Part 15

Trélazure kohotti hellästi Danielan päätä ja katsoi häntä syvälle silmiin, hänen polttava hengityksensä sipaisi häntä, -- ja taaskin Danielan harmi, kaikki epäillyt, koko maailma katosi ja hän vastasi vain Raoulin suudelmiin.

"Katsohan, kultani", sanoi Raoul, kun Daniela irtaantui hänen sylistään, "siinä on elämän kruunu, siinä on onni... Olin väärässä, varmaankin lausuin kovia sanoja äsken -- anna minulle anteeksi."

"Ei, ei -- olithan sinä oikeassa, sinun kannaltasi katsoen. Tietystikään en näyttäisi sellaisia kirjoja äidillesi, enkä liioin perhepapillenne, tiedänhän kyllä, että minun täytyy ottaa huomioon eroavat mielipiteet. Mutta juuri sen vuoksi pyydän, että suostuisit -- tai pikemmin suostuisitte, sillä meidän ei pidä aina sinutella toisiamme -- minun ehdotukseeni: älkäämme keskustelko asioista, jotka katkeroittavat meitä. Se mitä te äsken sanoitte, on aivan totta: rakkauden edessä häviävät kaikki järjestelmät ja opinkappaleet -- älkäämme siis puhuko niistä."

"Niinkuin tahdotte, Daniela, minä tottelen teitä; teidän tulee olla minun itsevaltias kuningattareni. Syrjäyttäkäämme kaikki ikävät, kuivat kysymykset -- onhan paljon muutakin, mistä voimme keskustella, ennen kaikkea rakkaudestamme. En voi sanoa, miten kipeästi minuun koski, kun uhkasitte minua tuolla jäähyväiskirjeellä. Voisitteko te todellakin riistäytyä irti minusta? Voitteko ajatella tulevaisuutta, joka ei tarjoisi meille onnekasta yhdistymisen hetkeä? Minä en voisi, minä menehtyisin, jos karkoittaisitte minut... Oi rakastakaa minua, Daniela, minä olen kokonaan ja aina teidän omanne... Te voitte tehdä minulle mitä haluatte, te voitte tehdä minusta onnellisimman tai onnettomimman ihmisen. Älkää uhatko minua enää koskaan noin kauhealla asialla; kadottaa teidät, Daniela, -- sen vaaran rinnalla ei maanjäristys, joka nielisi meidät molemmat, tai rajuilma, joka pimittäisi auringon, merkitsisi mitään!"

XXIII

Sinä iltana oli Danielan mahdoton nukkua. Päivän tapahtumat nousivat yhä uudelleen hänen mieleensä ja samalla entinen harmi Trélazurea kohtaan heräsi jälleen. Hän toisti mielessään koko hänen nuhdesaarnansa, ja eniten siinä häntä harmitti hänen varma, itsetietoinen sävynsä, se armollinen tapa, millä hän antoi anteeksi Danielan tietämättömyyden sekä hänen ylimielisyytensä. Tosin Raoul hetkeä myöhemmin oli polvistunut voitettuna hänen jalkojensa juureen; mutta nyt kun Daniela ei tuntenut enää hänen läheisyytensä tenhoa, nyt itse riidan aihe työnsi kokonaan syrjään sovintokohtauksen. Eikö hänen olisi ollut viisaampaa pysyä uhkauksessaan ja rikkoa välit? Ajatuksissaan hän alkoi sommitella kirjettä, jonka hän oli päättänyt kirjoittaa. Mutta sanat takertuivat toisiinsa, lauseet eivät tahtoneet järjestyksessä seurata toisiaan; kahden kylmän lauseen väliin pujahti lempisanoja, jotka Raoul oli kuiskannut hänen korvaansa ja jotka olivat saattaneet hänenkin sydämensä rakkaudesta vuotamaan yli äyräittensä. Ja sittenkään -- hänen ei olisi pitänyt tyytyä sellaiseen kohteluun, ei sallia, Raoulin sanoa, että hän naimalla hänet tahtoi kohottaa hänet ranskalaiseksi ja ylhäiseksi naiseksi, joskin hänen ensin täytyi kasvattaa häntä; ei sietää sitä, että Roaul piti itseään ikäänkuin kuninkaana, joka tahtoi kohottaa paimentytön valtaistuimelle, maailmanmiehenä, joka armollisesti lupasi ohjata kömpelöä, harhaanjohdettua, puutteellisen kasvatuksen saanutta saksalaista porvarinaista, jotta hän kelpaisi parisilaisen kreivittären asemaan...

