Part 13

"En tunne kreiviä, mutta sittenkin tahtoisin vastata kieltävästi kysymykseenne. Sellainen tehtävä repisi vain rikki teidät eikä se teiltä onnistuisikaan. Väittelemällä ei voida kumota maailmankäsitystä. Samalla kreivikin koettaisi kääntää teidät oman kantansa puolelle -- luuletteko, että se häneltä onnistuisi?" Daniela pudisti päätään. "Ja yhtä mahdotonta olisi teidän saada hänen mielipiteensä muutetuksi. Niiden juuret ovat syvällä hänen kasvatuksessaan, hänen entisyydessään, koko hänen ajatuskannassaan; hän ei yrittäisi edes itse järkyttää niitä -- ja jos vastakkaiselta puolelta koetettaisiin sitä tehdä, niin ne vain vahvistuisivat, sillä sen kautta vain vanhat todisteet muistuisivat sitä paremmin mieleen. Sitä paitsi osat olisivat huonosti jaetut. Nuori vaimo antaa miehensä helposti kääntää hänet omalle puolelleen, mutta mies, joka jossakin määrin pitää vaimoaan itseään halvempana, ei alistu kulkemaan hänen talutusnuorassaan. Vaimon halveksuminen kuuluu myöskin sen koulun opinkappaleihin, johon kreivi näyttää lukeutuvan. Valmistukaa siihen, että yksi hänen uskonkappaleitaan on juuri hänen oman sukupuolensa ylemmyys."

"Se on kyllä totta, hän puhuu naisista yleisin, halveksivin sanoin, jotka aina vaikuttavat minuun hiukan hermoja ärsyttävästi. -- Stern, rakas ystäväni, minä en tule olemaan onnellinen."

"Väistykää sitten, armollinen rouva."

"Sitä en voi."

XX

Samana iltana oli suuri seura koolla Danielan salissa, siellä oli miltei pienet tanssiaiset. Suuren huoneen keskilattialta olivat kaikki huonekalut nostetut pois ja nuoret tanssivat; herra von Lacher soitti.

Talon emäntä ei ottanut osaa tanssiin. Hän istui tavallisessa nurkassaan, ja toinen toisensa jälkeen tulivat vieraat juttelemaan hänen kanssaan; Zollern ei väistynyt koko iltana hänen rinnaltaan.

Nyt lähestyi heitä Trélazure, joka juuri oli tanssinut rouva von Lacherin kanssa.

"Jos te luulette, että aion luovuttaa teille paikkani", sanoi Zollern, "niin erehdytte suuresti. Niinkauankuin teidän välinne eivät olleet selvät, käyttäydyin mallikelpoisesti ja tein itseni kaikkein uhrautuvimmalla tavalla näkymättömäksi; mutta nyt, kun olen tekemisissä julkisesti kihlautuneen parin kanssa, niin on häiritsevä läsnäoloni minun mielestäni suorastaan terveellinen. Kyllä te yllin kyllin saatte vielä olla kahden kesken, siunatkaa siis kaikkea, mikä voi kiihoittaa tätä kaksin-olon kaipausta."

"Minun aikomukseni ei ollutkaan karkoittaa teitä täältä, rakas parooni", sanoi Trélazure käyden Danielan toiselle puolelle istumaan. "Minä tiedän, että rouva Dormes panee suurta arvoa teidän keskustelukykyynne, luultavasti paljoa suurempaa kuin minun."

"Silloin emäntänne olisi tehnyt viisaammin valitessaan minut teidän sijastanne --"

"Ehkäpä tekisin viisaammin, jollen lainkaan menisi naimisiin", sanoi Daniela miettivänä.

"En ole pitkään aikaan kuullut teidän puhuvan niin järkevästi", sanoi Zollern. "Avioliitto on tosin varsin soma laitos, mutta ensiksikin kovin uskallettu ja toiseksi kerrassaan rakkausvastainen."

