Part 14

"Oi, Stern on oikeassa", tuumi Daniela itsekseen, "oikeinta olisi erota." Tämä ajatus tuntui hänestä tuskalliselta ja torjuen sen luotaan hän lisäsi: "Stern oli myös oikeassa, kun hän varotti minua kiihkomielisyydestä. Siinä maailmassa, jossa Raoul ja minä tulemme elämään, voimme syrjäyttää kaikki nuo kysymykset; myöskin jokapäiväisessä elämässämme voimme keskustella tuhansista muista asioista ja jättää naisasian ja kaikki uskonkysymykset sikseen. Ei tarvitse muuta kuin välttää niitä kysymyksiä, jotka muutenkaan eivät kuulu minun alaani. Kun me katsomme toisiamme silmiin ja sanomme 'minä rakastan sinua', niin emmekö me ymmärrä täydellisesti toisiamme -- eivätkö sielumme sulaudu silloin yhteen? Tuo sähkövirta, joka kulkee toisesta rakkauden sytyttämästä sydämestä toiseen, on niin kirkas, että koko muu maailma joutuu varjoon... Kun minulla on halua tuoda ilmi ajatusmaailmani salaisuuksia, niin onhan minulla ystäviä -- Stern esimerkiksi -- mikä ilo onkaan kuulla hänen puhuvan! Siinä ei ole tyhjää sanahelinää, ainoastaan täsmällisiä, asiallisia sanoja; ei mitään valmiita ennakkoluuloja, vaan rehellistä pyrkimystä omaan käsitykseen -- totuuden etsimistä. Ja koska totuus ei siedä mitään ristiriitaisuuksia, niin hän harkitsee omia mielipiteitään voidakseen luopua niistä siltä varalta, että hän keksisi niissä jonkun ristiriitaisuuden, jota vastoin Trélazure ei pidä väliä, vaikka hän samassa kysymyksessä toisi esiin kaksi vastakkaistakin mielipidettä. Hän kehuu esimerkiksi naisen saavuttamaa sivistystä ja kohottaa hänet miehen toveriksi, mutta samassa hengenvedossa hän kieltää häneltä kaiken mahdollisuuden hankkia itselleen lisäsivistystä. Hän pitää puhtautta hänen parhaana koristuksenaan, pelkää, että puhtaus toimeentulotaistelussa katoaisi, ja unohtaa, että niiden joukosta, jotka eivät kykene itseään elättämään, juuri useimmat 'kadotetut' sielut lähtevät. Hän ei halveksi näitä kadotettuja myöskään niin paljon kuin hänen pitäisi, ollakseen johdonmukainen. 'Tyhmät neitsyet' kreikkalaisista hetairoista parisilaiseen kamelianaiseen saakka ovat hänestä miellyttäviä, koska ne esiintyvät hänen kuvakirjassaan. Nämät entisyyden ihailijat eivät vihaa järkiperäisesti mitään muuta kuin uutta. Kaikkea sitä, mitä kerran oli ja mikä on päässyt juurtumaan, he ihannoivat; vain vasta heräävän he torjuvat luotaan tai kieltävät sen. A ja B kuuluvat nykyhetkeen, C on tuskin itänyt tulevaisuudensiemen. Edistyksen vihaaja käyttää hyväkseen A:ta ja B:tä, vaikka ne vastustaisivatkin toisiaan ja olisivat verivihollisia, voidaksensa tukehduttaa C:n. Esimerkiksi -- Daniela etsi ajatuksissaan aina esimerkkejä vahvistaakseen väitteitään -- esimerkiksi paavilaisuus ja uskonpuhdistus (A ja B) ovat toistensa vihollisia; ne olisivat kernaimmin tuhonneet toisensa, mutta molemmat ovat historiallisia tosiasioita, ja edistyksen vihaaja käyttää kernaasti -- kun uusi järjenuskonto (C) ilmestyy taivaanrannalle -- A:n aseita ja B:n varustuksia taistellakseen C:tä vastaan; hän ei ota lukuun sitä vihaa, joka vallitsee molempien edellisten välillä, vaan ohjaa heidän vihansa kaksinkertaisella voimalla kolmatta kohti... Ja ylipäänsä -- miten surkuteltavia nuo mielipiteet ja vakaumukset ovat, jotka eivät ennen kaikkea ole kyenneet hävittämään vihaa! Ei ole olemassa mitään tieteellistä vihaa, ja ken herjaa, hän erehtyy. Miten surkuteltavia kaikki ne ovatkaan, jotka vihaavat! Ensiksikin ovat viha ja kärsimys synonymeja, toiseksi ne eivät tiedä mitään eteenpäin pyrkimisen iloista. Kiinnitakertuminen on vaivalloista, eteenpäinkulkeminen riemua. Jokainen tieteen uusi keksintö, jokainen hengen saavutus -- perinnäistapojen vartijalle se on yhä uudestaan poikkihakattava hydran pää -- meille uudestikasvanut siipi..."