Kaikki nuo ajatukset kalvoivat hänen rakkauttaan, aivankuin mato ruusua. Milloin hän imi ahnaasti itseensä ruusun tuoksua, milloin hän näki sen madonsyömänä kuihtuvan. Hän heitteli itseään levottomana vuoteellaan. Vihdoin, päästäkseen irti tästä tuskasta, hän päätti nousta ja todellakin kirjoittaa kirjeen.

"Se rauhoittaa minua", tuumi hän itsekseen, "kirjoitan paperille ne ajatukset, jotka liikkuivat mielessäni silloin, kun aioin rikkoa välimme; samalla irtaannun siitä harmista, joka kiusaa minua siksi, että en ole saanut purkaa sitä esille."

Hän sytytti kynttilän, kietoi ympärillensä aamunuttunsa ja astui kirjoituspöytänsä luo.

"Tietystikään en lähetä kirjettä," jatkoi hän yksinpuheluaan ryhtyessään kirjoittamaan, "sillä mehän teimme sovinnon ja rakastamme toisiamme..."

Hän otti käteensä Raoulin valokuvan, joka seisoi pöydällä ja syventyi noiden rakkaitten kasvonpiirteitten tutkimiseen.

"Niin, me rakastamme toisiamme. Mutta sittenkin säilytän kirjeeni. Ehkäpä toistuu samantapainen kohtaus, silloin annan Raoulin lukea sen, jotta hän tietäisi, miten hänen sanansa loukkaavat minua ja mitä yleensä ajattelen siitä armollisesta kasvatuksesta, jota hän tahtoo minulle antaa. Puhua en kuitenkaan koskaan voisi hänen kanssaan, sitä paitsi hän keskeyttäisi minut kaikenlaisilla korusanoilla, jotka olisivat jälleen kumottavat, ja siksi on parasta, että minulla on kirjallinen selitys varalla."

Ja hän kirjoitti:

Kreivi Trélazure!

Olen luvannut esittää teille syyt miksikä kieltäydyn teidän kohottamisyrityksestänne. Tässä ne ovat.

Ensiksikin en pidä minään kohotuksena sitä, että minusta, sen sijaan että olen itävaltalainen tai tanskalainen, tulisi -- ranskalainen, ja että rouva Dormesin asemesta olisin -- kreivitär de Trélazure. Minä olen vapaa sekä kansallisista että säätyennakkoluuloista.

Edelleen olen sitä mieltä, että jos te arvelette minun tätä nykyä olevan alemmalla asteella kuin naimiseni jälkeen, niin te käyttäydytte epähienosti sanomalla sen minulle samoinkuin sillä kertaa, jolloin näytitte minulle äitinne kirjeen. Pikemmin teidän pitäisi tuntea vastaanottavanne suuren armon, kun minä alennun teidän puoleenne. Että te ette sitä tunne, että te ette kunnioita ja ole ylpeä minun lahjoittamastani suosiosta, siinä myöskin syy, miksi nyt riistän sen teiltä.

Mutta tärkein syy on tämä: meidän sielumme eivät ole sopusointuisia. Niiden yhteissointu sorahtelee pahasti -- sen vuoksi minä myöskin asetin sen vaatimuksen, että me yhdessä ollessamme välttäisimme kaikkia keskusteluja. Mutta siihen te ette suostunut. Sillä vaikka te tänään huomasitte (vasta tänään! -- minä olen ollut siitä selvillä teidän ensi käynnistänne saakka), että meidän mielipiteemme ovat eriäviä, niin te toivotte sittenkin voivanne vetää minut alas omalle kannallenne, kasvattaa minut uudestaan ja karkoittaa ne vaaralliset erehdykset, jotka uhkaavat minun kaikkea tukea vailla olevaa järkeäni. Oi, miten kernaasti, miten nöyränä ja taipuvana olisin antautunut hengen johdettavaksi, jonka käsityskanta olisi laajempi kuin minun omani, -- mutta, paha kyllä, meidät erottavat toisistaan ne rajamuurit, joiden sisäpuolelle teidän ajatuksenne ovat salvatut ja joiden yli minun ajatukseni ovat jo kohonneet.