"Rakkausvastainen?" naureskeli Daniela. "Kylläpä tuollaiset vanhatpojat ovat epämoraalisia olioita, ottakaa vaari tästä peloittavasta esimerkistä, Trélazure, älkääkä katuko kihlaustanne; pitäisihän teidän toki tietää, te avioliiton vihaaja, että naiminen on ainoa ala, jossa rakkaus on naisille luvallista."

"Olen jo kauan huomannut", laski Raoul leikkiä, "että meidän kelpo paroonimme on häpeämätön moraalin vastustaja, ja että se varmaan on johtunut hänen surkuteltavasta vanhanpojan asemastaan. Kaikki, mitä meidän miesten sieluissa on mustaa, viittaa siihen, ettei minkään naisen käsi ole sitä puhdistanut. Kaikki hyvä tulee meille naisista."

"Kylläpä hän osaa", mutisi Zollern saksaksi.

"Naiset --", sanoi Daniela, "sepä hyvä, että johdutte siihen puheenaineeseen. Joku sanoi tänään teistä, että te halveksitte minun sukupuoltani. Puolustakaa itseänne."

"Olen valmis vaatimaan kaksintaisteluun sen, joka sellaista on väittänyt. Ja jos pääsen siitä hengissä, niin lupaan kirjoittaa kymmenlauluisen kertovan runoelman naisten ylistykseksi."

"Toivoisin, että puhuisitte vakavasti", sanoi Daniela hiukan alakuloisena, "ja käyttäisitte proosaa."

"Siinä missä 'ikuisesti naisellinen' alkaa -- näettehän, että teidän Goethenne ei ole minulle aivan vieras -- siinä kaikki proosa loppuu. Kaikki se, mikä on suloista, on naisessa ruumistunutta. Sulous, vienous, haaveellisuus -- sanalla sanoen: runous, sinun nimesi on nainen! Korkeimman rakkauden ja kiihkeimmän rakkauden symbooli on nainen: Venus, jumalatar; ylevintä puhtautta ja armosta rikkainta lempeyttä edustaa Maaria, neitsyt. Turhaa olisi maan kasvattaa ruusuja, jollei nuoria tyttöjä olisi, jotka koristaisivat itseään niillä; viiniköynnöksen olisi turha antaa viiniä, jollei iloisia impiä olisi, jotka täyttäisivät meidän viinipikarimme; turha olisi liesi kodin lämmityksenä, jollei tarmokas emäntä sitä hoitaisi; turha olisi itsevaltiaan kuninkaan hallita koko Ranskaa, jollei olisi Pompadouria, jolle polvea notkistaen voitaisiin ojentaa shokolaadia -- ja yksin sodan laakeritkin kadottaisivat viehätyksensä, jollei valkea käsi painaisi seppeltä kulmillemme. Ilman houreja ei Muhamed voinut ajatella taivasta; ilman Evaa ei Adamin puutarha olisi ollut mikään paratiisi. Ja lopulta kaikki, mikä maailmassa on kuolemaa ja syntiä voitetaan naisen välityksellä; sillä iankaikkisuudesta saakka on naisen tehtävänä ollut polkea rikki käärmeen pää."

"Eikö kellään täällä ole lyyraa?" huudahti Daniela.

"Kylläpä hän osaa", murahteli Zollern uudestaan.

"Totta tosiaan", sanoi nuori rouva, "helpompi olisi minun sietää, jos veitsenkärjellä viiltäisitte lautasta tai terävällä neulalla raappisitte silkkitapettia, kuin sen kauemmin kuunnella teidän korkealentoisia purkauksianne. Tehän lainaatte naisihanteenne vanhoista kuvakirjoista, rakas Raoul. Näen kaikki nuo puupiirrokset edessäni: Venuksen kohoavana merestä, Jumalan äidin seimen ääressä, pyhän Elisabethin ruusukori käsivarrellaan, ritarinrouvan rukin ääressä, viinikannua heilauttavan bacchantiinan, Evan omena kädessä... Tanssivat bajaderit te olette unohtanut, Kleopatran ja Orleansin neitsyen roviolla. Eikö järkevä nainen voi kadottaa kärsivällisyyttänsä!"

Trélazure nauroi.

