Part 16

Niin juuri, miesraukka! Hänellä oli vain yksi ainoa onni tässä maailmassa, ja se oli hänen lapsensa, hänen hellästi rakastama poikansa, joka vastasi yhtä hellällä rakkaudella isän tunteeseen, ja hänen tilansa oli sellainen, ettei saattanut toivoa hänen kauan jaksavan elää. "En usko hänen elävän kahdenkymmenenkään vuoden vanhaksi", oli lääkäri sanonut Danielalle. Kun hän näki isän ja pojan yhdessä, tai kun Stern kertoi hänelle niistä valoisista toiveista, joita hän kiinnitti poikansa tulevaisuuteen, niin oli Danielan vaikea hillitä kyyneliään. Hänen olisi tehnyt mielensä sulkea hänet syliinsä ja sanoa hänelle: "Sinä onneton mies, aivan orvoksi et sittenkään jää, paina pääsi ystäväsi rintaa vasten ja anna kyyneltesi vuotaa!" Että Stern rakasti häntä, siitä hänellä ei ollut aavistustakaan. Hän tunsi vain, että hän kunnioitti häntä, että he täydellisesti ymmärsivät toisiaan. Mutta sittenkään ei Daniela ymmärtänyt, että Stern rakasti häntä, eikä Stern tiennyt, että Daniela tunsi hänen kohtaan mitä syvintä ystävyyttä.

Oli Affin syntymäpäivä.

Edellisenä päivänä oli Stern ilmoittanut Danielalle, ettei hän voisi tulla tunnilleen, koska hän juhlapäivän kunniaksi aikoi lähteä Affin kanssa huviretkelle.

"Hänen suurin onnensa on päästä metsään kokonaiseksi päiväksi."

"Luuletteko, että hänen iloaan lisäisi, jos Dalia tulisi mukaan?"

"Oi, se oli kovin ihanaa -- oikea kuninkaallinen juhla Affille!"

"No niin, silloin Dalia pääsee mukaan. Mutta luuletteko," lisäsi Daniela sitten, "että retkenne olisi vähemmän hauska, jos minäkin yhtyisin teidän seuraanne?"

"Tekö! Tekö!" -- Daniela ei ollut vielä koskaan nähnyt sellaista ilon säteilyä mikä levisi nyt Sternin kasvoille. "Tulisitteko te meidän kanssamme!!"

Ja niin oli asia päätetty. Affin syntymäpäivää vietettiin huviretkellä, johon viisi henkeä otti osaa: syntymäpäivälapsi, hänen isänsä, Daniela, Dalia ja Ernestine.

Kello kymmenen aikana oli lähdetty Badenista ja puolentoista tunnin ajon jälkeen tultiin perille -- Sternin keksimään romanttiseen metsään. Siellä otettiin eväät esille ja syötiin aamiaista.

Oli ihana syyskuun päivä, keskipäivän aika oli kesäisen kuuma, mutta varjoisassa metsässä, pienen puron reunalla, jonne he olivat pystyttäneet leirinsä, ei tarvinnut pelätä auringonpaahdetta. Kotiin oli määrä palata kello neljän seuduissa.

Aamiaista syötiin parhaan mielialan vallitessa. Alfred näytti tänä päivänä niin onnelliselta ja terveeltä, että Daniela toivoi lääkärin erehtyneen hänen suhteensa ja että poika ehkä sittenkin voisi vielä kauan elää.

Lapset leikittelivät nyt jonkun matkan päässä Ernestinen valvonnan alaisina. Daniela ja Stern olivat jääneet leiripaikalle -- niin kauaksi toisista, etteivät he voineet kuulla eikä nähdä heitä. Daniela istui tai puoleksi loikoi sammaleisella kummulla. Hänen jalkojensa juuressa, heinikossa, nojaten kyynärpäätään kantoon -- istui Stern.

