Part 18

"Te ette halua? Te olette oikeassa. Käyttäydyin raa'asti. Teette myös oikein, kun ette tahdo mennä naimisiin kanssani -- me emme todellakaan sovi toisillemme. Kaikki teidän nurinkuriset mielipiteenne olivat minusta inhottavia morsiameni huulilla, mutta muuten ne eivät riistä teiltä vähimmässäkään määrässä sulouttanne. Te olette ihailtava... Jeannesta tulee minulle mitä suloisin, pikku vaimo, mutta te tulette aina olemaan uneksimani, joskaan ei koskaan voittamani kuningatar rakastettujeni parissa."

Daniela osoitti kädellään ovea.

"Minä menen", sanoi Trélazure epäröiden. "Eikö teillä ole mitään sanottavaa minulle?"

Nuori rouva oli ääneti.

Kreivi veti paketin taskustaan ja laski sen pöydälle.

"Tässä ovat laskut, olinpa vähällä unohtaa ne. Ehkäpä teitä huvittaa eräs uutinen Badenista, jonka vähällä myös olin unohtaa. Herra Sternin poika on kuollut."

Danielan huulilta pääsi huudahdus.

"Oi onneton mies parka!"

"Hänhän oli vain poika, eikä mikään mies vielä."

"Minä puhun isästä. Ja miten lapsi kuoli?"

"Joko kuoli tai on kuolemaisillaan, jotain sellaista minulle kerrottiin, en pannut sitä oikein mieleeni."

Daniela soitti.

"Vaunut silmänräpäyksessä!" käski hän.

"Te aiotte Badeniin?... Te siis sittenkin rakastatte tuota miestä?"

Mutta Daniela ei kuullut enää mitään, hän oli kiiruhtanut viereiseen huoneeseen ottamaan hattuaan ja vaippaansa.

Kreivi Trélazure huokasi syvään ja läksi.

Tuntia myöhemmin hän pyysi onnelliselta äidiltään neiti Jeanne de Favielles'ä vaimokseen.

XXVIII

Asemalla Danielan täytyi odottaa tunnin aikaa seuraavan junan lähtöä. Itse matka kesti toisen tunnin, joka tuntui nuoren rouvan mielestä loppumattomalta. Poika rukka -- tapaisikohan hän hänet vielä hengissä? -- ja etenkin isä raukka! Hetki oli tullut, jolloin Daniela saattoi sanoa surunmurtamalle miehelle: "Itke ystävän rinnalla..."

Vasta voitettu vapaus tuntui Danielasta nyt onnekkaalta pelastukselta. Vähällä hän oli ollut tukehtua, nyt hän hengitti jälleen vapaasti. -- Mutta ystävä raukan suuri onnettomuus esti hänen tuntemasta oikeaa iloa, joskin hänen vapautensa oli hänelle kaksi vertaa kalliimpi. Sillä jos hän olisi yhä ollut sidottuna Trélazureen, niin hänen ei olisi ollut lupa kiiruhtaa onnettoman isän -- juutalaisen kaunokirjoitusopettajan luo -- mitä leskikreivitär siitä olisi sanonut? -- auttaakseen häntä, hoitaakseen hänen lastaan ja pelastaakseen tai haudatakseen ja surrakseen häntä.

Saavuttuaan Badeniin hän kiiruhti -- nopeammin kuin mitä hänen kamarineitonsa saattoi seurata häntä -- odottavien ajurien luo, hyppäsi vaunuihin ja lupasi ajurille nelinkertaisen maksun, jos hän kahta vertaa nopeammin kuin tavallisesti ajaisi hänet asuntoonsa.

Kymmenen minuutin kuluttua vaunut pysähtyivät Bergstrassen varrella olevan huvilan edustalle.

Danielasta tuntui, että talo ja sen ympäristö näytti toiselta kuin tavallisesti: ristikkoportti oli selkosen selällään, vieraita ihmisiä kulki pihalla, kaikkialla näkyi jälkiä siitä, että "jotakin oli tapahtunut".

Ensimäinen ihminen, jonka Daniela astuessaan alas vaunuista näki, oli Netti, professorin palvelustyttö. Hän viittasi hänet luokseen.

"Alfred?" kysyi hän hengästyneenä.

"Oi, teidän armonne, ettekö tiedä?"

"Kuollutko?"

"Eikö teidän armonne kohdannut ruumissaattoa? Pari minuuttia sitten he kantoivat nuoren herran täältä."