Se kuulostaa itserakkaalta. Sellaista en koskaan suullisesti olisikaan uskaltanut sanoa; mutta nyt, kun kirjoitan todellisen vakaumukseni paperille, täytyy minun sanoa: minä tiedän, että maailmankäsitykseni on laajempi kuin teidän; siksi on mahdotonta ajatella, että minä voisin palata teidän kannallenne; mutta sillä välin kuin minä näen selvänä edessäni teidän ajatuspiirinne ja tiedän, minkä vuoksi en ole samaa mieltä kuin te, on minun ajatusmaailmani suljettu teiltä -- vapaaehtoisesti ja itsepäisesti suljettu noiden rajamuurien vuoksi.

Te olette kaksisataa vuotta minua nuorempi ja kuitenkin te tahdotte minua, kokeneempaa, opettaa. Te arvostelette maailmaa, luomista, moraalia suurten vuosisatojen käsityskannan mukaan; minun mielipiteeni ovat nykyisen vuosisadan viimeiseltä neljännekseltä. Kahdeksan vuoden työtä, kehitystä, valistusta olen käyttänyt hyväkseni, jota vastoin te olette jäänyt paikoillenne, takertunut päivä päivältä yhä enemmän rappeutuviin pilareihin, ja sitä te ylvästellen nimitätte vanhollisuudeksi.

Älkää käsittäkö minua väärin. En tahdo väittää, että minun heikko henkeni olisi omistanut omakseen näiden kahden vuosisadan ajatusvalloitusten kaikki tulokset, ja yhtä vähän väitän sitäkään, ettette te olisi saanut siitä minkäänlaista osaa, kumpikin väite olisi aivan mahdoton; minä pidin vain silmällä kumpaistakin periaatetta, jotka meidän sieluissamme sotivat toisiaan vastaan ja asetin ne määrittelemättöminä vastatusten -- nimittäin perintätiedot toiselta puolen, kehityksen toiselta puolen. Minä tahdoin siten vain näyttää toteen, että teidän ei onnistu entisyyden vartiopaikaltanne, jonka minä tunnen, viekoitella minua pois siltä nykyajan maaperältä, jota te ette tunne. Kaikkea sitä, jota te kehutte ja rakastatte, olen minä oppinut halveksimaan tai vaihtanut sen ihanteisiin, joiden hyvyyden tai toteutumismahdollisuuden te kiellätte: maailman rauhaan, ajatuksenvapauteen yhdenvertaisuuteen. Niin, se on totta, niissä teoksissa, jotka eivät saa ryvettää minun budoaariani, sotivat uuden ajan tutkijat kaikkia noita vanhoja epäjumalia vastaan, joskin te näette siinä vain Jumalan pilkkaa ja hyveitten halveksimista; mutta me tiedämme, että meillä on Jumala, jota ei tule enää palvella taikauskoisin juhlamenoin, ihmeitä vaativin rukouksin, vaan koettamalla ymmärtää luontoa ja kaikkea suurta mitä maailmassa on -- jotta eteemme kohoaisi hyveitten ihanne, joka ei alennu orjuuteen eikä kansojen keskisiin joukkomurhiin, vaan pyrkii kaikkikäsittävään, onneatuottavaan rakkauteen... Niin, me tunnemme tulleemme paremmiksi, kohonneemme korkeammalle, samalla kun tiedämme alituisesti tulevamme paremmiksi ja kohoavamme korkeammalle; pitäisikö meidän siis yhä edelleen ottaa korviimme niiden huutoja, jotka ovat pysähtyneet muurin taakse eivätkä lainkaan näe vuorenhuippua, jonne me olemme kiivenneet?

Daniela luki mitä hän oli kirjoittanut ja sulki kirjesalkun. Hän tunsi suurta helpotusta.