Molemmat olivat vaiti. Kesäpäivän unettava ilma painosti heitä. Uneen uuvuttava kohina ja surina pysähdytti kaikki ajatukset. Tiheän lehdikön läpi tunkeutuivat auringonsäteet ja laskeutuivat ruoholle ja lehdille, ne kimaltelivat hopeisina säikeinä puron pinnalla ja pronssivälkkeenä kivien kyljissä. Puron yli riippuvat oksat ja veteen ulottuvat juuret loistivat kosteaa valoa. Kaukana kuului peltopyyn ääni ja lähempää sirkan siritys, ja kostean mullan ja väkevien yrttien tuoksu täytti ilman. Vuoroin huokui lämmin pihkanhaju männyistä, vuoroin virvoittava tuulahdus purosta. Valosäteissä hyppelivät hyttyset, äänettöminä perhoset liitelivät puitten lehtien lomassa. Taivaan syvää sineä vasten kohosivat lennossa olevien lintujen ääriviivat, maassa ja puunrunkoja myöten kulki toimelias muurahaisväki; smaragdinvärisiä kovakuoriaisia, jotka kiipeilivät heinäkorsia myöten, kiikkui puron vaahtoavan veden yläpuolella -- ja kaiken tämän ympärillä vihertävää, loistavaa, sytkähtelevää ja sittenkin kuin uneen uupunutta elämää.

"Nukutteko?" kysyi Stern kuiskaten, kun hän huomasi, että nuoren rouvan silmät olivat ummessa.

Daniela hymyili, avaamatta silmiään.

"En, minä uneksin."

"Te ajattelette -- häntä?"

"En ajattele ketään enkä mitään. Minä elän vain. Täällä on niin suloista levätä -- melkeinpä tuntuu siltä, kuin vaipuisi tiedottomuuteen."

"Se on aivan totta", vastasi Stern, "sitä ikäänkuin itse katoaa kaikkine huolineen ja kaihoineen, sulautuu kokonaan ympäröivään elämään, tulee yhdeksi elämän suuren, rauhallisen luonnon kanssa."

Daniela kohosi lepäävästä asennostaan.

"Mutta nyt unelmat ovat lopussa", sanoi hän. "Te katkaisitte meidän vaitiolomme, horrostila on hävinnyt, ja minä tunnen jälleen hengittäväni."

"Te olette oikeassa -- minun olisi pitänyt vielä kauemmin vaieta. Minunkin persoonani, joka äsken niin mieluisasti sulautui kaikkeuteen, asettuu jälleen aivoissani paikoilleen. Minä olen olemassa -- siis ajattelen, kääntääkseni edestakaisin kartusiaanien lauseparren. Minä olen olemassa, ajattelen ja -- kärsin."

"Oletteko te onneton, rakas ystävä?"

"Olen!"

Tähän lyhyeen vastaukseen Daniela ei ollut valmistanut. Hän tunsi pistoksen sydämessään.

"Minkä vuoksi?" kysyi hän osaanottavasti. "Affinko vuoksi?"

"Affinko? Päinvastoin, lapsi on ainoa lohdutukseni, ainoa elämänsisältöni. Mutta te, eikö totta, te olette onnellinen?"

"En", vastasi Daniela yhtä lyhyesti.

Taaskin seurasi pitkä vaitiolo.

"Tänään me olemme viimeistä kertaa yksin, rakas Stern", puuttui Daniela jälleen puheeseen. "Huomenna minä lähden Wieniin. Sain sähkösanoman tänä aamuna: sulhaseni ja tuleva anoppini ovat matkalla tänne. Jään sitten kokonaan kaupunkiin ja tulen korkeintaan pariksi päiväksi Badeniin hakemaan tavaroitani ja tekemään jäähyväiskäyntejä, joita nyt en ennätä suorittaa. Tänään olisivat ne olleet tehtävät, mutta en tahtonut jäädä pois juhlastamme."

"Kiitän teitä!"

