Part 17

Kreivitär Trélazure ja Daniela olivat usein yhdessä; mutta lähempää suhdetta ei heidän välillään sittenkään muodostunut. Molemmat naiset tapasivat toisensa joka päivä, he söivät yhdessä, kävivät yhdessä teatterissa ja vieraisilla sekä tekivät ostoksia, mutta jäinen seinä, joka ensimäisestä päivästä alkaen oli noussut heidän välilleen, ei ottanut sulaakseen.

Wien oli varsin tyhjä, sillä syksyisin useimmat perheet -- nimittäin tiluksia omistavat aateliset -- olivat vielä maalla. Siitä huolimatta oli leskikreivittären salonki aina täynnä väkeä. Pääkaupungissa oleva Ranskan lähettiläs toi ylhäisen vieraan luo kaikki korkeat henkilöt, joita sinä hetkenä Wienissä oli tarjona. Sattumalta oli kaupungissa muutamia korkeimman aristokratian naisiakin, joiden miehet olivat ylähuoneen jäseniä, ja nämä ottivat kreivittären kaikella hänelle tulevalla kunnioituksella vastaan. Itävaltalainen aateli kohtelee tavallisesti ulkomaalaisia varsin kylmästi, mutta niinpiankuin kysymyksessä on siksi suurta arvoa nauttivia ulkomaalaisia kuin Ranskan vanhan katolisen aateliston jäseniä, niin otetaan heidät samanmielisissä piireissä avosylin vastaan.

Grand-Hotelin keltasilkkipäällyksisessä salongissa kävi kaikki aivan kuin jonkun lähettilään tai ruhtinaan palatsin vastaanottohuoneessa. Tänään esimerkiksi -- kreivitär oli jo ollut viikon päivät Wienissä -- kun Daniela saapui tavanmukaiselle aamupäiväkäynnilleen tulevan anoppinsa luo, tapasi hän täällä lukuisan ja loistavan seuran koolla: kaksi ruhtinatarta tunnettuine nimineen, useita kenraaleja, muun muassa sotaministerin, Venäjän lähettilään, muutamia ranskalaisia aatelismiehiä, jotka tulivat suoraan Frohsdorfista, useita ylähuoneen jäseniä ja paavin lähettilään.

Trélazure ei ollut läsnä. Hän oli samana aamuna matkustanut Badeniin hakemaan joitakuita papereita, jotka olivat jääneet häneltä sinne. Sen jälkeen kuin kreivitär ystävälliseen tapaansa oli tullut Danielaa vastaan, istuttanut hänet viereensä kamiinin luo ja esittänyt hänet poikansa morsiamena, jatkui katkennut keskustelu jälleen. Se ei ollut yleinen, vaan jakaantui useiden pienempien ryhmien kesken, ja Daniela kuuli sieltä täältä yksityisiä katkelmia siitä.

"Asian laita on niinkuin jo ennen olen sanonut teille", sanoi toinen ruhtinattarista emännälle, "me olemme läheisiä sukulaisia. Minun äitini oli syntyään Rohan, ja jos, niinkuin te sanoitte, joku Trélazure on naimisissa Montmorencyn kanssa, jonka sisar oli minun setäni rouva, niin --"

"Myöskin Beauffremont'ien kautta me olemme sukua", keskeytti vanhempi ruhtinatar keskustelun, samalla kun hän Ariadnen taituruudella seurasi sukulaisuuslankaa Noailles'n, Valentinois'n ja Montenuovon sukujen kesken solmittujen avioliittolabyrinttien läpi.

"Henrik V", siten kertoi naapureilleen eräs Frohsdorfista palannut aatelismies -- "kertoi minulle seuraavaa: 'Usein minua on moitittu siitä, etten tahtonut hallita, ja että päästin käsistäni tilaisuuden, jolloin olisin voinut palata kotiin. Se on täydellinen erehdys, sen voitte julistaa kaikille. Laillisen monarkian kantajana tahdon koko elinikäni säilyttää tätä aarretta. Tahdon ottaa haltuuni kuningaskunnan oikeutena, velvollisuutena -- mutta en koskaan seikkailuna.

