alleegasselle ja Café Schimmerin ohi Helenenstrasselle. Helenenstrasse, joka johtaa samannimiseen laaksoon, on Badenin Korso: sen merkitys tällä paikkakunnalla on sama, kuin Praterin Wienissä, Boulognen metsän Parisissa. Ehkäpä vieläkin enemmän, sillä suurissa kaupungeissa kohtaa kaikkialla joukottain tuntemattomia ihmisiä, jota vastoin Badenin asukkaat näkevät Korsollaan ainoastaan tuttuja. Kaikki vaunujenomistajat käyvät joka päivä samaan aikaan täällä ajelemassa, ja muut vieraat, jotka eivät omista vaunuja, kävelevät huvikseen katukäytävällä; moneen kertaan he kulkevat siellä edestakaisin, niin että he kohtaavat toisensa alituiseen ja tervehtivät toisiaan. Myöskin ohiajajia tervehditään, ja vaunuissa istuvien päät ovat sinne mennessä aina vasemmalle kääntyneet, kotiin palatessa taas oikealle, voidakseen nähdä kaikkien jaloittelijoiden tervehdyksiä ja vastata niihin. Ajotien toista puolta reunustaa koko rivi kauniita, puutarhojen ympäröimiä huviloita.
Helenenwegin varrella on monta pysäkkiä. Kaikki ohitse-ajajat ja -kulkijat eivät tosin niillä pysähdy, mutta ne ovat sittenkin sellaisia kokoontumispaikkoja, joihin badenilaiset kerääntyvät pieniin ryhmiin ja joissa voi tavata useimmat tuttunsa. Ensiksikin on aikaisemmin mainittu Café Schimmer. Pöytiä on katukäytävällä, ja niiden ääressä istuu naisia ja herroja, enimmäkseen upseereja, jäätelöä syömässä. Joskus soittaa siellä mustalaisorkesteri. -- Niinpä se, joka on menossa Helenentaliin, saa, jo ennenkuin hän ennättää itse Korsollekaan, vastaanottaa puolen tusinaa tervehdyksiä, jotka tekevät sitä iloisemman vaikutuksen, kun ne lähtevät hauskassa toimessa olevien -- nimittäin jäätelöä syövien -- ihmisten parista, vieläpä csardassävelten säestäminä.
Seuraavat pysäkit ovat n.s. "maitolat". Ensimäinen näistä maalaisista maitoloista sijaitsee kadun loppupäässä, laakson suussa. Vähäiseltä penkereeltä, jonne johtavat portaat, voivat vieraat seurata katseillaan sekä ohiajavia että jaloittelijoita. Täällä ei ole jäätelöä tarjona, ei pyöreitä pöytiä eikä rautatuoleja niinkuin kahviloissa, vaan maalaisia puupöytiä ja -penkkejä, joiden ääressä vieraat voivat juoda piimää tai maitoa ja syödä voileipiä. Jalkamiehet kulkevat harvoin kauemmaksi kuin tähän maitolaan; tästä käännytään takaisin tai jäädään tänne hetkeksi lepäämään; vain jotkut harvat rohkeat jalkamiehet poikkeavat vielä vasemmalle, suurelle niitylle tai lähtevät metsäteille samoilemaan, joita kulkee ristin rastin vuoristossa. Korso ulottuu vielä hiukan kauemmaksi toiseen notkoon, ja sieltä vaunut kääntyvät takaisin. Kaikki ne tuttavat, joita tullessa ei ole sattunut tapaamaan, tulevat sitten kotimatkalla aivan varmaan vastaan.
Molemmat naiset eivät olleet vaihtaneet sanaakaan ennenkuin he sivuuttivat Café Schimmerin. Vastattuaan kolmen vastaan tulevan upseerin tervehdykseen, sanoi vanhempi naisista:
"Hän ei ollut mukana!"
"Kuka --?"
"Oi, kyllä te tiedätte ketä minä tarkoitan; teidän naapurinne."
Daniela punastui eikä vastannut mitään.
Vaunut kääntyivät nyt Helenenstrasselle. Kreivitär Barthen osoitti jo kaukaa katukäytävällä kulkevia tuttuja.