"Meidän hauska seurustelumme loppuu muutenkin, niinpiankuin olen rouva de Trélazure. Tietysti te tulette luokseni käymään Wieniin, mutta meidän tuntimme, meidän ajatusduettimme -- ne ovat olleet ja menneet. Minä tilaan itselleni jonkun uskonnollisen sanomalehden ja sen lisäksi 'Vie parisienne'n, sillä pieni annos kevytmielisyyttä on luvallista. Muotilehdet ja Grévinin sukkelat piirustukset saavat vetelehtiä pöydälläni avaamattomien aikakauskirjojen parissa, mutta ei ainoatakaan ajattelijan kirjaa! Järjestä minun kai yleensä täytyy luopua, onhan meillä sen sijaan sielu. Se on soitin, jolla voi taitavasti soittaa puolinaisin sanoin ja sisällyksettömin korulausein. Kiemailevia, turhamaisia ja hiukan kevytjalkaisiakin me saamme olla -- ja koettaa panna toisten päät pyörälle... komeasti puettuja, tekopyhiä, huvitushaluisia, hermostuneita: oikeita maailmannaisia, niinkuin sanotaan."

"Armollinen rouva, te hämmästytätte minua. Noin katkerasti te puhutte siitä osasta, jota teidän tulee näytellä -- ja kuitenkin suostutte siihen?"

"Mitä minä voin tehdä? Näytelmä on jo ilmoitettu esitettäväksi... Ja kun kerran suuri pistosana alttarin ääressä on lausuttu ja minä astun näyttämölle, joka edustaa avioliittoa, niin näytteleminen varmaankin riistää minut mukanaan ja minä suoriudun hyvin osastani. Ehkäpä te itsekin taputatte vielä minulle käsiä."

"Minäkö, armollinen rouva? Ilman naamiota ja kasvomaalia te voitatte minun ihailuni, mutta näytteleminen ja teeskentely turmelee teidän kauneutenne -- nimittäin sielunne kauneuden." Ja hetken kuluttua: "Siis huomenna minä kadotan teidät? Minulle se on raskas päivä."

"Joskus sattuu, että olisi ollut parempi, jollei koskaan olisi oppinut toisiaan tuntemaankaan."

"Sitä minä en koskaan tule väittämään. Koko elämäni suurimpana muistona tulee pysymään se tosiasia, että olen tuntenut teidät ja -- rakastanut teitä."

Daniela kohotti nopeasti päätään. Hänen poskilleen levisi tumma puna. Merkitsikö se hämmästystä vai harmia?

"Suokaa anteeksi, jalo rouva. En pyydä anteeksi sitä, että rakastan teitä, vaan että uskalsin sen teille ilmaista. Vaikka eipä siihen uskallusta tarvittu, sillä en harkinnut edes sekunnin vertaa noita sanoja, ennenkuin lausuin ne ilmi. Se kävi aivan äkkiä ja itsestänsä. En voi sille mitään, että rakastan teitä ja että tunnustin sen teille. Älkää olko minulle pahoillanne."

Daniela pudisti ääneti päätään.

"Daniela! Teillä ei ole vain kaunis, vaan myöskin suuri sielu. Te ymmärrätte sen valtavan tunteen, joka on yllättänyt minut, te tiedätte, miten toivoton minun tunteeni on, ja te surkuttelette minua. Niin, minä olen onneton, enkä sittenkään vaihtaisi onnettomuuttani mihinkään muuhun. Minusta tuntuu kuin eläisin uudessa maailmassa sen jälkeen kuin tämä rakkaus on täyttänyt sydämeni -- tosin kaipauksen maailmassa, joka ei koskaan voi tulla tyydytetyksi -- mutta myös autuuden maailmassa. Elämäni tulee synkäksi, kun kokonaan olen kadottanut teidät... ja tässä synkkyydessä mustasukkaisuuden tuskat kiusaavat minua vielä lisäksi. Onneksi on minulla Affini -- hän, niinkuin äsken sanoin, on elämäni ainoa sisällys."