"Sen sinä saat lukea", sanoi hän kääntyen valokuvan puoleen, "kun taaskin olet pahankurinen, sinä paha lapsi. Sinä et tunne minua, mutta sinä rakastat minua... Karkoittakaamme kaikki filosofia luotamme ja olkaamme onnelliset! Hyvää yötä!"

Hän suuteli kuvaa ja pani jälleen maata. Neljännestunnin kuluttua hän oli vaipunut uneen.

Trélazure istui samaan aikaan myös kirjoituspöytänsä ääressä. Hän kirjoitti jälleen veljelleen Armandille. Tämä veli oli entisiltä ajoilta saakka ollut hänen uskottunsa. Lapsuudesta asti hän oli tottunut kertomaan kaikki leikkitoverilleen, joka myöhemmin oli ollut myöskin hänen sotilas- ja huvittelutoverinsa. Sen lisäksi hän oli nyt -- kun molemmat veljet olivat kihlautuneet -- hänen naimatoverinsakin.

Rakas Armand!

Varsin pian tapaan sinut jälleen, sillä pysyn päätöksessäni ja tulen häihisi Ranskaan ja palaan sitten äitimme kanssa tänne omiin vihkiäisiini. Vaikka siis varsin pian saan tavata sinua, haluan sittenkin kirjoittaa sinulle, kertoakseni sinulle eräästä asiasta, joka suuresti on järkyttänyt minua. Ajattelehan: tänään olin vähällä rikkoa välini morsiameni kanssa. Ei puuttunut paljon, että jälleen olisin ollut vapaa mies, olisin saanut vielä muutaman vuoden nauttia vapaudestani ja tehdä sitten yhtä järkevän valinnan kuin esimerkiksi sinä.

Sinä näet, että puhun kihlaukseni rikkoutumisesta ikäänkuin suhteellisesta onnesta, ja sittenkin -- olen äärettömän rakastunut -- tein mitä ikänä saatoin, niin, suorastaan nöyryytin itseni, torjuakseni tämän vaaran luotani ja kietoakseni jälleen ketjut kaulaani. Et voi lainkaan kuvitella mielessäsi, miten tämän naisen kauneus on saanut rakkauteni leimuamaan, ja sinä tiedät myöskin, etten voi saada häntä omakseni muulla tavalla kuin ottamalla hänet vaimokseni.

Vaikka ihailenkin häntä, en kuitenkaan ole sokea hänen vioilleen ja heikkouksilleen -- ja sehän se juuri oli tehdä tyhjäksi meidän tulevaisuudenliittomme. Minä näen varsin hyvin, mitä häneltä puuttuu, jotta hän täyttäisi naisen ihanteen. Häneltä puuttuu vankka kasvatuspohja, jonka meidän ranskalaiset tyttömme saavat, ehkäpä myöskin synnynnäinen hienotunteisuus, joka estää heitä pitkin koko heidän elämäänsä lankeamasta sellaisiin tahdittomuuksiin, joihin kaikki muut paitsi ranskalaiset naiset tekevät itsensä enemmän tai vähemmän syypääksi.

Mutta täytyypä minun kertoa sinulle, mitä on tapahtunut, muuten voit luulla, että morsiamellani on tapana nostaa jalkansa pöydälle tai jotain muuta senkaltaista. Ei, kysymyksessä ovat hienommat seikat.

Morsiameeni on tarttunut saksalainen pedantteria. Hän puhuu naisen yhdenvertaisuudesta. Hän hankkii itselleen tieteellisiä kirjoja. Ja, hyvä Jumala, minkälaisia kirjoja! Mainitsen yhden ainoankin: Darwinin. Ranskalaista kirjallisuutta tuo raukka lukee erään wieniläisen professorin johdolla, jolla tietystikään ei ole vähintäkään aavistusta kielestämme. Koko juttu olisi naurettava, jollei se samalla olisi niin harmillinen.