"Kas paroni Rolldorf... ja kaunis Thekla Horwitz, husaarieversti on taaskin hänen rinnallaan, kuinkas muuten; tuolla tulee eversti Roderich tyttäriensä kera -- kuinka laitetut nuo raukat jälleen ovat! Ja kuka tuo on? Ei, tuttu hän ei ole, varmaankin joku Wienin juutalainen... Sepä oli kaunis tyttö, uusi tulokas, kukahan se mahtanee olla?... Tuolta tulevat hovivaunut: arkkiherttua Wilhelm ajaa itse; miten ystävällisesti hän tervehtikään meitä; minä lyön vetoa, te miellytätte häntä, Daniela... Kas, miten kauniit hevoset pankkiiri Rothsteinilla on, luulenpa, että ne ovat kauneimmat koko Badenissa... Mutta katselkaahan tuota hattua, miten erikoinen se on, kokonainen kukkapuutarha... Tuo amatsooni luullakseni on näyttelijätär, -- kaunis vartalo. Ja miten kaunis tuo huvila on -- ruohokenttä aivankuin vihreää samettia; joka kerta ohitseajaessani kadehdin sen omistajaa... Kenraali Kilk parka rullatuolissaan -- kyllä kai hän jää rammaksi koko iäkseen. -- Sieltähän tulee myös rampa kenraali Bretter tuolissansa... ovatpa hänen molemmat tyttärensä sentään kovin rumia! Taaskin hovivaunut... siinä ajoivat nuoret prinsessat... Eikö tuo ole kaunis rouva von Lacher? Ja kaikki nuo ihailijat hänen ympärillään -- enpä tahtoisi olla herra von Lacherin sijassa... No -- nyt olemme jo maitolan kohdalla -- kaikki pöydät täynnä... kas tuossa ovat Nosserit ja Geldenheimin perhe sekä luutnantti Zimmer. Mutta täälläkään _hän_ ei ole. Miten kauniilta Weilburg sentään näyttää puiston keskellä -- se on oikea ruhtinaan linna -- ei minulla olisi mitään vastaan asua siellä... Mutta tehän ette sano sanaakaan, Daniela?"
Nuori rouva kohotti nopeasti päätään, niinkuin on tapana tehdä, kun äkkiä kuullessaan nimeään mainittavan herää unelmistaan. "Niin,niin", sanoi hän, "te olette aivan oikeassa."
"Missä suhteessa?"
"No... siinä mitä äsken sanoitte."
"Mitä minä sitten sanoin?"
"Suokaa anteeksi, rakas kreivitär, ajatukseni olivat tosiaankin muualla."
"Siltä minustakin tuntui. Käännymmekö takaisin?"
"Kernaasti."
Ja ajaja sai käskyn kääntyä.
Kun naiset uudestaan sivuuttivat Café Schimmerin, oli siellä jälleen muutamia tuttuja, ja joukossa oli eräs, joka tervehtiessään nousi ylös ja teki kunniaa.
"No, Jumalan kiitos", huudahti kreivitär, "näimmehän me sittenkin hänet. Ajomatka oli varsin onnistunut."
"Siksikö että näimme kreivi Trélazuren?" naureskeli Daniela, punan kohotessa hänen poskilleen. "Sama onni voi kohdata meitä melkein kaiken päivää parvekkeeltani, koska hän on minun naapurini!"
Kreivitär Barthen, samoinkuin kaikki muutkin badenilaiset, palasi tyytyväisenä kotiin ajelulta vain siinä tapauksessa, että hän oli nähnyt kaikki mielenkiintoiset tuttavansa ja että hän tiesi heidän myös nähneen hänet.
IV
Seuraavana aamuna Franz Stern istui työnsä ääressä.
Työpöytä oli asetettu leveän ikkunan eteen. Se oli avoinna, suuresta, kukkivasta puusta ikkunan edessä tulvahti sisään ihanaa tuoksua ja mehiläisten surinaa. Stern käytti nyt vapaata aikaansa maalla ensi sijassa poikansa opetukseen, johon häneltä meni päivittäin viisi tuntia, sekä erääseen kirjalliseen työhön, jonka aihe jo kauan oli hänen mielessään kytenyt; se oli kasvatusopillinen teos.
Saman pöydän ääressä, sivuttain istui Alfred, hänkin syventyneenä kirjalliseen tehtävään. Poika näytti jo paljoa terveemmältä. Hän ei ollut enää yhtä kalpea ja keltainen kuin Wienissä, ja hänen kasvoistaan oli kadonnut kärsivä, aikaihmisen ilme, ja sen sijalle tullut lapsekas tyytyväisyys ja ilo.