"Ja jos te kadottaisitte hänet?" -- kysyi Daniela hiljaa.

"Silloin minun täytyisi kuolla."

Daniela ojensi hänelle kätensä.

Stern peitti sen suuteloilla ja kyynelkin valui sille.

"Rakas ystävä", sanoi Daniela lempeästi, "te olette järkyttänyt suuresti mieltäni; en tunne suuttumusta -- sillä mitenkä jalon miehen rakkaudessa voisi olla mitään loukkaavaa? -- ainoastaan syvintä sääliä. Minä sanon sen teille, koska me huomenna joka tapauksessa eroamme; muuten minun olisi pitänyt kieltää teitä enää astumasta silmieni eteen. Minä olen kihloissa, minulla ei ole oikeutta kallistaa korvaani kenenkään muun miehen rakkaudentunnustukselle. Mutta tänään on turha näytellä ankaran osaa, koska kohtalo ilmankin jo huomenna pakottaa meidät velvollisuudentielle. En ole pahoillani. Te olette hyvä, jalo mies. -- Teidän kirkas järkenne herättää minussa suurinta kunnioitusta, koko teidän olentonne on minulle tavattoman miellyttävä. Mutta päästäkää nyt käteni irti, Franz... On yleensä jo aika ajatella kotiinpaluuta."

Daniela nousi pystyyn

"Näin varhainko te tahdotte jo lähteä täältä? Ohjelmamme mukaan kotiinpaluu oli suunniteltu kello neljäksi, ja kello on tuskin kaksi --"

"Mutta on tapahtunut jotakin, jota me emme olleet ottaneet ohjelmaamme, rakas Stern. -- Niiden sanojen jälkeen, joita me olemme nyt vaihtaneet, emme voi enää rauhallisesti jutella keskenämme."

"Ja sittenkin -- ajatelkaahan, armollinen rouva, mikä ikuinen yö seuraa minulle raukalle, niinpiankuin aurinkoni on laskenut -- täytyykö teidän lyhentää vielä tätä viimeistäkin ruskotusta? Sallikaa minun vielä kerran suudella teidän kättänne, tai olkaa jalomielinen, yli-inhimillisen jalomielinen ja sallikaa minun yhden ainoan kerran vain sulkea teidät syliini. Ei kukaan muu kuin mykkä ja sittenkin niin paljonpuhuva luonto ympärillämme näe meitä. Tuo lyhyt hetki voisi suloudellaan auttaa minua kestämään sitä suurta kurjuutta, jota minun tästälähin täytyy kantaa... Ihana, jumallinen armaani, minä rukoilen jumallisen rakkauden nimessä -- minä rukoilen yhtä ainoaa jäähyväissuudelmaa!"

"Ei", sanoi Daniela lempeästi, mutta jyrkästi. "Minä en saa."

Kotimatka kului äänettömästi. Kotiportilla Daniela kumartui Affin puoleen ja suuteli häntä.

"Voi hyvin, rakas lapsi -- Jumala antakoon sinulle terveyttä!"

Sternille hän ojensi kätensä.

"Jääkää hyvästi. En pyydä teitä sisään, olen väsynyt. On parempi näin", lisäsi hän hiljaa. "Jääkää hyvästi!"

Stern suuteli ojennettua kättä ja poistui ääneti.

XXV

Leskikreivitär de Trélazure oli asettunut Grand-Hotelliin asumaan. Hänen veljensätytär, Jeanne de Favielles, oli hänen mukanaan.

Sulhasensa seurassa Daniela nousi hotellin portaita. Hän aavisti, ettei hän voisi miellyttää Raoulin ankaraa äitiä -- olihan hän tämän silmissä pikemmin hänen poikansa onnen estäjä kuin sen antaja -- sehän oli selvästi käynyt esille hänen kirjeestäänkin. Ja tuo helmi -- verraton Jeanne -- joka muuten olisi voinut korvata hänet, oli myös läsnä, ja sen kautta asia oli kaksin verroin kiusallisempi.