"Mahdollisesti olisin muuna aikana yrittänyt, niinkuin monet esi-isistäni, anastaa perintöni aseitten voimalla. Se mikä eilen olisi ollut minusta mahdollista ja loogillista, ei ole sitä enää tänään. Neljänkymmenen vuoden kuluttua, vallankumousten, sisällisten sotien, vieraitten sotajoukkojen hyökkäysten ja valtiokaappausten jälkeen tulee sen kuningaskunnan, jota minä edustan, näyttäytyä rauhan tyyssijana. Ranskan kuninkaan tulee palata takaisin niinkuin paimen lampaittensa pariin, tai pysyä maanpaossa. Jollei minun ole suotu palata kotiin, niin jumalallinen kaitselmus on lukeva minun rehelliset aikeeni Ranskan kansan hyväksi. Kesken tämän vuosisadan inhottavuuksia on hyvä, jos maanpakoon tuomitun kuninkaan elämä ja politiikka on rehellinen ja puhdas.'"

"Niin", todensi toinen Frohsdorfilainen pyhiinvaeltaja, "Ranska voi syyttää tätä kuningasta vain yhdestä virheestä, siitä, ettei hän ole noussut valtaistuimelle. Valtikka riistettiin hänen kädestään ja sittenkin meidän isänmaamme -- nimittäin sen rehellisin ja valistunein osa, seisoo hänen yliherruutensa alla."

"Onko Frohsdorfissa paljonkin vieraita?" tiedusteli eräs aatelisista tilanomistajista, joka ei tahtonut ruveta keskustelemaan Chambordin kreivin hallituksesta.

"Useita uskollisia miehiä: Dreux-Bréze, Kergorlay, d'Andigné, Barette, Damas, de Mun, Léonin Carayon-Latourin ruhtinaat... niin, tähän puolueeseen kuuluu koko 19:nnen vuosisadan loistojoukko; sieltä puuttuu vain yksi suuri sotaherra ja -- Berryerin kuoleman jälkeen -- yksi suuri puhuja."

"Nähkääs, teidän kunnia-arvoisuutenne", selitti eräs valtioneuvoksista kirkkoruhtinaalle, "suurena esteenä terveellisten mielipiteiden leviämiselle on juutalaissanomalehdistö. Meidän täytyy lopulta taas päästä ohjaksiin, mutta herrat sanomalehtimiehet -- tuo tunnoton roskajoukko -- vaikeuttavat meidän työtämme."

"Toivokaamme parasta", rauhoitti kirkkoruhtinas, "pyhä isä valmistaa kiertokirjettä vapaamuurareita vastaan..."

Sotaministeri puhui kenraali Uchatiuksen itsemurhasta:

"Silminnähtävästi mielenhäiriö... Nerokkaat ihmiset ja suuret keksijät ovat aina lähempänä mielenvikaisuutta kuin meikäläiset, mutta nimi Uchatius pysyy tykkiväen vuosikirjoissa kuolemattomana..."

"Meitä oli kolmisenkymmentä metsästäjää", kertoi eräs suurtilusten omistaja. "Sataviisikymmentä jänistä ja kahdeksan metsäkaurista tapettiin. Ensi viikolla metsästetään minun maillani ja sen jälkeen menen Frauenbergiin."

"Frauenbergista johtuu mieleeni," sanoi eräs tähtiristikuntaan kuuluva nainen, "olen kuullut, että kruununprinssiä odotetaan sinne jälleen. Siellä tulee vasta suurenmoista. Ylihuomenna aion lähteä sinne, jos vain pukuni saapuvat ajoissa."

"Parisista, Lafferièreltäkö?" kysyi kreivitär Trélazure.

"Ei, vaan Worthilta."