Tuollaiset ajatukset kiusasivat Danielaa nyt tuntikausia. Hän taisteli ajatuksissaan Raoulin kanssa, toi esiin omia mielipiteitään, kuunteli hänen vastauksiaan, se on korulauseitaan ja harmitteli niiden johdosta. Sattuipa joskus, että hän oli pahoillaan Raoulille sanoista, joita tämä ei koskaan ollut lausunut, mutta jotka hän varmaan olisi tuonut ilmi, jos siihen olisi ollut tilaisuutta.

Seuraten uskollisesti päätöstään hän vältti persoonallisessa seurustelussa kaikkia keskusteluja, jotka koskettelivat arkaluontoisia kysymyksiä, mutta ajatuksissaan hän yhä uudestaan antautui pitkiin selityksiin, ja se väsytti häntä ja teki hänet hermostuneeksi. Jos hänen sulhasensa sanoi jotakin, joka oli kuvaavaa hänen ajatuskannalleen, oli Daniela vaiti, mutta sanat jäivät hänen mieleensä. Ja niinpiankuin hän oli yksin, alkoi hän miettiä, mitä hänen olisi pitänyt vastata. Mutta silloin hän oli myös aina näkevinään halveksivan hymyilyn, jolla Raoul kuunteli hänen väitteitään; hän tiesi, ettei hän yrittänytkään seurata hänen ajatuksen juoksuaan, vaan piti hänen vastalauseitaan vain hullutuksina -- jollei suorastaan rikollisina. Ja niinpä hän seuraavalla kerralla jälleen oli vaiti.

Sellaisissa olosuhteissa Danielan rakkaus kärsi. Sen sijaan että hän yksin ollessaan olisi loihtinut armaansa kuvan eteensä ja nauttinut tunteistaan, niinkuin hän oli tehnyt ennen, hän ajatteli nyt ainoastaan abstraktisia asioita. Luulotellut riidat herättivät hänessä vihamielisyyttä, mikä aina seuraa liian suurten erimielisyyksien mukana; vihamielisyyttä, mikä oli sitä syvempi, kun se oli kerrassaan tukahdutettava. Erimielisyys voi vielä olla siedettävä, kun kaksi ihmistä, jotka täydellisesti ymmärtävät toisensa, taistelevat kumpikin oman käsityskantansa puolesta; mutta Daniela oli vakuutettu siitä, ettei hänen sallittaisi puolustaa mielipiteitään, vaan moitittaisiin vain sen johdosta, että hän oli saattanut omistaa itselleen sellaisia mielipiteitä. Sillä että hän itse ajattelemalla olisi johtunut niihin, oli suorastaan mahdotonta naisen järjelle; että hän yrittäisi niitä puolustaa, olisi naiselliselle naiselle arvotonta. Siksi hän vajoaisi kai liiankin pian muste-petroolitahraajien kannalle.