Isäkin näytti vähemmän rasittuneelta. Hän oli kolmenkymmenenneljän vuoden vanha mies, tavattoman pitkä ja pään muoto jalo ja kaunis, Hänellä oli lyhyt kihara tukka ja tumma täysiparta; sen lisäksi siniset silmät ja hohtavan valkeat hampaat; oikeastaan varsin kaunis mies.
Hänen nuorena ollessaan oli häntä nimitetty "Wienin Adonikseksi", vaikka hän ei ollut vähimmässäkään määrässä keikarimaisen itsetietoinen kauneudestaan. Poika ei ollut hänen näköisensä. Hän tuli äitiinsä, joka ei ollut kaunis, vaan vaaleaverinen ja väritön. Ja sittenkin -- miten häntä oli rakastettu, mitenkä se, mikä toisten mielestä oli ollut väritöntä, oli hänen miehensä silmissä ollut lempeyttä, ujoutta, "orvokkimaisuutta" -- niinkuin Franz Sternillä oli ollut tapana sanoa rakkautensa esineestä. Nyt hän oli lakastunut, tuo orvokki raukka; mutta hänen keväthenkäyksensä, hänen hiljainen sininen kuvansa oli muuttumattomana säilynyt lesken sydämessä.
Netti astui sisään.
"Armollinen herra", sanoi hän, "alakerroksen herrasväen palvelustyttö on keittiössä; hänellä on herralle asiaa."
Franz kohotti päätään.
"Minulleko?" kysyi hän ihmeissään. "Anna hänen tulla sisään!"
Netti avasi oven sievälle sisäkölle.
"Herra professori", sanoi tyttö niiaten, "rouva pyysi minun kysyä, tahtoisiko herra professori vaivautua hänen luokseen?"
"Haluaako rouva Dormes puhutella minua? Olen hänen käytettävänään; ilmoittakaa, että minulla on kunnia viiden minuutin kuluttua saapua hänen luokseen."
Tyttö niiasi toistamiseen.
"Hyvä, herra professori!" -- ja läksi.
Franz Stern nousi ja vaihtoi aamutakkinsa toiseen, parempaan, sitoi kaulahuivin kaulaansa ja harjasi tukkaansa. Tehdessään näitä valmistuksia hän sanoi Alfredille:
"Tiedätkös Alfred, miksi minä luulen, että rouva Dormes pyytää minua luokseen? Hän moittii varmaankin minua siitä, että hänen tyttärensä ja minun poikani leikittelevät ja juttelevat joskus yhdessä ja hän vaatii varmaan, että siitä on tehtävä loppu."
"Sepä olisi ikävä, isä; pikku Dalia on kovin suloinen ja hän pitää niin paljon Korpoksesta. Korpos, oletko siellä?" kääntyi Affi linnun puoleen, joka käyskenteli ikkunalaudalla.
"Älä anna häiritä itseäsi, Affi -- jatka kirjoitustasi; takaisin tullessani toivon, että kirjoituksesi on valmis."
Näin sanoen Stern poistui huoneesta lopetettuaan pukeutumisensa. Hän astui pihan poikki ja saapui portaille, jotka johtivat rouva Dormesin asuntoon. Portaitten alapäässä oli oranssipuita suurissa ruukuissa, ja punainen matto oli levitetty astimille. Jo siitä saattoi huomata, että asunto oli rikas ja komea.
Kevyt huokaus pääsi nuoren opettajan huolien painostamasta rinnasta. Kaikki, mikä puhui komeudesta ja rikkaudesta, muistutti hänelle hänen nuoruuttaan ja vaikutti häneen kuin kotoiset säveleet maanpakolaiseen.
Palvelja avasi eteisen oven, sitten avautui toinenkin ovi, josta Stern astui saliin.
"Minä käyn armolliselle rouvalle ilmoittamassa, että professori on saapunut", sanoi palvelija, astuessaan viereiseen suojaan.
Franz katseli ympärilleen huoneessa. Se oli oikea kesäsali, yksinkertaisine vaaleapäällyksisine huonekaluineen ja verhoineen. Ikkunauutimet olivat lasketut alas, ja vilpoinen hämärä vallitsi huoneessa. Irtonaisia ruusuja oli maljakoissa ja niiden tuoksu sekaantui avonaisista ikkunoista tulvehtiviin puutarhatuoksuihin. Pieni kirjoituspöytä monine valokuvineen seisoi nurkassa; pianolla oli nuottivihko avonaisena. Leposohvan vieressä pieni pöytä, jolla oli kirja -- norsunluinen paperiveitsi kirjan lehtien välissä -- silkkikankaalla sisustettu työkori, viuhka ja hajuvesipullo.