Tänään tullessani morsiameni luo istui hän pöydän ääressä, joka oli täynnä kirjoitusvihkoja ja paksuja nidoksia. Voit kuvailla mielessäsi, miten huonosti sellainen soveltuu kauniin rouvan koko olentoon. Kauniilla naisella tulee olla vieressään silkkinen työkori ja korkeintaan korukantinen runovihko, se heittää suloisen heijastuksen häneen, jota vastoin tuollaiset oktaavikokoiset paksut kirjat -- kauhistavaa! Minä tutkin tarkasti niitä: ei ainoatakaan hyvää kirjaa koko joukossa. Ainoastaan uudenaikaista töhryä. Ei ainoatakaan romaania -- uudenaikaisia romaaneja vastaan ei minulla ole mitään sanottavaa -- vain tieteellisiä ja filosofisia teoksia. Tiedäthän itsekin, miten vaarallisia kaikki nuo uudet aatteet ovat: miten kansankiihkoisia, vallankumouksellisia, paheellisia, sen ohella pintapuolisia ja kielen puolesta heikkoja ne ovat. Me, jotka olemme saaneet klassillisen kasvatuksen etevien miesten johdolla, me kauhistumme niitä hairahduksia, joihin tätä pohjaa vailla oleva uudenaikainen henki tekee itsensä syypääksi; me kartamme sellaista lukemista, joka voisi vain pilata meidän kielikorvamme ja sen lisäksi ikävystyttää meitä. Luonnollisesti huomautin tästä morsiamelleni ja sanoin, että hän oli joutunut harhatielle.

Sinun ei pidä luulla, että olisin pelännyt Danielan hengen saaneen tartuntaa noista uudenaikaisista periaatteista -- hän on nainen, ja sen vuoksi hän ei ymmärrä suuria niiden sisällyksestä -- mutta vain se seikka, että hänen ajatuksensa liikkuvat sellaisilla aloilla, antaa hänelle, niinkuin äsken sanoin, vähäisen pedantisuuden leiman ja mikä voi tehdä hänet -- taivas varjelkoon siitä tulevaa kreivitär Trélazurea! -- hiukan naurettavaksi. Sinun ei pidä luulla, että olisin huomannut morsiameni olevan Voltairen tai Darwinin aatteiden kannattajan; ei! Jumalan kiitos, hän on siveä ja hurskas nainen ja minä toivon sinun tietävän, etten sellaista hirviötä voisikaan naida. Olen hyvin suvaitsevainen; voin kunnioittaa yksin skeptillistä filosofiaakin; kun Parisissa tapaan Caron tai jonkun muun hänen kaltaisensa miehen, niin yhdessä-olo heidän kanssaan tuottaa minulle nautintoa -- nuo miehet ovat opiskelleet; he ovat ehkä väärässä, mutta he ovat vakavan työn nojalla saavuttaneet vakaumuksensa -- sanalla sanoen, minä kunnioitan heitä -- mutta minun on mahdoton olla suvaitsevainen tuollaista luonnon epäsikiötä, jumalatonta naista kohtaan. Vapaa-ajattelijatar! Minua kauhistuttaa! Silloin on sioux-intiaaninainenkin parempi. Kaikki naisellinen runous katoaisi yhdellä iskulla maailmasta, jollei olisi enää alttarin edessä polvistuvia naisolentoja, nuoria äitejä, jotka opettaisivat pienokaisiaan rukoilemaan, neitoja, jotka rukoilisivat Neitsyt Maariaa... Ole siis rauhassa, Daniela kantaa rinnallaan ristiä -- vaikkei hän koskaan ole sallinut minun sitä tarkastaa. -- Sanoin hänelle hellävaroin ja kärsivällisesti, että häneltä puuttuu muutamia hienompia ominaisuuksia; mutta silloin hän hyökkäsi pystyyn kuin naarasleijona ja tahtoi osoittaa minut ovelle. Niin, hän uhkasi minua täydellisellä erolla: 'Päivän kuluessa minä ilmoitan teille kirjallisesti, mitkä syyt estävät minua suostumasta vaimoksenne.' Ja hän olisi täyttänyt myöskin uhkauksensa. -- Mutta minä turvauduin silloin rukouksiin -- hiukkanen teatterimaisuutta ei haita, kun naisten kanssa on tekemisissä -- sen lisäksi rakkaudenvakuutuksia ja hyväilyjä -- sellaiset keinot eivät koskaan ole tepsimättä. Meillä miehillä on katseissamme ja äänessämme, hellänvoimakkaassa syleilyssämme valta, joka vaikuttaa niin huumaavasti, että jos me vain uskallamme siihen turvautua, saamme kaiken naisellisen vihan ja kylmyyden muuttumaan rakkaudeksi. Niinkuin sanottu, minä aloin hiukan kuherrella, ja jäähyväiskirje unohtui. Minä vakuutin, etten välittäisi sen enempää hänen kirjoistansa, ja siinä lupauksessa pysynkin, -- niinkauankuin emme ole vielä naimisissa.