Suurena virkistyksenä tuollaisten yksinväittelyiden jälkeen olivat ne tunnit, jotka Daniela vietti Sternin kanssa. Stern ei ollut vain samaa mieltä kuin hän, vaan hän avasi hänelle uusia aloja, joille hän kernaasti seurasi häntä. Stern osasi selvin sanoin ilmaista sen, minkä Daniela oli vain epäselvästi aavistanut; hän laajensi hänen ajatuspiiriään, kumoamatta silti hänen entisiä mielipiteitään; hän opetti häntä vieläkin syvemmälle tunkeutumaan niihin tiedon ja ajatusten aloihin, joihin hän jo aikaisemmin oli tutustunut; hän ei riistänyt häntä väkivallalla rakkaaksikäyneeltä alalta toiselle, vaan hän paljasti hänelle siinä vain uusia kauneuksia.

"Te olette minun oppaani kulkiessani omalla kotiseudullani, rakas Stern", oli Daniela kerran hänelle sanonut.

Sen jälkeen kun Daniela oli puhunut hänen kanssaan Raoulin uskontunnustuksesta ja ilmaissut hänelle pelkonsa, ettei hän voisi tulla onnelliseksi, ei hän ollut palannut enää tähän aineeseen. Mutta hyvin usein hän toisti jonkun lauseen, jolla hänen sulhasensa oli suututtanut häntä ja nimeä mainitsematta hän sanoi Sternille: "Mitä te vastaisitte, jos joku väittäisi sitä tai sitä?"

Sitten Stern toi vastaisen mielipiteensä esille, ja Daniela kuunteli häntä samalla mielihyvällä kuin käräjänkävijä taitavaa asianajajaansa. Näissä vastauksissaan Stern käytti samoja todisteita, joihin Daniela yksinkeskusteluissaan oli turvautunut -- joskin paljoa selvempiä ja tarmokkaampia.

Stern arvasi liiankin hyvin, mistä ne lauseet olivat kotoisin, joita hänen oppilaansa esitti keskustelunaiheiksi, mutta hän oli liian hienotunteinen viitatakseen siihen, hän ei tahtonut tunkeutua sen syvemmälle hänen luottamukseensa, kuin mitä hän vapaaehtoisesti hänelle antoi.

Nämä tunnit, jotka Danielalle olivat suureksi lohdutukseksi -- olivat Sternille suloista myrkkyä Danielan henkevyys, hänen kauneutensa, hänen hyvyytensä... mutta miksi luetella niitä ominaisuuksia, jotka synnyttävät rakkautta -- rakkaudessa itsessään on syytä kylliksi. Stern rakasti Danielaa -- se oli tosiasia, joka samalla täytti hänen mielensä ihastuksella ja tuskalla. Mustasukkaisuus aiheutti tuskaa; mutta sitä lievensi sittenkin se tieto, että hän seisoi rakastettuaan henkisesti lähempänä kuin toinen. Sitä paitsi eihän hän koskaan olisi uskaltanut toivoa saavansa omistaa häntä; se mikä on saavuttamatonta, on turvattu meidän toiveiltamme.

Mies parka! Siitä saakka kun hän oli kadottanut onnensa, omaisuutensa ja nuoren vaimonsa, oli hän elänyt vain poikaansa varten, ja olemassa-olon taistelu oli siinä määrin vetänyt koko hänen huomionsa puoleensa, ettei hän enää ollut ajatellut naisia ja rakkautta. Hän oli kokonaan unohtanut, että hän oli vielä täydessä nuoruudenvoimassaan, hän ei vaatinut enää mitään elämältä. Hänen lapsensa tulevaisuus täytti kaikki hänen unelmansa, hänen lapsensa kasvatus riisti kaikki hänen ajatuksensa. -- Mutta äkkiä hän oli nyt kohdannut tämän ihanan naisen. Ensi silmäykseltä hän oli tuntenut, että heidän henkensä pyrkisivät toisiaan kohti -- ja niin oli käynytkin. Mutta sen lisäksi tapahtui vielä sekin -- mitä hän ei edeltäpäin ollut aavistanut -- että hän vähitellen alkoi rakastaa hengenheimolaistansa. Danielan kuva ei jättänyt häntä enää päivin eikä öin rauhaan, hänen kätensä kosketus vaikutti kuin sähkövirta hänen suoniinsa -- hän rakasti häntä intohimoisesti, hän ihaili häntä.