"Enpä olisi uskonut, että intomielinen naisten ylistykseni olisi herättänyt teidän harmianne. Mutta sekin pukee teitä. Viha on liekki -- ja liekit kuuluvat teidän alaanne, olkoon että ne kiertävät teidän suonissanne teidän ollessanne kreikkalainen kurtisaani tai vaaliessanne niitä Rooman vestaalina..."

"Auttakaa! Nythän te alotatte jo toisen niistä kymmenestä laulusta, joita te uhkasitte sepittää. Syrjäyttäkää toki tarut, mytologia ja vanhan ajan historia ja puhukaamme nykyajan naisesta. Naiskysymys on ilmankin kaikkein polttavimpia kysymyksiä."

"Se on kyllä totta", puuttui Zollern puheeseen, "että jos tahtoisimme sommitella nykyajan naisista kuvakirjan, niin tulisi siihen aivan uusia tyyppejä: ylioppilaita, sähköttäjiä, yhdistysten puheenjohtajia, lääkäreitä..."

"Lisätkää siihen vielä puhujat ja tutkimusmatkailijat", sanoi Trélazure, "niin voitte panna kuvakirjanne nimeksi: 'Naisen epänaisellisuus'."

"Te olette siis naisasian vastustaja? Nähkääs, minä, joka olen vanha mies, ja jonka ihanimmat muistot naisista kuuluvat siis siihen aikaan, jolloin ei ollut kuin kahta lajia naisia: neulaa ja viuhkaa käyttäviä; jolloin ei tilikirja, kynä eikä tohtorinhattu kuulunut naisellisiin työkaluihin; minä en sittenkään katsele epäilevin silmin yhtä vähän nykyajan kuin tulevaisuuden naista. Olen kokenut, että maailma menee eteenpäin, ja kaikkea, mikä tarkoittaa muutosta, minä tervehdin mahdollisena edistyspyrkimyksenä."

"Mutta yhtä suuri mahdollisuus on sekin, että se vaikuttaa taantuvasti", väitti Trélazure vastaan. "Pysykäämme vain yhdessä kysymyksessä: naisemansipatsionissa, joka näyttää huvittavan emäntäämme, ja minä tahdon suoraan lausua mielipiteeni sen johdosta -- käyttäen tällä kertaa proosamuotoa. Toivottavasti te, rouvani, ette asetu emansipatsionin puolelle?"

"Omasta puolestani en. Minä en tunne olevani orja."

"No Jumalan kiitos! Minulle olisi tuottanut suurta tuskaa, jos nuo epäterveet aatteet olisivat tarttuneet teihin, vaikka tunnenhan minä siksi hyvin teidät järkeväksi ja naiselliseksi Danielakseni. Nykyajan nainen on tosin aivan toisellainen kuin nuo kuvakirjatyypit, joista te äsken moititte minua; puhukaamme siis meidän aikamme naisista. Vestalien, pyhimysten ja sankarittarien aika on ollut ja mennyt, mutta naisen arvokkain ruumistuminen -- perheen äiti -- on jäänyt jäljelle. Miehen toveri, lasten äiti on sivistyksen mukana suuresti kehittynyt. Nainen ei ole enää vain karhean työn tekijä eikä koristenukke, vaan hän on nykyisen kasvatuksen kautta kehittynyt perheen tueksi."

"Olkoon menneeksi!" sanoi Daniela hyväksyen.

"Mutta", jatkoi Trélazure, "vaara on tarjolla, että hän voi pää edellä syöksyä alas siitä korkeudesta, jonne hän järkevän kasvatuksen avulla on noussut. Tyytymättä tyttären, puolison ja äidin kadehdittavaan asemaan hän pyrkii keskelle maailman melua voittaakseen miehisillä aseilla paikan auringossa. Samalla hän kadottaa hänelle kuuluvan tehtävän kotilieden ääressä. Ulkona, ihmisvilinässä häviää myöskin hänen naisellisuutensa: hänen suloutensa, vaatimattomuutensa, ujoutensa ja liiankin usein hänen kainoutensa. Sitä paitsi varustus, joka on liian painava hänen heikolle ruumiilleen, musertaa hänet; hänen pieni kätensä kykenee vain huonosti käyttämään raskaita aseita, tai toisin sanoen: hänestä ei voi tulla muuta kuin keskinkertainen lääkäri, tarmoa vailla oleva kauppias, ala-arvoinen tiedemies."