Hetken kuluttua astui rouva Dormes sisään. Hänellä oli yllään pitseillä koristettu valkea aamupuku.
"Kiitän teitä, herra professori" -- hän ojensi Sternille kauniin kätensä ja tehdessään tämän liikkeen hänen rannerenkaansa ketjut kilahtelivat -- "kiitän teitä, että vaivauduitte..."
"Armollinen rouva kutsui minua..."
"Käykää istumaan olkaa hyvä" -- ja Daniela kävi istumaan tavalliselle paikalleen, siltä ainakin tuntui. Hän otti kirjan välistä paperiveitsen käteensä ja leikitteli sillä. "Tahtoisin puhua kanssanne pienestä tytöstäni, herra Stern..."
"Oikein siis arvasin!" tuumi Franz Stern itsekin. Samalla hän ajatteli: "Miten kaunis tämä nainen onkaan -- ja vielä tuhat kertaa kauniimpi kotonaan kuin ulkona kävelypuvussaan..."
"Pienen tyttöni vuoksi", jatkoi Daniela, "joka käy jo yhdeksättä, ja on siis siinä iässä, jolloin ei ole lapsen terveellistä vain leikitellä kaiken päivää..."
"Se on totta!"
"Ja jolloin hänen tulee alkaa jo kunnolla opiskella. Tosin minä itse luen hänen kanssaan joka päivä jonkun tunnin; mutta minä luullakseni en seuraa mitään järjestelmää -- ja äidillä on sittenkin kylliksi työtä kasvatuksesta, vaikkei hän suorastaan pitäisikään huolta lapsen opetuksesta. Minä aioin siis pyytää teitä, herra Stern, -- siinä tapauksessa että teillä on aikaa, antamaan hiukan opetusta Dalialleni."
"Sitäkö hän siis halusikin -- oi miten mielelläni!" tuumi Stern itsekseen. -- "Suurimmalla mielihyvällä, armollinen rouva," vastasi hän ääneen. "Varmaankin minun tulee antaa tyttärellenne alkeisopetusta?"
"Niin; opettakaa hänelle kaunokirjoitusta, laskentoa, maantiedettä ja vanhan ajan historiaa... Ja jos mahdollista, opettakaa häntä hiukan -- _ajattelemaan_!"
"Mutta yhtä asiaa minun velvollisuuteni on teille huomauttaa, armollinen rouva. Tavallisesti alkeisopetukseen kuuluu myös raamatunhistoria ja katkismus, ja ehkäpä te ette tiedä, että olen juutalainen?"
"Ei, sitä en tiennyt", sanoi rouva Dormes muuttamatta ainoatakaan kasvojen elettä. "Mutta se ei vaikuta asiaan vähimmässäkään määrässä. Opettakaa oppilaallenne juutalaisten historiaa samaan henkeen kuin egyptiläisten tai intialaistenkin -- se on, vanhoilta ajoilta säilyneinä satuina ja tarinoina."
Hämmästyneenä Stern kohotti päätään ja katsoi puhujaan. Oliko tosiaankin tuon pitsien, ruusujen ja pienten kultaesineitten keskellä elävän maailmannaisen hymyilevä suu lausunut nuo vakavat sanat? Eikö hän myös vähää ennen ollut kehottanut häntä opettamaan pikku tyttöä ajattelemaan? Eihän sellainen oppiaine kuulunut edes julkisen poikakoulun kurssiin -- puhumattakaan siitä, että sitä tavallisesti olisi otettu huomioon pienen neitosen oppiohjelmaa laadittaessa. Merkillinen nainen!
"Miksi te katselette minua noin ihmetellen?" kysyi Daniela, joka saattoi lukea nuo ajatukset vieraansa kasvoilta. "Ihmetyttääkö se teitä, ettei minulla ole uskonnollisia ennakkoluuloja?"
"Ihmetyttää kyllä, armollinen rouva, sillä juuri sellaiset ennakkoluulot ovat turmelleet virkaurani!"
"Miten niin?"
Stern kertoi esihistoriallisia ihmisiä koskevasta esitelmästään. Daniela kuunteli suurella ymmärtämyksellä ja huudahti lopuksi:
"Oi, miten oikein te teitte kun pyysitte eroa, ettekä peruuttanut sanojanne! Joskaan Galilein sanat: 'Ja se pyörii sittenkin', eivät ole historiallisia, niin olisi hänen juuri pitänyt ne lausua; nykyään ainakin niiden pitää olla kaikkien totuuttarakastavien mielilauseena."