XXII

Daniela istui penkereellä.

Stern oli juuri poistunut. Suloisen ilman vuoksi hän oli tällä kertaa nostattanut työpöydän ulos; hän järjesti parhaillaan kirjojaan ja vihkojaan.

"Hyvää päivää Daniela!"

"Ah, tekö? Hyvää huomenta, Raoul."

Kreivi suuteli ojennettua kättä. Kernaasti hän olisi tervehtinyt vielä lämpimämmin morsiantaan, mutta vaikkei ketään häiritsevää kolmatta henkilöä ollut läsnä, niin olivat he penkereellä kaikkien katseille alttiina, ja hänen täytyi tyytyä suutelemaan vain kaunista kättä. Mutta sekin vetäytyi varsin kylmästi pois: Daniela oli jälleen harmistunut sulhaseensa.

Tosin hän ei ollut tehnyt mitään, mutta viime yönä, unettomana hetkenä, oli Daniela jälleen ajatuksissaan kiistellyt hänen kanssaan. Ja tällä kertaa sodasta. Daniela oli näet rauhan aatteen kannattaja, Raoul sodan ihailija. Pitkän väittelyn päättäjäisiksi oli Daniela sanonut: "Nähkääs, sota on jäännös raakuuden ajoilta, sen täytyy kadota ja se onkin katoava -- joskaan ei aivan heti -- niin sittenkin niinpiankuin sivistystaso tulee korkeammaksi, samoinkuin ihmissyöjät nykyään meidän paristamme ovat kadonneet." -- Siihen oli Raoul vastannut: "Teidän hermonne eivät kestä sodan kauhujen ajatusta, sen ymmärrän aivan hyvin, se on tosinaisellista ja sopii teille erinomaisesti." --

"Minun hermoistani ei nyt ole kysymys, tarkoitukseni oli käsitellä kysymystä siveellisen kehityksen kannalta." -- "Armaani, älkää käyttäkö niin suuria sanoja -- ruusuhuulilta nousseina ne ovat kuin rumia kovakuoriaisia, jotka ryömivät kukan kuvusta esille." -- "Pysykää toki kerran asiassa ja myöntäkää, että ikuinen rauha --" "On harhakuva, jota kaikki jumalalliset ja inhimilliset laitokset vastustavat. Sotajoukkojen Jumala johtaa itse taisteluja ja jakaa voitot ja tappiot omien tutkimattomien päätöstensä mukaan. Minä luulen, että maani viimeinen onnettomuus oli tarkoitettu -- ehkäpä rakkaudesta johtuvaksi rangaistukseksi. Ensi kerralla, kun meidän vuoromme on kostaa, otan minä innolla osaa taisteluun enkä vaadi teiltä muuta kuin että rukoilette puolestani; kaikki filosofeeraus sodasta ja rauhasta on jotain, jota te ette ymmärrä. Sen pohjana on yhteiskunnallisia kysymyksiä, joista teillä onneksi ei ole aavistusta." -- "Teidän mielestänne minä olen kovin yksinkertainen?" -- "Te olette minun mielestäni ihastuttava nainen."

Nuo sanat "ihastuttava nainen", joita säesti hiukan ivallinen hymy ja intohimoinen katse, kajahtivat vieläkin hänen korvissaan -- niin elävältä tuo kiista, joka oli tapahtunut vain mielikuvituksessa, tuntui hänestä -- ja vielä tänäkin hetkenä, ojentaessaan Raoulille kätensä, hän oli hänelle harmissaan noista sanoista.