"Ah niin, useimmat ulkomaalaiset naiset tilaavat pukunsa Worthilta."

"Turnipsi on kasvanut hyvin tänä vuonna", kuului eräästä nurkasta. "Mutta viinisato on heikko."

"Onneksi on meillä metsiä -- ja metsänhakkuu ei riipu ilmasta."

"Onko suuriruhtinas Paulin naiminen jo virallisesti julkaistu?" kysyttiin Venäjän lähettiläältä. "Entäs miten on nihilistien laita?" kysyi eräs toinen.

"Olen todellakin pahoillani", vastasi pohjoismaalainen kavaljeeri, "että nihilistejä pidetään jonkunmoisena isänmaani erikoisuutena. Niitä, Jumala paratkoon, on kaikkialla maailmassa, joskin he käyvät eri maissa eri nimillä. Vai eivätkö saksalaiset sosialistit, irlantilaiset feeniläiset, italialaiset irredentistit ja ranskalaiset anarkistit ole samaa lajinmuunnosta?"

"Niin, niin, surullinen aika!" kuului nyt joka taholta. "Mieletön aika!" arvelivat kenraalit. "Vallankumouksellinen aika!" valittivat perinnölliset valtioneuvokset. "Jumalaton aika!" sanoi paavin lähettiläs syyttäen sitä kaiken pahan alkujuurena.

Mutta naiset eivät sekaantuneet tähän sosiaalipoliittiseen keskusteluun.

"Bayerin prinssin avioliitto Liechtensteinin kanssa", niin sanottiin heidän joukossansa, "oli selvä asia viime laskiaisten aikana. Viimevuotiset laskiaiset vasta olivat komeat; hovissa pidettiin neljät tanssiaiset; Ranskan lähetystön tanssiaiset" -- emännälle nyökättiin päätä -- "olivat erittäin onnistuneet. Teidän pitäisi asettua veljentyttärenne kanssa tänne talveksi, hän herättäisi täällä suurta huomiota. Missä on tuo suloinen lapsi?"

"Hän jäi tänään pariksi tunniksi luostariin. Ovatko teidänkin tyttärenne saaneet kasvatuksensa 'sacré coeur'-luostarissa?"

"Ei, he ovat Ursula-luostarissa. Ensi talvena minun vanhin tyttäreni esitetään jo keisarinnalle... Hirveää miten pian lapset kasvavat."

Vähitellen vieraat poistuivat, ja Daniela jäi yksin kreivittären luo. Se oli hänelle suuri helpoitus, sillä puheen sorina oli varsinkin tänään hermostuttanut häntä suuresti. Tuo suurmaailmallinen kopeuden leima, joka tuli ilmi melkein joka sanasta, jota täällä lausuttiin, oli hänelle hirveän vastenmielinen; Daniela ei kuulunut aatelistoon; hän oli tottunut liikkumaan niissä piireissä, joissa taiteilijat, tiedemiehet ja kirjailijat olivat kotonaan; ne piirit, joissa urheilu, ylhäisö-avioliitot ja turnipsisadot muodostivat tärkeimmät harrastukset, olivat hänelle aivan vieraat, hänen ympäristössään oli aina suurella mielenkiinnolla seurattu kirjallisia ja tieteellisiä ilmiöitä ja päivän tapahtumia; täällä palveltiin menneisyyttä, josta vain pieni saarimaailma oli pelastunut nykyaikaan, ja puhuttiin suurista edistyshyökyaalloista ulkona maailmassa mitä suurimmalla surkuttelulla ja pelolla, ikäänkuin jostakin uhkaavasta vaarasta.

Sopiko Daniela tähän maailmaan, jonka tästä lähin tuli olla hänen omansa? Varmuutta ja viehkeyttä, henkevyyttä ja loistoa häneltä ei tulisi puuttumaan voidakseen pitää puoliansa -- mutta tyydyttäisikö se myös _häntä_ -- voisiko hän kestää sitä, että hänen ympärillään vihattaisiin kaikkea, mitä hän itse rakasti, kunnioitettaisiin kaikkea, mitä hän halveksi?