Hetki, jolloin kihlaantunut pari oli jälleen nähnyt toisensa, ei ollut erittäin liikuttava. Tuntuipa siltä, kuin kumpikin olisi kadottanut osan entisestä tunteestaan ja jokin uusi tunne olisi erottavana tullut heidän välilleen. He olivat tervehtineet toisiaan ja suudeltuaan huudahtaneet: "Vihdoinkin, vihdoinkin näemme taas toisemme!" mutta käsittämätön soraääni tunkeutui väliin, kylmä tuulahdus lehahti heitä vasten; sydämet eivät sykkineet myrskyisen riemun vallassa, kumpikin yritti salata toiselta oman tunteensa kylmenemistä.

Tummalivreainen palvelija seisoi huoneuston ovella, jossa kreivitär Trélazure asui.

Palvelija avasi oven Danielalle ja Raoulille, ja he astuivat sisään.

Sali ei tehnyt hotellihuoneen vaikutusta. Erikoinen santelipuun ja venäläisen nahan tuoksu täytti ilman. Huonekalut eivät olleet jäykässä ryhmässä pitkin seiniä, vaan pieni keltaisella silkillä päällystetty sohva ja useita nojatuoleja oli siirretty molemmin puolin kamiinia ja muutamia pöytiä niiden viereen. Pöydillä oli santelipuurasioita ja nahkaisia laukkuja ja salkkuja, joista tuo tuoksu läksi; kristallipulloja ja rasioita kimalteli niiden joukossa.

Vanha kreivitär istui pitseillä ja nauhoilla koristellussa puvussaan kamiinin ääressä, jossa lauhkeasta syyskuun ilmasta huolimatta paloi tuli. Danielan astuessa sisään hän laski kädestään pöydälle kirjeitä ja sähkösanomia, joita hän juuri oli selaillut, nousi ylös ja astui pari askelta tulevaa miniäänsä vastaan.

Hän oli majesteetillinen olento seisoessaan siinä pitkänä ja upeana, musta pitsipäähine valkeilla hiuksillaan ja harvinaisen kauneuden jäljet jalomuotoisilla kasvoillaan.

"Rakas lapseni!" sanoi hän ystävällisesti, Danielan kumartuessa suutelemaan valkeaa, sormusten koristamaa kättä, sillä hän oli siksi liikutettu, ettei hän kyennyt puhumaan. Mutta kreivitär syleili poikansa morsianta ja toisti jälleen: "Rakas lapseni!"

Daniela ei ollut edukseen. Liikutus oli kalventanut hänen kasvonsa, ja vanhan rouvan ystävällinen tervehdys nostatti kyyneleet hänen silmiinsä. Itku on harvoin ihmiselle eduksi. Kolmenkymmenen korvissa oleva nainen, jonka posket ovat kalpeat ja silmät ja nenänpää punoittavat, ei vastaa sitä kuvaa, jonka äiti on mielessään kuvitellut poikansa morsiamesta. Kreivitär Trélazure ei voinut hillitä kriitillisen moittivaa katsetta -- ja Daniela huomasi sen. Hän arvasi olevansa epäedukseen, sellainen tunne vaikuttaa kiusallisesti naiseen, joka tietää tavallisesti olevansa kaunis. Hänen suupielensä alkoivat hermostuneesti hytkähdellä, ja ikäväkseen hän huomasi, ettei hänen onnistuisi yhtä vähän puheellaan kuin ulkomuodollaankaan tehdä miellyttävää vaikutusta kreivittäreen.

Kreivitär Trélazure kehotti tulevaa miniäänsä istumaan sohvaan itseään vastapäätä, samalla kun hän palasi entiselle paikalleen. Trélazure, joka ei vielä ollut sanonut sanaakaan, kävi morsiamensa viereen. Vanha kreivitär, istuessaan nojatuolissa, nojatessaan silkkikenkänsä pehmeään tyynyyn ja suojellessaan kasvojaan tulen loimulta riikinkukonhöyhenillä koristetulla varjostimella, teki kerrassaan kuningattaren vaikutuksen.