"Entäs isä?"

"Hän astui arkun jäljessä. Minä en saanut seurata mukana, sillä herra käski minun heti paikalla toimittaa eräs kirje postiin. Kirje on teidän armollenne -- on kai parasta, että annan sen heti teille."

Ja hän ojensi kirjeen, joka oli hänellä kädessä. Sen osoite kuului: "Rouva Daniela Dormes. Wien. Opernring. Kirjoihin."

Daniela otti, vastaan kirjeen, mutta ei avannut sitä heti, vaan antoi tytön ensin kertoa pojan kuolemaa koskevat kaikki lähimmät seikat. Kuolemassa on jotakin niin järkyttävää, jotain, joka tuntuu aina niin käsittämättömältä, joskin se on kaikkien kohtalo, jotta joka kerta täytyy uudestaan kysyä: Miten se tapahtui? -- Milloin loppu tuli? -- Mitkä olivat viimeiset sanat? -- Miten jäljellejääneet sen kantavat?

Netti kertoi, että Alfred ei ollut kuollut siihen tautiin, jota hän vuosikausia oli sairastanut, vaan satunnaisen keuhkokuumeen johdosta, joka kolmessa päivässä vei hänet hautaan. Kuolema oli tullut aivan odottamatta; lääkäri oli arvellut vielä edellisenä iltana -- viime keskiviikkona se oli -- että seuraavana päivänä tauti kääntyisi parempaan, ja keskiyön aikana poika kuoli -- jäähyväisiä sanomatta, kuolinkamppailutta. Ei hän itse, yhtä vähän kuin isä tai lääkäri, ollut pelännyt pahinta -- ja kun kuolema noin äkkiä saapui, tuntui se kuin salamaniskulta... Herra Stern istui yöt päivät ruumiin ääressä aina hautajaisiin saakka, tuskin Netti sai häntä nauttimaan edes kupillista lihalientä. Viime yönä hän oli kirjoittanut hyvin kauan. Tänä aamuna hän oli muuttanut vaatteita, seuratakseen ruumista hautaan. Kaikki hautajaisvalmistukset oli hän heittänyt parooni Zollernin huoleksi.

"Ennenkuin hän läksi kotoa", siten Netti päätti kertomuksensa, "antoi herra rukka minulle kirjeen ja käski, että veisin sen heti paikalla postiin; hän toivoi, että kuitti olisi hänen pöydällään, kun hän palaisi kotiin, ja siksi en mennyt mukana hautausmaalle..."

Daniela, joka itkien oli kuunnellut tytön kertomusta, astui sisään. Tultuaan makuuhuoneeseensa hän käski kamarineitonsa, joka auttoi päällysvaatteita hänen yltään, jättämään hänet yksin.

Hän riisti kuoren auki ja piteli täyteenkirjoitettua arkkia kädessään. Sen verran kuin hän kyyneliltään saattoi, jotka lakkaamatta himmensivät hänen silmiään, hän luki seuraavat, kirjoittajan kyynelten tahraamat rivit:

"Olen köyhä mies. Kaikki, mitä minulla oli, olen kadottanut... Ajatelkaahan, Daniela, Affini on kuollut!

"Kaikki, mitä rakastin, on minulta riistetty; te, ylevä, rakastettu nainen, kuulutte toiselle, ja minun sydänkäpyni, hyvä lapsiraukkani, on haudan oma. Minun on mahdoton sitä kantaa --

"Hän kuoli hyvin rauhallisesti ja hiljaa -- hän ei lainkaan tiennyt, että hänen täytyi erota maailmasta -- siinä on suuri lohdutus. Mutta sittenkin olen lohduton. Maailma on aivan tyhjä. En tahdo sen kauemmin elää. Ja miksikä sitä tekisinkään? Rakkauteni vuoksi olen jo kylliksi onneton tahtoakseni enää elää; isänä minun velvollisuuteni olisi ollut elää, ja olisin sen tehnytkin, mutta nyt, kun lapsenikin on hyljännyt minut... Ah, jospa te silloin -- metsässä -- olisitte suonut minulle sen jäähyväissuudelman, jota pyysin, niin ehkäpä tämä muisto olisi voinut antaa minulle voimaa elää, olisihan minulla silloin ollut edes jotakin, mutta nyt ei ole yhtään mitään.