"Minun tiedonantajani oli sittenkin oikeassa", sanoi Daniela. "Te pidätte naista ala-arvoisena oliona."

"Älkää käsittäkö minua väärin, armaani. Monessa asiassa te olette meitä ala-arvoisemmat, mutta toisissa te seisotte meitä paljon ylempänä."

"Oi, minä tunnen jo ennestään tuon kuluneen lauseen, jota te nyt aiotte käyttää: meillä on tunteen herkkyyttä, sielun hienoutta, synnynnäistä tahtia ja niin edespäin."

"Kulunut lause, jos niin haluatte; mutta tosiasia on joka tapauksessa, että naisilla on toisellaiset ominaisuudet kuin miehillä. Kun lähemmin tarkastaa silmiinpistäviä totuuksia, niin käyttää tietenkin kuluneita lauseita. Teidän täytyy kuitenkin myöntää, että miehellä on voimakkaammat lihakset kuin naisella, ettekä saa loukkaantua vaikka -- taaskin tosiasioihin vedoten -- oletankin, että hän myöskin on järjeltään vahvempi. Eihän naisten joukossa tähän asti vielä ole ollut sellaisia suuruuksia kuin Newton, Descartes, Laplace."

"Te teette yksinkertaisen laskuvirheen, jos nojaatte todistuksenne tällaisiin tosiasioihin. Ajatelkaahan, että sadasta miljoonasta tieteitä harjoittavasta ja henkisellä alalla työskentelevästä miehestä vain yksi ainoa on Newton tai Laplace. Henkisesti työskentelevien naisten lukumäärä on tähän asti ollut niin pieni, että aivan yksinkertaisesti ei voida heistä esittää saman tapaista prosentti-esimerkkiä tai verrannollista suhdetta."

"Te puolustatte siis naisen yhdenvertaisuusaatetta?"

"En minä puolusta; olen vain ohimennen kumonnut yhden teidän todisteistanne, koska se tuntui minusta epäloogilliselta: ehkäpä on parempia todisteita olemassa."

"Niitä on vaikka kuinka paljon. Minä viittaan vain meidän etevimpien miestemme lausuntoihin, jotka ovat yhtä mieltä siitä, että naiset luonnostaan eivät kelpaa taistelemaan yhtä vähän nyrkillään kuin hengellään. Minä puhun tietysti aivan yleisesti enkä mitenkään tahtoisi sanoa mitään sellaista, mikä voisi loukata teitä -- minun silmissäni te olette oikea helmi naisten parissa. Minä myönnän kyllä, että loistavin henki joskus vai piillä kaikkein suloisimmassa naisen päässä; minä myönnän myös kernaasti, että miesten parissa on lukemattomia temppeleitä; mutta ylipäänsä tulee kummankin sukupuolen pysyä niiden rajojen sisäpuolella, jotka luonto sille on määrännyt. Teille sulouden piirin -- meille voiman piirin. Nähkääs, miten naurettaviksi me tulemme, jos yritämme näytellä suloisen osaa käyttämällä hiusvoiteita ja jalokiviä, pitämällä silmäpeliä, ajamalla sydämiä takaa ja -- suokaa anteeksi -- yhtä naurettava on nainen, joka tavoittelee viisautta ja oppia. En tiedä, kumpiko näistä kuvista on inhottavampi -- naisellinen mies vai miesmäinen nainen. Se mitä nuorukainen on balettitanssijana, sitä nuori tyttö on ylioppilaana; kumpaisiakin on nykyään olemassa, mutta täytyyhän teidän myöntää, että tanssijatar on paljoa suloisempi kuin tanssija ja ylioppilas. Loppujen lopuksi, vaikkei tanssija herätäkään erikoisempaa kunnioitusta, niin ei hän myöskään ole mikään pelottava olento, jota vastoin epänaisellinen nainen helposti muuttuu hirviöksi. Ja mitäpä esimerkiksi katupolitiikkaa harrastava nainen on? Oikea petrolöösi. [Ranskan vallankumouksen aikana nimitettiin petrolööseiksi niitä naisia, jotka sytyttivät lamppuöljyllä rakennuksia palamaan.] Ja yhtä vaarallinen -- joskin hiukan vähemmän vastenmielinen -- on nainen musteentöhriänä."