"Jeanne", sanoi hän, "tulehan tänne, jotta esitän sinut tulevalle serkullesi."

Nyt vasta Daniela huomasi, että huoneessa oli vielä toinenkin henkilö. Nuori tyttö astui esiin ikkunakomerosta, jossa hän oli seisonut ja lähestyessään Danielaa hän tarttui ojennettuun käteen ja kumarsi arasti.

Jeanne de Favielles oli tosiaankin suloinen olento. Hän ei ollut yhtä kaunis kuin Daniela -- silloin kun tämä oli parhaimmillaan -- mutta hänessä oli nuoruuden selittämätöntä suloa, hän oli kuin puhkeamaisillaan oleva nuppu. Vartalo hento, hipiä hieno kuin teeruusun pinta, lapsekkaat kuopat poskissa ja koko olennossa -- luostarikasvatuksen tuloksena -- viattomuuden, siveellisen arkuuden, uneksivan ihanteellisuuden henkäys.

Vähäinen kateudentunne puristi Danielan sydämen kokoon. Ei hän kadehtinut suloisen Jeannen nuoruutta, mutta hän ymmärsi varsin hyvin, mitenkä nämä ominaisuudet olivat mieluisia läsnäolevalle äidille, mitenkä tämä surkutteli, että niin paljoa vanhempi, tilapäisesti kaikkea muuta kuin edukseen oleva nainen oli häiritsevästi astunut toivotun onnen väliin.

Varsin jäykkä keskustelu sukeutui heidän välillään. Daniela kysyi miten matka oli onnistunut, kreivitär tiedusteli Wienin elämää, Trélazure kertoi virkatoimistaan, ja Jeanne, hän ei vapaaehtoisesti sekaantunut kertaakaan keskusteluun, niinkuin hyvinkasvatettu ranskalainen neitonen ainakin. Ainoastaan silloin kun toiset suoraan kysyivät jotakin häneltä, vastasi hän "kyllä, rouvani" tai "ei, tätini" tai "ehkäpä, serkkuni", ja kaiken tämän niin suloisella äänellä, niin säkenöivin silmin ja suloisin hymyilyin, että olisi tehnyt mieli häntä suudella. Hänen suussaan ilmaisivat sanat "ei, rouvani" ymmärtämystä, "kyllä, tätini" hellyyttä ja "ehkä, serkkuni" henkevyyttä.

"Miten hyvin te puhutte meidän kieltämme, ystäväni", sanoi kreivitär alentuvasti Danielalle. "Voisi todellakin luulla teitä ranskalaiseksi, ja jollei teidän käytöksessänne olisi hieman jäykkyyttä, jotakin, jota on vaikea sanoin selittää, niin olisi mahdotonta huomata teidän olevan saksalainen."

"Oi, äiti rakas, minä pyydän, älkää sanoko morsiantani saksalaiseksi -- hän on itävaltalainen. Niiden parista, jotka viettävät Sedanjuhlaa, en koskaan olisi voinut valita morsiantani."

"Tietenkin. Niin, ajatelkaahan, kun me matkustimme Saksan läpi, olivat kaikki talot liputetut, ja kun kysyimme mistä se johtui, vastattiin, että vietettiin Sedanjuhlaa."

"Niin, on todellakin surkuteltavaa", sanoi Daniela, "että ihmisten keskuudessa ei vallitse vielä sen suurempaa veljeyttä, vaan että toiset riemuitsevat siitä, mikä toisille tuottaa suurinta surua."

"No niin, Jumala jakaa voitot ja tappiot oman mielensä mukaan. Meidän harhaanjoutunut isänmaamme kaipasi kai rangaistusta. Mutta taivas suopi kai armossaan meille myöhemmin taas laakereitakin, kunhan saamme kuningaskunnan jälleen voimaan. Mutta älkäämme puhuko politiikkaa, se ei ole mikään sopiva keskusteluaihe naisille! Meidän politiikkamme on rakastaa ja rukoilla -- eikö totta, tyttäreni?"