"Te tunnutte tänään väsyneeltä, armaani."

"Minäkö? -- Nukuin huonosti."

"Olisiko teillä sittenkin oikkuja? Minä sanon teille jo edeltäkäsin, etteivät nekään voisi saada minua suuttumaan; varmaan nekin pukisivat teitä."

"Oi niin, oikuthan kuuluvat kai myöskin niihin ihastuttaviin vikoihin, jotka naisille ovat luvallisia?" sanoi Daniela, jota Trélazuren keskustelutapa jälleen alkoi ärsyttää.

"Ei niitä kaikille naisille anneta anteeksi -- ne kuuluvat 'ihastuttavien naisten' etuoikeuksiin."

Tämä sana vielä puuttui. Danielan olisi tehnyt mieli ääneensä huutaa eikä hän voinut kokonaan tukahduttaa vähäistä hampaitten kiristystä.

"Te olette inhottava", sanoi hän.

Trélazure otti nämä sanat vain pienenä ystävällisenä nuhteluna vastaan ja vastasi:

"Te olette ihastuttava. -- Te tarkastelitte kai parhaillaan Dalian kirjoitusvihkoja? Tullessani saksankielen opettaja tuli minua vastaan. Oletteko tyytyväinen pienokaisen edistykseen?"

"Olen kyllä. Mutta opettaja ei tullut Dalian tunnilta, vaan minun."

"Teidänkö? Opiskeletteko te -- entäs mitä?"

"Kaikenlaista: kirjallisuutta --"

"Sehän on hyvin kiitettävää", keskeytti Trélazure, "mutta -- suokaa anteeksi -- hiukan naurettavaa samalla."

"Naurakaa te vaan!"

"Pikemmin minun tekisi mieleni suuttua, sillä jos vajoatte saksalaiseen professorimaiseen pedanteriaan --"

"Niin minun sulouteni voisi siitä kärsiä, eikö totta?"

"Sitä minä juuri aioin sanoa."

"Minä tiedän, paha kyllä, aina liiankin hyvin, mitä te aiotte sanoa."

"Sellainen terävänäköisyys riistää tosin kaiken viehätyksen minun keskusteluiltani. Entäs mitä kirjoja nuo ovat, joita te käytätte opiskellessanne?" Hän alkoi selailla niitä. "Ah, kaikki saksaa. Miten raakamaisilta yksin nuo kirjaimet näyttävät! En tosin ymmärrä paljon niistä, mutta myöntäkäähän, että saksankieli on kömpelöä ja raskasta..."

"En minä myönnä mitään."

"Ja tässä on englantilaisiakin kirjoja... Lapsuudessani osasin aika hyvin englanninkieltä, sillä minulla oli englantilainen kotiopettaja. Vieläkin minä ymmärrän sitä, mutta -- suoraan sanoen -- minä en kykene lukemaan englantilaista romaania --"

"Nämä eivät ole romaaneja."

"Niin, näen kyllä", sanoi Raoul, lukien kirjojen nimet: "'Charles Darwinin System of logic', 'Origin of the species' -- Luetteko te Darwinia?"

"Miksikä en?"

"Hyvä Jumala, jos teidän herra professorinne on järkevä mies, joka lukiessanne selittää teille Darwinin järjestelmän mahdottomuutta, niin ei siitä mitään vaaraa ole -- mutta hirveän pitkäveteistä se varmaankin on."

"Oletteko lukenut tämän teoksen?"

"Minä olen kerran silmäillyt sitä, mutta se oli liian kuivaa. Siihen aikaan, kun siitä puhuttiin, tahdoin minäkin tutustua siihen. Nykyään ei kukaan siitä enää välitä."

"Todellako?"

"Tuollaiset asiat nousevat pinnalle, herättävät hirveää melua ja unohtuvat jälleen pian."

"Te uskotte siis, että darwinismi on --"

"Aikoja sitten kumottu, perinpohjin voitettu ja nykyään vaitiololla tapettu teoriia."