"Samassa hengenvedossako te mainitsette yhteiskuntaraivottaret ja kirjailijattaret?"

"Petrooli ja muste ovat kumpikin aiotut valon ja kirkkauden levittäjiksi, mutta naisten käsissä ne useinkin syttyvät tuleen: ajatelkaahan esimerkiksi Louise Michelin teoksia... Mutta minä peruutan sittenkin tämän ehkä liioitellun yhdistelmän; naisten mustetolpoissa on enimmäkseen hyvinkin vaaratonta vesimäistä nestettä, joka tosin tahraa heidän sormensa -- mutta suurelle joukolle se ei tuota muuta vaaraa kuin ikävystyttää heitä..."

"Minä kiitän teitä George Sandinne nimessä --"

"Se on jotain toista. George Sandilla oli miehinen henki... se oli jonkunmoinen luonnon ihme, samoinkuin on parrakkaita naisiakin. Muuten sai tämäkin kirjailija kuulla totuuden -- nimittäin Barbey d'Aurevillyn erinomaisessa teoksessa: Les bas bleus... minä annan sen teille lainaksi. Ja Barbey ei lainkaan ollut naisvihaaja -- hän on meidän kirjailijoistamme kaikkein ritarillisimpia luonteita; hän suorastaan jumaloi naista, jos nainen näet ei kiellä sukupuoltansa, se on, jos hän on suloinen, siveä ja hurskas. Kuinka typeriä he ovat, nuo yhdenvertaisuutta tavoittelevat naiset! Kaikkein ensiksi he kadottavat meidän ihailumme. He eivät tahdo, että me halveksisimme heitä, ja sittenkin he kaikkein ensiksi koettavat vieroittaa meidät ihailemasta heitä; he valittavat, etteivät he seiso samalla asteella kuin me ja laskeutuvat itse alas jalustaltaan; he vaativat, että me ottelisimme heidän kanssaan, ja silloin meidän on mahdoton enää laskeutua polvillemme heidän eteensä. He leikkaavat hiuksensa lyhyeksi, he panevat silmälasit nenälleen, he käyttävät paksuanturaisia kenkiä, he tuoksuvat asiakirjatomulta ja saattavat meidät unohtamaan, että kauneutta on olemassa; he kirjoittavat tohtorinväitöskirjoja, tekevät kenttämittauksia, ja sanat 'minä rakastan sinua' kuolevat heidän huuliltaan."

"Siitähän koituu suorastaan maailmanloppu", ivasi Zollern. "Ehkäpä naisemansipatsioni ei olekaan muuta kuin ihmiskunnan uhkaava kuolemantauti. Me luulimme, että toinen puoli ihmiskuntaa, joka niin kauan oli ollut lamassa, alkaisi tehdä työtä ja olla hyödyllinen; että sen kautta inhimillisen arvon ja onnen mahdollisuus tulisi kaksinkertaiseksi -- mutta kas, silloin käykin selville, että koko liikkeen tuloksena onkin vain yleinen kuolema."

"Te nauratte?" sanoi Trélazure. "Onneksi voin yhtyä teidän nauruunne, sillä, Jumalan kiitos, on olemassa vielä kylliksi suloisia ja oikeita naisia. Niin sanottu 'naisliike' kuolee omaan järjettömyyteensä, ja mitäpä meidän tarvitsisi välittää sen uhreista, noista sinisukista ja silmälasi-niekoista. Toivottavasti en ole sanonut mitään, armollinen rouva, mikä olisi voinut loukata teitä? Ettehän te voi olla edesvastuussa kaikista sukupuolenne erehdyksistä. Teidän itsenne ei tarvitse kokea, ettei teidän eteenne enää polvistuttaisi. Olen vain totellut teidän käskyänne ilmaistessani mielipiteeni tästä kysymyksestä, ja minä päätän sanani sanomalla teidän sisarillenne: 'Niinkauankuin te olette naisia, olette te ihailun arvoisia.'"