On olemassa sympaatisia virtauksia, jotka kulkevat sydämestä sydämeen ja toisia taas, jotka kulkevat aisteista aisteihin. Kun kahden ihmisen tavatessa toisensa edellinen seikka tapahtuu, niin laskee se perustuksen lämpimälle ystävyydelle; jälkimäisessä tapauksessa herää rakkaus henkiin ensi näkemältä. Mutta on olemassa vielä kolmaskin virtaus: se kulkee sielusta sieluun, ja tämä tunne valtasi nyt Franzin ja Danielan. Tuo miellyttävä tunne: "Me ymmärrämme toisiamme" saattaa samaa ajattelevat ihmiset veljiksi ja sisariksi.
"Armollinen rouva, en voi sanoin ilmaista teille, miten suuresti iloitsen saadessani opettaa teidän pienokaistanne kirjoittamaan, laskemaan ja -- tietenkin lapsen kannalta -- ajattelemaan."
"Ja minä iloitsen siitä, että saan joskus olla opetustunneilla mukana. Ja jos teistä, herra Stern, on ikävä jättää poikanne yksin, niin voitte tuoda hänet mukananne tänne!"
"Oi, Affi rukkani on tottunut tuntikausia yksin olemaan. Wienissä, käydessäni tunneillani, täytyy hänen usein olla yksin, ja hän saa kyllä aikansa kulumaan: hänellä on todellinen opinnälkä!"
"Poika rukka!" sanoi Daniela huoaten. "Eikö hänen tautinsa ole parannettavissa?"
"Sitä en osaa sanoa, armollinen rouva. Tosin lääkäri arveli, että kylvyt parantaisivat hänet, mutta toistaiseksi ei ole mitään muutosta parempaan tapahtunut."
"Hän tuntuu kiltiltä lapselta. Dalia on kertonut hänestä paljon; hän pitää hänestä aivan erikoisesti."
"Hän on todellakin kiltti lapsi. En sano sitä siksi, että olen hänen isänsä; minulla on opettajana ollut tilaisuus tarkata useita lapsia, enkä koskaan ole tavannut yhtä lempeää ja hellää poikaa!"
"Minunkin pienokaiseni rakastaa minua hellästi, ja minä pidän sitä omana ansionani. Lapset antavat saman verran vastarakkautta, kuin he itsekin saavat, nimittäin näennäisesti saavat. Te olette varmaan hyvin hellä isä?"
"Armollinen rouva, minulla ei ole muuta koko maailmassa kuin tuo lapsi. Hän on muistona koko entisyydestäni, häneen kohdistuu koko tulevaisuudentoivoni!"
"Sitten te voitatte minut; niin yksinomaan en rakasta lastani. Tosin en voi ajatella tulevaisuutta ilman häntä, mutta hän yksin ei täytä koko elämääni. Mutta määrätkäämme nyt tunnit."
Daniela siirsi näin äkkiä puheen toisaalle, koska hänestä tuntui, että nämät viimeiset sanat ilmaisivat enemmän kuin mitä oli sopivaa sanoa miehelle, jonka kanssa hän ensi kertaa oli puheissa. Miten hän oli tullut sanoneeksi herra Sternille, että hänellä tosiaankin oli sellaisia tulevaisuudentoiveita, jotka eivät olleet missään tekemisessä lapsen kanssa, että hän toivoi voivansa vaihtaa yksinäisyytensä uuteen aviolliseen onneen ja että hän oli päättänyt lopettaa leskeytensä.
Tunnit ja palkka määrättiin. Kun oli päätetty, että ensimäinen tunti olisi seuraavana aamupäivänä kello yhdeltätoista, nousi Franz Stern paikaltaan ja suuteli itävaltalaiseen tapaan rouva Dormesin kättä jäähyväisiksi.
"Huomiseen siis", sanoi Daniela, vastaten toisen kunnioittavaan kumarrukseen ystävällisellä päännyökäyksellä.
"Minä en saa siis enää leikkiä kauniin Dalian kanssa, vai mitä isä?" kysyi Alfred huolestuneena, kun hänen isänsä palasi takaisin. "Kiihtymykseltä en tosiaankaan ole saanut työtä tehdyksi -- älä ole pahoillasi minulle. En voinut muuta kuin leikitellä Korpoksen kanssa, jota juuri koetin opettaa lausumaan Dalian nimeä."