Kun minulla kerta on aviopuolison oikeudet, niin pidän kyllä siitä huolen, ettei vaimoni pöydille kasaannu minkäänlaista törkyä; sitten eivät minun talossani tietystikään saksalaiset juutalaiset saa enää pitää esitelmiä ranskalaisesta kirjallisuudesta, ja jos morsian raukkani sielu olisi todellakin saanut jonkun vamman, siihen olisi takertunut jokin uskonnollinen epäilys tai vaarallinen oppi, niin jätän hänet rakkaan ja kunnioitetun abbé Feuillant'in huostaan, joka kaunopuheisuudellaan hyvinkin pian saa hänet ohjatuksi oikealle tielle. Samoinkuin naisen heikko ruumis tarvitsee fyysillistä tukea, samoin tulee voimakkaiden miessielujen varjella noita hentoja sieluja, jotta harhaopit ja epäilykset eivät saisi murtaa niitä. Ja sittenkin nuo narrimaiset olennot tahtovat suojattomina ja turvattomina syöstä keskelle ihmistungosta, antavat raakojen miesten koroillaan tallata itseään ja nimittävät sitä 'naisen oikeudeksi'. Mutta minulla oli vastikään tilaisuutta tuoda ilmi mielipiteeni tästä asiasta Danielalle, ja sain hänet kokonaan puolelleni, sillä vaikka hän aluksi parilla sanalla puolustikin naisasiaa, myönsi hän minun olevan oikeassa ja vaikeni lopulta kokonaan.

Sinä sanot minulle varmaan: Katsohan rakas Raoul, tuollaisiin ikäviin väittelyihin joutuu, kun ei nai hyvinkasvatettua, nuorta ranskatarta, vaan antautuu suhteisiin ulkomaalaisen, kierosti kasvatetun lesken kanssa. -- Sinä olet tuhannesti oikeassa, mutta minkä sille voin? Rakkaus on meitä voimakkaampi. Ja minä tiedän, että kykenen oikaisemaan vaimoni pienet hairahdukset. Kaikesta huolimatta sinun tulevan kälysi kauneus, sulavuus ja ylemmyys tulee ihastuttamaan sinua.

Nyt lopetan kirjeeni, jonka lukeminen tuskin tuottaa sinulle huvia, mutta jonka kirjoittaminen on ollut minulle suureksi huojennukseksi. Jos on harmitellut ja tukahduttanut harminsa, jos edelleen on pakko salata mielipiteitään, niin tuntuu hyvältä kerran saada purkaa mieltään samoin ajattelevalle.

Näkemiin.

Uskollinen veljesi Raoul.

Raoul käänsi kokoon kirjeen ja sulki sen kuoreen. Hänenkin pöydällään oli kehyksissään hänen morsiamensa valokuva. Hän tarkasteli sitä kauan.

"Tuosta veitikkamaisesta hymyilystä, noista suloisista kasvoista ei vielä käy ilmi minkäänlaista pedanteriaa. Paha ei ole vielä syvälle juurtunut", tuumi hän itsekseen. Hän painoi kuvan huuliaan vasten. "Nuku hyvin, sinä pikku narri, onneksi järkevä mies rakastaa sinua niin narrimaisesti!"

XXIV

Raoul oli lähtenyt matkalle. Hänen oli määrä viipyä poissa kuusi tai kahdeksan viikkoa. Hänellä oli Parisissa monenlaisia toimia -- ehkäpä hän tahtoi vielä viimeisen kerran nauttia myös poikamies-elämästään.