Daniela jäi vastausta vaille.

"Rukoilemisesta puhuessamme", jatkoi vanha rouva puhetta, "tiedättekö, että pelkäsin teidän olevan protestantin, luterilaisen tai jotakin senkaltaista! Siinä tapauksessa ette näkisi minua nyt täällä, en yleensä olisi antanut suostumustani liittoonne. Senhän te kai ymmärrätte?" Taaskaan ei Danielalla ollut mitään sanottavana. Hän tuntui varmaankin typerältä tulevan anoppinsa silmissä. Mutta tämä puhui edelleen:

"Ajatelkaa itseänne, miltä teistä tuntuisi, jos teidän tyttärenne tahtoisi kerran mennä protestantin kanssa naimisiin! Mutta miksikä te ette tuonut pienokaista mukananne tänne, mikä hänen nimensä onkaan?"

"Dalia."

"Sehän on kukannimi... Teidän olisi pitänyt tuoda kukka isoäitinsä luo. Jos tahdotte uskoa hänet minun hoitooni, niin otan hänet mukanani Parisiin -- nuoret aviopuolisot ovat kernaimmin kahden. Siellä minä uskoisin hänet 'sacré coeur'-luostarin sisarten huostaan."

"En halua erota tyttärestäni."

"Wienissä kuuluu muuten myös olevan 'sacré coeur'-luostari. Kehottaisin teitä lämpimästi lähettämään Dalianne näiden luostarisisarten luo, heidän käsistään saamme sellaisia aarteita kuin Jeanneni tässä: tietorikkaita, suloisia ja hurskaita nuoria tyttöjä."

"Oi, tätini!"

"Tahtoisitko palata takaisin luostariin, Jeanne?" kysyi Raoul nyt vuorossaan.

"Ehkä, serkkuni."

Daniela vastasi edellisen johdosta:

"Olen aikonut itse kasvattaa tyttäreni."

"Sehän riippuu kokonaan teidän omasta tahdostanne. Mutta mitä omiin lastenlapsiini tulee, niin pyydän saada määrätä hiukan heidän suhteensa, heille on annettava täysin ranskalainen kasvatus."

"Se on minun asiani", sanoi Raoul.

"Jeanne ja minä aiomme käydä täkäläisessä 'sacré coeur'-luostarissa. Meillä on terveiset eräältä Jeannen entiseltä kasvattajattarelta luostarin johtajattarelle. Ja veljentyttärelle tuottaa muutenkin suurta iloa käydä luostarissa, joka muistuttaa hänen omaa lapsuuttaan, eikö totta, Jeanne?"

"Kyllä, tätini!"

Palvelija ilmoitti:

"Ranskan lähettiläs!"

Daniela nousi.

"Joko te lähdette? Huomenna samaan aikaan odotan teitä jälleen ja silloin te jäätte päivällisille -- tänään olen kutsuttu lähetystöön."

Daniela ei keksinyt mitään sen lämpimämpää sanaa kuin:

"Hyvästi, rouva!"

"Huomiseen asti, rakas lapsi!"

Raoul saattoi morsiamensa vaunuihin.

"No, miten äitini miellyttää teitä?" kysyi Raoul portaissa.

"Hän miellyttää minua suuresti. Mutta minä en miellyttänyt häntä."

"Mutta te olitte myöskin ihmeellisen vähäsanainen, Daniela. Niin vähän loistavana en koskaan ennen ole nähnyt teitä. Mutta kyllä siitä vielä suoriudumme."

He olivat saapuneet vaunujen luo. Trélazure sanoi hyvästi.

"Minun täytyy palata vielä äidin luo", sanoi hän, "muuten näyttäisi siltä, kuin pakenisin päällikköäni."

Hän auttoi morsiamensa vaunuihin.