"Ei hätää, Affi; itse Daliaakin saat vielä puhutella. Rouva Dormes ei kiellä sinua olemasta Dalian kanssa, päin vastoin." -- Ja hän kertoi hänelle heidän keskustelustaan.
Franz Stern oli kasvattanut pojastaan itselleen ystävän, ja hän oli tottunut puhumaan hänen kanssaan melkein kaikesta, mikä täytti hänen elämänsä ja ajatuksensa. Sen vuoksi olikin Alfred paljoa kehittyneempi kuin hänen ikäisensä yleensä. Lasten kanssa hän ei ollut koskaan leikitellyt: lastenkirjoja hän ei pitkään aikaan ollut enää lukenut, ja yhdessäolo isän kanssa oli tehnyt hänestä itsestäänkin pikku miehen. Tosin heidän seurustelunsa ei ollut vailla lapsekasta, vieläpä lapsellista sävyä, mutta se ei johtunut siitä, että Franz olisi ehdoin tahdoin yrittänyt alentua lapsen tasalle, vaan siksi, että hän itse oli mieleltään lapsekkaan iloinen ja herkkä. Jos kaksi ihmistä -- yhdentekevää minkä ikäisiä tai missä asemassa he ovat -- eivät seurustelussaan voi olla lapsekkaan iloisia, niin puuttuu heidän suhteestaan paljon, mikä tekee sen täysin onnelliseksi.
V
Sternin mentyä tuli toinen naapuri rouva Dormesin luo käymään. Molemmat naiset, äiti ja tytär, jotka edellisenä päivänä, rouva Dormesin lähtiessä ajelulle, olivat istuneet puutarhapenkillä, toinen ommellen, toinen lukien, astuivat nyt sisään.
Nähdessään heidät nousi epämieluisa ilme Danielan kasvoille. Mutta jo seuraavassa hetkessä vaihtui se iloiseen ilmeeseen, mikä kuuluu talonemännän velvollisuuksiin, ja astuessaan vieraitaan vastaan hän huudahti ystävällisimmällä äänellään:
"Hyvää huomenta, paroonitar -- hyvää huomenta, bella Giulietta!"
"Meillä on teille pyyntö, rakas, herttainen rouva Dormes..." alotti nuorempi naisista.
"Ja se olisi?... Olkaa hyvät ja käykää istumaan."
"Kysymyksessä on huviretki... Kolmen Korpin ravintolaan..."
"Ja minunko pitäisi tulla mukaan? Ei, minä kiellän kernaimmin heti aivan jyrkästi. Mehän olemme maalla, miksi siis lähtisimme huviretkelle? Sellaiseen yhtä vähän kuin tanssiaisiin on teidän turha koettaa minua viekoitella; sellaiset huvit eivät ole minua varten."
"Sääli", sanoi nyt äiti; "siitä tulee hyvin hauska, erittäin 'komilfo' retki -- siten rouva von Rimmersperg luuli, että hänen mielisananpartensa kirjoitettiin -- Lacherin perhe tulee mukaan -- ja Roderichin -- sitä paitsi musta ruhtinatar -- hänen nimeään minun on aivan mahdoton muistaa... tiedättehän, tuo kaunis valakkalainen..."
"Valakkilainen", korjasi tytär puoliääneen.
"Valakkilainen, tarkoitan. -- Ja herroista..."
"Heitä sinun on turha luetella, äiti. Onhan luonnollista, ettei rouva von Lacherin ympäriltä koskaan ihailijoita puutu."
"Miten ilkeä sinä olet, Giulietta. -- Hän on oikea enkeli, Giuliettani, mutta hiukan terävä suustaan... Eikö totta, kultaseni, sitä sinä olet? -- Myönnähän vain, se pukee sinua!"
Daniela kiiruhti nuoren tytön avuksi. "Luullakseni Giulietta itse on kylliksi viehättävä viekoitellakseen hauskoja herroja huviretkelle."
"Se on kyllä totta -- hänellä on paljon ihailijoita -- mutta ikävä kyllä, heidän joukossaan ei ole ainoatakaan naimakelpoista -- ja ymmärrättehän, että tärkein kysymys äidille on..."
"No mutta äiti, tahdotko väkisin jo päästä minusta eroon?"
"Hyviin naimisiin minä tahdon saada sinut -- niin juuri. Mutta en minä siltä tahdo päästä sinusta eroon -- tahdon päästä asumaan vävypoikani luo, se on tärkein ehtoni..."
"Kova ehto!" tuumi Daniela itsekseen.