"Oi, tuona päivänä metsässä, mitä minulle silloin tapahtui -- minun täytyy kertoa siitä teille, Daniela... Annattehan anteeksi, että ilmaisen teille kaikki? Onhan se viimeistä, mitä tässä elämässä vielä puhun -- ja viimeisillä sanoilla on oma oikeutensa. Viime hetkenä on oikeus ilmaista kaikki, kaikki sovinnaisuus, kaikki ennakkoluulot katoavat silloin. Näettehän, Daniela, en voi nimittää teitä armolliseksi rouvaksi; käytän aivan yksinkertaisesti kaunista nimeänne, joka on niin syvälle tunkeutunut murtuneeseen sydämeeni. Ja vieläkin enemmän -- siihenkin on minulla mielestäni oikeus: tässä viimeisessä kirjeessäni sinuttelen Danielaa. Minun täytyy sinulle ilmaista, ennenkuin sieluni on sammunut, miten palava rakkauteni oli. Sinä tiesit, kuningatar kaikkien naisten parissa, että olit minulle kallis, sillä tuona päivänä tunnustin sen sinulle... mutta et silti tiedä, miten suureen voimaan, mihin jättiläiskorkeuteen sydämeni liekki silloin kohosi. Rakastin sinua jo ennenkin -- niin, mutta suhteellisesti levollisesti -- niinkuin aurinkoa, jota on mahdoton saavuttaa; minä soin sinut miltei tuolle toiselle; mutta tuon päivän jälkeen, jolloin niin suopeasti kuuntelit tunnustustani, jolloin sain suudella kättäsi, jolloin et edes vetänyt sitä pois, vaikka kyynel tipahti sille, jolloin nimitit minua 'Franziksi'... siitä päivästä saakka vasta tiesin, mitä rakkaus oli. Pyörremyrsky nousi sielussani, tuska laskeutui sydämeeni -- kaikkine ajatuksineni, kaipauksineni, unelmineni, yksin hengityksinenikin olin sinun luonasi. Minusta tuntui kuin minun olisi pitänyt huutaa mustasukkaisuudesta ajatellessani tuota toista, joka saisi sinut omakseen, huutaa ihastuksesta nähdessäni sinun kauneutesi edessäni, huutaa tuskasta ajatellessani ikuista eroa... Nyt rakkaudellani on temppelinsäkin: metsässä puron rannalla. Joka päivä minä kuljin sinne -- se oli pyhä paikka. Sammalkummulla sinä olit levännyt, veden pintaa olit katsellut, metsäistä ilmaa olit hengittänyt, ilmassa leijailevat tuoksut nostattivat mieleeni sanoja, joita sinä olit lausunut, hymyilyn, joka oli kaunistanut sinun kasvojasi; ja joskus ajatukseni olivat niin elävät, että luulin tuon taivaallisen hetken palanneen jälleen, tunsin taaskin sinun viileän, tuoksuvan kätesi huuliani vasten, koko olentosi näin edessäni ikäänkuin harhanäyssä, ja sydämeeni nousi polttava rakkauden aalto, ääretön hellyyden tunne. Silloin tein sen, mitä nuoret haaveilijat usein tekevät: minä piirsin nimesi puun kuoreen -- siihen puuhun, jonka lehvät varjostivat sinua loikoillessasi maassa -- mikä suloisen ihana kuva se olikaan. Tämä puu on minulle sanomattoman rakas, samoin puro ja jokainen ruohonkorsikin. Koko tuo paikka oli valtakuntani. Minä kiiruhdin sinne -- aivan kuin armasta tapaamaan sykkivin sydämin... Sitten poikani sairastui -- viimeiseen hetkeen saakka en väistynyt hänen luotaan enkä sen jälkeen käynyt enää valtakunnassani. Lapseni kuolema -- kauhein kaikista kauhuista! -- mutta sittenkin rakastan sinua: tämän onnettomuuden koko voiman ja majesteetillisuuden edessä -- sillä mitäpä valtavampaa ja suurempaa olisi olemassa kuin kuolema? -- en ole voinut riistää ajatuksiani sinusta. Kaksi hautaa avautuu eteeni -- toinen, johon minun kultani, ylpeyteni, Affi raukkani peitetään, toinen, johon itse laskeudun levolle. -- Mutta kaiken tämän synkkyyden yläpuolella leijailee sinun valoisa kuvasi, Daniela. Kolme asiaa minulla vielä on suoritettavana: tämä kirje, sitten vainajani hautaus ja sitten viimeinen toivioretki puron rannalle. Tähän kirjeeseen ammennan koko tuskani, rakkauteni, viimeisen elämänjäännökseni. Minusta tuntuu tätä kirjoittaessani, huutaessani sinua nimeltä, ikäänkuin makaisin edessäsi ja syleilisin polviasi, kuin valittaisin sinulle syvää tuskaani, kuin antaisin sinulle koko sieluni näissä viimeisissä sanoissa: 'Jää hyvästi!'