"Ja milloin me emme ole sitä enää?"

"Silloin kun te rupeatte harjoittamaan kaunohenkisyyttä tai puoskaroitte teologiassa, filosofiassa ja lääketieteessä."

"Mikä tiedekunta jää meille avoimeksi?"

"Kaunein kaikista -- ettekä te siinä ole aluksi kandidaatteja, vaan heti paikalla professoreita -- rakkauden tiedekunta."

Salin toisessa päässä keskustelu oli hiukan vähemmän vaikeatajuinen. Siellä eivät naiset olleet puheenaiheena, vaan he puhuivat itse -- sävy oli hyvin naisellinen -- sitä ei tosiaankaan voitu moittia kaunohenkisyydestä eikä filosofoimisesta -- sillä puhe keskittyi kokonaan juoruihin.

Paroonitar Rimmersperg ja everstinrouva von Boderich istuivat siinä yhdessä.

"Saanko sanoa teille ajatukseni aivan suoraan, rakas paroonitar? Minä en usko, että ranskalainen herra sulhanen tulee olemaan mallikelpoinen uskollisuudessaan. Näin vastikään pari katsetta, jotka hän heitti rouva von Lacheriin..."

"Oi, rakas rouva everstinna, mitä te sanotte! Mutta minä en käsitä myöskään, mitenkä voi ottaa vastaan noin emanpiseerattua --"

"Emansipeerattua --"

"Niin, epansimeerattua naista, tarkoitan minä. Muuten enpä herra Trélazurenkaan sijassa olisi aivan levollinen. Ajatelkaahan, tuo nuori opettaja, joka asuu tässä talossa --"

"Ah, tuo kaunis herra Sternko, jolla on rampa poika?"

"Niin. Hän istuu aina tuntikausia rouva von Dormesin luona."

"Hän kuuluu opettavan Daliaa."

"Niin, tunnin päivässä, ja sen jälkeen hän istuu äidin luona."

"Hänkin opiskelee hänen johdollaan, olen kuullut."

"Hänen iässään ei voine enää oppia, hän sallii hänen kai hiukan mielistellä itseään. En usko, että siinä on mitään pahaa, rakas rouva von Boderich, minä sanon vain, etten sietäisi sitä ranskalaisen sijassa."

"Hän kuuluu olevan juutalainen, eihän se sopivaa olekaan -- niin kaunis kuin hän vielä lisäksi on..."

"Ja rakastunut hän myöskin on rouva von Dormesiin, olen kuullut sen palvelijattareltamme, joka on kuullut sen Sternin palvelijalta. Kerran hän yllätti hänet suutelemassa rouva von Dormesin valokuvaa."

Pari äänekästä akordia esti rouva von Boderichia kuulemasta sanaa "valokuva" viimeisessä lauseessa.

"Todellako? Mitä te sanotte! Onpa se kaunis juttu. Kylläpä maailma nykyään on turmeltunut. Minun täytyy sanoa teille suoraan, rakas paroonitar, että tuo nuori leski aina on tuntunut minusta hiukan epäilyttävältä... Hänessä on jotakin teennäistä; hänen kanssaan on mahdoton vaihtaa järkevää sanaa, ei hänen kanssaan voi puhua taloudesta, ei muodeista eikä palvelijoista, aina hänen ajatuksensa liitelevät Jumala tiesi missä taivaan piirissä."

"Taivaassako? En usko, että hän siitä suuria välittää. Hänen ensimäinen miehensä oli protestantti, ja juutalaisen kanssa hän nyt on näin hyvissä väleissä; en usko että hän panee uskontoon minkäänlaista huomiota."

"Siitä kaikki muukin sitten selviää. Mutta se hämmästyttää minua sittenkin. Eikö kreivi parkaa pitäisi varoittaa?"

Paroonitar Rimmersperg kutsui luokseen tyttärensä, joka seisoi luutnantti Müllerin kanssa ikkunakomerossa.