Daniela sai hyvin usein sähkösanomia häneltä, mutta harvoin kirjeitä -- Raoulin vahvoihin puoliin ei kuulunut rakkauskirjeitten kirjoittaminen. Daniela itsekin kirjoitti vähän -- se seikka, että hänen oli pakko salata ajatuksiaan, esti hänen muuten niin nopsan kynänsä kulkua.

Joka päivä hän luki nyt yhdessä Sternin kanssa ja määrätunti venyi usein useammiksikin. Hänkin tahtoi vielä nauttia vapaudestansa -- henkisestä vapaudestaan nimittäin. Hän tiesi vallan hyvin, että nämät tunnit lakkaisivat heti, kun hän oli joutunut naimisiin. Hän ei tahtonut antautua siihen ikävään asemaan, että hänen miehensä kieltäisi "saksalaista juutalaista" esittämästä ranskalaista kirjallisuutta hänen talossaan, ja hänen täytyi muutenkin välttää kaikkea, mikä saattaisi kääntää keskustelun kiellettyihin asioihin. Hänen rauhansa riippui siitä kokonaan. Mutta päivä päivältä tämä sopimus tuntui hänestä yhä raskaammalta. Henkinen työ, jota hän ennen oli harjoittanut vain harvoin ja sivuharrastuksenaan, muuttui hänelle yhä rakkaammaksi -- ehkäpä myös sen johdosta, että se oli hänelle kielletty hedelmä. Alati väiteltyään mielikuvituksessaan Raoulin kanssa olivat hänen omat mielipiteensä, joita Raoul halveksi, tulleet yhä selvemmiksi, ja varsinaisesti vasta heränneet hänessä henkiin Sternin esitelmien kautta, jotka niin täydesti sointuivat yhteen hänen omien ajatustensa kanssa. Mutta tuo vastaherännyt ajatusmaailma oli hyvinkin pian tukehdutettava, sen hän tiesi liiankin hyvin; sitä innokkaammin hän viljeli sitä niinkauankuin hän vielä oli vapaa.

Hän oli joka tapauksessa rakastunut Raouliin. Sen hän jäähyväishetkenä oli jälleen kiihkeästi tuntenut. Miten Raoulin suutelo olikaan polttanut hänen huuliaan ja miten kaihoisasti hän olikaan kuiskannut hänelle: "Palaa pian takaisin, sydämeni rakastettu, maailma ilman sinua on aivan autio." Niin, ensimäisinä päivinä eron jälkeen maailma tuntuikin hyvin autiolta, ja vain se tieto, että Raoul palattuaan takaisin olisi hänen omansa, iki ajoiksi hänen omansa, tuotti hänelle lohdutusta.

Mutta tämä tyhjyydentunne katosi pian. Vähällä rakastumisentunnekin oli kadota. Ja olihan se luonnollistakin, sillä johtuihan se lumous, jonka alaisena Daniela oli, Raoulin katseen magneettisesta lämmöstä, hänen äänensä väräjävästä sävystä, hänen intohimonsa voimasta. Se oli aistien lumousta -- mutta nimitetäänhän sitäkin rakkaudeksi.

Mutta koska poissa-olo heikonsi lumouden voimaa, niin seurasi siitä, että rakkaudentunnekin vähentyi. Päivä päivältä poissa-oleva tuli Danielalle vähemmän rakkaaksi, vaikkei hän sitä itselleen myöntänytkään. Hänen ajatuksistaan ei rakkaus ollut hävinnyt, mutta se hiipi pois hänen sydämestään. Kun hän äkkiä keksi tuollaisen kylmyyden sielussaan, niin hän lohdutti itseään sillä, että Raoul sytyttäisi heti entisen liekin hänen sydämessään palamaan niinpiankuin hän palaisi hänen luokseen jälleen -- toistaiseksi tuli sai kyteä tuhan alla. Taaskin Dalia voitti ensimäisen paikan hänen sydämessään, ja lämmin, sydämellinen, sielua hyväilevä ystävyys Sterniä kohtaan kasvoi hänessä päivä päivältä yhä suuremmaksi. Hän ihaili ja kunnioitti tätä miestä, ja suuri ja lämmin säälintunne -- suurinta mitä naisen sydän voi tuntea -- heräsi hänessä tuota miesraukkaa kohtaan.