Kuvailkaa mielessämme samettipalaseen käärittyä hapanta omenaa, jota on sametin läpi purtava. Voidakseen suorittaa tuon tehtävän, on ikäänkuin hampaita venytettävä -- sellainen tunne valtasi nyt Danielankin, kun Trélazure ilman muuta torjui luotaan Darwinin opin. Huolettomasti Trélazure selaili edelleen kirjoja.

"Kas, tässä on myöskin ranskalaisia kirjoja. Quinet, 'L'esprit moderne'. En tunne. Taine, 'De l'intelligence'. Tämä kirjailija tietääkseni on myöskin uudenaikainen. Mutta sanokaahan minulle, rakas Daniela, jos te kerran tahdotte lukea näin vakavaa kirjallisuutta, niin miksikä ette lue todellakin hyvää?"

"Mikä teistä on todellakin hyvää?"

"No, minä tarkoitan klassillista kirjallisuutta. Niissä teidän ei tarvitsisi ihailla vain puhdasta kieltä ja loistavaa tyyliä, vaan hyötyisitte myöskin mielipiteitten vakavuudesta ja ajatusten syvyydestä. Lukekaa Corneille'ia, Boileau'ta, tai, jos kaikin mokomin haluatte filosofiaa -- jota minä, sivumennen sanoen en hyväksy -- niin lukekaa Pascalia, Descartesia, mutta karttakaa nykyajan arvottomia kirjailijoita, jotka -- puhumattakaan heidän vallankumouksellisista mielipiteistään -- eivät edes osaa ranskankieltä!"

Danielan hampaat venyivät yhä. Mutta Trélazure jatkoi:

"Minä huomaan, että minun täytyy ohjata teidän kasvatustanne. Tämä saksalainen kouluopettaja voi olla hyvinkin kelvollinen, kun hän pysyy omissa saksalaisissa kirjailijoissaan, mutta ranskalaisen kirjallisuuden lukemisessa hän ei kelpaa opastamaan teitä. Yhtä vähän kuin minä esimerkiksi olen perehtynyt teidän maanne henkiseen omaisuuteen, voi vieras antaa oikeaa arvoa niille kirjallisille helmille, joita Ranskan loistavin aikakausi -- suuri vuosisata -- on jättänyt meille perinnöksi. Näiden mestariteosten ymmärtämiseen vaaditaan erikoista kirjallista sivistystä, jota meidän koulujemme ulkopuolella on mahdoton saavuttaa. Niinpä tuollainen viaton saksalainen herra -- muuten varsin kiitettävää, että hän yleensä on oppinut ranskaa -- voi ottaa ensimäisen parhaan kirjan käteensä ja luulee sen nojalla voivansa 'perehtyä' meidän maamme yleiseen henkeen, vieläpä valaista sitä raskailla, pedanttisilla huomautuksillaan. Mutta, jos te todellakin tahdotte, rakas Daniela, niin voin antaa teidän suorittaa varsinaisen kirjallisuuskurssin jonkun ranskalaisen johdolla. Minulla itselläni ei ole siihen kylliksi tietoja eikä tarpeellista kärsivällisyyttäkään ja oikeastaan on minusta aivan turhaa, että te harjoitatte opintoja niin suurella innolla. Tiedättehän, mikä minun ajatukseni on oppineista naisista. Tosin teillä on siksi paljon tahtia, ettette näytä maailmalle oppianne; mutta naisen hengelle on yleensä vaarallista hapuilla ilman varmaa ohjausta ajatusmaailman salakäytävissä. Se riistää naisen sielulta sen naiivisuuden, sen luonnollisuuden, jota tahtoisin verrata niihin hiveniin, jotka peittävät koskemattoman pintaa. En minä puolusta oppimattomuutta -- kaukana siitä -- onhan aivan kylliksi tiedonkukkasia, joilla voidaan koristaa naisen järjen puutarhaa --"

"Niin, kyllä ymmärrän," puuttui Daniela puheeseen, "hyvinjärjestettyjä historian- ja maantieteen kukkasia, niiden vieressä vahvasti tuettuja kirjallisuuspuita -- kaikkea muuta, vaan ei tuota kaunista, villiä rikkaruohoa, jota sanotaan ajatukseksi."