"Saatettuani poikani viimeiseen lepoon, heitettyäni multaa hänen arkulleen ja katseltuani, miten kumpu kohoaa ainoan armaani haudalla, kiiruhdan omaan valtakuntaani. Siellä tahdon vielä kerran hengittää sitä ilmaa, jota sinä olet hengittänyt, vielä kerran suudella sitä ruohoa, jota sinun kätesi on kosketellut, siellä kaiku vielä kerran on huutava sinun äänelläsi minua nimeltä ja sitten piirrän puuhun sinun nimikirjaintesi viereen omani, F.S. sekä ristin ja päivämäärän...

"Sitten viritän hanan, kuiskaan vielä kerran 'Daniela' ja --"

Luettuaan näin pitkälle Daniela päästi huudon ja kiiruhti nopeasti huoneitten läpi eteiseen.

"Vaunut, vaunut!" huusi hän palvelijalle. "Pian -- pian! Kiiruhda Jumalan tähden, juokse niin paljon kuin jaksat"!

Palvelija kiiruhti pois. Daniela seurasi hänen jäljessään portaita alas ja ulos ovesta. Pian palvelija oli ennättänyt edelle ja kadonnut kulmauksen taakse. Daniela juoksi yhä eteenpäin, joutuakseen vaunuja vastaan. Sitten hän saapui ajuripysäkille. Hänen palvelijansa seisoi siellä, mutta ajoneuvoja ei ollut missään.

Mitä tehdä? Se oli hirveä hetki. Onneksi vain lyhyt hetki. Tyhjät vaunut ajoivat Danielan ohi.

"Pysähtykää!" huusi Daniela.

Ajuri pudisti päätään.

"Olen tilattu", sanoi hän.

"Sata guldenia, jos suostutte!"

Se auttoi. Vaunut pysähtyivät. Daniela hyppäsi sisään.

Hän mainitsi minne oli ajettava.

"Ja viisisataa guldenia, jos tulemme ajoissa perille", lisäsi hän. "Ajakaa niin nopeasti kuin vain voitte!"

Ajuri piiskasi hevosiaan, ja nämä juoksivat minkä jaksoivat -- kova vauhti tuntui sittenkin ryömimiseltä.

Millainen matka! "Ennätänkö ajoissa vai tulenko liian myöhään?" tämä kysymys nousi alituisesti tämän puolentoista tuntia kestävän matkan aikana Danielan mieleen hänen epäilystensä heiluessa elämän ja kuoleman välillä. Hautajaiset olivat varmaankin jo ohi... Vaan ei, olihan vielä hiukan toivoa; Netti oli sanonut, että saatto vasta pari minuuttia sitten oli lähtenyt liikkeelle... mutta miten kauan hän oli saattanut lukea kirjettä? Sitä hänen oli mahdoton laskea -- se oli niin epäselvästi kirjoitettu ja hänen silmänsä olivat niin sumeat... ehkäpä hän oli tarvinnut siihen puolisen tuntia.

"Missä on hautausmaa?" kysyi Daniela ajurilta, toivoen, että hän mainitsisi jonkun hyvin kaukaisen paikan.

Mies selitti. Hautausmaa oli noin puolitiessä Badenin ja sen metsän välillä, jonne hän oli menossa.

Hyvä Jumala, hyvä Jumala, se puuttui vielä! Kuinkahan paljon edelle onneton mies on ennättänyt?

Tuska ja pelko kiihtyi yhä.

"Nopeammin, nopeammin!" kuuli Daniela oman äänensä kiiruhduttavan.

Vihdoin vaunut saapuivat määräpaikalle. Sieltä oli vielä hyvä matka jalan käytävänä, ennenkuin pääsi puron rannalle.

"Odottakaa täällä!" sanoi Daniela hypäten alas vaunuista: Sitten hän kiiruhti juoksujalkaa polkua pitkin. Hänen täytyi vähä väliä pysähtyä vetääkseen henkeään.