"Giulietta, tule tänne!"

Nuori tyttö totteli kutsua.

"-- Annas kun korjaan vyönauhaasi. Nosta se ylös käydessäsi istumaan, muuten rutistat sen kokonaan. Ja karkoita toki luotasi tuo onneton mylläri", lisäsi hän kuiskaten. "Sinulla on hirveä into piiloutua hänen kanssaan joka nurkkaan."

"Hän seuraa aina jäljessäni, äiti. En minä mahda sille mitään."

XXI

Tuon naisia koskevan keskustelun jälkeen Daniela oli kauan aikaa alakuloisella mielellä.

Trélazuren väitteet eivät olleet loukanneet häntä niin paljon naisena kuin järkevänä ihmisenä. Hän oli tähän asti ollut varsin välinpitämätön niin sanotun "naisasian" suhteen eikä mikään ollut hänelle sen vieraampaa kuin tehokkaalla tavalla ottaa osaa uudenaikaisen naisen vapauspyrintöihin ja elatustaisteluun. Mutta Trélazuren käsityskanta tässä kysymyksessä oli niin täynnä ennakkoluuloja, että Danielaa suorastaan kauhistutti.

Trélazure ei kyennyt siis antamaan arvoa naisen ihanteellisille pyrkimyksille, vaan hän arvosteli häntä vain ulkonaisten ilmiöiden mukaan ja teki pilkkaa esimerkiksi naisten silmälaseista ja musteisista sormista. Arvostelussaan hän oli niin pureva, niin tuomitseva ja niin alentuvan viisasteleva, että se vaikutti Danielan hermoihin aivan samalla tavalla kuin jos veitsellä olisi vingutettu porsliinilautasta tai kynnellä raapaistu silkkitapettiin. Hänen väitöksensä olivat kokonaan kokoonpannut vanhoista kuluneista lauseista, mutta sittenkin hän toi ne esiin sellaisella tavalla, että oli vaikea hyökätä miltään puolelta niiden kimppuun.

Trélazure, joka ei ollut lukenut eikä ajatellut kymmentäkään osaa siitä mitä Daniela isänsä ja miehensä johdolla ja sittemmin omin päin oli opiskellut, tunsi olevansa häntä voimakkaampi sekä henkisesti että ruumiillisesti vain sen nojalla, että hän oli mies. Hänestä olisi tuntunut suorastaan julkealta, jos Daniela yleensä olisi yrittänyt ottaa osaa filosofisiin, tai vieläpä uskonnollisiin keskusteluihin. Olihan hän karkoittanut nuo kysymykset omista ajatuksistaankin liian korkealentoisina asioina, -- niiden tutkimiseenhan oli olemassa ammattimiehiä, mitenkä siis Daniela heikolla naisellisella järjellään olisi uskaltanut ryhtyä sellaiseen? Hän olisi vain hymyillyt hänen yrityksilleen, samoinkuin hän olisi hymyillyt pienelle lapselle, joka koettaa nostaa raskasta huonekalua, jota hän itsekään ei saa paikaltaan liikutetuksi -- sellaiset työthän jätettiin tottuneiden kantajien huostaan.

Mutta Trélazure ei vain hymyillyt hänelle; hän halveksisi häntä varmaankin, jos Daniela sallisi hänen silmätä ajatusmaailmaansa. Hurskaus oli Trélazuren mielestä korkein naisellinen hyve, eikä Daniela ollut hurskas hänen käsityksensä mukaan. Miten väärin hän käsittäisikin hänet. Hän ei olisi hänen silmissään vailla vain kaikkea suloa, vaan myöskin vailla hyveitä. Jos hän tietäisi että hän ihaili Darwinia, Renania, Straussia, Stuart Milliä ja muita senkaltaisia suuria henkiä, niin hän ei pitäisi häntä vain naurettavana, vaan vielä lisäksi surkuteltavan turmeltuneena. Ja pitäisikö Danielan ikuisesti kätkeä sielunsa naamarin taakse, jotta hän ei rakastetun miehensä silmissä herättäisi inhoa?