"Syöttekö tänään päivällistä minun luonani?"

"En, minun täytyy saattaa naiset lähetystöön -- mutta tänä iltana yhdeksältä --"

"On minun oveni suljettu."

"No mutta, Daniela..."

"Aivan varmasti!"

"No niin -- huomiseen sitten! Minnekä?" kysyi hän antaakseen ajajalle määräyksen.

"Kotiin." Trélazure mainitsi osoitteen, tervehti vieläkin kerran, ja vaunut läksivät liikkeelle.

Daniela painautui tyynyjä vasten ja itki kuin lapsi. Niinkuin pahankurinen lapsi vielä lisäksi, sillä hänen kyyneleensä vuosivat pikemmin harmista ja häpeästä kuin tuskasta. Hän tunsi jättäneensä jälkeensä epäedullisen vaikutuksen; hän tiesi, että Raoul itse oli ollut häpeissään, hän tiesi vielä lisäksi, ettei hänellä voinut olla vähintäkään toivoa voittaa koskaan tuon ylpeän ja hurskaan naisen rakkautta, jos hän näyttäytyisi sellaisena kuin hän todellakin oli. Vain teeskentelemällä hän saattoi voittaa anoppinsa kunnioituksen -- ja mikä hirveä tehtävä se oli! -- Mutta siitä huolimatta häntä miellytti tuo ylhäinen, arvokas, ystävällinen vanha rouva -- joka sormenpäitään myöten oli oikea "grande dame". Myöskin häntä miellytti tuo arka neito, joka esiintyi niin siveänä ja lempeänä, niin vienona ja lapsekkaana ja samalla niin ihastuttavan suloisena. Siinä oli kaksi olentoa, jotka sekä sielultaan että ruumiiltaan olivat mitä sopusointuisimmat, soveltuen kerrassaan siihen ympäristöön, johon he kuuluivat. Ja Daniela tiesi tieteellisten opintojensakin nojalla, että soveltumiskyky tuo mukanaan voiton. Hän, henkisesti voimakkaampi, viehättävämpi, pohjaltaan jalompi, kalpeni kieltämättä tässä ympäristössä.

"Ja miten minun morsiameni miellytti sinua?" oli Raoul kysynyt äidiltään, kun lähettilään lyhyt muodollinen käynti oli suoritettu.

"Rakkaus on sokea, rakas poikani. Minun mielestäni rouva Dormes ei ole erikoisen kaunis, niinkuin sinä kuvailit minulle ja niinkuin valokuvan mukaan olin olettanut; häneltä puuttuu nuoruuden tuoreutta. Ja hänen henkevyytensä --"

"Hän tunsi itsensä ihmeellisen araksi sinun seurassasi, muuten hän on harvinaisen sukkela ja suloinen."

"Voihan se olla... Minusta tuntui myöskin kuin hän ei olisi oikein hurskas mieleltään -- sillä kun sanoin hänelle, että aluksi pelkäsin hänen olevan protestantin, ei hän senjohdosta ilmaissut minkäänlaista hämmästystä; kukapa tietää, vaikkapa hän ensimäisen kerettiläis-puolisonsa käsissä olisi kadottanut osan siitä uskonnollisesta hehkusta, joka antaa miehelle varmimman luottamuksentakuun."

"Hän ei siis miellytä sinua?"

"Pääasia on, että hän miellyttää sinua, poikani. Minä tahdon koettaa parhaani mukaan oppia hänestä pitämään."

"Kiitos, rakas äiti; hän ansaitsee sen kyllä, sillä hän on hyvä, ihastuttava nainen. Tosin hän ei ole mikään Jeanne..."

XXVI

Häävalmistukset olivat käynnissä. Danielan isän, joka eli maatilallaan Kroatiassa, oli määrä piakkoin saapua Wieniin. Häitten jälkeen piti kreivitär-äidin palata takaisin Parisiin, mutta nuoren parin jäädä toistaiseksi Itävallan pääkaupunkiin.