"Te lausuitte ajatuksenne nyt erittäin hyvin ilmi. Te olisitte vielä voinut lisätä, että tämä rikkaruoho saa kasvaa vain voimakkaassa maassa, minä tarkoitan hyvin koulutetuissa miesten päissä, jotta se ei kantaisi myrkyllisiä kukkia. Mutta puhuessamme teidän opettajastanne: onko totta, että hän on juutalainen?"

"On, mitäs siitä?"

"Ei mitään. En minä ole juutalaisvihaaja: Bischofsheim Parisissa oli parhaita tovereitani ja Rotschildien tannssiaisissa ja metsästysretkiltä kävin kernaasti. Mutta pienen tyttäreni opettajaksi en sittenkään koskaan valitsisi miestä, joka ei voisi opastaa häntä kaikkein tärkeimmässä oppiaineessa. Mitä parempi ja kunnioitusta ansaitsevampi juutalainen on, sitä huonommin hän soveltuu kristityn lapsen kasvattajaksi."

"Pelkäättekö te, että hän voisi teurastaa hänet pääsiäislampaaksi?"

"No mutta Daniela, miten te liioittelette! On tosiaankin vaikea keskustella naisten kanssa vakavista asioista."

"Kuulkaahan, herra von Trélazure", huudahti Daniela, jonka kärsivällisyys nyt oli lopussa, "jollette nyt kerta kaikkiaan lakkaa sirottelemasta keskusteluunne tuollaisia yleisiä arvosteluja naisista, niin rikon välimme. Sanokaa minulle mitä kovia sanoja te vain haluatte; sanokaa: teidän kanssanne on mahdoton vaihtaa järkevää sanaa, teillä on kanan järki; sanokaa se kaikki suoraan minulle, mutta jättäkää herran nimessä naiset rauhaan!"

"Te hämmästytätte minua..."

"Suostutteko te tähän vai ette?"

"Suurella mielihyvällä."

"Eikä siinä kyllin. Jos meidän tulee elää sovinnossa, täytyy meidän julistaa pannaan montakin muuta kysymystä: ei sanaakaan politiikasta, sodasta, uskonnosta, tieteestä --"

"Ei mikään ole minulle sen mieluisempaa -- ne ovat ilmankin kysymyksiä, joista ei tule puhua naisten -- minä tarkoitan -- teidän kanssanne."

"Edelleen teidän tulee luvata, ettette sekaannu minun lukuihini ettekä tyttäreni kasvatukseen."

"En ymmärrä lasketteko leikkiä --"

"Minä puhun aivan vakavissani."

"Silloin täytyy minun vastata siihen, etten voi tähän rajoitukseen suostua. Jos minulla olisi ollut onni olla teidän rakastajanne, niin olisin alistunut kaikkiin teidän oikkuihinne, enkä olisi välittänyt yhtä vähän teidän luvuistanne kuin kasvatusaatteistanne. Mutta jos minun tulee olla teidän miehenne -- niin samalla olen myös teidän ystävänne ja ohjaajanne. Daliaa tulen pitämään lapsenani ja toivottavasti hän saa sisaruksia, joiden kasvatuksesta tahdon pitää huolta. Teidän täytyy siis sallia, Daniela, että minäkin tuon ääneni kuuluville. Se mitä te luette, on minulle tärkeää ei yksin sen vuoksi, minkä vaikutuksen se tekee teidän luonteeseenne ja kehitykseenne, vaan säädyllisyydenkin kannalta katsoen."

"Luuletteko te, että minä luen kiellettyä kirjallisuutta?"