Ja eivätkö nämät kopeat ihmiset, joiden mielestä joku Rohan, kamariherran tai Maltesiritarin arvonimeä kantava mies oli parempaa ainetta kuin porvari, vaikkapa hänellä olisi ollut neron loistava kruunu päässään... eivätkö nämä kopeat ihmiset antaisi hänenkin tuntea, ettei hän ollut syntyperältään aatelinen, että hänen ottamisensa sukuun oli armonosoitus heidän puoleltaan?

Pakenemisenhalu täytti Danielan mielen näiden ajatusten risteillessä hänen päässään. Kukkaniitty on ihastuttava olinpaikka, mutta kala ei siinä sittenkään viihdy; kirkas järvi on myöskin mieluisa olinpaikka, mutta perhonen ei siihen tyydy -- ja sama tukehtumisentunne, jota väärään paikkaan joutunut kala tai hyönteinen tuntee, valtasi nyt Danielankin mielen, kun hän ajatteli siirtymistään loistavaan aatelisympäristöön.

"Miten ihastuttavia naisia", sanoi kreivitär Trélazure, kun hän oli saattanut viimeiset vieraansa, molemmat ruhtinattaret, ovelle. "Tunsitteko te heitä ennestään?"

"En."

"Mitenkä se on mahdollista? Tehän olette itävaltalainen, ja sittenkin koko täkäläinen seurapiiri on teille aivan vieras."

"En ole kauan asunut Wienissä. Ja sitä paitsi -- vaikka olisinkin elänyt täällä -- niin en olisi kuulunut tähän maailmaan."

"Mitenkä niin? -- Minä luulin... poikani kirjoitti minulle..." Kreivitär nolostui ja katkaisi puheensa. "Tänään te varmaan olette masentuneella mielellä, koska Raoulimme on poissa?"

"Tehän olette myöskin yksin", vastasi Daniela vältellen, "missä Jeanne viipyy?"

"Hän on, niinkuin jo sanoin, luostarissa. Oi, pienokainen tuottaa minulle huolta; hän sanoi tänään jälleen lujasti päättäneensä mennä luostariin."

"Varmaankin joku hänen kasvattajattaristaan on tyrkyttänyt hänelle tuon ajatuksen."

Kreivitär rypisti kulmiaan.

"Pyhät sisaret eivät tyrkytä tuollaisia ajatuksia. Kun nuori tyttö tuntee olevansa kutsuttu pyhittämään elämänsä luostarille, niin kutsu tulee ylhäältä. Jeanne oli muuten jo kokonaan luopunut tästä ajatuksesta -- mikä todistaakin, ettei se ole hänen oikea kutsumuksensa. Mutta nyt hänet on vallannut uusi haaveilu; minä kyllä tiedän mitä se on: tyttörukalla on sydänsuru! Ei ole mikään helppo asia saada häntä jälleen järkiinsä --"

"Sydänsuru?" toisti Daniela hämmästyneenä. "Voisiko hän niin nuorella iällä olla jo sellaisen intohimon vallassa?"

"Intohimo on nuoruuden kukka", vastasi vanha rouva. "Minä olin vain seitsemäntoista vuoden vanha, kun ensi kerran rakastuin... Hyvä Jumala, luostarista tullessa, jolloin ei ole vielä lainkaan maailmaa nähnyt -- on sydän täynnä taivaallista rakkautta ja samalla se on sanomattoman herkkä maalliselle rakkaudelle -- se on ruusujen ja kaipauksen aikaa. Ensimäinen kaunis, miellyttävä ritari, joka lähestyy... Niin minunkin kävi, joskin onnellisemmin: minä rakastuin kreivi Trélazureen, jonka vanhempani -- minun tietämättäni -- jo olivat valinneet miehekseni. Mutta pieni Jeanne raukka -- puhukaamme jostakin muusta. Milloin Raoul palaa takaisin?"