Hetken kuluttua hänestä tuntui, ikäänkuin metsä ei olisikaan sama, jollaiseksi hän sen muisti... Hyvä Jumala, jos hän oli eksynyt, jollei hän löytäisikään puroa?

Hän palasi muutamia askelia taaksepäin, poikkesi sitten oikealle, toiselle tielle -- ei, tämä ei ollut oikea -- sitten vasemmalle -- täälläkin seutu näytti aivan vieraalta. Auta, hyvä Jumala, tämä oli liian hirveää...

Nyt hän kuuli kohinaa. Niin, tuossa oli puro, sen rantaa pitkin hänen tuli vain kulkea, sitten hän saapui kallion luo, jonka yli puro syöksyi alas. Rohkaistuin mielin hän juosten seurasi solisevaa Ariadnelankaa. Mutta pian polku loppui -- hänen täytyi, jotta hän ei kadottaisi puroa näkyvistä, tunkeutua pensaikon läpi. Vaatteet ja kädet repeytyivät häneltä, okaat takertuivat hänen hienoihin sukkiinsa, mutta hän ei huomannut sitä. "Ennätänkö vielä ajoissa perille?" se oli ainoa ajatus, joka hallitsi häntä.

Puron ranta kävi yhä jyrkemmäksi; pian hän oli määränsä perillä. Nyt hän tunsi metsänkin, jossa he olivat yhdessä istuneet. Vielä muutaman minuutin matka, sitten käännös oikealle -- ja hän oli "valtakunnassa".

Hän aikoi huutaa, ilmoittaakseen tulonsa -- mutta turhaan -- hän ei saanut ääntä kuuluville. Siis nopeasti vain eteenpäin.

Laukaus...

Daniela kompastui maahan.

"Liian myöhään!" voihki hän. Pelko, jonka laukaus oli nostattanut hänen mielessään, oli hirveintä kaikesta, epätoivoisin tunne, mikä lyhyessä hetkessä voi vallata mielen.

Pensaikko liikahti hänen edessään ja koira hyppäsi esille, hänen jäljessään metsämies, savuava pyssy kädessä.

Mies kulki maahan kaatuneen ohi huomaamatta häntä.

Daniela nousi jälleen pystyyn. Jumalan kiitos, se olikin vain metsästäjän laukaus!

Nyt hänellä oli taaskin voimia. Hän juoksi tuttua tietä myöten, kääntyi kulmauksesta, ja tuossa olikin puro, kallio, puu --

Puun edessä seisoi Stern piirtäen sen runkoon ristiä. Hänen jaloissaan ruohikossa oli pistooli.

Aikaisemmin Daniela ei ollut voinut huutaa, nyt hän ei päässyt paikaltaan liikahtamaan. Tämä näky kiihotti häntä siinä määrin, että hänen ruumiinsa alkoi vavista ja lyijypaino kahlehti hänen jalkansa maahan. Mutta ääni teki nyt tehtävänsä.

"Franz!" huusi hän.

Stern ei kääntynyt taakseen. Hän siveli vain kädellään otsaansa. Siinä oli kaiku, jota hän mielikuvituksessaan oli odottanut kuulevansa viime hetkenään...

"Franz -- Franz!" huusi Daniela voimiensa takaa.

Silloin Stern käänsi päätään. Veitsi putosi hänen kädestään. Kahdella harppauksella hän oli Danielan luona ja otti syliinsä horjahtavan vartalon. Kiihottuneet hermot laukesivat samalla ja Daniela painautui nyyhkyttäen pelastetun rintaa vasten.

Franz ei ymmärtänyt mitä tämä merkitsi. Daniela, hänen rakastettunsa, tällä paikalla -- tänä hetkenä -- ja hänen sylissänsä...

Vihdoin Daniela kykeni puhumaan.

"Sinä et saa kuolla, oma Franz... lapsi raukkasi -- me suremme häntä yhdessä... mutta elämä tarjoo sinulle vielä onnea, armaani..."

"Daniela, Daniela, en ymmärrä... entäs hän -- tuo toinen?"

"Minä olen vapaa -- käsitätkö? -- vapaa!"

"Vapaako? Ja mikä sinä tahdot olla minulle?"

"Sinun lohdutuksesi -- sinun vaimosi -- sinun --"

"Minun _taivaani_!"