"Taaskin te käsitätte minut väärin, jos luulette minun kielletyillä kirjoilla tarkoittavan Boccacciota tai Brantomea tai Zolan 'Nana'ta; naiselle ovat myös sellaiset kirjailijat kuin Darwin aivan sopimattomia."

"Taaskin aivan ylimalkaisesti 'naiselle'!"

"Siis minun vaimolleni, jos niin haluatte. Ehkäpä saksalaisen professorinrouva voi pitää sellaisia kirjoja sohvapöydällään näytteillä; mutta naisen budoaarissa minun maassani ei niitä saa olla. Ja teiltä minä en kiellä sitä vain siksi, että se olisi yksin minulle vastenmielistä, vaan senkin vuoksi, että te sen kautta suututtaisitte koko sitä piiriä, jossa teidän tästä lähin on määrä elää. Mitä hurskas äiti raukkani sanoisi, jos teidän käsiinne joutuisi sellainen kirja kuin Renanin 'Jeesuksen elämä'. Ei vain hän yksin, vaan koko meidän seurapiirimme saisi huonon käsityksen teistä. Minä en tosiaankaan ole mikään puritaani, mutta en tahdo salata teiltä, että jos meidän seurapiirimme naisen budoaarissa näkisin tällaisia kirjoja, joita teillä tässä on, niin olisi hän kadottanut puolet viehätyksestään minun silmissäni, ja helpommin voisin antaa anteeksi, jos hän minun astuessani sisään punastuen piilottaisi sohvatyynyn taakse jonkun 'pikantin' kirjan, kuin jos hän arkailematta asettaisi näytteille tällaisen kirjakokoelman. Nämä ovat pieniä vivahduksia, rakas Daniela, joita teidän muukalaisena on mahdoton ymmärtää ja siksi tämä teidän tietämättömyytenne ei minua loukkaa, mutta teidän täytyy ottaa ne huomioon niinpiankuin teistä naimisenne kautta on tullut ranskalainen nainen ja vielä lisäksi _grande dame_?"

Daniela kohosi pystyyn. Hän oli kalman kalpea. Tänä hetkenä tuo muuten niin rakas mies oli hänelle melkein vastenmielinen.

"Minä menen huoneeseeni, kreivi Trélazure, ja pyydän, että jätätte minut yksin. Päivän kuluessa saatte kirjeen minulta, jossa selitän teille syyt, minkä vuoksi kieltäydyn kunniasta tulla ranskalaiseksi ja ylhäiseksi naiseksi."

Hän teki liikkeen kädellään, joka kielsi Trélazurea seuraamasta hänen jäljessään ja poistui penkereeltä. Mutta Raoul kiiruhti sittenkin hänen jälkeensä. Daniela oli mennyt ruokasalin kautta saliin, mutta täällä Trélazure saavutti hänet ja heittäytyi maahan hänen eteensä takertuen kiinni hänen polviinsa.

Daniela yritti irroittautua, mutta Raoul ei hellittänyt otettaan.

"Daniela, armaani, suloinen rakastettuni -- jos suututin sinua, niin anna minulle anteeksi. Kaikkea muuta voin kantaa, mutta en kylmyyttäsi. Minä rakastan sinua -- sinä olet omani..."

"Nouskaahan ainakin ylös!" pyysi Daniela, jonka vastustuskyky alkoi horjua.

Raoul totteli, kietoen käsivartensa Danielan ympärille. Hän veti hänet puoleensa ja painoi hänen päänsä rintaansa vasten. Daniela kuuli hänen sydämensä lyönnit samalla kuin mitä suloisimmat lempisanat vuosivat hänen ylitsensä.

"Daniela, vaimoni, kallein aarteeni -- ilman sinua en voi elää... Rakastan sinua -- me rakastamme toisiamme; eikö koko maailma silloin katoa tämän tosiasian vuoksi? Onko mitään muuta olemassa kuin meidän sydämemme, sanohan, onko mitään sen autuaallisempaa kuin niiden sykintä toisiaan vastaan?"