"Luullakseni huomenna päivällisen aikaan. Mutta puhukaamme Jeannesta, se huvittaa minua. Pienokainen on minun mielestäni harvinaisen miellyttävä. Hänen arka, mutta samalla puoleensavetävä olentonsa on kuin kaunein runo. Hänkö siis on rakastunut ja arvatenkin -- Raouliin?"

"Mutta rakkaani, luuletteko te, että koko maailman pitäisi rakastua tuohon tyhjäntoimittajaan?" vastasi kreivitär kääntäen pois päänsä.

"Te ette vain tahdo sanoa sitä minulle, rouvani, koska pelkäätte, että voisin tulla mustasukkaiseksi -- ja koska te yleensä ette tahdo ilmaista lapsi raukan salaisuutta. Mutta kai te sentään estätte Jeannen tekemästä sielullista itsemurhaa?"

"Sanotteko te luostariin menoa sielulliseksi itsemurhaksi? Sielun kannalta sitä pikemmin voisi sanoa pelastukseksi... Joka tapauksessa koetan saada lapsi paran muuttamaan mielensä; sillä se on syntinen erehdys, jos me maallisen syyn vuoksi antaudumme hengelliseen toimeen -- sitä minä koetan saada häntä ymmärtämään. Hänen haaveilunsa katoaa eron ja ajan mukana, ja toivon voivani tehdä hänestä vielä onnellisen vaimon... Kadehdittava mies, joka saa hänet vaimokseen -- kadehdittava äiti, joka saa hänet miniäkseen!..."

"Aiotteko seurata ruhtinattaren neuvoa ja jäädä hänen kanssaan Wieniin talveksi?"

"En, sitä en aio tehdä -- en suo tätä jalokiveä kellekään muukalaiselle. Iloitsen saadessani näyttää häntä Faubourg St. Germainin seurapiirissä. Muuten on hänelle jo tehty useita tarjouksia... Dreux'n herttuatar on ajatellut häntä vanhimmalle pojalleen. Hän elää tosin hiukan liian hurjasti Parisissa; hän tuhlaa paraillaan omaisuutensa erään näyttelijättären vuoksi, mutta hänellä ei ole mitään naimista vastaan, jos hänelle tarjotaan tilaisuus sellaiseen naimakauppaan kuin Jeannen kanssa. Sellaiset kapiot, sellainen nimi ja nuoruus..."

"Mutta rouvani, ettekö ole huolissanne tytön onnen puolesta, jos hänet rakkaudetta -- niinkuin te sanotte -- naitetaan kevytmieliselle miehelle?"

"Sehän yleensä on meidän osamme, rakkaani. Leskien laita on toinen, he voivat valita sydämensä mukaan. Mutta tytöt eivät valitse itse eikä heitä valita; heidät vaan naitetaan ja naidaan. Ja mitä kevytmielisyyteen tulee, niin sitä vikaa on kai enemmän tai vähemmän jokaisella nuorella miehellä, ei Raoulkaan ole siitä vapaa. Mutta hurskaan vaimon rinnalla kääntyy aviomies jälleen hyveen puoleen, ja jollei hän sitä tee, niin saa vaimo lohdutusta omasta hurskaudestaan. Siksi on uskonto naisten paras aarre. Se yksin antaa heille oikeuden ansaita rakkautta ja voi lohduttaa heitä, kun rakkaus on kadonnut. Ettekö ole samaa mieltä?"

"Hyvä Jumala, rouvani, en... en tiedä, mitä minun siihen tulee vastata?"

"Merkillistä, mutta olen huomannut, ettette koskaan vastaa minulle suoraan, kun tulee puhe vakavista asioista. Olisitteko te ehkä -- pelkään suorastaan lausua ilmi sellaista ajatusta -- penseä uskossanne?"

"Minusta on parempi, ettemme keskustele tästä asiasta."

"Ei tietenkään vieraitten ihmisten kanssa. Kevyeeseen salonkikeskusteluun ei saa sekoittaa pyhiä kysymyksiä -- mutta äidin ja tyttären suhde on toinen! Tämä asia painaa sydäntäni. Ajatelkaahan, että teidän käsiinne on laskettava poikani onni ja perheeni kunnia. Sanokaa minulle suoraan, rakas Daniela, miten teidän uskonne laita on?"

Samassa ilmoitettiin vieras, ja Danielan ei tarvinnut vastata.

Hetken kuluttua hän nousi ja sanoi hyvästi.

"Näkemiin tänä iltana!" sanoi kreivitär, joka oli kutsunut tulevan miniänsä päivällisille.

Mutta Daniela lähetti illalla kieltävän sanan. Hänellä oli päänsärkyä, hänen oli pakko pysytellä kotona.

Hän vietti illan yksin. Hän ajatteli kauan ja paljon; hän luki lävitse Trélazuren kirjeet ja tarkasteli hänen valokuvaansa, hän käveli kiihkeänä edestakaisin huoneessaan, heittäytyi sitten tuolille, painoi päänsä tyynyihin ja makasi liikkumatta. Sitten hän kävi kirjoituspöydän ääreen istumaan, alkoi kirjoittaa ja heitti taas kynän luotaan. Hän huokasi syvään ja pyyhki silmiään nenäliinallaan. Vihdoin, revittyään useita paperiarkkeja, hän sai kirjeen valmiiksi, sulki sen kuoreen ja kirjoitti siihen osoitteen.

Hänen kiihoittunut mielensä asettui. Hän tunsi rauhallisuutta, joka seuraa tehtyä päätöstä. Oli jo keskiyön aika, kun hän vetäytyi makuusuojaansa.

XXVII

Seuraavana aamuna kello kymmeneltä -- Daniela istui jälleen kirjoituspöytänsä ääressä -- soitti nuori rouva palvelijaa.

Hän otti eilen kirjoittamansa kirjeen esille.

"Tämä kirje on vietävä lähetystöön", sanoi hän, "ja annettava kreivi Trélazurelle, kun hän palaa takaisin matkaltaan."

"Herra kreivi on eteisessä", vastasi palvelija. "Aioin juuri ilmoittaa hänen tulonsa."

Daniela kalpeni. Hän pani kirjeen takaisin salkkuun ja käski kutsua kreivin sisään.

Trélazure astui sisään. Daniela ei mennyt häntä vastaan. Hän käänsi vain päänsä oveen päin, jonka läheisyyteen kreivi vähäksi aikaa pysähtyi. Kihlautuneet katselivat hetken aikaa toisiaan ääneti -- kumpikin hämmästyen toisen outoa ilmettä, kylmää, synkkää piirrettä, jota ei koskaan ennen ollut näkynyt kummankaan kasvoilla.

Daniela puhui ensiksi.

"Te tulette aikaisemmin kuin mitä odotin teitä."

Trélazure astui lähemmäksi, mutta ei yrittänytkään tavalliseen tapaansa suudella Danielan kättä -- Daniela ei ojentanut myöskään sitä hänelle -- vaan kävi rauhallisesti vastapäätä nuorta rouvaa istumaan.

"Minä tulen varhemmin kuin mitä te odotitte ja toisessa mielentilassa, kuin mitä te saatoitte aavistaa, rouva."

"Te tapaatte minutkin toisessa mielentilassa, kuin mitä te saatoitte edeltäpäin olettaa."

"Tosiaankin... mikä voi olla siihen syynä?"

"Alottakaamme teistä ensin! Mikä herättää teidän suuttumustanne, herra Trélazure? Onko Badenissa tapahtunut maanjäristys?"

"Odottamattomia asioita siellä ainakin on tapahtunut. Neiti Rimmersperg on karannut luutnantti Müllerin kanssa."

"Giuliettako!?"

"Lacherin talossa kuuluu nykyisin eräs korkea herra Weilburgista usein käyvän."

"Mutta, kreivi, tokkopa nuo juorut ovat voineet vaikuttaa niin masentavasti teidän mieleenne."

"Eivät tosin nämät; mutta korviini tuli muitakin juoruja, minulle kerrottiin tuntikausia kestäneistä oppitunneista ja huviretkistä, joita eräs korkea nainen kuului tehneen yhdessä tyttärensä kaunokirjoitusopettajan kanssa..."

"Minä opiskelin kylläkin ahkerasti ja päivää ennen lähtöäni olin yhdessä herra Sternin ja hänen poikansa, jonka syntymäpäivä juuri sattui olemaan, sekä Dalian ja Ernestinen kera pienellä huviretkellä. Siitäkö Baden on nähnyt hyväksi teille juoruta?"

"Se on siis totta? En uskonut sitä, yhtä vähän kuin panin huomiota nimettömään kirjeeseen -- joka, niinkuin sattumalta sain tietää, on lähtöisin Boderichin perheestä -- ja jossa minulle varoituksena ilmoitettiin, että olitte onnellistuttanut sanottua pedagogia suudelmalla..."

"Se on parjausta", sanoi Daniela kylmästi. "Minä olen rehellinen, minun suudelmani kuuluivat teille, minun oli mahdoton niitä kellekään muulle lahjoittaa."

"Te olette hyvin ystävällinen. Mutta jos tuo halpamainen juutalainen koskaan uskaltaa astua jalallaan meidän taloomme", sanoi Trélazure nyt muuttuneella äänellä, "niin murskaan hänen luunsa."

"Hän ei koskaan astu jalallaan _meidän_ taloomme, siitä voitte olla varma!" vastasi Daniela yhtä kylmästi.

"Siitä minä muuten en aikonut vaatia teitä tilille, rouvani. Te olette tosin tehnyt väärin seurustellessanne niin ahkerasti hänen kanssaan, että tällaisia juoruja on voinut syntyä -- mutta niitä minä halveksin yhtä paljon kuin nimettömiä kirjeitäkin. Minulla on syytä olla harmissani aivan toisista syistä."

"Todellako? Asiasta toiseen, muistitteko tuoda laskut, joita pyysin saada Badenista?"

"Etsin niitä kaikkialta, myöskin kirjesalkustanne. Siinä oli kirje, joka oli osoitettu 'kreivi Trélazurelle'. Siis minulle, ja minulla oli lupa lukea se, -- ja tästä kirjeestä juuri, rouvani, tahdon vaatia teitä tilille."

Daniela muisti nyt tuon kirjeen, jonka hän eräänä unettomana yönä oli kirjoittanut omaksi rauhoituksekseen ja jättänyt kirjesalkkuunsa. Eilen vielä olisi hänestä tuntunut hyvin kiusalliselta, jos se olisi joutunut kreivin käsiin -- tänään asian laita oli toinen.

"Siitä seuraisi vain turhaa väittelyä", sanoi hän levollisesti. "Muuten teitte varsin epähienosti tutkiessanne minun kirjesalkkuani."

"Tähän syytökseen en vastaa mitään, te itse annoitte minulle tehtäväksi etsiä kysymyksessäolevia laskuja huoneestanne. Rikos ei ole siinä, että minä luin kirjeen, vaan että te kirjoititte sen."

"Senkö vuoksi, että peruutin siinä sanani?"

"Ei sen vuoksi. Te ette lähettänyt kirjettä, siksi peruutus on mitätön. Mutta ne ajatukset, joita te siinä tuotte ilmi, avaavat eteeni kuilun, joka kauhistaa minua. Tosin koko kirje on vain kaunokirjallisuutta -- älkää panko sitä pahaksenne -- epäselvää, sekavaa, kiihkeämielistä paatosta, mikä voi vuotaa vain kiihottuneen naisen kynästä."

"Te arvostelette hiukan ankarasti tyyliäni, mutta mielenkiintoista se on sittenkin."

"Te puhuitte saavutetuista ajatuskukkuloista, maailmanrauhasta, muureista ja muista salaperäisistä asioista, jotka te olette kopioinut jostakin saksalaisesta metafysikasta, ja sekoitatte sen sellaisiin käsitteihin kuin 'yhdenvertaisuus', 'ajatuksenvapaus' ja sen semmoisiin mahtisanoihin, jotka kuuluvat vallankumouksellisiin kapakkapuheisiin. Sellaista se on, kun nainen, joka ei ole kylliksi opiskellut eikä saavuttanut tarpeellista kokemusta, yrittää käsitellä filosofisia ja yhteiskunnallisia kysymyksiä. Te sanotte tuossa mallikirjeessänne edelleen, että minä olen järjeltäni oikea kapalolapsi verrattuna teidän pari sataa vuotta edistyneempään viisauteenne -- mutta tälle väitteelle en voi muuta kuin hymyillä. Se ei ole kuitenkaan pahinta. Jollei kirjeessä muuta olisikaan kuin tuollaisia vähäpätöisyyksiä, niin ehkä en olisi maininnut siitä mitään teille; mutta se kuilu, joka siinä avautuu eteeni, johtuu teidän suorasta tunnustuksestanne: te sanotte olevanne vapaa-ajattelija. Te puhutte voitetusta uskontyperyydestä, taikauskoisista juhlamenoista, j.n.e. Onneton nainen! Minun täytyy väkivallalla pakottaa teidät oikealle tielle: niinpiankuin me saavumme Ranskaan, jätän minä teidät arkkipiispamme ohjattavaksi, enkä rauhoitu, ennenkuin olette katunut syntisiä epäilyksiänne... Mitäpä kunnianarvoisa äitini sanoisi, jos hänellä olisi aavistusta teidän surkuteltavasta sieluntilastanne? Eipä puutu paljon, että voisin uskoa noihin suuteloihinkin, joita kerrotaan teidän antaneen kauniille juutalaiselle. 'Nainen, joka ei ole Jeesuksen oma', sanoo aivan oikein eräs kirjailijoistamme, 'kuuluu Venukselle'."

Daniela hypähti ylös tuoliltaan. Hän oli kalmankalpea.

"Teidän parjauksenne riittävät jo, herra kreivi!" sanoi hän. "Vaivautukaa vieläkin kerran tutkimaan kirjesalkkuani, niin löydätte siitä kirjeen, jonka juuri teidän astuessanne sisään aioin lähettää teille. Kas tässä!"

Trélazure teki työtä käskettyä. Hän avasi salkun, löysi siitä hänelle osoitetun kirjeen, avasi sen ja luki:

Rakas Raoul! Minä vapautan teidät sanastanne. Me emme sovi toisillemme. Koko teidän maailmanne on minulle vieras -- minä tulisin vain onnettomaksi siinä ja siksi vetäydyn pois niinkauankuin on aika. Teillekin se on parempi sekä teidän äidillenne, jota kunnioitan suuresti. Jeanne rakastaa teitä. Te tulette onnelliseksi kaikki kolme. Sitä toivoo hartaasti teidän

Daniela Dormes.

Kreivi pisti kirjeen povitaskuunsa ja kumarsi.

"Sitten ei minulla ole muuta tehtävää kuin poistua", sanoi hän. "Antakaa anteeksi ne sanat, jotka äsken lausuin. Vain teidän sulhasenanne minulla oli oikeus niin puhua -- en tiennyt, että jo ennen tuloani tämä nimitys oli minulta riistetty. Voikaa hyvin, rouvani!"

Daniela kumarsi ääneti.

Ovessa Trélazure kääntyi taakseen ja astui Danielan luo.

"Sallikaa minun suudella kättänne", pyysi hän. "Tai antakaa minun viimeisen kerran sulkea teidät syliini."

Daniela peräytyi askeleen.